Kolmenkympin kriisi?

Nyt kun keskiluokkainen elämä on nähty, etköhän ole kypsy salasuhteeseen. Laitan sähköpostiosoitteen jos haluat. Yksikään päivä kanssani ei ole samanlainen.

Heh, elämä on...
Minä taas olen 30 vuotias nainen jolla ei ole mitään,.

Kaaosta ollu koko elämä, alkoholistiperheen lapsi..16 vuotiaana kotoa lähtö...ja uskomaton tarina sen jälkeen...

Olen syrjäytynyt ja yritän takaisin systeemiin, takana monivuotinen uupumus.

Olisipa minullakin ystäviä, rauhallinen oma tupa eikä tätä kerrostaloasumista ja ennekaikkea olisipa minullakin rakkautta.

No joo, ihmisen suurin lahja lähes poikkeuksetta on olla tyytymätön. Saavutusten jälkeen tulee aina tyhjyys, sä et sitä ole vielä oppinut, mutta nyt on hyvä hetki. Sä olet nyt saanut sen tasanteen, minne aina halusit, joten mitäs nyt. Kaikkihan on hyvin, jos sä olet niin typerä ja kiittämättömän lapsellinen, ettet tajua sitä tässä maailmassa, niin alapas sitten seuraavaksi kasvaa. Aina kun ihminen saavuttaa maalin, tulee tyhjyys. Noin. Nyt tiedät.

Kannattaa siis ensimmäiseksi miettiä valintoja, mitä on tehnyt ja mihin ylipäätään on ollut mahdollisuus, miettiä onko sitä kaikilla ihan aikuisten oikeasti ja pohtia sellaista asiaa kun kiitollisuus. Mitä kaikkea löytyy, mistä olla nöyrästi kiitollinen. Sen löytää, kun alkaa miettiä ja nähdä ympärillään, miten helposti se kaikki voidaan viedä, pyyhkäistä pois. Ja miten monelle niin käy. Sitä kautta ensin tajuaa sen, mitä on. Se ei korjaa vielä sitä kriisiä kokonaan, mutta antaa perspektiiviä siihen, että onko kaikki hyvin vai ei. Sitten on helpompi tarttua toimeen.

Jos seksi on tylsää, se on yhtälailla sinun vastuullasi piristää sitä. Miksi miehesi elkeet sinulle kertovat koska on seksi-ilta, oletko 14 vuotta ollut todella niin tylsä, ettet ole itse tehnyt yllättäviä aloitteita, järjestänyt teille mitään tai... itsellesi? Missä on mielikuvituksesi? Sitä ei luettelemasi asiat vie kuitenkaan. Miten puhut miehellesi, miksi hän ei kuuntele, miten te olette tämän 14 vuotta toimineet ja miten sinä.

Tavallista se on kaikki elämä. Onko sulla haasteita vai käytkö jossain tylsässä tyttäjen jumpassa missä olet aina käynyt etkä koskaan ottanut haasteita? Onko työsi miellyttävää vai vaan sitä, mihin olet sattunut tyytymään? Voisiko niille osa-alueille tehdä jotain: sinkkunakin ne on ihan itse vaan päätettävä ja hoidettava. Ei se yksinhuoltajan elämä ja työttömyys sun elämästäs välttämättä tekisi mitään mitä kestäisit. Mietipä ihan aikuisten oikeasti... Miksi et nyt voi ottaa riskejä niissä asioissa, missä voit? Mitä luulet että se sinkkuus toisi? Ei se tuo rikasta miestä ja shangrilaata, se tuo yksinhuoltajan maksut tai yhteishuoltajuuden sopimisen, yksin maksettavan kämpän, ruoat, harrastukset ja tuplamenot, koska sen jälkeen maksat kaikesta yksin. Luuletko että sun sinkkukämppään keskustelukavereita virtaa? Sinä vietät illoistasi useimmat yksin, seksiä saat, jos raahaat yhden illan hoitoja kotiisi tai harrastat sooloseksiä, luuletko sä että sun edes tarvitsee tietää koska on seksi-ilta, suunnitella mitään kivaa vaihtelua? Sinkkuus voi olla kivaa, jos siihen suhtautuu realistisesti, mutta jos sä luulet että se poistaa arjen, niin get real.

Onko helppoa aloittaa alusta? Ei, ei ole. Yksineläminen on vastuullista, rahallisesti usein haastavaa, yksinäistä. Vastuussa on sen jälkeen sitten kaikesta yksin: vapaus on kallista. Älä kuvittele muuta. Jos haluat sen, niin toki. Jos kaikki on huonosti niin se on parempi. Mutta sulla olis nyt haaveissa helppo ja jännä elämä ja vähänx niinkus elokuvissa juu. Höpö-höpö. Mieti, mistä oikeasti kiikastaa. Sä luulit, että elämä on sit ja sit kun tulee perille ja ne keskiluokkaiset asiat on saavutettu. Miten niin? Sähän saatat elää 80-vuotiaaksi, eikö sulla todella ollut ajatusta siitä?

Tätä samaako? No, sitäkö se on? Kenenköhän vastuulla se lopultakin sitten on, mitä harrastaa, tekee työkseen, tavoittelee? Kuka opettelee olemaan tyytyväinen ja osaa arvostaa asioita? Kenen tehtävä on parisuhdetta piristää, seksielämäänsä kohentaa? Minne sinä menisit ja mitä sinä tekisit, ja mihin on oikea mahdollisuus? Mikä on kuviteltua ja mikä todellista?
(jatkuu, venähti)

Minulla on kolmenkympin kriisi aivan eri syistä :D

Täytin vasta 30 vuotta. Mies on löytynyt (10 vuotta yhdessä), mutta lapsia ei ole, ei edes omakotitaloa. Tuntuu, etten ole saavuttanut mitään elämässäni. Olen kuitenkin opiskellut yliopistotutkinnon, suoritan jatko-opintoja, olen perustanut yrityksen, joka menestyy hyvin, matkustanut, kokenut ja elänyt. Silti tuntuu, ettei tämä riitä. En ole suorittanut kaikkia niitä velvoitteita, joita 30-vuotiaan naisen olisi pitänyt. Välissä tuntuu, että vaihtaisin elämäni tylsään arkeen, johon kuuluu lapsia ja kotiaskareita, milloin tahansa.

Silti en kyllä vaihtaisi päivääkään tai kokemustakaan pois.

Eli olet 19 vuotiaana mennyt yhteen miehesi kanssa? Eli et ole kokenut nuoren naisen sinkkuuden huumaa? Siitä se kaikki johtuu. Hyvin tyypillistä, että nuorena kun on menty yhteen haikaillaan sitä menetettyä vapautta ja aletaan sitten oireilemaan vanhempana. Se on sinänsä sääli, että tuhotaan perhe, kun vaan haluaa mennä ja olla:S

Ei se onni tule ikinä ulkoisten puitteiden kautta. Buddhalaisittain ajatellen halu, tai ehkä pikemmin janoaminen on yksi syy kärsimykseen. Kun yhden asian/tavaran saa, niin ei se kuitenkaan ihmistä tyydytä, vaan aletaan janoamaan jotakin muuta. Siksihän nämä munkit ja nunnat ovat omaisuudestaan ja kaikesta muusta luopuneet.

Vaan mikäs minä olen sinua neuvomaan. Mutta lapsia kun olet tehnyt, niin niistä sinulla on vähintään vastuu.

Itsepä päätät, oma elämäsi, toivon sinulle parasta.

Ulkopuolisena havainnoijana huomattuja selviytymiskeinoja, parempia ja huonompia:
- "tehdään" vielä yksi lapsi
- tehdään jokin muutos uran suhtaan
- opiskellaan uusi ammatti
- kiinnostutaan uudesta ja keskitytään siihen (=otetaan virkavapaata ja hurahdetaan puutarhanhoitoo tai feng shuihin tai matkustetaan maailmanympäri, käytännössä helpompi toteuttaa usein keski-iänkriisissä)
- erotaan
- panostetaan omaan hyvinvointiin/ulkonäköön: aloitetaan kuntoilu, vaihdetaan kampausta, laihdutaan kymmenen kiloa ja järjestetään aikaa kavereille
- tai henkilökohtainen suosikkini: lakataan suorittamasta tiettyjä "etappeja" elämässä ja NAUTITAAN!

Mielestäni on sangen naurettavaa että jo kolmekymppisellä olisi jotain kriisejä :D

Sori, en vaan ymmärrä.

Kuulostaa tutulta. Itsekkin tunsin pitkään noin ja tuskailin, että tätäkö tämä on nyt lopun elämää. Sitten aloin puhumaan asiasta ja etsin uusia asioita elämääni. Aloin opiskella ja harrastamaan juoksua ja muutenkin aloin ajatella elämää uudella tavalla. Vähitellen tuo tunne helpotti ja aloin arvostaa mitä kaikkea olen saanut.

Ei mitään muuta vikaa muuta lapset olet tehnyt kiian aikaisin ja nyt se 33v olisi sopiva ikä ruveta lapsia hankkimaan niin olisi tarpeeksi pitkän ajan elänyt ilman lapsia. Itse miehenä olin 34v kun puolisoni kanssa saimme ainoan lapsemme ja eikä yhtään liian aikaisin koska kun lapsi tulee niin pitää olla isommat menot menty että jaksaa lastansa kaasvattaa eikä menojalkaa vipata ja jaksaa keskityyä perheeseensä. Sehän siinä on että olet nuorena alkanut seurustelemaan ja sinkkuaika jäänyt elämättä ja sen takia monet 30-40 ovat toisella kierroksella kun menot alkavat taas kiinnostaa ja niin edelleen.

Onni on lapsiperheillä, jotka käyvät vakityössä asuvat omakotitaloissaan kahden lapsen, kahden auton kanssa ja koiran kanssa.


Voiko tylsempää elämää itselleen suunnitella?

Tämä on klisee mutta usko Jumalaan voisi täyttää sen tyhjyyden. Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun oppii sen miksi me ollaan olemassa ja mitä tulee tapahtumaan tekee elämästä huomattavasti nautittavampaa kuin se ajatus että tässäkö nyt tää kaikki on. Se on varmaa etteivät kaikki maailman ihmiset tule koskaan uskomaan tosissaan Jumalaan but Happy are those who do.

Ihminen ei koskaan ole täysin tyytyväinen omaan olotilaan.

Itse olen 30-vuotias, ja elämässäni paljon kärsinyt sekä menettänyt. Kaikki pienikin on saatu suurten ponnistusten avulla. Tulen onnelliseksi jos mies on kokannut vaikkapa ruuan valmiiksi. Ja äärettömän onnellinen jos saa lasin viiniä ja katsoa hyvän elokuvan. Jos olisi oma talo jota laitella se olisi kuin unelmalottovoitto meille!

Ehkä sinunkin elämäsi olisi pitänyt tulla raskaamman kautta. Luulenpa että sen minkä saa helposti, sitä ei osaa arvostaa.

En ole kohtalon toveri, mutta dilemmasi kuulostaa kovin tutulta.

Miten löytäisi lohdutuksen sanoja? Et ainakaan ole yksin, se on ihan varma.

Joskus käy niin että kun saa sen minkä on kuvitellut, niin huomaa ettei se ole sen arvoista. Moni ajattelee "en halua tätä elämää".

Vaihtoehdot ovat olemassa. Niitä pitää uskaltaa käyttää.

Helppoa se ei ole, ei missään tapauksessa.

Niin tai näin, aina väärin päin.

- Toivottavasti löydät polkusi...

Kriisi kestää tasan niin kauan kunnes tarpeisiisi aletaan vastaamaan.

Tuo kosketusherkkyys johtuu juuri siitä, että et koe tulleesi kuulluksi. Vapaudenkaipuun ajatukset johtuvat siitä, ettet osaa tällä hetkellä tuntea, että saisit saman kosketushaluisen tunteen takaisin miehesi kanssa. Ajattelet, että se hyvä olo löytyy vapaudesta. Mutta niin ei ole.

Miehen on kuunneltava sinua niin, että sinä koet tulleesi kuunnelluksi. Se ei ole ongelma, että tunnet miehesi elkeet. Tosin kaljoittelun voisi jättää vähemmälle.

"Mielessä jäytää ajatus, että TÄSSÄKÖ tämä elämä nyt oli?"

Ei! Itse olen 30, tosin olen mies ja lapseni vasta 1-vuotias, mutta siitä huolimatta tuntuu, että olen vielä ihan nuori. Näytänkin nuoremmalta. Miksi siis sinun elämäsi olisi ohi? Me olemme vielä nuoria, kuules. Tietysti se, että olet ollut vuosia kiinni lapsissa, tekee tehtävänsä. Mutta usko, kun sanon: et ole ikäloppu.

Itselläni on se hyvä puoli, että saan lapsen isovanhemmille hoitoon kerran kuussa ja voidaan lähteä vaimon kanssa tuulettumaan. Myös omat menot molemmilla. Lempi leiskuaa - yleensä enemmän kuin vähemmän.

Mutta parisuhde tarvitsee molempien panostusta. Koko nuoruus-ajattelu on vain harhaa. Mieti, mistä sinä saisit NYT tyydytyksen. Onko se ne asiat, joita nuorempana sait vai joku muu muunnelma. Sitten sinun on vain alettava jahdata sitä yhdessä miehesi kanssa.

Tekee ihan pahaa, kun lukee miten ikävästi jotkut kirjottaa... Mutta hyviä pointteja silti.
Itse en ole vielä siellä missä sinä, mutta menossa sitä kohti ja pelottaa jo nyt. Mitä sitten, jos saa kaiken minkä haluaa? Sille ei voi mitään jos on kurja lapsuus tai elämässä tapahtuu pahoja asioita, mutta ei sillekään voi mitään, että saa aina kaiken minkä haluaa. (Ei kaikki viitsi huvikseen laitaa elämäänsä sekaisin, jos menee hyvin) Silloin on todennäköisesti vaikeampi oppia nauttimaan pienistä asioista. Mahdollista se silti on. Pakko olla.

Kun kaikki on saavutettu, pitää löytää uutta saavutettavaa. Esim. uusi harrastus. Jos vaikka on joku mitä olet aina halunnut kokeilla, mutta et ole saanut aikaiseksi. Ehkä lemmikki? Matkustaminen? Voisitko ajatella vaihtavasi työpaikkaa, tai opiskella kokonaan uuden ammatin? Kyllä maailmassa on vaihtoehtoja, kunhan uskaltaa tarttua johonkin :) Pienet ja positiivisetkin muutokset voi tuntua vaikeilta, jos kaikki on periaatteessa niin kuin on halunnut.



Kukaan muu ei voi vaikuttaa elämääsi samalla tavalla, kuin sinä itse. Mieti mitä sinä haluat :) Kannattaa tehdä jotakin sen sijaan, että odottaa, että tunne menee ohi. Ei se välttämättä itsestään mene... Ainakin itselläni tuollaisilla tunteilla on tapana jäädä kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa ja helposti ne vaikuttavat koko elämään ja olemiseen. En tiedä, mutta on mahdollista, että turhautumisesi vaikuttaa parisuhteeseesikin. Minun mielestäni kannattaa aloittaa jollakin pienemmällä muutoksella, kuin avioerolla... Pienikin muutos voi antaa paljon uutta energiaa ja näkökulmia hoitaa mm. parisuhdetta.

Rohkeutta ja onnea! :)

Suosittelen, että menet juttelemaan kriisistäsi parisuhdeterapeutille tai psykologille, jotta saat elämääsi järjestykseen. Muuten voi käydä kuten minulla kävi.

Minäkin aloin nuorena seurustella kiltin kunnollisen miehen kanssa. Häät, 2 lasta, kaunis unelmien omakotitalo, yhteisiä kavereita, harrastuksia, taloudellisesti aika helppoa. Aloin miettiä, olenko onnellinen ja tätäkö tää vaan on. Se aiheutti kriisin ja suhteemme lähti syöksykierteeseen. Kaipasin mieheltä huomioimista ja halusin tuntea itseni naiseksi. Hain hyväksyntää muilta miehiltä ja olin ihan sekaisin tunteitteni kanssa. Jäin kiinni, mutta mies halusi jatkaa suhdetta. Olin vieläkin sekaisin ja halusin silti erota.

Ero aiheutti sen, että jäin ihan yksin. Lapset olivat paljon isällään (äiti ei välttämättä ole ollenkaan enää automaattisesti lasten huoltaja!), miehiä löytyi vain seksiin, ei seurusteluun. Ystävät kaikkosivat ja tutut pariskunnat valitsivat miehen puolen. Taloudellisesti tilanne aiheutti katastrofaalisen pudotuksen. Exän kanssa riidellään yhä lasten kuluista. Ex on jo onnellisesti uusissa naimisissa.

Kaduttaako? Kyllä. Vaihdoin seikkailunhaluun turvallisen perhe-elämän. Tajuan nyt, että minun olisi itse pitänyt ottaa vastuu omasta onnellisuudestani eikä jättää sitä mieheni hoidettavaksi. Meidän olisi pitänyt jo paljon aiemmin ryhtyä puhumaan asioista ja käydä vaikka kerran kuukaudessa perheterapiassa puimassa asioitamme.

Olen valintani tehnyt ja paluuta entiseen ei ole. ITse olen ollut sinkkuna n. 5 vuotta. Lasten luokkakavereiden joukossa on paljon naisia, jotka ovat olleet yhtä kauan sinkkuina ja etsivät miestä löytämättä sellaista. Tarjolla olevat miehet ovat alkoholisoituneita tai sitoutumiskammoisia pelimiehiä.

Jos kuitenkin päätät erota, niin anna miehesi kännykkänumero. Hän kuulostaa turvalliselta mieheltä, joka kiinnostaisi minua kovasti:)

Ei sinulla mitään ikäkriisiä ole. Teilla on parisuhdekriisi kun seksi ei nappaa sinua syystä tai toisesta. Todennäköisesti olet valinnut vähän paskan tuppisuu miehen joka ei halua/osaa keskustella kanssasi avoimesti. Loppuen lopuksi et voi tästä syyttää välttämättä miestäsi, vaan itseäsi kun sellaisen miehen kanssa löitte hynttyyt yhteen. Lapsiakin hankitte ja ennen sitä et selkeästi miettinyt että kannattaako niitä lapsia hankkia jo nyt tässä parisuhteessa. Nyt sitten havahdut tähän 14 vuoden jälkeen. Oma kypsymättämyytesi kävi ilmi sinulle nyt ja muuttaa voit vain itseäsi varmasti, mutta koita puhua asiat läpi miehen kanssa jos ne vaikka selviäisivät.

Hei!
Olen pian 30v, ja jonkin "kriisinpoikasen" läpikäynyt.
Tilanne oli se, että 3 lasta, mies, ok-talo, 2 autoa ja se koira :D
Ja tuntui tosissaan että tökki... Mies tökki.. Katselin ympärelleni ja jopa ihastuin jo toiseen mieheen (flirttaili ja oli kiinnostunut minusta).
Yhteistä elämää meillä takana 13 vuotta.. Ajattelin, että tässäkö tämä, halusin uutta, kiihkeää, intohimoa, ihastumista!! Jotain!!vb
Aikansa kesti, kunnes meni ohi... Tajusin lopulta, että kuinka hyvin asiani on, kuinka hyvä mieheni on, tuttu ja turvallinen, oma rakkaani... Olin silloin niin kyllästynyt ja nyt rakastan enemmän kuin koskaan. Eikä hänkään muuta halua kuin minut. Vaihe siis meni ohi elämässäni ja olen onnellinen ettei mitään peruuttamatonta tapahtunut sinä aikana, vaan ymmärsin ja sain pitää sen mitä olin kuitenkin "saavuttanut" :)
Tsemppiä sinulle, anna ajan kulua, katsele hitaasti, vaikka nyt tuntuu joltain, se voi muuttua silti vielä :)

Kiitos kaikille vastaajille!

Todella hienoja ajatuksia kaikilla, olen saanut niistä paljon ajateltavaa.

Ei, en minä kuvittele yksinhuoltajan elämän olevan hohdokasta. Enkä halua myöskään erota. Vaikka haluaisinkin olla vapaa. En itsekkään oikein tiedä, mitä tarkoitan sillä vapaudella. En kaipaa irtosuhdesekoiluja, eikä menojalkaa vipata.

Olen ehtinyt viettää ihan riittävästi villiä sinkkuelämää nuorena, vaikka mieheni tapasinkin nuorena.Eihän se villi nuoruus ala siitä kun täyttää 18? En myöskään ole saanut asioita elämässä helpolla, vaan kaikesta olen joutunut kamppailemaan ja selviämään itse.

Selvää kuitenkin on, että jokin merkillinen tyhjyys tai tyytymättömyys mieltä kalvaa. Ja se pelottaa minua. Minä HALUAISIN olla tyytyväinen tähän elämääni ja tuntea oloni onnelliseksi. Tiedän, ettäminun itseni pitää tehdä itseni onnelliseksi. Minulla on hyviä ystäviä, tapaan työssäni mielenkiintoisia uusia ihmisiä päivittäin, työni on vaihtelevaa ja pidän siitä. Harrastuksia on useita, nekin sellaisia joista pidän.Pidän myös kodistamme, lapsistamme, miehestäkin. Vaikka en ihan tiedä voiko tunnetta rakastamiseksi kutsua. Ihan ok perheenisä. EN halua tuhota tätä elämääni, haluaisin vain olla siinä onnellinen. Siksi tällaiset ajatukset,tällainen tyytymättömyys, pelottavat minua.

Helpottaa jo hiukan tämäkin, kun huomaa, että muitakin on, jotka ajattelee näin.

Ei se ole siinä. Jos ja kun pysytte yhdessä seuraava kriisi on kun lapset muuttaa omilleen.Joudutte tutustumaan uudelleen ja olette päätöksen edessä jatketaanko vai omilleen? Sitten siihen perään 50-villitys ja sen perään 60-kullitus niin se menee.Älä mieti turhia.Eläkää hetki kerrallaan ja ottakaa vastaa mitä tulee joko yhdessä tai erikseen unohtamati lapsianne.Pitäkää niistä huolta!

Naiset on tollaisia

Olen iki-sinkku nainen ja yksinäinen. Tätäkö tämä on seuraavat 50 vuotta? Ehkä synnyn seuraavassa elämässä jaksavaksi ja paremmin onnistuvaksi, hyväksytymmäksi ja kauniimmaksi. Ja saan komean ja kivan miehen. Sitä ennen koitan kulutella aikaa. Kiva katsoa kauniita/komeita/pitkiä/energisiä pareja autoissaan tai käsikädessä kaupungilla.

"niin no niin":lle; älä jauha sontaa tiedät itsekkin että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni ja päätät itse miten elät elämäsi jos se on ikisinkkuna eläminen niin sitten elät niin ja mitä jos seuraavaa elämää ei ole...

Aloittajalle: mieti tarkkaan mitä haluat, itselläni oli vastaava tilanne nyt kaikki päin persettä ennen oli töitä perhe jne nyt ;yksin, työtön, syrjäytynyt, en ole kuullut lapsista moneen vuoteen yhtään mitään, mielenterveys mennyt yms koska luulin että vapaus "perhevankilasta" edes vähäksiaikaa oli oikea ratkaisu. takaisin ei ole paluuta.

Ootkin siis kaappilepakko.lähe muiden samoin tuntevien tytärten kans baanalle kokemaan poslliinin ilot.t.harmaahapsi.

ei ole kunnossa ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään.

Olin joskus vastaavassa tilanteessa paitsi että meillä ei vielä ollut lapsia. Seurustelua kymmenen vuotta takana, hyvä mies ja asiat ok. Meillä oli joitakin ongelmia mutta niistä olisi selvitty jos niihin olisi puututtu ajoissa. Homma meni siihen pisteeseen että ahdistuin ja aloin kaivata toisenlaista elämää.

Vaihtoehtoina oli joko perustaa perhe tai lähteä ja rakentaa itselleen uusi elämä aivan uudelta pohjalta. Olin sekaisin, etsin huomiota muualta ja minulla oli paha olla. Virheekseni kuvittelin pahan oloni johtuvan pelkästään suhteestani. Lähdin siis omilleni ja mitä jäi käteen? Yhden miehen kanssa ollut onneton ja kuluttava on-off suhde päällä ja asun yksin jo viidettä vuotta. Tajusin aika pian lähtöni jälkeen että toisinkin olisin voinut toimia. Mutta miehellä oli jo uusi kumppani (kohtalon ivaa?) joten en mennyt enää heidän välejään sotkemaan koska olin itse se joka lähti.

Nyt ymmärrän mitä minulla oli, mutta silloin en ymmärtänyt. Tuolta maailmalta ei tosiaan löydy muita kuin elämän kolhimia ikuisia teinipoikia, alkoholisteja ja muuten elämästä syrjäytyneitä miehiä. Petiseuraa kyllä löytyisi mutta ei ketään vakavaan suhteeseen pystyvää/haluavaa. Sinäänsä olen kiitollinen tästä ajasta koska nyt tiedän että osaan arvostaa hyvää jos kohdalleni vain vielä osuu mies jonka kanssa voisin jakaa elämäni.

voithan tulla mun kenkiin, niin mä tuun kyllä ilomielin sun paikalles.
En halua valittaa, mulla on asiat sinänsä hyvin, on vakkarityö ja oma asunto jne, mutta oon ollut sinkku jo 7 vuotta eikä loppua näy..
En enää taida edes osata olla miehen kanssa, alan jo haluta olla yksin, no se kai on helpotus..

Ole iloinen kun sinulla on asiat noin hyvin, että mieskin vielä sinua haluaa!
Tunnen monia joilla suhde on seksitön ja ankea jo 5 vuoden jälkeen..
Sinullahan on ihan hyvin asiat, otat vain sen kaiken itsestäänselvyytenä.
Siihen voisi auttaa joku tyttöjen keskeinen tai yksin tehtävä lomamatka, joka on ainakin kuukauden mittainen.
Sinä aikana tuut kyllä huomaamaan, että ikävöit sittenkin kotiin=)

ENNOSAA SANOA

minä olen 35-vuotias sinkku mies. olen ollut sinkkuna jo 6 vuotta. olen yrittäjä joten työtä on paljon. olen huomannut että kriisejä tulee ja menee elämässä. aina pitää miettiä haluaako kasvaa vai katkeroitua. yksin vastuu elämästä ja yrityksestä on ollut kova koulu mutta tämä on ollut hyvä käydä. jos joskus vielä menen parisuhteeseen niin arvostan yhdessä tekemistä, asioiden jakamista ja molemmin puolista luottamusta. toimiva arki on tärkeintä. yhteys kumppaniin on tärkeää, ei meistä kukaan ole ajatusten lukija. puhukaa ja tehkää yhdessä asioita. itsellä edellinen suhde päättyi kumpaanin pettämiseen se loukkasi syvästi, pitkään meni miettiessä mikä meni pieleen, teinkö liikaa työtä yms. jos vaihtelua haluaa niin kannattaa hakea sitä muuten. mulle siitä tuli vaan henkistä kasvua päätin pärjätä elämässä ja olen pärjännyt.

Itse olen törmännyt tuohon vasta nelikymppisenä, mutta tiedän todellakin tunteen.

Menestyksekkäät uraputket ja teinien kasvatus lähes jo täyteen ikään ovat vieneet omat mehunsa parisuhteesta ja tuntuu kuin molemmat yrittäisivät purkaa tilannetta toisen mielestä väärillä keinoilla. En tiedä onko ero lainkaan todennäköinen (joskus tuntuu olevan lähempänä ja joskus ei käy mieren vielessäkään), optimistisena ihmisenä sitä ei tietenkään pidä kärkipään vaihtoehtona, sillä eihän tässä ole kovin montaa vuotta siihen, että sitä vapautta ja yhteistä aikaa taas löytyy. Mutta onko se sitten jo liian myöhäistä?

Ymmärrän kyllä hyvin tuon ahdistuksesi ja olisi mahtava päästä joskus keskustelemaan ihmisen kanssa, joka tämän ymmärtää. Täällä on moni kommentoinut asiaa, ymmärtämättä lainkaan mistä on kyse, sillä sivusta on helppo huudella.

Olihan siellä joitain fiksujakin vastauksia, kuten taisi joku viitata lenkkeilyn aloittamiseen tai muuhun uuteen harrastukseen, jota kautta saisi uutta potkua omaan elämään ja sitä kautta myös siihen parisuhteeseen, mutta eipä se ole parisuhteessa niin helppoa. Meillä tilanne on ilmeisesti vielä se, ettei vaimo ole tainnut ymmärtää tämän parisuhteen tilaa ja vakavuutta, joten tuo puhuminen ei oikeasti onnistu. Jopa lasten pitää miettiä milloin kestää omista asioista vaimolle puhua, joten minä joudun odottamaan sopivaa hetkeä pisimpään, koska en voi viedä sitä oikeaa hetkeä juuri silloin kun tenavilla olisi jotain tärkeää asiaa puheeksi otettavaksi. Kaikkea en viitsi julkisesti kirjoittaa, mutta fiksu ihminen osaa lukea lopun rivien välistä. Joka tapauksessa elämä osaa todellakin olla ulkoisista puitteista huolimatta helkkarin raskasta, jos toiseen ei saa sitä kontaktia, joten pidän aika keveinä muutamia kommentteja tässä ketjussa.

Mielestäni elämässä saa sitä mitä tilaa ja enemmän sitä katuu kuitenkin niitä asioita mitä ei ole tehnyt, joten kyllähän tällekin ajalle sitten kiikkustuolissa hymyilee, mutta juuri nyt ei kovin hirveästi hymyilytä.

Jos haluat vaihtaa ajatuksia aiheesta (tai sen sivusta), niin tekaise itsellesi anonyymi sähköposti ja laita viestiä tulemaan osoitteella nelkyt@yahoo.com ja toki muutkin voivat kirjoitella, jos aikuista keskustelukumppania tai piristystä meiliboksiinsa kaipaavat.

Rauhallista vappua kaikille!

Mullakin on kolmenkympin kriisi, ja oon vasta 28!!!! En ole saanut mitään elämässäni aikaiseksi, huonon itsetunnon ja vähäisen itseeni uskomisen puutteen takia. Mulla ei ole ammattia, opiskellut olen kahta alaa: vaatetusalaa, ja puistopuutarhurilinjalla. Nyt hain taas opiskelemaan, tällä kertaa sisustusalalle. Olen tuhlannut osan nuoruudestani: ikävuodet 22-26 haaveilemalla muusikon urasta tai ammatista, koska kävin laulutunneilla, klassinen äänenmuodostus, olin siinä hyvä, tein kaksi laulututkintoa, hain peräti 5 kertaa eri konservatorioihin, en päässyt koska en vain saanut päähäni musiikinteoriaa!!! Ja sitten 2008 hain opiskelemaan puutarhuriksi, jotka jouduin keskeyttämään 2010 selkävaivojen takia. Olisin valmistunut tämän vuoden syyskuussa. En suunnitellut sitä. Tarkoituksena oli valmistua, hakea uutta opiskelupaikkaa aikuisopiskelijoiden joukosta. Nyt joudun taas opiskelemaan pikkulasten kanssa, koska en saanut itselleni puutarhurin papereita, joilla oikeutetusti olisin ollut seuraavassa opinahjossa aikuisopiskelija. Vituttaa. Jos pääsen opiskelemaan sisustusalalle, toivon löytäväni jonkin sopivan oppisopimustyöpaikan, ettei tartte köyhänä elää, ja muutenkin vaikuttaisin itseni ikäiseltä. Minulla on avopuoliso, joka rakastaa minua, olemme kuukausi sitten muuttaneet yhteen, ja seurustelua on reilu vuosi takana. Ainut ihana asia elämässäni. Jos vielä vain löytäisin sopivan lauluopettajan, niin täydellistä. Tällainen on minun kolmenkympin kriisi.

Laitas asiat järjesteykseen päässäsi. Naisen seksikkäimmät vuodet ovat nyt takanasi - kiistattomasti. Miehelläsi voi olla edessä vielä hyvinkin toinen nuorikko. Elämä on raadollista. Nainen on kuin jumalatar nuorena. Kauneuden ja haluttavuuden tuomaa valtaa on suunnattomasti. Pelkkä hymy riittää useimpiin asioihin ja miehet voi kietoa sormen ympärille.

Sillä kolikolla on myös toinen puoli. Tuo valta on hyvin lyhytikäistä ja kun se on ohi, niin koittaa miehen vallan aika. Liki puolet avioliitoista päättyy ja useimmiten syy on miehen uskottomuus 30-40 ikävuoden välissä. Miehen seksuaalinen kaari kun on noin kahden naisen vastaavan kaaren mittainen.

Joten laitahan ne valituksesi nyt mittasuohteisiin.

Entä jos sulla onkin neljänkympin kriisi?

Hei, Mulle tuli samanlainen olo ja vielä enemmänkin ehkä näin vähän yli nelikymppisenä. Olen aina ollut aika hyvän näköinen ja nyt huomasin että kukaan ei huomaa enää. Tyttäriäni huomaa. Minulla on kaikki mahdollinen on talot, rahaa, ei ole tarvinnut tehä työtä kodin ulkopuolella vuosia eikä tarvitse tulevaisuudessa ja olen ollut tyytyväinen elämään mutta yhtäkkiä tuli oivallus että en ole enää nuori, elämässä ei ole enää mitään mitä haluan tai mikään ei kiinnosta. Haluaisin vaihtaa koko elämän ja miehen siinä samassa koska häntäkin kun katson niin en ole varma mitä tunnen enää. En ole ikinä ollut masentunut aina optismisti ja tämä tunne on kamalaa ja pelottavaa, ihan kun elämäni olisi ohi. Teen liikuntaa ja olen kiireinen mutta en pysty ravistamaan tätä keski-iän kriisiä. Miten ihmeessä pystyn saamaan elämän iloa taas ja eteenpäin. Eikai vanhemmuus nyt tarkoita sitä että eläminen loppuu kokonaan?

Nainen 33v: kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni vuosi sitten, omaa kriisiäni oli jatkunut jo useamman vuoden.. en edes tajunnut miten syvällä olin. Tilanne päätyi siihen että aloitin suhteen toiseen mieheen, tämän jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, oli pakko lähteä. Kulunut vuosi on ollut todella raskas, ero on vieläkin kesken ja koko elämä sekaisin. Takaisin en kyllä kaipaa, että siinä mielessä päätös lähteä oli oikea, toivoisin vaan että se olisi tapahtunut toisin kun tapahtui.. Kannatta yrittää kaikkensa parisuhteen eteen jos on vähänkään toivoa!

Olet asettanut elämällesi tavoitteet ja nyt, kun olet ne saavuttanut, et sitten haluakaan elää sitä elämää, mitä olet koko aikuisikäsi tavoitellut - ja vieläpä ilmeisen määrätietoisesti. Ei tavoitteissasi ole mitään vikaa ollut, mutta pitäisikö sinun miettiä omaa asennettasi...

Lopeta elämän suorittaminen ja ala elää.

Mitä sitten oikeasti haluat?

Itse olen kolmekymppinen nainen ja minusta taas elämä on vielä täysin edessä! Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea maailmalla on minulle vielä tarjota.

Tänä talvena 10-vuotinen suhteeni päättyi eroon. Onneksi ei ollut lapsia kärsimässä. Samalla päätin myös alkaa toteuttaa sitä, että haaveideni ammatti jonain päivänä olisi todellisuutta. Ensin pelkäsin, että jään yksin. Mutta nyt olen huomannut, miten mahtavia ystäviä minulla on. Miten paljon on harrastusmahdollisuuksia. Miten minulla oikeasti on mahdollisuuksia haaveideni työhön. Miten mukavia miehiä maailmassa on - ja osa vielä jopa kiinnostunut minusta!

Olen laittanut itseni myös kuntokuurille. Olen laihtunut yli 10 kg. Alkanut kuntoilla ja syödä terveellisemmin. Ensi viikolla tapaan ensi kerran personal trainerini!

Olen hankkinut unelmieni kodin. Olen saanut sisustaa sen juuri mieleisekseni. Hankkia porealtaan. Ja juuri sellaisen sohvan kuin itse tykkään. Ja juuri niin ison tv:n kuin sain ovesta mahtumaan - tosin sitä tvtä en ehdi edes katsoa, kun on niin paljon tekemistä. :) Mutta välillä sen ääressä on kiva viettää ystävien kanssa leffa- ja peli-iltoja.

Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi? Kolmekymppisenä olen yhä nuori - mutta tunnen itseäni jo tarpeeksi hyvin tietääkseni, mitä haluan ja miten sen saavuttaa. Voin hyvin omassa persoonassani ja maailmassa. Ja jos ja kun tapaan sopivan miehen, ehdin vielä perustaa sen perheenkin, jos niin on tarkoitettu.

Siispä sanon sinulle. Katso elämääsi. Mikä siinä on sellaista, mihin olet tyytymätön? Ala muuttaa niitä asioita. Vähitellen, yksi pieni asia kerrallaan. Pienet muutokset johtavat isoihin.

Keskustele miehesi kanssa. Kerro kriisistäsi. Ehkä löydätte yhdessä ratkaisun ja jatkatte yhdessä (toivon näin lastenne vuoksi) - ehkä eroatte, ei sekään ole maailmanloppu.

Kehotan sinua etsimään myös hyviä asioita tämänhetkisessä elämässäsi. Olet saavuttanut sen unelman, joka sinulla oli parikymppisenä. Mutta unelmat muuttuvat, sellaista elämä on. Kun nyt olet nähnyt tuon elämän, ehkä on aika ottaa selvää haaveistasi NYT ja katsoa, millaista elämäsi voisi olla seuraavaksi.

Hanki hyvä terapeutti. Muutamakin keskustelukerta voi auttaa sinua ajatuksinesi eteenpäin. 150-200 euroa tunnilta on halpa korvaus siitä,että saat elämääsi selkeyttä. Kannattaa ehkä käydä juttelemassa, ennenkuin otat asian esille miehesi kanssa.

Mitä teetkin, älä jää tuleen makaamaan. Tee jotain. Tee se nyt. Tee jotain pientä edes. Kysy, voitko saada muunlaisia tehtäviä työssäsi. Tai aloita harrastus, josta aina olet haaveillut. Tai myykää se ok-talo, ottakaa sapattivuosi töistä ja lähtekää vuodeksi autolla Eurooppaan. Tai mitä unelmoitkin. Tee se NYT. Ettei tarvitse itkeä 80-vuotiaana.

Ja hyväksy itsesi sellaisena kuin nyt olet. Olet vain muuttunut siitä, millainen olit 10 vuotta sitten. Embrace that. Se on hyvä asia. Muutos on hyväksi.

Kun lukee näitä naisten tilityksiä siitä kuinka he ovat ensin saavuttaneet lapset ja talot ja autot ja kuinka ei ole _tarvinnut_ olla ikinä ulkona töissä ja nyt oma mies sitten ei olekaan kiinnostava 20v jälkeen mutta naapuri on - ei yhtään ihmetytä miten joku mies sitten avioeron jälkeen laskee kiväärillä läpi koko porukasta.

Oliskohan suurin ongelma AP:llä se, että hän kuvittelee, että nuoruus on nyt ohi ja elämä on kokonaan eletty? Olen itse yli nelikymppinen ja elämä on nyt paljon parempaa kuin kymmenen vuotta sitten eli ei se elämä pääty siihen, että täytät 30-v.

Kannattaa muistaa, että pystyt elämässäsi ihan mihin vaan, jos todella päätät haluta jotakin. Omissa ikäisissäni kavereissa on niitä, jotka ovat opiskelleet työn ohessa lisää, jotta saava ammatillisesti uusia haasteita (esim. yo-merkonomista ensiksi BBA ja sitten MBA tutkinto eräällä kaverilla). Voit myös panostaa omaan kuntoiluun (esim tavoitteena puolimaraton) tai vaikka otat haaveeksi oman moottoripyörän (eräs kaveri myös osti miehensä kanssa prätkät ja käyvät kokoontumisajoissa muutaman kerran kesässä ja siellä on paljon 35-45 v ikäisiä).

Jos valitat, ettei ole aikaa tai että et jaksa tai että ei ole varaa, niin muista, että kyse on aina valinnoista. Jos on rahan puutetta, ala säästeliämmäksi tai hommaa lisätyö. Jos on ajan puutetta, niin mieti rehellisesti, että paljonko aikaa menee tv:n katseluun tai netin käyttämiseen. Itsekin olen opiskellut työn ohessa pienten lasten kanssa ja aikaa tehtävien tekemiselle on löytynyt nimenomaan siitä, että tv:n katselun on jättänyt pois. Jos et jaksa, niin mieti taas rehellisesti, että kun saat lapset nukkumaan, niin jämähdätkö tv:n ääreen, vaikka pitäisi mennä nukkumaan, jotta olet seuraavana päivänä taas virkeä?

Olisiko ongelmana myös se, että pidät kaikkea saavutettua itsestäänselvyytenä? Ehkä arvostuksesi kasvaisi, jos lapsi sairastuisi syöpään, miehesi joutuisi auto-onnettomuuteen, talo palaisi, sinä joutuisit systemaattisen työpaikkakiusaamisen kohteeksi ja naapuri kiusaisi koiraasi. Kiitollisuutta kannattaa opetella.

Monelle ihmiselle hengellisyys on unohtunut. En tarkoita välttämättä uskonnollisuutta, vaan sellaista mielenrauhan löytämistä ja henkistä tasapainoa. Englanniksi sana 'spiritualism' on se, mitä tarkoitan tässä. Kyse on henkisestä hyvästä olosta ja siitä, että ruokit sieluasi elämän pienillä asioilla päivittäin. Hengellistymisen myötä yleensä löytää myös kiitollisuuden siitä, mitä on olemassa ja mitä on saavuttanut.

Entisenä elämääni tyytymättömänä, vanhemman ikäluokan edustajana voin vakuuttaa, että jos olet tyytymätön, niin kyllä se ihan rehellinen tunne on. Ei sitä kannata lähteä millään syyllä selittelemään tai keksimään toisarvoista täytettä olla mukamas vähemmän tyytymätön saati loutkauttaa elämää pelkäävien neuvoja siitä kuinka pitää olla kiitollinen. Kyllä jokaikinen normaalilla järjellä varustettu äiti on yleensä kiitollinen edes lapsistaan, jos ei muuta keksi.

Tyytymättäömyyden tunne on kasa kysymyksiä, joille on haettava vastauksia. Ja vasta sitten kannattaa tehdä käytännön muutoksia, jos sellaiseen esiintyy tarvetta.

Tyytymättömyys piiskaa meitä tutkimaan itseämme, kuuntelemaan omaa tahtoamme ja jonkun opin mukaan jopa kuuluu henkisen kasvun tielle. Kyse on kuin nälästä, mutta vain elämän nälästä. Syinä yleensä kyvyttömyys tunnistaa, mitä tarvitsee ja koska aikaamme kuuluu saada kaikki heti isoina annoksina, niin vastauksia ei välttämättä näe odottaessaan satuelokuvien kaltaisia ihmeellisiä vastauksia.

Elämässä tulee lopun ikääsi hetkiä, ettet koe oloasi tyytyväiseksi ja haet ratkaisua.

Omalla kohdallani olen tyytymättömien jaksojen tuloksena pikku hiljaa murtanut vanhat arvoni, vaihtanut alaa, kasvanut aikuiseksi parisuhteessani ( en aseta enää odotuksia toiselle, vaan annan hänen olla se joka on), löytänyt oikeita ystäviä, keksinyt mieltä virkistäviä harrasteita, muuttunut rohkeaksi toimimaan niin kuin itse uskon olevan oikein ympäristön tuomoista huolimatta (pitää sisällään kuitenkin vastuuntunnon muiden hyvinvoinnista), lopettanut olemasta kunnollinen ja kaivelemaan sen puoliksi tukahdetún lapsen sisältäni, jolla riittää hupia ja uteliaisuutta elämää kohtaan. Saatan olla monelle kova pala nieltäväksi, koska en jaksa enää välittää pidetäänkö minusta tai ei tai toiminko tiettyjen sosiaalisten kaavojen mukaan, jolloin toisaalta se vetää puoleensa mielenkiintoisia tuttavuuksia.

Jatka siis vain kyselyä ja etsi vastauksia. Onnea etsintääsi! Lue kirjoja, kuuntele ihmisiä, puhu asioistasi ja luota, että sitäkin kautta löydät ideoita.

Mikä on yhteistä näille elämään ja erityisesti mieheensä kyllästyneille naisille? Heidän miehensä ovat aina "kilttejä", "mukavia" tai "kunnollisia". Miksi tavallinen elämä ja tavallinen mies ei vaan riitä?

I'm so sick of people who don't appreciate their blessings.

Joo ja mä mietin, että elänkö loppuelämäni yksin. Ei oo ketään kenenpuolesta taistella. Ei oo kun kaverit enää ja 30 v lähestyy uhkaavasti.
Oma kulta on kyllä sellainen ilo, josta kannattaa olla iloinen. Sulla on sentään joku, jonka kainaloon käpertyä. Olotilat oli, kun kaatopaikalle hylätyllä isolla nallella. Joku hali ja söpöstelykaveri on aina kiva!

Kun tämä suomi, on sellainen päiväkoti-tyyppinen askartelupaskartelu maa. Paljon pitää hihoja heilutella, olla töitä huhkivinaan, mutta varoa mitään aikaan saamasta (hyvää/pahaa). Tärkeintä on aina olla jossakin laitoksessa päiväkoti, koulu, ammattikorkea, työ /yliopisto-mielisairaala/vankila/ eläkkeelle. Täysin outo, typerä, muka-muka-maa. Hoetaan ja hössötetään, hoetaan toistetaan traumaattista käyttäytymistä, joko sodasta/kidutuksesta/elämättömästä elämästä.

Tämä ei sitten ole vitsi eikä provo. Tää oikeesti toimii.

Milloin viimeksi tsekkasit tarjonnan?

Ala pyörimään deittisivustoilla ja keskusteluissa.
Suosittelen myös että lueskelet tuota suomi24:n sinkut palstaa.
Muista deitti-ilmoitusten lisäksi seurata keskusteluita. Koska ilmoitukset on pelkkää markkinapuhetta ja liirumlaarumia. Tutustu keskusteluissa sinkkujen todelliseen sielunmaisemaan. Samaistu heihin ja tunnustele haluatko todella sitä. Tutustu markkinoihin.

Kattele vähän tarjontaa ja tutustu 30 ja 40 sinkkujen elämään. Näät lähempää millaista se on.
Voit käydä yksin tai kaverien kanssa ravintolassa jos haluat. Älä pakota itseäsi siihen. Vain jos tuntuu hyvältä. Siellä näät todelliuudessa millaisia 35-45 kumppaneita olisi tarjolla. Moni varmasti on sinusta kiinnostunut.

Näin saat hiukan perspektiiviä siihen elämään. Nythän sä et uskalla niitä sivuja kattella, kun luulet että se on pettämistä tai joitain. Että hyppäät heti jonkun punkkaan jos kattelet hiukankin.

Jos sitten sinkkuelämä alkaa ihan oikeesti houkuttelemaan niin voin sanoa että olet todella paskassa suhteessa. Kannattaa erota.

Suosittelen. Ja tää ohje pitäis lisätä monen parisuhdeterapeutinkin työkaluvalikoimaan.

Ihminen on aina tyytymätön.

Sait sen keskiluokkaisen elämän mitä halusit - kelpaako?
Haluat jotain muuta, ja sitten jos saat sen... kelpaako?

Laivan kääntäminen nyt kun suunta on jo kerran valittu ei ole enää mikään "kun mä tahdon" -juttu. Nyt teoilla ja päätöksillä on suuremmat seuraukset kuin silloin kun olit vielä perheestä haaveileva parikymppinen. Vaikka saisit kaiken mitä keksisit haluta niin menneisyys ei silti koskaan häviä ja vastuu roikkuu harteilla hautaan asti. Käytännössä tarkoittaa siis sitä että sulla on ne tenavat kasvettavana. Sitten kun kakarat eivät ole enää riippuvaisia vanhemmistaan niin voit tietty taas ruveta riekkumaan.

Tämä on elämää, ja sellaista se on useimmilla, sopeudu.

Vaikka onhan noita uusioperheitä ja YH:ta ja eronneita ja karanneita maailmalla. Tunnetko yhtään henkilökohtaisesti? Jos tunnet niin käy juttelemassa. Kysy niitä mitä he halusivat, mistä halusivat eroon - ja onnistuiko? Saivatko sen mitä lähtivät tavoittelemaan vai jäikö suunnitelmat puolitiehen? Kaduttaako mikään? Onko enää paluuta? Ahdistaako vähemmän vai onko ahdistuksen syyt vain muuttuneet?

Ymmärrän kyllä, vakiintuminen 19 vuotiaana ei ehkä ole kaikille paras ratkaisu, itsekin olit vielä lähes lapsi. Valitettavasti aikuiseksi kasvaminen on sitä että ottaa vastuun päätöksistään ja pelaa niillä korteilla mitä on annettu / mitkä on valinnut.

Mitä kriisin kestoon tulee niin aikanaan iskee 40, 50 ja 60 kriisi.
Riippuu ihan ihmisestä itsestään ja asenteesta miten kriisejä käsittelee ja miten niistä selviää. Tilanteiden hyväksyminen on lähtökohta. On nähtävä asiat mitä ei voi muuttaa ja ne otettava sellaisenaan. Ja asiat joille voi tehdä jotain.

Oletvarmasti nähnyt kesäisin terasseilla keski-ikäisiä kaljasieppoja jotka luulevat olevansa tosi cool ja elävät "jatkettua nuoruuttaan". Näky ei yleensä ole kovin nätti. Pidä varasi ettet löydä itseaäsi samasta tilanteesta 20-30 vuoden päästä...

En ymmärrä miksi aloituksesi on saanut niin paljon miinuksia. Puhut ihan rehellisesti kriisistäsi joka sinua on kohdannut eikä siinä ole mitään väärä. Hyvä, että yrität saada itsellesi ja ajatuksillesi apua.

Mullakin oli kolmenkympin kriisi, mutta selvisin siitä. Sitä kesti kaikenkaikkiaan noin 2 vuotta ja sitten alkoi helpottaa. Mietin paljon syntyjä syviä, elämän tarkoitusta ja sitä mihin suuntaan elämäni haluaisin vievän, mitä olin saavuttanut ja mikä meni nuoruudessa pieleen. Erityisen vaikeaa minulle oli oppia kestämään arkea. Sitä, että elämässä ei tule enää uusia asioita koko ajan eteen ja pitäisi alkaa elää kuin tylsät aikuiset. Oma aikansa kesti työstää nämä ajatukset omassa päässä ja löytää se ilo ja onni arjen pienistä asioista. Kun pääsin siihen pisteeseen, löysin tasapainon itseni ja elämäni kanssa kuin myös parisuhteessa. Tärkein oppi oli parisuhteen kannalta hyväksyä toinen ihminen sellaisena kuin hän on vikoineen päivineen ja hyväksyä, se että parisuhde on enimmäkseen sitä tavallista arjen jakamista, kumppanuutta ja ystävyyttä alkuhuuman hälvettyä.

Ehkä joku parisuhde terapia voisi auttaa teitä pääsemään asioissa eteenpäin....jos tosiaan tilanne on mennyt ihan lukkoon ettekä pysty kommunikoimaan. Parisuhteessa kun puhuminen on mielestäni hyvin tärkeää, jotta asioissa päästään eteenpäin.

Olen ihminen jonka on pakko saada kaikki ja heti. Joten heti parikymppisenä minulla oli "kaikki": aviomies, lapsi, omakotitalo, koira, työ koulu ja elämä "hymyili".

Ahdisti ja päässäni alkoi olla vastaavia ajatuksia kuin sinulla, että tässäkö tämä elämä nyt oli?! Kunnes päädyin pisteeseen jossa olin "Ready to lose it all".

Otin lapseni, vaihdoin paikkakuntaa, työtä, matkustelin minkä kerkesin ja elin elämää, tutustuin uusiin ihmisiin, kaikki vanha jäi taakse.

Nyt olen taas ajautunut samaan tilanteeseen ja olen lähellä kolmakymmentä: aviomies, lisää lapsia, rivitalo, koira, työ koulu ja mies joka ei halua puhua yhtään mistää, eikä halua edes kuunnella vaikka minulla olisi tärkeää sanottavaa... Mies on ruvennut tuntumaan enemmän perheenjäseneltä kuin kumppanilta, tuskin nukumme edes samassa sängyssä.

Sen verran monen ihmisen elämä on nyt liitoksissa omaani, että nyt en kyllä repäise vaan kaipaan myös neuvoa, kuinka selvitä tilanteesta.

ite olen 31v mies ja oilen työtön ollut suuriman osan elämästäni jotain hetkelisiä lyhyt aikasia työ suhteita on ollut ja lähinnä työvoima kolutuksesta toiseen pompinut ja 2lasta molemat eri naisten kanssa kumpikin asuu äitinsä luona haaveena oli kyllä juu lapsy työssä käynti ja vaimo normaalia perhe elämään mutta ei kun näitä naisia alkaa ahdistamaan ennemin tai myöhemmin kyllä on vaikeeta toi naisen elämä kun kaikki pitäisi olla hyvin ni sillä hetkellä alkaa nämä naisten omat päästä vipaa tai tunne aalot että kyllä nyt puristaaa ja kaikki on pielessä EN KYLLÄ KÄSITÄ NAISIA YHTÄÄN AINASTA VALITUSTA

Voin ihan suoraan myöntää että olen kateellinen. Itse toivoisin olevani tuossa tilanteessa, vaihtaisin seikkailut ja niitä varjostavan epävarmuuden tylsään mutta turvalliseen arkeen.

Silti ymmärrän kyllä tuskasi. Kehitystä ei tapahtuisi jos ihminen tyytyisi siihen mtä on.

Mihin haluaisit elämäsi vaihtaa? Sinkkuuteen jossa etsit uutta kumppania jonka kanssa elämä parhaimmillaaan johtaisi siihen mitä sinulla nyt on? Vai mihin?

Elämänsä ja ongelmansa kullakin

Saman ikäisellä ystävälläni on myös valmis perhe ja eletään sitä tavallista arkea.
Itsellä taas 30-vuotiaana miehenä ei ole perhettä, ei edes tyttöystävää. Jonkinlaista töitä löytyy, mutta yksin palaan kaupungilta.

Ei ole edes erityisiä seikkailuja tai romantiikkaa. On vain erilaisia puuhia sekä vapautta.

Tietyllä tavalla en edes tiedä kykenenkö enää tuohon mitä sinä olet saavuttanut elämässäsi.

JA HANKKIKAA HYVÄT NAISET MIES JOKA KUUNTELEE JA JONKA KANSSA ON MYÖS MIELLYTTÄVÄ KESKUSTELLA EIKÄ VAIN JOKU LÄMMIN KAINALO JA PANOKAVERI!

Kriisejä ja itsentäänselvyyksiä.

Miksi sitä aina viitsitään pysähtyä miettimään, että tätäkö se pitkä ja yksitoikkoinen loppuelämä on?

Mitä jos se ei olekaan itsestäänselvän pitkä?

Tulevaisuuteen valmistautuminen pitkällä tähtäimellä ei ole ollenkaan pahasta, mutta kai sitä ihminen voi olla onnellisimmillaan, jos voi keskittyä pääasiassa olemaan illalla kiitollinen edes siihen, että sai taas viettää yhden tyytyväisyyden täytteisen päivän. Vaikkei se nirvanaa ollutkaan niin kuin taivaan valtakunnat satukirjoissa, mutta että edes lämmin, mukava ja turvallinen. Tavallisesta ja tasaisen rauhallisesta on niin vaikea löytää sitä onnea.

Kuvittele seisovasi kukkulalla, josta näet kaupunkiin. Kaupungin keskustaan on iskeytynyt jotain, joka asvalttiin törmätessään päästää matalan ja ison *TUMM*-äänen. Samantien osumakohdasta lähtee kasvamaan kullanhohtoinen ja punareunuksinen suuri sienipilvi. Tiedät ettet pääse pakoon enää minnekään etkä mihinkään suuntaan, koska polttavalla paineaallolla ei kestä kauaa saavuttaa sinua. Vyöryessään kohti se aalto pyyhkii, räjäyttää ja repii kaiken tomuksi samalla kärventäen kaiken tuhkaksi.

Jos tuolla hetkellä miettisit: " Kiitos kaikesta." , niin olet elänyt hyvän ja ihan tarpeeksi onnellisen elämän, mutta jos tuolla hetkellä ainut ajatuksesi olisi : "Ei, ei vielä, en ole valmis!" on sinun muutettava elämääsi radikaalisti, NYT.

Mikään ulkoinen asia ei voi poistaa ihmisen sisällä olevaa tyhjyyttä. Ihmiset kuvittelevat, että saavutusten kautta he kokevat jonain päivänä täyttymyksen ja onnellisuuden. Ihmiset juoksevat ulkoisten asioiden perässä, sitten kun minulla on kumppani, sitten kun minulla on lapset, sitten kun minulla on korkeampi tutkinto, sitten kun olen hoikempi, sitten kun minulla on sitä, tätä ja tota, niin sitten minä olen onnellinen. Ihmiset kuvittelevat saavuttavansa onnellisuuden tavoittelemalla ulkoisia asioita. Kun he saavuttavat jotain, niin hetken se tuntuu ihan kivalta, mutta taas tyhjyys valtaa mielen ja taas aloitetaan onnen metsästäminen tavoittelemalla jotain muuta.

Ulkoisten asioiden tavoittelemisessa ei ole mitään väärää, mutta on suuri harhaluulo kuvitella että ulkoisten asioiden saavuttaminen toisi pysyvän onnellisuuden ja täyttymyksen. Onnellisuus ja sisäinen rauha ovat pitkän henkisen kasvun tulos. Kaikki menneisyyden kuormat.. padotut tunteet ja käsittelemättömät tunneasiat on käsiteltävä. Ihmisellä voi olla kymmenien vuosien itkemättömät itkut, vihaa, pettymyksiä ja surua sitoutuneena kehoon. Näiden tunteiden ja asioiden on tultava tietoisuuteen, jotta ihminen voisi löytää tien rauhaan ja onnellisuuteen. Kaikkien tunnemuurien sisällä on meidän todellinen itse ja siellä on vastaukset kaikkiin elämän kysymyksiin. Siellä asustaa myös todellinen ilo, rauha, onnellisuus ja läsnäolo.

Minä luulen, että pohjimmiltasi sinä kaipaat elämääsi syvempää ulottuvuutta. Olet mennyt nuorena parisuhteesen. Sinulla on lapset, kumppani, talo ja kaikki perusasiat kunnossa. Mutta se ei riitä ihmiselle. Ihmisellä on kaipaa syvempää henkiseen ulottuvuuteen ja se saavutetaan lähtemällä henkiselle tielle tutkiskelemaan omaa sisintään. Avuksi tälle matkalle voit lainata kirjoja kirjastosta. Kirjasto on täynnä henkisen kasvun kirjoja. Valitset vain sen, joka sinua puhuttelee. Pian huomaat, että kirjan avulla sukellat syvemmälle omaan sisimpään. Erilaiset hoidot voivat myös auttaa sinua tutkiskelemaan ja tunnustelemaan sisintäsi.

Kun lähdet henkisen kasvun tielle, niin voi tapahtua mitä tahansa. Haastat samalla kumppanisi kasvamaan. Jos hän ei siihen lähde, niin jossain vaiheessa voi edessä olla se, etttä teidän tiet erkanevat. Jos näin käy, niin silloin on tarkoitus käydä niin. Sinun tulee olla äärimmäisen rehellinen itsellesi, koska vain silloin löydät "sielullisen polkusi".

Parisuhteen ei tarvitse koskaan muuttua tylsäksi ja puuduttavaksi. Todellinen rakkaus elää totuudesta, joka tarkoittaa, että kumpikin on siinä aitoina itsenään ja ilmaisee toiselle vain totuutta sanoin ja teoin. Useimmat ihmiset elävät valheessa. Heillä ei ole kosketusta aitoon omaan itseensä ja he elävät toisten ihmisten kautta.

Olen ollut mieheni kanssa pian neljä vuotta. Olemme hyvin onnellisia. Rakastumme toisiimme uudelleen jokaisena päivänä. Olemme rehellisiä, avoimia ja suoria kaikessa. Kumpikin on kasvanut ja kehittynyt ymmärtämään ja rakastamaan toista syvemmin. Pyrimme mahdollisimman pyyteettömään rakkauteen, koska se on ainoa todellinen rakkauden muoto.

Ja nyt tää tyhmä lehmä haluaa huomiota kun ei saanutkaan keskiluokkaista elämäänsä. Kauhea kriisi, joopa joo. Kauhee ku ahistaa. Vittu tollanen luuseri saa vetää itteensä turpaan. Pinnallinen elämä ei tuo tyydytystä. Materia ei tuo onnellisuutta.

Onnellinen35, kiitos kauniista tekstistäsi. Jotakin samantapaista on itsellenikin tapahtunut, tiedän mistä puhutaan.
Teille muille, suosittelen matkalukemistoksi vaikkapa Hellstenin pariskunnan kirjoja. Juuri luen edullista pokkaria "Hyvä parisuhde", suomalaisen pariterapeutin kirjoittamaa, hyvin mielenkiintoinen monin käytännön esimerkein.

Moikka!
Ymmärrän sinua niin hyvin :D Itselläni on aikalailla sama tilanne. Miehen kanssa on menty nuorena yhteen, perustettu perhe ja sitä rataa. Nyt minusta tuntuu, että elämä on vilahtanut vallan ohi ja jokin osa minusta on jäänyt elämättä. Ikää minulla 31 vuotta. Tämä taitaa olla todellinen kolmenkympin kriisi :(. Mieluusti minäkin lukisin kokemuksia, miten ihmeessä tästä tunteesta selviää.

Liity vapaaehtoistyöhön heikompien pariin tai mene kansainväliselle työleirille kehitysmaahan. Opit sen jälkeen arvostamaan omaa helppoa elämääsi.

Itse olen yh, ja olen huomannut parillisilla, keskiluokkaisilla ystävilläni samankaltaisia valituksia kuin sinulla. Voiko elämä olla oikeasti liian helppoa joillekin?

Tutulta kuulostaa ap.. Itsekin menin hyvin nuorena teininä suhteeseen, jota kesti 16 vuotta. Kolmenkympin kriisi (tai joku sentapainen) sai minutkin miettimään valintojani. Kummallista kyllä, näissä kirjoituksissa soimataan aina sitä naista tyyliin itsepähän olet miehesi valinnut. Tosiasia on kuitenkin se, että pitkässä suhteessa (varsinkin nuorena alkaneessa) osapuolet kasvavat - tai ainakin naiset. Mies ratkaisi asian pettämällä, tosin suhde oli omalta puoleltani ollut ohi jo vuosia. Otin lapset ja muutin pois. Olen ollut pari vuotta lasten kanssa yksinäni ja elämä hymyilee. On vapautunut ja onnellinen olo, ei tarvitse enää katsella kotona ärisevää ukkoa vaan saan tehdä juuri niin kuin itse haluan! Toki rahasta on aina pulaa, mutta menoja on vain soviteltava sen mukaan. Tsemppiä sinulle ap!

Tuttu tilanne. Kaikki saavutettu. Ja kun mikään ei tunnu miltään. Tietää koska mies haluaa seksiä ja vituttaa kaikki hänen alkeet. Ei muuta kuin mietit, etttä mitä haluat elämältäsi. Ei raha tuo onnea. Niin päätin minä. Olen juuri eronnut. Tulevaisuus aina pelottaa, mutta riski täytyy ottaa, jos haluaa muutosta....

Eikse ole parempi että voi luottaa toiseen noin niinkuin et no nytse mussukka vähän kajoittelee ja tulee sitten viekkuun sotkettuaan keittiön eikä esim. mökötä viinahuuruissaan olkkarin sohvalla etkä tiedä milloin seinälle lentää kaktus milloin sinä??!

Ette pysty puhumaan on konkreetti ongelma. Mies varmaan joko a) tiedostaa että teillä on ongelmia mutta ei halua puhua koska on päätöksensä tehnyt eli nainut sinut tai b)hän ei tiedosta ollenkaan teillä olevan ongelmia eikä siksi puhu. Tarttis saada vähän lisäinfoa millainen sun miehes on et onks se esim. mammanpoika joka ei pärjää omillaan? Silloin sä voit luottaa ettei se luultavasti lähde ellei joku tosi hyvä mamma iske sitä lähikaupassa jos silloinkaan. Jos se taas on fiini baarikärpänen jolta löytyy cashia, se on menoo - siis ellei miehes rakasta sua enää. Se on riski. Otatsa sen riskin että koko paska kaatuu sun niskaan ja sä menetät kaiken? Olinpas mä empaattinen. Jos se on taas c) eli alkoholisoitunut "runkkuiivari", se ei välttis haluu puhuu koska sen jälkeen sillä ei luultavasti ole kotia.....

Mut joo, ei puhumatta ole yksikään parisuhdekriisi selvinnyt. Kai?

Ite nappasin eron...Mut mul oli helpompaa kun lapset oli miehen.
Omia ei vielä ole ,mutta kyllä mää 3,5 vuotta miettisin ja elin sitä arkea.
Nykyään vaan erotaan kun tulee tylsää.

Ymmärrän tuon ahdistuksen kun kaikki mitä halusi
on saavutettu, eikä tiedä mistä seuraava vuori löytyy kiivettävksi.
Olisi aika löytää lisää asioita elämääsi... Lue ittes proffaks,
hommaa karaten musta vyö.. Osta projekti auto tms.
Mee etelään YKSIN lomalle...osta koira...etc.

En itte ainakaan lähtis nussimaan tota pakkaa pilalle, mut
en kyl kehota väkisinkään jäämään.
Mut usko kun sanon et oon hiton onneton
kun oon nyt vapaa ja villi!

Ihminen joka rakastaa rahaa, ei koskaan tule saamaan sitä tarpeeksi. Sama pätee muuhun materiaan ja myös tunteisiin, sillä mikä on ero mammonanhimossa rypevällä, ja satunnaisesti vaihtelevien tunteiden mukaan ailahtelavalla henkilöllä? Se joka on rakastunut tunne-elämäänsä, menettää sen, ja se joka aktiivisesti päättää rakastavansa ja tekevänsä rakkauden tekoja, saa sen. Sanotaan että motivaatiosta seuraa tekoja, mutta tämä pätee myös toiseen suuntaan, teot kasvattavat motivaatiota. Tunteita tarkkaa joka päiväistä suuntaa ei voi hallita, mutta yleistä suuntaa voi hallita teoilla. Sekä rakkaus että onnellisuus ovat päätöksiä. Tunteet ovat huonoin mahdollinen herra, ja jos sallit niiden tulemisen herraksesi, tämä johtaa vielä ailahtelevampaan tunne-elämään. Sinun tulee siis etsiä joku muu herra.

Kai se on elämäntyylistä kiinni. Olen myös 30-vuotias, minulta kysytään lähes aina papereita kun ostan alkoholia, ja lapsia ei ole eikä tule. Teen väitöskirjaa tällä hetkellä, ja olen tyytyväinen elämääni. Avioon en aio koskaan astua, huono diili.;)

naisten julmuus näkyy näissä kirjoituksissa hyvin. kehtaatte mainostaa että pitkän suhteen kun uskalsitte lopettaa, ottaa lapset ja alkaa ihana vapaa yh-elämä, niin elämä hymyilee ja päätös oli mitä parhain. ja näitä vinkkejä itserakkaat naiset kuuntelee. ENTÄS SE MIES? KYLLÄ SEN VOI HYLÄTÄ ILMAN OIKEAA SYYTÄ, OTTAA ISÄLTÄ LAPSET JA JÄTTÄÄ SE YKSIN TYHJÄNPÄÄLLE?? NIINKÖ??

Oikea syy ei siis ole esimerkiksi tunne vieraantumisesta, suru siitä että mies eristäytyy eikä halua henkisesti päästää lähelle. Kirjoittaja varmaan on "syyttömästi" lempattu ent. perheenisä, joka ei voi käsittää mitä tapahtui. Naisten syyttelemisen sijaan voisit miettiä, mitä itse olisit voinut tehdä paremmin, mikä meni pieleen? Avioliittoon tarvitaan kaksi, niin myös eroon. Onnellisesta liitosta harvempi kai on lähtenyt? Kysy nyt vaikka jäljestäpäinkin vaimoltasi, "miksi meille tuli ero", jos et koskaan ole rohjennut häneltä suoraan kysyä. Et ehkä pidä vastauksesta, mutta sen kuuleminen on kasvattavaa.

Eihän tässä ole oikein muusta kyse kuin että liian nuorena on sitouduttu, mistä johtuen ne nuoruuden juoksut ja huvittelut ovat jääneet välistä / vähäiseksi kerta 19v jo sitouduttu yhteen mieheen ja nyt alkaa sitten homma polttelemaan ja kostautumaan:)

karmeeta kuultavaa nainen 33v...miten joku hullu voi elää noin puisevan ankeeta ja apaatista elämää?????? tota hautaan asti!!! huh huh!!!!!!!!! kaikista tärkeintä ettei ite tarvi elää tollasta painajaista!!!!!! MULLA ON OIKEA ELÄMÄ!!!!!!!

ne, joilla on tollasia tuntemuksia, että päällisin puolin kaikki näyttäis olevan kunnossa, mutta jostain syystä sydämessä on sellainen tunne, että jotakin puuttuu, miettikää ihan tosissaan, voisko Jeesus olla se puuttuva palanen teidän elämässä? ateistina on helppo vaan työntää moinen ajatus kauemmas, sillä syntinen luonto pelkää tuomiota, mutta ajatelkaa hetki, että entä jos helvetti onkin todellinen paikka? etkö ennemmin haluis taivaaseen? siis ihan tosi. jos ei vitsailtais yhtään. mieti.

jos löytää todellisen uskon Jeesukseen, ei enää ajattele tosiaankaan elämän olevan vain tässä. se jatkuu hienon, täällä eletyn elämän jälkeen taivaassa :o)

ei aina kannata heti suoralta kädeltä tyrmätä jotain vain siksi, että on ennakkoluuloja. voi missata jotain tosi mahtavia juttuja.

sun pitää miettiä miksi sä haluat erota?
helppo löytää syitä ja vikoja toisesta jos lähtee kaivelemaan.
konkretiaa paperille ja teet päätöksen.

mutta:mikään ei ole surullisempaa kui keski-ikäinen eronnut yh
joka vain valittaa ettei koskaan pääse mihinkään kun on lapset
ja että niin se mies vain meni ja otti nuoremman naisen.
Mieti tarkkaan ja pelaa korttis oikein! Kun olet yrittänyt, tiedät.
Miten pitkä se aika on yrittää, se voi olla kuukausia tai vuosia.

LIFE IS A BITCH, THEN YOU DIE.

Moi!

Minäkin halusin lapsen tai kaksi, rakastavan miehen ja omakotitalon maalta. Mitään niistä minulla ei ole nyt, mutta elän elämääni juuri niinkuin itse tahdon. Sinkkuna. Minulla on vapaus matkustella, mennä ja tulla miten haluan.

Muutama vuosi sitten kun muut ikäiseni perustivat perheen, menivät naimisiin yms. Minä olin elämäni pohjilla, kaikki hylkäsivät. Onneksi lähdin opiskelemaan ja se poikii minulle nyt töitä niin paljon kuin tahdon. Silloin ystäväni naureskelivat, että ihan turhaa käydä koulua, kohta olet liian vanha perustamaan perhettä. Nyt katselen heidän perhehelvettejään ja he ovat kateellisia kun matkustelen paljon ja elän vain itselleni.

Oli minullakin perhe joskus. 18-vuotiaana rakastuin ihan silmittömästi ja kihloihin ja lastakin odotin, mutta se päätyi keskenmenoon avomieheni hakattua minut kerran liian pahasti. Avomieheni oli aivan ihana ekat 2 vuotta. Sitten se todellisuus paljastui. Hän petti minua ja oli sairaalloisen mustasukkainen. Hakkasi ja käytti henkistä väkivaltaa. Hän diilasi huumeita yms. paskaa Ja silti minä roikuin hänessä ja vielä keskenmenonkin jälkeen elättelin toiveita. 5 vuoden yhdessäolon jälkeen ystäväni sai minut järkiini ja auttoi minut eroon tuosta miehestä.

Muistan aina sen tunteen, kun oli VAPAA. Ei tarvinnut miettiä töissä koko iltavuoroa, että pettääkö mieheni minua. Ei ollut kiire töistä kotiin, sen pelossa, että jos minuutinkin myöhässä niin nyrkistä tuli ja sai kuulla olevansa huora.

Nyt olen 29-vuotta ja korkeasti koulutettu ja töitä alallani on ja perheettömänä elätän vain itseni. Joten voin elää vapaasti ja ottaa töistä palkatonta ja matkustella tai painella mökille milloin tahdon. Ei ole lainoja eikä velkoja.

Ja nyt kun katselen ystäviäni, jotka eivät käyneet kouluja loppuun, elävät nyt kortiston rahoilla/tai vanhempien, lapset auheuttavat päänvaivaa joka päivä, mies ei ollutkaan se unelmien prinssi yms yms. En voi olla kuin onnellinen, että jäin ja tulen jäämäänkin vanhaksi piiaksi.

Ja jotkut ovat sitä mieltä että sinkut ovat itsekkäitä tai eivät uskalla ottaa vastuuta. Ehkä sitäkin, mutta on myös rohkeaa olla sinkku ja vastata yksin kaikesta ja on myös rohkeaa elää valitsemallaan tavalla. Hatunnosto teille perheenvankeudessa eläville. Ei käy kateeksi.

;)

Ei tuossa mitään ihmeellistä ole - olet selvästi tyypillinen suomalainen nainen, jolle mikään ei koskaan riitä ja itsekkäistä syistä on saatava aina lisää ja lisää jotain mikä toteuttaa omaa tarpeentyydytystä. Mies ja lapset saavat tästä taas kärsiä, kun kotirouvalla alkaa juoksujalka vipattamaan. Niinhän se on, että nainen ei ole koskaan tyytyväinen: joko ei ole riittävästi tai sitten on liikaa. Asia kuin asia, niin sama virsi. Kyllä suomalaisten miesten pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa kunnon nainen ulkomailta, jolla ei ole samanlaisia ongelmia ja pohdintoja ja joka kokisi olevansa etuoikeutettu tuollaisessa asemassa kuin viestin alkuperäinen kirjoittaja on.

No, tuota se elämä nyt vaan on suurimmalla osalla ihmisistä. On ihan itsestä kiinni osaako siitä elämästä nauttia vaiko ei. Olet tainnut saada kaiken liian helpolla ja sitten mikään ei tunnukaan miltään.

Itse löysin miehen vasta 35 vuotiaana, lapsia en edes ehtinyt saada. Tavallisen tylsää eläämää tässä on vietetty yhdessä jo yli 8 vuotta, mutta jokaisesta päivästä nautin. Kunnioitan ja rakastan miestäni, enkä odotakaan että seksi olisi enää samanlaista kuin alkuaikoina. Mutta yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on ihanaa. Pienistä arkisista asioista pitää osata nauttia. Ei siihen onneen tarvita isoja elämyksiä tai extremeä.
Se onnellisuus löytyy pään sisältä... jotkut eivät ole koskaan onnellisia..

vittu mua vituttaa vanhemmat ei rakasta

olipa tuttua akalta
meidän rouva se vaati osakkeet mökin autot ja muut vimpaimet sitten kun alkoi olla elämä mallillaan alkoi imemään esimiehensä munaa tienposkessa iltaisin lenkillä käydessään, mistähän minä löytäsin yhtä tyhmän kanan joka imisi kusista munaa työpäivän jäkeen ojassa?
sitten eroa päälle ja akasta ero välittömästi onneksi ehdin ennen eroa nostamaan vaivalla säästämiäni rahoja pois tililtäni eihän niitä ollut kuin alle 170 000 egee. nyt akka elelee lasten kanssa tyytytmättömänä. varmaan miettii joskus oliko se tarpeellista. mutta minä olen nykyään onnellinen. jos tarviin naista käyn kaverilla kylässä hoitelemassa sen ja se hoitaa mut
sit jos tarviin vierasta niin haen ravintolasta naisen, se on helppoa, naisewt tulevat ravintolaan, eisiksi että pysyisivät uskollisena miehelleen vaansen takia kun haluavat vaihtelua se täytyy vaan osata lukea rivien välistä. ne antaa kivat kyydit eikä soittele perään.

Olen sinkku ja tosi onnellinen. Kun katselee kavereiden perheitä ja heidän riitelyään lasten ja toistensa kanssa niin pistää kiittimet ristiin että on välttynyt siltä. Onneks jätin miehen kun hän alkoi puhua naimisiin menosta ja lapsista. Sanoin kiitos ei , ei ole minun jobini. Suhteessakin tunsin olevani kuin vankilassa. Ei saannu mennä sinne eikä tänne. Miehet ovat mustasukkaisia. Heillä on suurin pelko etteivät vaan joudu aisankannattajiksi. Mieli olis tehny mennä vieraisiin monta kertaa. Nyt kun olen sinkku ja olis tilaisuus niin eipä enää kiinnostakaan. Eli kun on vapaus tehdä niin ei huvita, mutta jos rajoitetaan niin heti tekis mieli. Näin se vaan on.

ei itenkään

Sinulla on hyvä työ, lapset jo kouluikäisiä, olet terve, käyt harrastuksissa/ tapaamassa ystäviäsi, ja miehesi on kunnollinen sekä talouskin on kunnossa.

Mikä on ongelma? Haihattelijalta kuulostat, vaikka tosiasiassa olet varmaankin pelkkä provo.

Kyllä se siitä..

Ole ystävällinen ja tee virhe, petä meistäsi ja tuhoa idyllisi. Vapautuisi taas yksi hyvä mies meille sinkuille. Kun sen tavallsien elämänsä kerran sotkee, niin takaisin sitä ei enää saa. Kannattaa huomioida sekin eikä ottaa kaikkea niin itsestäänselvänä.

heip! tuttu juttu. liikaa jotain ja sillen! onko sun miehes jokin ura ohjus joka ei tajua naisensa tarpeita? itse olen jo teini iässä solmitun liiton helvetin kokenut ja tulkitsen sinun tarvitsevan vapautta itsellesi mutta se ei sa loukkaa suhdetanne:) iitsekkin olen vasta oppinut sen.

Itse huomasin jo lukioaikoina tuon, että ihmiset mennä porskuttaa ja sanoo kaikille "Näin se on" "Tee näin" "Näin pitää tehdä". Sitten ihmetellään vähän vanhempana, että nyt on kaikki kuten pitääkin, nyt on kaikki hyvin... Kuitenkin kuolema tekee tuloaan joka hetki, mutta mitäpä tuosta... Pappi hoitaa minut ja arkun.

Ihan tavallista ajatusmallia esitetään monessa jutussa. Niin se vaan on että ihminen kaipaa ja monet myös hakee vaihtelua elämäänsä. Silti läheskään kaikki eivät haluaisi heittää entistäkään suhdetta menemään; sekun luo jonkinlaista turvallisuuden ja helpomman jokapäiväisen elämän tuntua. Sama turhautumisen tunne yllättää useat monta kertaa elämän aikana. Voisi sanoa että niitä kriisejä on ihan yhtenään. Milloin on nuoruuden riittämättömyyden ja kriisi, parin löytämisen kriisi, kumppaniin kyllästymisen kriisi, vakituiseen työhön kyllästyminen, kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, neljänkympin kriisi, vanhenemisen pelon kriisi, sukulaisten ja tuttavien kuoleman aiheuttama kriisi, taloudellinen kriisi, menestymisen pakon kriisi, todellinen aviopuolisoon kyllästymisen kriisi, ihanan uuden ihmisen tapaamisen aiheuttama kaipuun kriisi, viidenkympin kriisi, oman vanhenemisen kriisi, kuudenkympin kriisi, totaalinen väsymisen kriisi, lasten ja tuttavien kauas kaikkoamisen kriisi, eläköitymisen kriisi, sukupuolisen hiljenemisen kriisi, yleinen tässä se nyt oli kriisi, kipujen tuoma kriisi, jos vielä on kumppani niin keskinäisen kommunikoinnin kriisi, seitsemänkympin kriisi, ja niin monta kriisiä kuin elää ja päässä toiveet ja kyllästymiset jyllää! Keksikää lisää!

Kuulostaa täydelliseltä elämältä. Itse tuskin koskaan tuollaista enää saavutan, koska ikää saman verran ja mitn ei ole tapahtunut ja olen mies. Ainahan sitä valittamista tietysti löytyy. Vaihda työpaikkaa tai työtehtävää vaikka ulkomaankomennukselle ja perhe mukaan. Tai sitten pistät ranttaliksi otat loparit ja rupeat kotiäidiksi ja uusia harrastuksia kehiin. Jotenkin tuntuisi, että uusi ympäristö voisi tuoda uusia asioita eteen, ettet miettisi noita samoja.

Koskas narsisti olisi tyttyväinen...?Voi kun sinä et ole vielä läheskään kaikkea saanut mitä elämä antaa...Vielä ovat vastoinkäymiset ja murheet tulematta.Niitäkin tulee meille jokaiselle, menetyksiä, surua, kuolemaa, eroja kaikille tasapuolisesti elämä antaa myös tätä puolta....Voi-voi elämä ei tule sinullakaan jatkumaan noin tasaisena kymmeniä vuosi. Katsopa sitten kolmenkymmene vuoden kuluttua taaksepäin, ehkä turhat marinat on jo jääneet taakse.

En olisi ikinä uskonut että epätoivoissani laitettu keskustelunaloitukseni saa näin paljon vastauksia!
Monta hyvää ohjetta olette antaneet, joitakin samoin kokeneita ja paljon herättelevää kritiikkiä. Kiitos niistä kaikista.

Toisin kuin moni epäilee, en ole tyhjäpäinen haihattelija, vaan hyvinkin jalat maassa oleva realisti. Koomista tässä tilanteessa onkin se, että olen itse aina hieman hymähdellyt ihmisille jotka valittavat että "mikään ei tunnu miltään" tai että ollaan suhteessa "kasvettu erilleen". Olen ajatellut samoin kuin moni tässäkin ketjussa, että onpa hemmoteltuja ja liian vähällä päässeitä keskenkasvuisia ihmisiä. Mutta kun se sama "tyhjyys" kolahtikin itselle ja kun se ei lähtenytkään päivässä, eikä parissa pois. Eikä edes muutamassa viikossa, hämmennyin. Yllätyin siitä, miten todelliselta se tyhjyys tuntui. Se todella oli pelottavaa!
Koska tietenkin järjellä kokoajan tiedän ja tajuan, että minulla on asiat hyvin. Ja tiedän olevani onnellinen kaikesta mitä minulla on. Ja järjellä ajateltuna arvostankin kaikkea mitä minulla on. Mutta se tunne. Se miten mikään ei tunnu miltään, siitä en pidä. Siitä haluan eroon.

En tiedä mistä moinen tyhjyyden tunne tulee ja miten siitä pääsee irti. Mutta kuten jo alkuperäisessä viestissä sanoin, PELKÄÄN tuhoavani elämäni tällä "kriisillä", oli se mitä oli. EN siis missään nimessä HALUA tuhota tätä kaikkea, vaan säilyttää sen ja vieläpä niin, että osaisin taas tuntea oloni onnelliseksi tässä elämässäni.

Sen eteen teen töitä. En halua nuoruutta takaisin, enkä villiä baarielämää,mutta haluan olla onnellinen. Haluan uusia tavoitteita elämääni joita kohti pyrkiä. Vielä en tiedä mitä ne ovat, mutta aion todella miettiä sitä.Ottaa enemmän aikaa itselleni omien asioideni toteuttamiseen, enkä elä vain perheen ehdoilla.
Vielä en ole tästä "kriisistäni" yli päässyt ja vaatii vielä paljon työtä omien ajatusten kanssa, mutta pienoisessa alussa jo olen. Enää ei tunnu ihan yhtä epätoivoiselta ja päämäärättömältä.

Muuttakaa arki mielenkiintoiseksi yhdessä.

Meillä sama tilanne sikäli, että työ löytyy ja lapset. Ja kolmevitosia ollaan. Mutta kehitetään uusia projekteja jatkuvasti. Nyt ollaan lähdössä pariksi vuodeksi ulkomaille. Vaimo töihin ja mnä jään lapsia hoitamaan.

Innostukaa jostain. Vaikka kirjan kirjoittamisesta tai ihan mistä vaan. Pitäähän elämässä olla särmää :)

Ole onnellinen siitä että olet saavuttanut noin paljon jo elämässäsi. Itse olisin todella onnellinen jos edes joskus pääsisin samaan kuin sinä, että sais jakaa arjen jonkun kanssa ja saisi perustaa perheen, yhteinen koti jne.. Itse just 30 vee no talo on oma mut siinä se sit onkin, se ns elämän suola puuttuu eli nainen ja se arki mitä yhdessä eletään ja jaetaan. Tämä yksinolo on todella myrkkyä pitemmän päälle kun se elämän tarkoitus puuttuu, juuri nuo mitä sinulla nyt on. Itsellä on vielä pitkä matka tuohon pisteeseen joka sinulla on eli kumppani ja yhteinen elämä, haluaisin juuri tuollaisen idyllin jossa on kumppani,perhe, yhteinen koti ja arki jonka jakaa. Ensin pitäisi löytää se kumppani mutta sekin tuottaa vaikeuksia todella paljon. Ole onnellinen siitä mitä sinulla nyt on, kerron sen vain kokemuksesta kun aina yksin eläneenä tiedän sanoa että tämä on todella myrkkyä ja kuihduttavaa elämää.

Paljon hyviä pointteja tullut, mutta sen sanon että jos et saa onnea suhteestasi edes keskustelun ja työn teon kautta, nin älä jää tuleen makaamaan!
Olet vielä nuori nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet!
Odottamalla se suhde ei parane, ja pidemmän päälle myös ne lapset kärsivät.
"Se joka ristin ottaa, sen kantakoon", joutaisi todella nopeasti romukoppaan, Täällä eletään vain kerran, ja mitään ei saa mukaan. On helppo syyllistää eroamaan haluavaa lasten kärsimyksillä ja traumatisoinnilla, ikävä kyllä kaikille on varattu mitä kummallisempia vaikeuksia elämäan, erosit tai et.
Itse olen aikanaan kärsinyt kotonani vanhempieni huonoista väleistä, molemmat olivat työssä käyviä "kunnon ihmisiä", mutta liian erilaisia toisiinsä nähden. Riidat joka päiväisiä.
Alkuperäinen aloittaja ilmeisesti elää suhteessa, jossa ei edes huudeta?

Tartu hetkeen, mitä ikinä se kohdallasi tarkoittaakin!

Minulla se kriisi aiheutti eron, jota kadun vielä nyt viiden vuoden jälkeenkin..

musta tuntuu et toi on enemmän kuin 3-kympin kriisi. te ette selkeesti ole onnellisia yhdessä ja ehkä tiet on ajautunut erilleen. kyllä sävielä voit muuttaa elämänkulkua ja tehdä jotain muita valintoja. ei tarvii lähteä vapaahetoistyöhän intiaan mutta vaihda duunia/mies/paikkakunta... kun on vaan yksi elämä niin ei sitä kannata tuhlaa.

voi myös olla että olet vähän masentunut mutta en usko että se selittää noita kaikkia negatiivisia tunteita miestä kohtaan...

Muutin elämäni itse, se hetki tulee jos tunnet noin. Haet jo jotakin uutta eikä sitä tarvi pelätä. Elämä on liian lyhyt, että pitäisi murehtia ja miettiä, tässäkö kaikki oli?
Rohkeasti ja silti: nauti nyt joka hetkestä, ei niin kuin meillä suomalaisialla n tapana, sitku, mutku, eiku jne jne. Elämästä saa ja pitää nauttia. Olet itse oman onnesi seppä! Ja se elämä, se on SINUN elämä eikä sitä elä kukaan muu!

krisi kestää ,auan

Olet joskus luonut itsellesi sellaisen täydellisyyden mallin, että kun saavutat sen, olet onnellinen sen kanssa lopun ikääsi. Asia on kuitenkin niin, että ihmisellä pitää olla intohimoja ja asioita, joita jatkuvasti tavoitella. Tämä tekee elämästä mielekästä ja ihmisestä elinvoimaisen. On tärkeää, että löydät mihin tunteesi yrittävät sinua vetää ja sinun tulee oppia unohtamaan pelot ja seurata noita tuntemuksia.

Sinulla taitaa olla liikaa aikaa...
Itse en ehtinyt kolmenkumpinkriisiä kehittämään.

Miksi elämäsi pitäisi olla tässä? Lapsesi kasvavat, ennen kuin huomaatkaan järjestät rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja lapsesi ovat muuttaneet.

Silloin sinun täytyy kehittää elämäsi sisältö itse. Tee toki nytkin niin. Hanki sisältöä omaan elämääsi: kouluttaudu vaikka, niin voit edetä työssäsi, jos se tuntuu tylsältä.

Nämä olivat vain siis minun keinoja, joilla olen moisen "kriisin" välttänyt. Hyvää jatkoa sinulle. Äläkä synkistele. :)

Ole onnellinen elämästäsi. (: Monella sinun ikäiselläsi asiat eivät ole läheskään noin hyvin!

Minä olen sinua n. 10 vuotta nuorempi ja minulla menee paljon huonommin kuin sinulla: tyttäreni on huostaanotettu, olen yksinäinen, sosiaalisesti syrjäytynyt, minulla on kaksisuuntainenmieliala häiriö ja saatan olla kuoleman sairaskin viellä.

Ole onnellinen monellakaan eivät asiat ole noin hyvin.

Se on se rahan ja kaiken liian hienon, valmiin ja krääsän perässä juokseminen tuollaista "oravanpyörää", ikävä juttu.

Se, että aloittajalla on noin paljon miinusta, kertoo varmaankin siitä, että ihmisiä, joilla on oikeasti vaikeita ongelmia, ärsyttää lukea tällaista turhaantuneen ihmisen valitusta. Siitäkin huolimatta, että ne ovat aloittajalle todellisia tuntemuksia! Tässä maailmassa on valtavasti vääryyttä ja pahaa. Ihmisiä sairastuu ja jopa kuolee. Sellaisten asioiden kohtaaminen tekee nöyräksi ja opettaa arvostamaan elämän arkisia ja pieniä asioita.

Mielestäni yksi syy ongelmaan (turhautumiseen) on silkka ahneus. Halutaan koko ajan kaikkea. Sen sijaan, että keskityttäisiin myös muihin ihmisiin, mietitään vain omaa napaa ja fiiliksiä. Ja onko sitten ihme, että alkaa ahdistaa?

Jos saavutettu elämä mättää, voi toki pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa pois. Tosin silloin ehkä jo oma asumismuotokin muuttuu. Jos et siis pysty ostamaan omaa taloa yksin. Pahimmassa tapauksessa joudut asumaan jonkun tuttavasi nurkissa tai saat vuokrattua jonkin epämääräisen läävän. Tuleeko silloin kaipuu omakotitaloonne, jossa ei ollut häiritseviä naapureita kiusana?

Jos sinulla on nyt oma kulta kainalossa, voitko olla varma, että löydät sellaista enää koskaan? Tai ainakaan heti? Löytyykö yhtä hyvä ihminen tuosta vain "tekemään sinut onnelliseksi"? Kannattaako oikeasti erota? Osaatko edes kuvitella sitä syvää yksinäisyyttä, jota moni yksinäinen joutuu kokemaan päivästä toiseen? Se on henkisesti rankkaa.

Kannattaa miettiä, mitä kirjoittaa. Sanonta kuuluu, että ihminen arvostaa asioita vasta sitten, kun ne menettää.

Mä olen kolmekymppinen nainen. En ole saanut lapsia vaikka mies onkin.Ja 8-vuotta seurustelin entisen kanssa joka ei tahtonut perhettä. Nyt on hulttio mies. Puolisen vuotta ollaan seurusteltu. Musta tuntuu että mä en ole saavuttanut yhtään mitään. Mä haluaisin monta lasta ja sen oman talon. Tuntuu vain ajelehtimiselta eteenpäin. Mitään ei tapahdu munkaan elämässä, vaikka se "vapaus" onkin.
Kuitenkin jos et ole onnellinen, tee ratkaisut sen mukaan, mutta tietty tuttuus tuo turvaa. Pitkällä matkalla kyllästyy varmasti aika ajoin, mutta ei se uusi mies, tai vapaus onnea tuo. Mun mies on niin ailahtelevainen että ihan pahalta tuntuu. Toivottavasti saat pääsi selvitettyä ja ajatukset kasaan.

Siis eihän se TODELLAKAAN ole ohi vielä. Minä itse olen ollut nyt yhdeksän vuotta yhdessä , ja edelleen me vielä tutustutaan toisiimme. Sillä alkaisin olemaan siitos ikäinen. Että myöskin valmis omasta puolestani siihen hommaan. Alkaan olemaan äiti.

En tiedä, onko joku jo sanonut tämän, mutta nainen, mietipä vähäsen sitä, että sä saatat jossain vaiheessa palata katsomaan kirjoitustasi ja ihmetellä, mikä oikeastaan oli hätänä kun mikään ei ollut hätänä. Voi olla, että sulla on silloin ihan oikea kriisi ja hätä; näet, elämässä ei kaikki käy niinkuin itse kuvittelee. Eniten mun silmään pisti tuo, että sä kuvittelet, että sitä samaa loppuelämää kestää sen 30-50 vuotta. Voi sua. Edes sinä et tee omaa elämäsi käsikirjoitusta, etkä sä voi tietää. Sä olet vain statisti siinä, käsikirjoittaja ja ohjaaja on ihan muualla.

yritä sisäistää mitä sulle on kerrottu. Aivan varmaan joku sen jo sanoikin: Meillä ei ole kuin tämä päivä, jos se on hyvin, kiitä ja nauti. Huomisesta ei ole minkään vertaa takuita.

Omalta kohdalta: Onneksi ei ole kuin tuulen huuhtoma p~eikä ole saanut mitään mammonaa eläessään. Kun joutuu miettimään perustoimeentuloaan niin ei ennätä ikäkriisit iskemään. Tai jos se sitten kansaneläkkeen perusosan kopsahdettua tilille iskee..

En tiedä olenko oikea henkilö vastaamaan sinulle, olen mies ja täytän ensi kuussa 54v. Mutta ainakin se kolmekymppisenä olo on jo sen verran kaukana takana, että on muodostunut perspektiiviä asiaan. Jälkeenpäin näkee usein selkeämmin.

Kaikki elämässä on toki yksilökohtaista ja jokainen elämä on erilainen ja koemme samankin tilanteen kovin monella tavalla. Melko tavallinen se kolmenkympin kriisi kuitenkin on ja oli minullakin aikanaan kärsittävänä. Siihen kolmeenkymppiin asti lähes kaikki on avoinna ja mahdollisuuksia paljon. Myöskin jollain tavalla se useille on ensimmäinen hetki, kun voi pysähtyä, tulee rutiinia arkipäivään ja tilanteet vakiintuvat. Varsinkin, jos opiskelet 7-8 vuotta sitä ennen, etsit hyvän työpaikan, ostat perheasunnon ja tietysti hankit sen perheen ja muut asiaankuuluvat vermeet. Niin kauan, kun lista ei ole täydellinen, on tavoitteita, elämä tuntuu mielekkäältä. Ylöspäin menolta. Ainakin, jos materialistisesti tarkastelee.

Sitten yht´äkkiä huomaat saavuttaneesi asettamasi tavoitteet olosuhteiden osalta. Joillekin sitten alkaa kaiken hommaaminen alusta. Isompi asunto, auto, lomamatkoja enstistä eksoottisimpiin paikkoihin yms. Mutta jotkut huomaavat, ettei elämässä ole kyse vain tavaroista ja rahasta. Siinä ehkä onkin kriisitä selviämisen avain. Ihminen ei ole täydellinen ja itseään voi kehittää hyvin monella tavalla. Voi myös hankkia uusia harrastuksia, tai kiinnostua uudelleen nuorempana aloitetuista jutuista. Vaikka kitaransoitosta. Siihen ns. henkiseen puoleen kannatta satsata. Onnellisuus on kuitenkin eniten korvien välissä. Ei siihen oikeasti vaadita hienoa omakotitaloa, autoa tms. Eikä toisaalta materialla onnea saavuta kuin lyhyeksi aikaa. Hyväänkin tottuu nopeasti ja alkaa haluta lisää.

Voin lohduttaa, että aikaa myöten joko oppii hyväksymään elämänsä, näkee sen hyvät puolet ja osaa nauttia niistä ja arvostaa niitä. Tai sitten tekee tarvittavat muutokset. Joka tapauksessa elämä helpottuu. Iän mukana oppii myös kärsivällisyyttä, avarakatseisuutta, eikä ota paineita pikkujutuista. Oikeastaan ei juuri mistään. Ja se on valtavan hieno fiilis. Ei itselleen pidä olla liian ankara.

minäkin. Minä vain itkin sitä, etten ollut vieläkään naimisissa eikä minulla ollut lapsia. Nuo kaksi asiaa olivat tuntuneet aina jotenkin niin itsestäänselviltä. Kriisi kesti ehkä sellaisen puolisen vuotta ja sitten silmäni avautuivat. Tajusin, miten hirvittävän epätyydyttävässä suhteessa elin (toistakymmentä vuotta). Tajusin myös, etten itse asiassa halunnut lainkaan lapsia. Lähdin suhteesta.

Tuosta on aikaa reilut kymmenen vuotta. En vieläkään ole naimisissa eikä minulla ole lapsia. Elän ihanan itsenäistä ja hyvää elämää.

minä en selvinnyt =( jätin perheeni,,olin tukehtua.samat tunteet kuten sinulla..
Löysin uuden miehen ja onnellinen siitä lähtien.ehkä tämä ei ole 30 kriisi vaan ainoastaan onneton parisuhde..

EiXx ollu FaNtzUU enäÄ???!!!

Naimisiin mennessähän kysytään tahdotko rakastaa?
Välillä elämä todella koettelee tuota tahtoa mutta jos sen eteen tekee ja haluaa tehdä töitä niin omasta huonostakin parisuhteesta voi saada toimivan ja kiinnostavan ja intohimoisen ja ennen kaikkea rakastavan.
Rakkauttahan me jokainen kaipaamme!

Ite oon muutamia kertoja miettiny perheen jättämistä vajaan kymmenen vuoden aikana. Osittain samoista syistä kuin sinä. Tähän mennessä en ole pettänyt enkä jättänyt ja olen siitä erittäin iloinen.
Kriiseistä selviytyminen lähentää tavallisesti puolisoita jos niistä vaan voi puhua avoimesti. Voi tehdä kipeää sanoa tuntemuksiaan ääneen mutta jos niitä ei kerro niin asioiden parantamiseksi ei toinenkaan osapuoli voi paljoa tehdä.

Itse päätin asioiden parantamiseksi (puhumisen lisäksi) alkaa yllättämään mieheni aina silloin tällöin vaikkei aina niin huvittaisikaan. Hierontoja, sylikkäin telkkarin kattomista ja samalla hellimistä, suihinottoja, hyviä ruokia sillon tällön... jne
Ajattelin sen niin, että sitä saa mitä itse antaa ja on muuten toiminut. ;)
(on muuten aikas intohimoinen peto niin läpeensä turvallisesta miehestä kuoriutunutkin ;D ja niitä kehujakin alkanut kuulua)

Lisäksi olen hankkinut itselleni uusia harrastuksia. Ei se elämä ohi ole!! Mutta ei se odottamalla ja ihmettelemällä muutu.

Tee niitä asioita mistä tulee hyvä mieli!! Hemmottele itseäsi upeilla ja seksikkäillä alusvaatteilla tai uudella hiustyylillä tai mitä vain mieleen tulee. :)

Toivottavasti myös keskusteluyhteys teille palaa. Kannattaa sitä ainakin yrittää ja jos mikään muu ei auta niin pariterapiaa kannattaa harkita. Älä heitä kaikkea sitä hukkaan, mitä olet saavuttanut. Sen arvon käsittää vasta sitten kun sen on oikeasti menettämässä.

Olen sinulle kateellinen. Minulla ei ole edes parisuhdetta ja olin aina ajatellut, että tämän ikäisenä minulla on jo punainen tupa ja perunamaa, lapset, mies ja turvallinen arki. Olen saman ikäinen kuin sinä.
Arvosta mitä sinulla on, etsi uusia kiinnostavia harrastuksia jne. Ja nauti siitä, että voit alkaa kehittää itseäsi, kun elämän perusasiat olet jo saavuttanut.
Voit vaikka vielä opiskella uuden ammatin tai perustaa yrityksen, what ever you want! :)))

Kolmenkympin kriisi, väljähtynyt parisuhde voisi olla tilanteen nimi. Eli pari suhde kriisikin. En tiedä puolisosi ikää, mutta voi olla mahdollista, että hänenkin päässään asiat raksuttavat ja voi olla, että hänestäkin jotain on oudosti suhteessanne. Miehet vain eivät puhu ajoissa tai jos puhuvat me emme ymmärrä kuunnella kiertelevää tapaa asia ilmaista.
Tutulle kullostaa jotenkin. Ero tuli ja nyt olen yksin. Ollaan tärkeitä toisillemme yhä , mutta emme odata toisiltamme enää muutosta. Emme odota asioita joita ei tapahdu koskaan.toista ei voi muuttaa. Pidin hyvän huolen miehestäni ja tästä hän minua kehuukin, mutta kun kaikki meistä kasvavat ja muuttuvat myös parisuhteen aikana. Joskus toisen muutos vain vieraannuttaa entisestään, etenkin jos toinen pitää itsestään selvyytenä eikä ota toista muutokseen mukaan. Kommunikoi tarpeeksi. Lisäksi monista miehista puhuminen on sitä naistenlehtien tyrkyttämää ihmissuhde paskaa.
Pitkä suhde elää erivaiheita jota jopa tieteilijät tutkineet. Väestöliiton sivuilta näistä vaiheista löytää enemmän. Se on faktaa.
Mieti, puhu, älä yllätä puskasta. Hae miehesi mukaan tilanteeseen, jos ei välitä ongi selville miksi ei välitä ja päätä sitten,

Itse olen 33 vuotias eikä muuta kriisiä ole kuin se että pelkään etten saa koskaa lapsia. Sama mies ollut kanssani pennusta lähtien enkä voisi kuvitellakaan vaihtavani häntä muuhun. Rakastan häntä yli kaiken. Ainoa varjo tällä hetkellä yllämme on se että saammeko koskaan omaa lasta. Todennäköisesti lapsettomuushoidot edessä.
Näinhän se siis menee, toisella on kaikkea ja toiset siitä vain haaveilevat.
Älä siis anna vielä periksi. Jutelkaa ja lähtekää vaikka kaksin matkalle. Eiköhän se kipinä sieltä löydy ;)

Hahhaa!

Mun vaimolla sama juttu, kaikki maallinen on hankittu, vaan ei maksettu. Nikkaroin talon, hoidan perheen kaksi autoa, leikkaan nurmikon, leikin lasten kanssa, lenkitän koirat, auttelen kotitöissä. Lopetin juopottelunkin, ennenkuin se kääntyy alkoholismiksi. Nyt pohditaan, että onko mun vaimo sitä mitä minä hänen haluavan olevan. Omasta mielestään tietysti. Mitäpä minulta kysymään. Jossain on varmasti se oma David Hasselhoff juuri hänelle.

Kolmenkympin kriisin jälkeen tulee neljänkympinkriisi ja sitten viidenkympin kriisi jne...

Suomalainen nainen on kuin lammas; määkii, vaikka on turpa täynnä heinää.

Nyt kannattaa ruveta taistelemaan kriisiä vastaan.
Aloita uusia harrastuksia, mielellään liikuntasellaisia. Menkää nyt jo pariterapiaan ennenkuin on liian myöhäistä. Puhu sille miehelle, vaikka sillä kestää kauan ennenkuin se havahtuu. Yleensä vasta liian myöhään.

Keksi kaikkea uutta, lähtekää kaksistaan vaikka naapurikaupunkiin hotelliin yötä. Sänkypuolellakin kokeilkaa kaikkea uutta, osta vaikka kamasutra.

Ei ne miehet vaihtamalla parane ja ero on aina kauhean suuri ja raskas prosessi henkisesti, vaikka itse sitä olisit halunnutkin.

Niin särkyvää on onni tää, niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.
Niin särkyvää, kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään; mitä meille silloin jää?

Voi että.. kirjoitin sinulle jo tuossa aikaisemmin, koska itselläni on ollut samanlaisia tuntemuksia. Mielenkiinnolla olenkin lueskellut tätä viestiketjua, jossa on ollut kommentteja suuntaan jos toiseenkin.
Itse olen nyt elellyt usean kuukauden ajan tämän kriisin kourissa ja uskokaa vaan, että ei tämä mikään helppo tunne ole. Aika vaikeaa on kääntää kelloa taaksepäin ja muuttaa aikaa niin, että olisi saanut elää pitempään vapaata nuoruutta eikä olisi sitoutunut niin aikaisin. Mutta minkäs teet, elämä on mennyt näin ja tässä nyt ollaan. Ja tämä tunnekin on ihan oikea, ei siitä vaan mihinkään pääse.
Aikani sitten tuskailin ja päätin puhua asiasta mieheni kanssa. Hän kyllä ymmärsi yskän hyvin.. siinäkin suhteessa minulla on tosi ihana mies. Eli tosi paljon on hyvää tässä suhteessa mistä kannattaa pitää kiinni. Tuskin se mies vaihtamalla paranee, en tidä.. Näitä tunteita varmasti tulee ja menee, mutta nyt kait on se tahdon paikka, mikä on tullut joskus luvattua ;)
Mutta ei tästä elämästä voi koskaan tietää.. niin se vaan meitä kuljettaa :)

Mitä vittua toi aloittaja oikein kitisee. Elämä on valintoja täynnä. Hirtä ittes jos ei suju.

No paremminhan sulla on asiat kun mulla..mä kun ajattelin että mulla ois kans kaikki noi kolmekymppisenä mutta eipä noista ole kuin ystäviä ja harrastuksia. Ei siis miestä, ei lapsia, ei työtä eikä edes omaa taloo saati muuta omaa asuntoo vaan vuokrakämppä :(

Jotkut ei vaan arvosta sitä mitä niillä jo on, asiat hankitaan sen takia et päästäis pätemään, haetaan statusta. Ilmeisesti aloittaja ei ole IKINÄ kuunnellut omaa sydäntään, tahdoton tossukka, ja sitten tilanne on tämä.

Ole onnellinen mitä sinulla on hyvä ihminen! Olen 26 vuotias mies ja minä tulen muutaman kuukauden päästä lopettamaan elämäni. Syy siihen on se, että olen viimeinkin ymmärtänyt, että en tule koskaan saamaan mitä muilla "normaaleilla" ihmisillä on.

Aina olen ollut liian ujo ehdottelemaan kenellekkään naiselle mitään ja siitä syystä olen ollut aina yksin. Ilman seksiä koko elämän. Kuvittele miltä se tuntuu miehestä jolla on kuitenkin kivekset vielä tallella, vaikka psyykelääkkeet alkaa tekemäänkin jo eunukiksi ja nekin pitää nyt sen takia lopettaa.

Opiskelin tietotekniikkaa koulussa, enkä ole päivääkään tehnyt niitä töitä. Paikkakuntia vaihtanut vaikka kuinka monesti siinä toivossa, että löytäisin töitä. En löytänyt, mutta kaikki ne vähäiset ihmiskontaktit mitä oli ovat menneet. Köyhänä minulla ei ollut varaa autoonkaan.

Vasta aloitin uuden ammatin opiskelun, josta en saa minkäänlaista henkistä tyydytystä. Vain sen takia, että työllisyysnäkymät ovat mukamasten hyvät. En kuitenkaan kestä ilmapiiriä koulussa ja senkin nyt lopetin. Pelkkiä "miehiä" taas luokka täynnä ja jutut on niitä samoja paskanjauhatuksia, mitä on saanut kuunnella koko elämän. En kestäisi niin tylsää työtä ja siihen päälle nuita ihmisiä, jotka ovat ehkä maailman suvaitsematonta porukkaa. Rasistisia viisauksia ja niitä samoja helvetin alapäävitsejä, joita jaksoi vielä kuunnella ala-asteella. Ei enää kuitenkaan.

Ulkonäötänikään en ole mikään pitkä alphamies, että sillä saisin naiset kiinnostumaan itsestäni. Luonteeltani olen rauhallinen ja aika kiltti. Kuka minä olen muita arvostelemaan? Niin olen aina ajatellut mutta käytännössä ei kiltteydellä kyllä ole muuta elämään saanut, kuin yksinäisyyden vaikka halusin samaa mitä sinulla nyt jo on.

Omasta mielestäni arvoisaa työtä. Parisuhteen jossa olisi kenestä välittää. Seksiä ja rakkautta. Tytön jonka kanssa kokea tätä maailmaa yhdessä. Tilaisuutta en kuitenkaan koskaan saanut, koska olen ilmeisesti helvetin viallinen ihminen.

Epätoivo on vallannut elämäni ja nyt olen jo irtisanonut asunnon, että saisin edes takuurahat joilla voisin lähteä viimeiselle matkalleni. Tänne lähiöihin, joissa olen laatikossa asunut yksin koko elämäni en nimittäin meinaa kuolla.

Sinulla on tosiaankin paljon mitä tulisi arvostaa paljon. Laita elämäsi hetkeksi perspektiiviin ja kuvittele minkälaista on olla mies, jolla on kuitenkin luonnollisesti suuremmat halut kuin naisella, mutta olet ollut koko elämäsi yksin. Tilanne vain pahenee mitä vanhemmaksi tulet, koska olet jo niin syrjäytynyt muista ihmisistä. Kuka tahtoisi enää kokematonta ja köyhää miestä tässä iässä jos realistisia ollaan. Ei kukaan.

Mitä on enää sitten jäljellä? Sitäkö, että elät laatikossa ja käyt ostamassa jonkun mädöksen kaupan alelaarista kerran viikossa, että selviät hengissä seuraavaan aamunkoittoon, joka on samanlainen ellei huonompi kuin eilinen.

Ei. Sellaista en enää tahdo elää. Olen jo nähnyt kuitenkin tarpeeksi. että tiedän jo trendilinjan mihin elämäni on menossa jos sitä jatkan. Kohokohtanani olisi istua jossain huoltoasemalla juomassa sitä yhtä keppanaa mihin on päivässä varaa. Koska luultavasti katkeroituneena elämään alkoholisoituisin, vaikka en ole baareissa koskaan kulkenutkaan. Näitähän näkee tuolla ja miettinyt jo kauan, että mikä heidät saa jatkamaan. Minulle ei niin käy. Minä kuolen mielummin jossain aurinkoisessa paikassa kaukana täältä.

Mieti sitä. Mieti mitä sinulla on.

Paljon hyviä ohjeita tässä jo on tullutkin. Ehkä se tärkein on uusien (ja omien) tavoitteiden asettaminen. Olet nyt saavuttanut tähän mennessä tavoittelemasi, siksi tyhjyys. Mieti kenen toiveita ne ovat olleet? Mistä ne tulivat sinun tavoitteiksisi? Mitä sinä olisit halunnut? Mitä sinä nyt haluaisit?

Uusi tavoite ei välttämättä ole uusi mies ja uusi perhe, koska siellä odottaa ne samat ongelmat. Ilmeisesti miehessäsi ei ole varsinaista vikaa, miksi hänet pitäisi vaihtaa. Puhekykyä voi kehittää. Sinun pitää vaihtaa tapaa ja sävyä, että saat yhteyden häneen. Älä ainakaan jäkätä omaa pahaa oloasi hänelle. Mitä hänelle kuuluu? Mitä hän ajattelee?

Jos mies ei aukene suorilla kysymyksillä niin kokeile vertauskuvia. Mitä illan elokuvassa tai tv-ohjelmassa tapahtui? Miksi he noin tekivät? Eikö serkun perheessä käynyt vähän samalla tavalla? Olisiko sen voinut välttää? Älä aloita suoraan omiin ongelmiin viittaamalla vaan lämmittele keskusteluyhteyttä vaarattomilla aiheilla, vaikka lasten poismuutolla, vanhempien sairastumisella tms. joka ei ole sillä hetkellä teille ajankohtainen aihe.

Kriisejä tulee olemaan jatkossakin, ihmisen elämä vain on sellaista. Yksi karkea jako elämänvaihesiin on
1) Lapsuus, jolloin luottaa että aikuiset hoitaa homman.
2) Nuoruus, jolloin alkaa itse hoitaman elämäänsä. Maailma on mahdollisuuksia täynnä ja rajat kaukana.
3) Keski-ikä, jolloin alkaa pitää kiinni saavuttamastaan. Uudet asiat eivät enää tunnu kiinnostavilta.
4) Vanhuus, jolloin tajuaa ettei mitään saa mukaansa vaan kaikesta pitää luopua aikanaan: lapset, työ, toimintakyky, terveys, elämä...
Usein vaiheesta toiseen siirtyminen kulkee kriisin kautta: 1/2 kulkee murrosiän nimellä. 2/3 taitaa olla sinulla käsillä. 3/4 tulee usein eläkkeelle siirtymisen aikaan, jolloin omat vanhemmat alkavat vedellä viimeisiään.

Täällä on hirveän paljon hienoja vastauksia! Sinkkuelämä ei todellakaan ole sitä mitä televisio-sarja antaa ymmärtää. Itse jätin entisen mieheni muutama vuosi sitten; menimme liian nopeasti yhteen siitä vanhanaikaisesta syystä että tulin raskaaksi. Teimme lapsen ja olimme 10 vuotta yhdessä, kaksi täysin erilaista ihmistä. Erosin hänestä ja pääsin vihdoin nauttimaan siitä "ihanasta" sinkkuelämästä. Totuus oli toisenlainen, lapsi oli minulla aina kun olin vapaalla, silloin kun pääsin viettämään tyttöjen iltaa, tarjolla oli jos jonkin sorttista kulkijaa. Joka aamu heräsin siihen, ettei vierelläni ollut ketään aikuista ihmistä. Parhaimpina päivinä nuista mielessäni ovat ne lapseni kanssa vietetyt ihanat vapaapäivät kun saimme lekotella aamulla pitkään ja illalla herkutella elokuvan parissa :)

TÄSSÄ TÄMÄ "IKÄVÄ KYLLÄ" ON! Eli on korkea aika katsoa peiliin ja tehdä johtopäätökset siitä missä menet/menette ja tehdä arjesta juhlaa joskaan se ei ihan helppoa tule olemaan mutta uskon että onnistuu Sinunkin/teidänkin kohdalla!
Mitä vielä haluaisit nainen 33v. kun kaikki on jo tavalla tai toisella kasassa, haluaisitko järkyttävän omaisuuden vielä kaiken päälle, muista että jotkut viisaat miljardien päälle päästyään ovat antaneet kaiken pois, puh pah pelistä pois ja alkaneet elää totaalisen askeettiseti joten se niistä miljoonista sillä ne on vain ja ainoastaan materiaa jolla ei ole mitään tekemistä esim. hyvin menevän parisuhteen kanssa -tarkoitan parisuhteen henkisiä Arvoja joita monet ei enää näe -suomennan edellisen, tehkää pieniä tekoja toisillenne, älä laske kiimapäiviä vaan ota kaikki vastaan totaalisen tyylikkäästi ja ole onnellinen siitä että vierelläsi on mies joka haluaa sinua NAUTI lapsistasi sillä he ovat sitä ainoaa oikeaa omaisuutta sen aikaa kun ovat. Koita nauttia työn antamasta tyydytyksestä vaikkakin väsyneenä raahauduttuasi kotiin varmaankin tuumaat että vittu mikä työpäivä saatana en jaksa enää. Kyllä Sinä jaksat ihan varmasti.
Tämän kirjoituksen myötä Kaikkea Hyvää Sinulle/Miehellesi/Lapsillesi/Koko Elämällesi.
Kaikelle Lämmöllä: Jukka

Kylläpä nyt vaan Jukka puhuu asiaa!

Minä ainakin ymmärrä tuon tunteen vaikkakaan en minulla ei ole lapsia. Olen 0llut nykyisin mieheni kanssa 8 vuotta ja nyt kun kaikki olisi hyvin niin tuntuu ettei se riitäkkään minulle.. Kaipaan jännitystä ja uuden ihastumisen tuntua, sitä hullua tunnetta kun jo suudelmasta lähti jalat alta.. Tiedän että koko elämä ei voi olla uudelleen rakastumista mutta aika vaikeaa on elää suhteessa ja tukahduttaa omia tunteitaan. Samma här, seksi ei ole kovinkaan intohimoista ja sitä kaipaisin.

Itse kun olin 20v miehenalku ajattelin, että on hyvä kuolla pois ennen kuin täyttää 30v. Nyt kun 30v on tullut mittariin, ei kriisikään ole ollut kovin kaukana. En edelleenkään tunne haluavani perhettä; paskavaippoja, yöherätyksiä, väsynyttä vaimoa ilman seksihaluja tai hyvistä juhlista poisjäämistä. En ehkä ikinä halua tulla ainakaan lässyttäjä-isäksi, joka paistaa lapsille pannaria ja katselee muumipeikkoa.

Mistä sitten löytää sisältöä elämäänsä? Itse olen löytänyt sen aiheesta, joka on suoranainen tabu. Se tabu on nimeltään työ ja raha. Olen onneksi hyvässä asemassa ja tienaan enemmän kuin koskaan elämässäni. Rahan saavuttaminen motivoi ja kannustaa yrittämään aina vain enemmän ja enemmän. Työ ei käy ikinä tylsäksi, kun pitää rahan tavoittelun selkeänä fokuksena.

Sanotaan ettei raha tuo onnea. Minä uskallan olla eri mieltä. Luon tarkoituksella itselleni haaveita, joita varten ponnistelen. Tänä keväänä haaveeni oli moottoripyörä. Ajoin kortin ja ostin pyörän. Nyt koko kesän olen ollut onneni kukkuloilla uudesta harrastuksesta vaimoni kanssa. Nyt syksyn projektiin kuuluu uuden ja isomman asunnon hankkiminen. Sen sisutan hyvällä maulla ja designilla, maustettuna uudella elektroniikalla. Ensi kevättä olen suunnitellut ja nykyisen uudehkon bemarin vaihto mersun avoautoksi on suunnitteilla. Sitä varten minun tosin on tehtävä hyvä tulos töissä, mutta en sitä epäile hetkeäkään. Talveen kuuluu myös 2 viikon loma Balilla reissaten. Olen joskus suunnitellut sitäkin, että ottaisin vaikkapa kuukauden tai kahden breikin töistä keskellä talvea ja lähtisin vaimon kanssa kiertämään maailmaa... en reppu selässä, vaan hyvissä hotelleissa, kalliissa kohteissa ja lentokoneella tietenkin.

Rauhoitunko sitten jonain päivänä? Ehkä tai ehkä en. Minusta elämä näin on aika pirun mukavaa ja nautinnollista. Egoistista ajattelua joku sanoisi... minä sanon että mitä sitten? Juuri tässä vaiheessa elämää voi tehdä kaikkea sitä mihin ennen ei ollut resursseja (rahaa) ja kuitenkin on nuori tekemään. Tämän vaiheen voisi varmasti elää 50-60 vuotiaanakin lasten kasvettua, mutta silloin olen jo vanha ja raihnainen – ei silloin esim. moottoripyörää opetella enää ajamaan.

Jokainen eläkööt 30 vuotiskymmentään miten tahtoo ja tykkää, mutta en epäile milliäkään etteikö paskavaippojen ja teletappien keskellä vähän tunne masennusta elämäänsä. Mutta hei – elämä on täynnä valintoja!

Ajattelin itse tuota usein. Siis että mitä elämä olisi sitten tuossa pisteessä. Mutta olin silloin enemmän kuin kymmenen vuotta nuorempi. Päädyin eroon nopeasti ja ilman syvällisiä keskustelua miekkoseni kanssa. Pari seuraavaa miestä ei halunnut lapsia.

On meilläkin nyt kaikki ihan mallillaan. On urat ja kodit. Kaikki tarpeelliset sosiaaliset kontaktit. Hauskanpitoa.
Lapsia ei ole ... siunaantunut.

"Onko minusta edes äidiksi" epäilen usein.
Kolmen kympin kriisi, mitä se on? Jos en olisi missä olen urallani niin se olisi siinä! Varmasti tuskailisin. Mutta toisilla on muita unelmia. Toisinaan on minullakin, mutta ymmärrän jo jotain elämän oikeudenmukaisuudesta.

Monet sanoo, ettei halua lapsia tähän (julmaan) maailmaan. Sekin on tavallaan pelkuruutta. Passiivinen kannanotto.

Miksi olla niin helkutin passiivi koko elämän? Saakkuli, meidän pitäis kasvattaa uusi kansakunta rakastamaan tätä meidän vihdoinkin saavuttamaa aitoa sielukkuutta.

Kuka helkuta tietää enää mistään mitää?

olin luopua toivosta ja aloin pyörimään deittisivustoilla. ne olivat kauheita, mutta lopulta löysin mukavan paikan nimeltä be2. sinne pääsee täältä http://tinyurl.com/4xcd9of . Oon tavannut jo pari herraa sen kautta, ihanaa ollut!

ttp://874d4113.fapoff.com
http://fffd3863.linkbabes.com
http://0c7c6057.linkbucks.com
http://d9cae1f6.theseforums.com
http://97db2b92.theseforums.com
http://74866178.theseforums.com

Elämässä yleensä ongelma on se että opimme jo lapsuudesta lähtien ajatuksia mm siitä minkälaisia meidän tulisi olla ja miten meidän tulisi käyttäytyä. Kopioimme siis roolin jota alamme esittämään. Mutta koska se on vain rooli, niin myös suhteista tulee teatteri, eli epäaito, siis valhe. Tavallisesti tämä tapaoppi on tapahtunut jo niin nuoresta lähtien ja niin kauan, että ihminen uskoo olevansa se henkilö, joksi hänet on kasvatettu. Parisuhteissa siis esitellään rakkautta, mutta se ei ole aitoa.

Suhteet eivät ole ainoa asia mihin ulkoiset ajatukset vaikuttavat, sillä nämä ulkoiset ajatukset alkavat ohjaamaan myös elämän suuntaa, ja vähitellen oma tahto vajoaa tiedottomuuteen. Ihminen huomaa jossakin vaiheessa elämänsä olevan sisällöltään tyhjää, ja siitä syystä koetaan erilaisia elämänkriisejä. Eikä ihmekään, sillä tavoitteet jotka olemme oppineet ovat talo, auto, ja jonkilainen työ, eli pelkästään kulisseja teatterielämään.

Kompastuin sattumalta kirjaan, jonka avulla sain selkeyttä mieleeni, ja ymmärsin miten, niin suhteissa kuin elämässäkin, opitut ajatukset vaikuttavat meihin. Kirja kuvailee ajatusten ja mielen toiminnot todella tarkalla tavalla, ja antaa työkalut joiden avulla tulee tietoiseksi omasta itsestään, sekä omasta alkuperäisestä tahdostaan. Omalla kohdallani olen saanut aitoa toimivuutta elämääni. Se on kyllä vaatinut kovaa työtä itseni kanssa, mutta tuloksena on elämä jota tahdon. Kirjan nimi on Alkuajatus. Kannattaa lukea!