Tunteet...feelings

Tunteet kulkevat omia teitään vaikka niitä kuinka yrittää järjen valolla ohjailla. Ammattini edellytti tunteiden tasolla melkoista akrobatiaa, elää murheista iloon noin vain hetkessä oli muutettava tunnekuohu asiakkaan mielialan tasolle. Oli muuten raskasta aikaa. Kotiin tullessa hetken relaaminen kuuntelemalla mieluista musaa, sitten kotiäidin rooli kaikella tavalla. Se aika on nyt takanapäin.

Kun täytin 70v sisäinen elämä halusi tehdä puhdistuksen, se miltei pakotti kelaamaan mennyttä aikaa aina lapsuudesta tähän päivään. En saanut poikki sitä mitenkään, sitten kun puolisen vuotta oli kelailtu ei tullut enää mennyt elämä mieleen.

Oli mahtava todeta on elämää sen kaikilla tasoilla vielä mielen myllerryksen jälkeenkin. Myllerryksen aikana ajattelin jo pääkopan hajoavan liitoksistaan, onneksi se meni ohitse, ihan vain lukemalla erilaista kirjallisuutta, musiikin kuuntelu siivitti ajatukset toisiin maailmoihin. Paneutumalla tähän päivään, jälkikasvua rakastavaan ilmapiiriin.

Olin muinoin kurssilla jossa pohdittiin mikä on ihmisen mieli ja mistä se koostuu. Perusta mielelle tuli tieteen, taiteen ja uskonnon yhdistelmästä. Niihin taas vaikutti elämänpiirissä olevat monet alueet jokaisen kolmen kohdalla. Eipä kurssilla asia auennut luennoitsijoille senparemmin kuin kurrsilaisillekaan.

Tunteet kulkevat omia teitään, niiden myrskyihin ihan huomaamatta uppoutuu. Positiivinen näkemys tunteen palosta auttaa eteenpäin. Myönteisiä asioita tunne elämä tarvitsee, vaikka joskus tuntuu alamaissa olo tunkee elämään. Mitä mielessä liikkuu myönteisiä tunteita niistä on hyvä iloita ne antavat puhtia tuleviin päiviin. Huonotkin päivät on läpi elettävä jätettävä muistojen joukkoon, kun aika on.
Omar Khaijam runossaan asian osuvasti ilmaisee:

"Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa.
Niin päivistäni taas yksi katoaa.
Mut´milloinkaan en ole murehtinut päivää kahta,
en päivää jok´jäi jo taa, en päivää tulevaa".

Voiko tunteiden virran tämän paremmin ilmaista.

oma tulkintasi ? On vaan niin moneen kertaan puitu aihe.
On parempiakin tilanteita tunteista puhumiselle kuin tämä kaikkea reposteleva ja irvivä palsta.

Reposteltakoon rauhassa, mutta on suurenmoinen lahja, että pystyy kokemaan erilaisia tunteita; iloa, onnea, surua, kaipausta ja joskus jopa vihaakin tai pelkoa tulevasta.
Musiikki on se, joka minun tunteisiini vaikuttaa. Sen myötä palaavat menneet tunnelmat, eivät pelkästään tapahtumien muistot. Joskus voin itkeä, joskus nauraa ja joskus molempia samanaikaisesti.
Jokin musiikki rauhoittaa, toinen innostaa kuuraamaan kyökkiä ja pesemään permantoa. Miltei raivarin saan, kun rämähtävät TV:n tunnarit, mikäli ne muusiikkia ovatkaan.

Kiitos aloituksesta!

Sielunsisareksi tunnen Sinut Susmorsian lukiessani aloitustasi. Sensitiivisyys on pitkälti peritty temperamenttiominaisuus, sitä on pitänyt oppia hallitsemaan, se on aikuisuutta. Näinä vuosina, vapaalla vastuullisen järkevän vanhemmuuden ja tehokkaan työroolin kahleista, minäkin olen entistä enemmän antanut sijaa tunteiden vallalle. Isäni näytti vanhetessaan enemmän tunteitaan, ensimmäisen lapsenlapsensa hääpuheessa hän antoi kyynelten tulla, meille tyttärilleen hän puhui kyllä kauniisti, mutta itsensä hyvin halliten. Isoisyys on myös miestäni paljon muuttanut pehmeämpään suuntaan, mummienhan ihan oletetaan olevan lapsenlapsiinsa hurahtaneita ja pehmoja joka suhteessa.

Olen kauan ollut sitä mieltä, että naisen osa on helpompi kuin miehen, nainen "saa" näyttää avoimemmin heikkoutensa ja avuttomuutensa, hellyydenkaipuunsa , itkeä surusta, ilosta kiukusta ja raivosta.

Kukat ja musiikki tekevät juhlan, nostavat hetken arjen yläpuolelle. Musiikin mukana kasvamme , herttaisista lastenlauluista iskelmiin, joitten sanat peilaavat nuoruuden hurmiota rakastumisesta viiltävään tuskaan. Rauli Badding Somerjoki on yksi merkittäviä tunnemyrskyjen tulkkeja, eräs aina itkettävä on myös Riki Sorsan Joki. Vuoden kierto siihen liittyvän musiikin mukaan antaa ytimen ja yhteisen sisällön kulloisellekin juhlalle. Miten yhdistääkään kansaa joululaulut, kärsimyspassio, suvivirsi, isänmaalliset laulut, kansanlaulut, suurten suomalaisten säveltäjien sävelteokset.

Tunteita ei pitäisi pelätä, tunteettomuus on usein depressionkin merkki, narsistikin siitä tunnistetaan. Mutta ymmärrän hyvin, mitä aloittaja tarkoittaa pakahtumisen tunteella. Tunne lämmittää, polttaa ja korventaa karrelle äärimmillään. Äärimmäinen tunneherkkyys on lahja, mutta myös taakka.

Riki Sorsa, Joki

http://www.youtube.com/watch?v=RCU8qmj839E&p=0366C2EE765838E3&index=11

Tunteet ovat kantava voima monessa.
Läheisen kuolemassa on tärkeää että näytämme tunteemme kaipauksen joka jää, se voi olla vaikeaa silloin kun pidättelee sisällään surun.
Surussa on läheisten tuki ja avoimuus, asioista puhuminen, muistojen esille tuominen, ja se itku.
Häissäkin se itku pulpahtaa enkä ole saanut selville onko se ilo vai mikä? Itkettää!
Sisällä tuossa surussa on raskasta olla vaikka oma aikansa siinä tulee elää, että saa taas elämän kohdalleen.
Rankinta oli minulle erään hyvän ystävän itsemurha, siitä en vieläkään ole päässyt eroon vaikka aikaa on kulunut.
Suurimmat onnen tunteet olen kokenut lasteni syntymän yhteydessä, siinä jotenkin ikään kuin sekosi, minulla oli kamala nälkä muttei ruoka maistunutkaan, olin tavattoman väsynyt, vaan en saanut unta, olisi tehnyt mieli nauraa ääneen, mutta se tuntui sopimattomalta.
Samanlaiset tunteet tapasi kun lastenlapseni syntyivät, silloin minulla oli lupa hurahtaa, omatuntoni antoi siihen luvan ja se oli yhtä halausta ja ihastelua.
Onneksi elämässä on enemmän niitä onnen pipanoita ja voi vaikka hihkua ilosta!
Onnellinen olen siitäkin että olen saanut seurata vierestä lasten lasteni kehitystä ja kasvamista, sekin on jotain.

Hetkessä eläminen, kun tunteet "purskahtavat" vällittöminä esille, kuin lapsena jälleen.
Montakohan erilaista jaksoa elämään mahtuukaan. Aina olen sanonut, jaksoissa elämme, ei totisesti ole tasapaksua elämä. Vaikean jaksonkin jälkeen tulee tasapainoisempi jakso. Mennyt on mennyttä, en koskaan ole haikaillut tai paheksunut mennyttä.
Sopeutumiskykykin on lahja, eihän siihenkään tarvita kuin omana itsenään olo.

On lohdullista, että muisti on valikoiva, miten unohdammekaan vaikeimmat ajat, jolloin tuntui, nyt en jaksa enää, miten tästä selviän.
Tässä sitä ollaan...kaikki on mennyt jokaisen oman fadon mukaan...kuinkas toisin. Jos ymmärtää, että kaikki kuuluu elämään.

Miten pienistä onnen sirpaleista koostuukaan todellinen onni ja tyytyväisyys.
Juuri syömäni aamuleivän maku, aamuiset taivaan värien vaihtelut, eilinen keittiön ikkunan pesu ja verhojen vaihto, peilistäkin katsoi tänä aamuna tyytyväisyys omaan vanhenemiseen, olenhan elänyt.

Luin ihan antaumuksella teidän toisten kirjoitukset:
itsensä parantamisen ja kehittämisen taito, musiikin voima, haltioitumisen kyky, arkisten asioitten ilot..joillekin tuottavat lastenlapset suurta iloa. Arvaan kyllä, että Ramoonan mieli halajaa jo malttamattona merelle, Eestin rannikko kutsuu.
Kaiken kaikkiaan elämä on ollut sellaista kuin on pitänytkin.

Ja se totuus...taas kerran...mikään ei ole niin tärkeätä kuin rakkaus.
"On parempi kun olet rakastanut ja menettänyt, kuin et olisi koskaan rakastanut." Vaikka fraaseja sanoen, mutta ne pitää sanoa, että huomaa.

Virvon varvon terveeks tuoreeks tulevaks vuueks!

Empaattisena ja tuntevana, en voisi ennenkuin rakkaani olisi irroittautunut entisestä suhteestaan alkaa yhdyselämää kanssaan.

Jäisi vaivaamaan, että rikoin liiton. Vaikea on sanoa onko se pahasta, jos avioliitto on pelkkä kuori, mutta jos mies valitsee sinut, on kaikki OK.

Muussa tapauksessa pysyttelisin loitommalla, antaen mahdollisuuden puolisoiden korjata välejään.

Tässä tunteita käsittelevässä ketjussa, on itselleni tullut uusi tapa. Kun jokin on liian *raadollista* syntyy sisäinen kuva, johon voin uppoutua! Kuin jokin pakotie, tai jotakin jota sielu tarvitsee sillä hetkellä.

Se on antanut rauhaa ja eheytymistä, josta olen kiitollinen, ehkä omat aivot luovat jonkin kuvajaisen kompensoimaan sen hetkistä sisäistä tuskaa.

Olin kuullut ennen tuosta luomisen tuskasta, vaan en ollut koskaan sitä kokenut. Maalasin vain oman riemuni ja kiitollisuuteni voimasta:) Nyt pääsen selville vesille myllerysten kautta.
Kuin kuplaan, jossa vain minä ja aiheeni elää.

puhut toisen vaimon miehestä sanalla rakkaani. Sehän todistaa että olet mennyt väliin. Mikä jumala luulet olevasi, annat mahdollisuuden korjata välit.

Onneksi sinusta tuskin on kenellekkään uhkaa. Aivan sairasta pian kahdeksankymppisen naisen puhetta.

Ihan nikilläsi noita neuvoja annoit, itselläsi on varaa korjata monta muutakin asiaa kuten itsensä esiin työntöminen asiantuntijana kaikkeen mahdolliseen. Mutta taidat sinä toisaalta olla avioliittojen määrässä palstan "paras". Ja ihan itse olet senkin kuuluttanut moneen kertaan.

vhttp://areena.yle.fi/video/1302899189442http://areena.yle.fi/video/1302899189442http://areena.yle.fi/video/1302899189442

Hei Capteni Cöpenick, tätäköhän tarkoitit? Viime perjantaina, toivottavasti onnistui!

Olisiko tuo linkki 'sinistynyt' ilman ensimmäistä lyöntiä. Tuosta linkistä on kysymykseni. Tota nyt kukaa jaksa kirjoittaa. Ja toimiiko se edes kirjoitettuna?

Näin pääsiäisen aikaan sopii hyvin ajatella kuolemaakin. Olen suhtautunut kuolemaan yleensä lempeästi, koska läheiset ihmiset ovat olleet "valmiita" lähtemään, sitähän emme tiedä, minne. En ole vielä joutunut kokemaan kenenkään läheisen väkivaltaista kuolemaa.
Valmis lähtemään....silloin jäljelle jäävien surukin on helpompi kestää. Ymmärtää, ettei elämänhalunsa menettänyttä, tai elämästä täyttynyttä, voi kukaan auttaa saamaan taas elämän syrjästä kiinni kuin hetkellisesti, silloin on hellempi kuoleman lämmin syli.

Sisareni 37-vuotias poika kuoli toissapäivänä, kauniisti nukahtamalla.
Hänelle sopii Facebookiin kirjoittamani Einari Vuorelan runoajatelma:
"Jossain kirkkauden maassa kuljen.
Taakka harteita ei paina,
se on poissa.
Kukkaportin avaan, suljen.
Hengittelen ilmaa kevyttä kuin tuuli.
Joka puu on ystäväni hymyhuuli.
Itkenkö?
Enhän toki - ihanassa maassa."

Niin, jokainen yksinään maan sydämellä: ja äkkiä on ilta.
"Ognuno sta solo sul cuor della terra trafitto da un raggio di sole..."
(Salvatore Quasimodo)

Naisten tunteet ja miesten tunteet.
Kaikilla meillä on tuntyeet, mutta niiden ilmaisussa on suuria eroja. Vanha juttu, onhan siitä puhuttu, mutta pari sanaa vielä.
Meitä miehiä on koetettu opettaa "sivistyneille" tavoille vuosikymmenien ajan varsinkin täällä Kotosuomessa.

Minä tarkoitan tuota ajattelua koulusta ja kodista.
Poikien ja miesten pitäisi oppia asioita samoin, kuin tyttöjen ja naisten.
On kuitenkin paljon asioita, jotka muokkaantuvat syvällä ihmisen sisällä, olkoon nyt vaikka selkäytimessä. Sinne ei oppi mene niin kuin aivoihin. Muutokseen tarvitaan kymeniä, kentien satoja sukupolvia.
Koulussa tyttö saattaa alkaa itkeä kokiessaan vääryyttä, kun taas poika pistää samasta syystä hyrskyn myrskyn.
Tyttöä lohdutetaan ja pojasta tehdään häirikkö.
Tyttö osaa kertoa ongelmansa ja poika mököttää ja sanoo lopettavansa koulun.
Arvatkaapa kumpaa autetaan ja kumpaa alistetaan panemalla ruotuun?

Aikuisena sama uusiintuu.
Nainen pystyy menemään terapeutille tai ystävän luo keskustelemaan, kun taas mies paiskaa oven kiinni ja lähtee jonnekin, jossa saa olla yksin. Seuraukset ovat joskus ikäviä.
Paljon on myös yksinäisiä kaupunkierakkoja kuin myös mökeilleen juurtuneitä metsien miehiä.
Heillä kaikilla on tunteet, mutta eivät he niistä paljon puhu.
Kysymys ei ole koulutuksesta, koska joukkoon mahtuu paljon hyvinkin korkeasti koulutettuja tunnettujakin miehiä.

Noista naisten vetämistä keskusteluohjelmista.
MIksi kummassa niihin valitaan tai sitten vain suostuu miehiä, joilla on mielipiteet kuin naisilla. Siellä puhutaan niin "sivistyneesti", että miehenä minua välillä ihan raivostuttaa.








Aikuisena

Juu, oon samaa mieltä,mitäs siitä tuliskaan, jos kaikki täällä itkee vollottamaan ruppeisivat. Enkä totisesti toivokaan, että kaikki mun luokseni itkemään tulisivat.
Lupaan olla kertomatta "herkistä hetkistä" vast´edes.

20v ja 21 v, opiskelijoita, kesätöissä maalla kunnan vuokra-asunnossa.
Ovelle kolkutti mustalaisia, joille annoimmme kahdet kengät.

Siitä seurasi mustalaisten invaasio. Annoimme paidan päältämme, kun olivat raukat joutuneet kokemaan niin kovia!

Eräs arviolta 25-30 v mies itki ovella, että hän on orpo,
ja tarvitsisi välttämättä ruokaa.

Vähitellen alkoivat kissanpojille silmät avautua.

Se taisi olla Meriläisen Rosa, joka sanoi, että tunteileva ja kenties siis itkevä mies, saa varmemmin pesää.
Ehkä miehet ovat oppinneet käytännön kautta osoittamaan tunteitaan.
Niinhän koiriakin opetetaan. Kun teet niin kuin pyydetään, niin saat palkinnon.

Estyneitä ihmisiä on maailma tulvillaan. Jos joku on avomielinen ja luottavainen kertoessaan aivan inhimillisistä asioista, täytyyhän jonkun tölväistä siitäkin!
On tosiaan ihmisiä, jotka pitävät palapelin osat itsellään.
Rohkeuden puutetta! Joka paljon itsestään antaa, se myös paljon saa!

NAURAVALLE ja muitakin naurattavalle,

niin tein itsekin! Enkä kadu!

Maailma on täynnään luusereita, jotka syyttelevät muita.

Hänenkin nuorempi veljensä oli aikuiseksi tullessaan liittynyt "Viidenteen herätysliikkeeseen", joka mielellään lähettäisi kaikki muut "Helvetiaan", hänen mielestään helvetti on olemassa, ksoka Raamatussa niin sanotaan.
HEHEhee! Rasittava tapaus ollut kuulemani mukaan aivan pienestä asti, anoppi epäili aivovauriota synnytyksessä.

No silloinhan se ei tuon miehen syytä olisikaan.

Uuno Kailas, yksi suomalaisista mielirunoilijoistani, kenties tärkein, pohtii elämän ja kuoleman suhdetta, jopa sairaalloisen kiihkeästi ja kipeästi. Hänen runonsa ovat voimakkaan intohimoisesti älyllisen rajuja, synkkiäkin.
Kuta herkempi ja alttiimpi on henki, sitä raskaampi taakka on sielun kannettavana.
Kärsimys saattaa nöyryyttää, mutta myös puhdistaa. Kuoleman pelko väistyy, sijaan tulee tietämisen rauha. Sekään ei kyllä ole pysyvä, riippuen runoilijan ailahtelevasta mielialojen vaihtelusta.

Kailas katsoi kuolemaa silmästä silmään, loi unen ja kuoleman rajamailla liikkuvista mielikuvista väkeviä runoja.

Ihmisen määrä.

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,
tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä,
siellä on vaaniva peikko.

Inhimillisen luota
on moni mennyt
- inhimillisen tähden.
Hukkunut, harhaten suota
viekkaita virvoja nähden.

Toinen on - veljeni , tiedä -
ihmisen määrä:
kaikessa ihminen olla,
suostakin polkunsa viedä
vuorille, hyljätä väärä.

Matkalla voi moni tällä
langeta, nousta.
Mutta jos itsesi hukkaat
sielusi näännyttämällä,
on sinun mahdoton nousta.

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

"Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorollaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin
mukana ovat, nekin,
joiden tomu on uupunut vaeltamaan."

Uuno Kailas oli varmaan myöskin rakastanut menetyksiään, poismenneitä ihmisiään, tästä runosta päätellen.

Se, että kykenee rakastamaan sekä poisnukkuneita että näitä vielä "kanssaan tiellä" olevia, on Luojan lahja.