Miksi juuri minä oon nyt yksin?

Liian nuorina yhteen. Osa elämästä jäi elämättä. Hyvä, että tajusi sen ennen kuin oli hankkinut lapsia. Halusi tai ei, niin oma elämä on elettävä ja koettava jos siltä tuntuu. Osassa parisuhteita puolisoilla on kyky antaa vapautta siihen, osa takertuu niin tiukasti kiinni silloin kun pitäisi rakastaa riittävästi astuakseen sivuun. Enkä nyt tarkoita mitään pettämisen hyväksymistä. Saivartelijoille tiedoksi ;)

Eropaperit odottaa pöydällä. En tiedä pystynkö niitä lähettämään. Harkinta-ajan antaminen virallisesti olisi ehkä molemmille konkreettisempaa vapautta. Itse oon tosi peloissani, mutta kai nää ensimmäiset päivät on aina pahimpia. Olisin ollu valmis lähes mihin tahansa, mutta kun toinen pystyi näkemään vain sen että vapaus pelastaa.

Ensin oli puhe siitä, että tämä olisi hänelle "hapenottoa." Nyt kun koti on tyhjyyttä täynnä, niin en osaa muuta kuin pelätä. Toista miestä ei kuulemma ole kuvioissa. Pitääkö mun odottaa? Pitääkö mun ajatella että hän sai nyt "vapautta" ja haluaa sitten palata kun vain maltan. Itselle ei jäänyt vaihtoehtoja. Toiselle jäin vain vaihtoehdoksi, jonne voi palata.

Oon kai hullu, kun mietin kuinka hän selviää. Pitäisi kai itseään tässä miettiä. On vaan nyt niin hankalaa olla. Ei pysty syömään. Ainoa mikä laskee on joku mehu tai vesi. Viinaa ei tee edes mieli... Ikävä peittää elintoimintojen hätähuutoja.

otan osaa, kaikki loppu on uuden alku

Hei j. rabbit,

olen ihan samassa tilanteessa. 10-vuoden suhteen jälkeen mieheni jätti minut, ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen kai vielä ihan shokissa, en edes oiken tiedä missä olen ja viime päivistä ei ole paljoakaan muistikuvia.

Tällä hetkellä tuntuuu, että tämä suru on mustaakin mustempaa ja en selviä tästä ikinä. En pysty puhumaan asiasta kenellekään se satuttaa liikaa, kaikkeen liittyy joku muisto, keskityn vain hengittämään. Rakastin ja rakastan tätä miestä niin paljon ja syytän kaikesta itseäni. Täytyy vain toivoa, että joskus hamassa tulevaisuudessa suru hellittää. Toivon sinulle paljon voimia!
Nanu

Ero ei läheskään aina johdu siitä, että tekee jotain väärin tai liikaa/liian vähän. Jos toinen haluaa mennä, niin ei siinä mikään muu auta kuin päästää irti ja antaa mennä. Teit kaikkesi, se ei riittänyt, ihan turha syytellä itseään.

Niinpä.. itseään tässä on ajateltava. "vapaudenkaipuukin" selvisi. Toisen miehen kanssa oltiin oltu sängyssä heti kun oli toisen kämpän avaimet saatu. Hän jäi siitä kiinni.. Edeltävällä viikolla vielä vannoi rakkauttaan ja sitä, että haluaa vapautta saadakseen miettiä itseään ja saavansa meidän suhteen vielä kukoistamaan.. Itse kantaessani hyvää hyvyyttäni hänen tavaroitaan uuteen asuntoon.. vieraissa oli jo oltu. Ihme.

Toihan on melkeen kopio mun elämästä. Tein kaiken mut se ei riittänyt.
Kivat miehet jäävät lopulta yksin , ja nainen ottaa huonosti kohtelevan väkivaltaisen miehen. Niin mulle kävi.

Olen niin pahoillani puolestasi. Joskus vaan ehkä käy niin, että se ruoho tuntuu vihreämmältä siellä aidan toisella puolella. Sitä itsellä olevaa onnea ei osaa arvostaa. Oliko kumppanisi ystäväpiirissä tapahtunut eroamisia hiljattain? Sekin joskus "tarttuu" ja kuvitellaan, että vanha suhde on jotenkin rasite ja pitää päästä itsekkin vapaille markkinoille. Ja sitten loppujen lopuksi kyse voikin olla vaan ikäkriisistä ja omaa "arvoa" pitää päästä mittauttamaan miesmarkkinoilla/naismarkkinoilla. Ja tottahan se on, että niitä "lirkuttelijoita" (niin miehissä kuin naisissakin) riittää. Voin omastakin kokemuksesta vakuuttaa..Itsellä pitää olla arvot kohdallaan, jotta ei näitä höpöhöpö juttuja usko ja vaaranna omaa suhdettaan.

Minulla on kaltaisesi ihana mies rinnalla, enkä vaihtaisi häntä ikimaailmassa. Yhdessä ollaan oltu yli puolet elämästäni ja naimisissakin pian 20 vuotta. Arki laste kanssa ei aina ole helppoa ja työelämäkin tuo siihen omat haasteensa. Mutta yhdessä niistä selvitään...ja olen todella onnellinen. Edelleen rakastan miestäni aivan suunnattomasti.

Sinun kannattaa miettiä, oletko valmis ottamaan häntä takaisin kun "vapaudenkaipuu" on hellittänyt. Muuttuko silti mikään? Vai olisiko sinulla aika vaihtaa suunta ja katsella kaikessa rauhassa, josko jostain nettipalstalta löytäisit uuden kumppanin, joka arvostaa samoja asioita kuin sinäkin. Muutaman onnellisen tarinan uuden kumppanin etsimisestä tiedän, joten ei kun rohkeasti vaan eteenpäin.

Kyllä minulle ainakin mukava mies kelpaisi.. sellainen jonka kanssa voisi jutustella kaikesta maan ja taivaan välillä.. auttaisi joskus kotitöissä, tai ainakin omat sotkunsa siivoaisi.. tukisi kun olisin surullinen, iloitsisi kun olisin iloinen.. ja tietenkin toisinkin päin..

Kiitos kaikille viesteistä. Alkushokin jälkeen olen miettinyt asiaa eri kanteilta. Tunteet toista kohtaan eivät ole kadonneet, mutta vaakakupissa on ikuinen pelko siitä, että voisinko elää enää toisen kanssa vaikka antaisin anteeksi. Itse oon ollut varmaan liian hyväsydäminen.. Mulla on ollut muutama mahdollisuus pettää.. ja vaikka kuinka nuo punasolut pakkautuivat miehuuden osastolle... en vaan kokenut, että mä voisin sen tehdä. Kerroin toiselle, että oot haluttava mutta mun on pakko jättää tää väliin. Jälkeenpäin ajattelee, että se olisi menneessä suhteessa ollut oikein. En kuitenkaan lähtisi siihen vieläkään. En koskaan haluaisi tehdä toiselle niin julmasti. En haluaisi elää itse sellaisen asian kanssa. Elämä on paljon helpompaa kun ei tarvitse hävetä tehtyjä vääryyksiä rakastaan kohtaan. Halut on itselläkin kohdallaan, mutta hetken ilo ei ole sen arvoista koskaan.

Paluu elämään on pakko tehdä ja pään pensaaseen laittaminen ei auta mitään. Miksi odottaa petturia takaisin... Ei ehkä olisi helppoa jos toinen olisi takaisin tulossa, mutta nyt mulla on lupa elää ja tutustua. Nyt mun ei tarvitse enää ajatella, että me. Nyt olen vapaa minä. Ja uskon että mut joku vielä huolii.. Yksin en aio jäädä. Mulle parasta elämässä on kun voin jakaa onnen ja toteuttaa pieniä ja suurempia unelmia yhdessä jonkun kanssa. Jonkun, joka arvostaa sitä mitä mä olen.

Nyt ollaan sitten avioeroa hakemassa. Olemme tehneet avioehdon, jossa kummallakaan ei ole oikeutta toisen ennen avioliittoa ja avioliiton aikana hankittuun omaisuuteen. Käytännössä siis mulla on asuntolaina/asunto kokonaan omissa nimissä. Samoin auto. Muutossa toinen otti mukaansa ison osan yhteisistä tavaroista ja tietenkin kaikki omat tavaransa. Nyt hänellä on vielä kuvitelma, että maksaisin hänelle muutamasta kalliimmasta huonekalusta rahaa niiden ostohinnan mukaan. Nuo huonekalut ovat jo viisi vuotta vanhoja ja itse koen ettei mun kuulu niistä hankintahinnan mukaan hänelle alkaa rahaa maksamaan. Toinen on kuitenkin ollut opiskelija, ja näin ollen maksanut yhteisistä kuluista ainoastaan asunnon vastikkeen. Itse maksoin aina syömisen ja kaikki kulut matkoista joita autolla kuljettiin ja lisäksi tietenkin hankin hänelle vaatteita ja sponsoroin opintoja. Lapsia ei siis ole ja kaikki kodin työt on aina olleet yhdessä tehtäviä.

Jotenkin tässä vaiheessa harmittaa ajatus, että kaiken sen jälkeen, kun on vuosikausia toista elättänyt, pitäsi vielä maksaa täysi hinta vanhoista huonekaluista toiselle? Vuosikaudet kuitenkin ajatteli, että toinen tuo sitten joskus talouteen rahaa ja alkaa osallistua kuluihin kun pääsee työelämään. Nyt sitten odottaa, että maksaisin hänelle vieläkin..

Ehdottaisin, että jos ette yhteisymmärrykseen tavaroiden jakamisesta pääse, kirjoitatte kumpikin paperille jakoehdotuksen. Sitten vaihdatte ehdotuksenne ja alatte neuvottelemaan ja miettimään, mikä on kohtuullista ja oikeudenmukaista molemmille. Ehkä tulevalle ex-vaimollesi näin asia konkretisoituu ja hän huomaa vaativansa hieman kohtuuttonta osaa yhteisistä tavaroista. Huuto.netistä voitte arvioida huonekalujen ym. arvoja.

Aurinkoa kevääseesi! Nauti nyt elämästä, äläkä kiirehti mihinkään. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Kun sitten joku päivä tulevaisuudessa tunnet olevasi voiton puolella tämän elämäntilanteesi kanssa, muista vain olla avoin ja utelias kaikelle kaunille, hyvälle ja positiiviselle.

Meneekö nää asiat aina saman kaavan mukaan. Puhelin soi monta kertaa päivän aikana ja sitten vihdoin kun päätin vastata, niin kysellään vointia ja kuulumisia. Ollaan kuin ihmisen mieli.. Vaikka juuri hetki sitten sanottiin, ettei pysty vanhaan "kotia" enää kohtaamaan niin nyt yhtäkkiä olisi kova halu tulla käymään ja "muka hakea jotain vanhoja koristeita joulua varten..." Vaikka tässä on vituttanutkin, niin mun mielestä nyt on vasta vappu tulossa. Ei oikein pysy kärryillä...

Tuntuu vähän läpinäkyvältä tuollainen koristeiden hakeminen. Eikö niitä vois nyt sitten joskus myöhemmin vaikka hakea tai ilmoittaa mitä haluaisi..? Onkohan tosiaan jotain muuta ajatusta päässä. Jotenkin kylmii tuo ajatus päästää koko ihmistä kotiini. Hän kuitenkin onnistui juuri tuhoamaan luottamukseni ja samalla varmaan verenkierronkin tuolta alavartalosta...

Pitäisköhän vaan sanoa suoraan, että pysyy poissa mun kodistani ainakin toistaiseksi? Toinen varmaan kuvittelee, että kilttinä ihmisenä voisin antaa kaiken anteeksi ja olla taas valmis kiertymään hänen sormensa ympärille...

Eiköhän se ole luonnollista, että tulee jossain vaiheessa uteliaaksi, että mitä se elämä olisi jonkun muun kanssa, kun on nuorena lyöty jo hynttyyt yhteen?
Turhaan syyttelet itseäsi, koska et voi sille mitään, teet niin tai näin niin lopputulos on aivan sama.
Jos todellakin rakastat puolisoasi, niin älä ole hänen onnensa esteenä. Anna hänen mennä ja kokea onnensa, karvaan pettymyksensä tai mitä hänelle sitten elämä suokin. Ryhdistäydy itsekin ja jatka elämääsi, äläkä katkeroidu ja jää vuosiksi roikkumaan entiseen suhteeseen ja siihen haavemaailmaan, minkä olet luonut siitä.
Mikä on sinun mielestä hyvää, ei välttämättä tunnu puolisosta samalta.
Ihmiset muuttuvat iän myötä samoin kuin ajatusmaailma. Hyväksy se!

Hmm.. asioissa on aina kaksi puolta. Täällä olemme nyt kuulleet ainoastaan miehen kokemuksen ja käsityksen parisuhteensa tilasta.

Minä voin ottaa sinut milloin tahansa!! Vaimosi oli typerä kun ei sinun arvoasi huomannut. Tulee vielä myöhemmin itkemään sinua takaisin. Älä ihmeessä ota. Meitä kunnolisia naisiakin on!

Minulla päättyi kuukautta vajaa 43 vuotta kestänyt avioliitto vuosi sitten. Tapasin mieheni 17-vuotiaana ja olin juuri täyttänyt 19 mennessämme avioon. Liittoon mahtui paljon työta, mutta olimme onnellisia nuoria. Lapset tulivat perheeseen 7 vuoden liiton jälkeen tarkoituksella. Rakennettiin omakotitalo, molemmilla oli hyvä työ. Kunnes sairastuin masennukseen. Työ jäi ja sain eläkkeen 52 vuotiaana, tosin hyvän sellaisen. Meni monta vuotta ahdistuksen vallassa. Kun mieskin pääsi eläkkeelle möimme omakotitalomme ja vaihdoimme paikkakuntaa niinkuin olimme aina suunnitelleet. Ihana uusi asunto odotti ja kaikki oli mallillaan. Alon toipua ja se toi omituisen elämännälän. Laitoin ilmoituksia deittisivuille, mutta en pettänyt miestäni. Halusin vain itselleni todistaa, että olen vielä ihminen sairauteni jälkeenkin. Ulkonäköni oli myös hyvä ja hoidin itseäni. Mies ei aina sairauttani ymmärtänyt ja olin siihen tosi pettynyt. Lopulta muutin erilleen vuokralle ajattelemaan asioita ja "vetämään henkeä". Olimme koko ajan yhdessä vieläkin ja vietin aikaa myös entisessä kodissani. Lopulta sovimme, että muutan takaisin kotiin. Sanoin vuokrakämpän irti , mutta sitten oli ihana asunto 500 m päästä yhteisestä kodistamme kaupan. Ehkä jänistin kotiinpaluuta ja ostin sen samantien. Laitettiin myös eron ensivaihe liikkeelle. Puolen vuoden kuluttua halusin laittaa lopullisen erohakemuksen. Kun mies löysin uuden naisystävän olin tosi mustasukkainen. Halusin hänet takaisin, mutta olin myöhässä. Tosin en tiedä olisimmeko tulleet toimeen, koska loppu kotonaolo aikani oli vaikeeta. Mutta tuntuu vieläkin hirveeltä ajatella, että olimme yhdessä 45 vuotta ja kaikki on takanapäin. En sairastunut ilkeyttäni eikä uuteen elämänhaluun herääminen ollut ikävä tapahtuma. Vähitellen olen toipumassa erosta, vaikka jouduin muutttamaan kauemmaksi ostamastani asunnosta. En kestänyt nähdä miestäni sen uuden naisen kanssa, sattui liikaa. Yllättävästi hän pystyi minut nollaamaan mielestään näinkin pitkän ajan jälkeen.
Välillä kaipaan niin että sattuu. Olihan meillä niin paljon hyvää ja ero oli työtapaturma. Jotenkin se tilanne vain ajautui siihen.
Täytyy yirttää katsoa eteenpäin !

Hei,kestääkö nuorena solmittu avioliitto,no ei.Itse menin naimisiin kakskymppisenä, alkukankeuksien jälkeen meni jonkinaikaa jotakuinkin hyvin,mut sit astu kuvioihin vosut.Mies on pettänyt,senkun kerennyt,viimeisin suhde narttuun kesti kai 5-6vuotta,sitten napsahti kiinni.No nyt sitten odottelen omaa vuoroani milloin tilaisuus tulee... Omaisuuden vuoksi ollaan yhdessä,muutapa ei siinä juuri olekkaan.Mut, haluan kostaa miehelleni edes vähän sitä mitä kaikkea olen joutunut kestämään.

Itse voin todella myöntää sen, että tämä on minun näkemykseni tapahtumista. En edes yritä väittää kenellekään, etteikö minussa olisi syytä tai että olisin ollut korvaamaton tai edes lähellä täydellistä. Oon vain ihminen kuten monet muutkin. Se että en pelaa, ryyppää tai ole väkivaltainen ovat selviä asioita. Mulla on ollut huonoja päiviä ja en ole aina täysillä jaksanut toisen murheita omien työpaineiden takia. Pääsääntöisesti puhuimme hänestä ja hänen suuresta tulevaisuudestaan. Kun osoitin merkkejä väsymisestä, niin en kai sitten enää ollut riittävä. Harmittavaa on se että yritin olla koko ajan toisen tukena. Enkä saanut edes rehellisyyttä kiitokseksi siitä, että säästin koko ajan omista haaveista toisen tulevaisuuden takia.

Tämä on tosiaan mun näkökulma asiasta, mutta olen jälkikäteen kuullut useilta ystäviltä kysymyksen siitä, että ajatteliko se toinen koskaan muutakuin itseään. Minä hölmö vain yhä lujemmin tein ja yritin saadakseni toisen taas onnelliseksi. En koskaan tajunnut, että teen töitä ihmisen eteen jolle vain yksi on tärkeää... Hän itse.

Sitä vaan rakkaudesta sokeana odotti, että kohta se toinen taas välittää kun annan tilaa ja hoidan kotia. Lopulta mikään ei riittänyt. Oma syyni on se, etten tajunnut toisen haluttomuutta parisuhteen hoitoon. Ajattelin vain, että toisella on rankkaa ja mun tehtävä on tukea.

Naisella oli paljon kysyntää ja ihailijoita...joten pani miettimään, että jos vähän kokeilisi muitakin...niinhän ne miehetkin tekevät jos tarjontaa on...mutta jos kukaan ei huoli eikä katsele sillä silmällä, niin varmasti ollaan uskollisia.
Se on luonnon laki. Ulkonäkö ratkaisee, sitä on turha kiistellä.

Hei!
Itse saman kokenut mutta naisena! Olin itse se joka 15 vuoden jälkeen sanoin että mittani on täysi. Elämä vaan kuljettaa eri teille ja erilaiset elämänarvot, joskus sitä herää ja pohtii omaa elämäänsä ja miettii haluaako jatkaa samaa tallaamista vaan vaan jotain uutta, Minä halusin uutta. Olenkin saanut elämän iloni takaisin ja paljon ihania uusia ystäviä ympärilleni. Olisi kiva kirjoitella sinun kanssasi ja vaihtaa ajatuksia mies- nais näkökannoista ystävinä joten laitahan minulle postia meka.arpi@hotmail.com
niin kirjoitellaan lisää ja kavereita ei kuule koskaan ole liikaa tuossa elämäntilanteessa ja ne piristävät arkea..

Älä ota sitä naista takaisin; ei siitä tule kunnollista liittoa, kun juuret on tuollaiset. Jos olisi lapsia, sanoisin toisin.
Ex-rouvasi halusi päästä kokeilemaan muita miehiä, se hänelle suotakoon, mutta hinta siitä on maksettava: ei voi olla samaan aikaan hyvässä parisuhteessa ja mitata vientikelpoisuuttaan.

Olin 16 vuotias kun tapasin tulevan mieheni. olin parikymppinen yhden lapsen äiti kun mentiin naimisiin. nykyään meillä on 5 lasta ja aviossa ollaan oltu 10 vuotta. on ollu kriisejäkin, mutta ne on vaan vahvistanut meidän avioliittoa.

Se on niin outo tunne kun on kuvitellut, että luottaa toiseen ja että toinen sisimmässään arvostaa. Luottamus saadaan rikki typerällä teolla ja sitten kohta ihmetellään, että miksi nyt on vaikea elää yksin. Oppirahat tosiaan joutuu maksamaan aina teoistaan.

Itse kuulun siihen joukkoon, joka ei vaan voi sietää sitä että toisesta ihmisestä tehdään pelinappula. Vaikka olinkin petetty, niin kyllä ennemmin sanon suoraan etten enää halua elää toisen kanssa. Jos se toinen niin fyysisesti haluttaa ettei itsekuri riitä, niin en enää arvostaisi itseäni. Mulle on aivan sama, vaikka millainen narttu levittelisi.. voin hoitaa homman kiroillen ihan omin käsinkin. Maailmassa on riittävästi tilaisuuksia nauttia omasta haluttavuudesta vaikka sillä hetkellä hyvä pano menisikin ohi. Katson peilistä mieluimmin ihmistä, jonka ei tarvitse hävetä omia tekojaan.

Nyt oon vapaa ja teen niinkuin haluan, mutta kunnioitan sen verran itseäni etten halua pelkkää fysiikkaa. Toisille se käy ja on ok, mutta valitettavasti en itse sitä halua.

Odotan kommentteja siitä kuinka epämiehekäs tai typerä olen. Oon kuitenkin itseni vain jos saan kunnioittaa toista ihmisenä.

" ... Satuprinsessaa ei ollutkaan, vain pieniä, hyviä hetkiä, jotka sä itsekin kai nyt näät. ... " Kuuntele Tik Takia.

Tarina jatkuu.. Tapasin netin kautta (yllättäen) uuden ihanan tuttavuuden ja nyt on sellainen fiilis, että ei juuri menneet paina. Exästä on kuulunut ties minkälaista juttua ja ne huhut lähinnä naurattavat. En ole tapahtumien jälkeen häntä nähnyt. Enkä kyllä haluakaan. Tiedän vaan sen että rahat on loppu ja sossun jonoon saa mennä tinkimään. Ennen olisin ollut huolestunut, ja koittanut auttaa. Mutta nyt ei voisi enää vähempää kiinnostaa.

Exä olisi halunnut vielä nähdä ja jutella, mutta en sitten halunnut vaivautua. Mulla ei ole sanottavaa hänen valintoihinsa. Oppirahat saa ihan itse maksaa. Petturi mikä petturi. Onneksi ei ollut hänen kanssaan lapsia.

Nyt maailma on taas paikka, jossa on valoa. Kiitos kaikille kommenteista ja iloista kesää jokaiselle. Lopullista eropäätöstä odotellessa. Pohjalla käytiin, mutta elämä taas otti lopulta voiton. Ja ilman rakkaita ystäviä ja läheisiä en olisi ehkä selvinnyt. Kaunis kiitos heille!

j.rabbit sinun elämäsi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani. Olen nainen ja eronnut vuosi sitten. Tapasin mieheni kun olimme 14-vuotiaita. Naimisissa olimme miltei 7 vuotta. Ero oli minulle shokki mutta nyt alkaa vähitellen helpottaa. Hienoa, että olet päässyt elämässäsi askeleen eteenpäin ja suru alkaa väistyä. Itselläni oli ja on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin sinulla: mitä tein väärin, miksi en riittänyt, vaikka yritin kaikkeni tukemalla häntä unelmissaan. Eron syyksi sain tuon vapaudenkaipuun ja sen miten ikävää on kun kotona kaikki valmiina. Pyykit pesty, ruoka valmis, siisti talo jne. Häntä tuo ahdisti, mutta ei myöskään itse halunnut osallistua ko. toimintoihin. Hän ajatteli aina ensisijaisesti itseään ja niin tein minäkin. Rakastin häntä niin paljon, että odotin, että vielä jokin päivä hän varmasti osoittaa minunkin olevan tärkeä. Osoitti haluavansa eron. Minä tukahdutin hänet. Hänen tunne oli varmasti aito. Olisin halunnut tehdä asioita yhdessä ja tuntea olevani rakastettu vaimo. Olen surullinen, että näin kävi, mutta nyt osaan arvostaa itseäni enemmän. Vietän aikaani tutustumalla itseeni. Toivottavasti joku päivä tapaan miehen joka arvostaa oman ajan lisäksi parisuhdetta. Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja iloisia päiviä. Toivottavasti nettituttavuutesi tuo sinulle kivaa mieltä.

Oikea asenne j.rabbit!!!

Itsellä on vähän samanlaista kokemusta jossa tyttöystävä halusi "Vähän taukoa"
Joka päättyi meidän eroon yllättäen.
Hän löysi tänä tauon aikana miehen jolle sitten meni lapsen ja nytten minulta haluaa apua kun mies joutui yllättäen lama aikana työttömäksi ja koko poppoo joutui sossun jonoon.

Meidän eron jälkeen kanssa oli samanlaista kun sinulla on nytten että halusi kysellä kuulumia sun muuta.

Mutta unohda eksäsi! Hän halusi tilaa ja olla rauhassa joten hän sitä nytten sai ja nyt keskityt tähän uuteen tuttavuuteen.

Hyvää kesää :)

Uusi suhde voi varmasti auttaa unohtamaan erosi, mutta varaudu kuitenkin siihen, että et ole vielä päässyt erostasi lähellekään yli. Aikaa on kulunut vasta muutama kuukausi ja takana on kuitenkin pitkä liitto.

Usein tuo ensimmäinen suhde liiton jälkeen on jonkinlainen "laastari" ja jos eroa ei ole sitä ennen käsitellyt läpi, niin vielä isompi shaisse on käsissä, kun tämä uusi suhde päättyy.

Ensin täytyy opetella olemaan itsensä kanssa ja pärjäämään elämässä ihan yksinkin. Vasta sen jälkeen on mielestäni järkeä lähteä uuteen suhteeseen. Vaikka tiedän; se lohtu toisesta on niin suuri, että sitä on monesti vaikea vastustaa.