dop

Vapaa kuvaus

Aloituksia

6

Kommenttia

25

  1. Jeps samanlaisia kokemuksia, ja mikäpä sen vastenmielisempää kuin toisen tuleminen 'iholle' (sekä fyysisesti että psyykkisesti) silloin, kun ei itse sitä laisinkaan haluaisi.

    Sille, että ei välittäisi seksin jälkeen olla lähellä/tekemisissä, löytyy syyt psyyken puolelta, mutta asian luonteen suhteen ei voi sanoa siitä, että juttu voisi olla jotenkin väärin/oikein tai tervettä/sairasta. Nyt on noin, ja kumppanisi on varsin eri laatua. Joillekin yksilöillä varsinaisen aktin jälkeinen läheisyys on _se_ juttu seksissä (eli seksistä itsestään ei saada niinkään nautintoa, se tehdään toisen vuoksi / jotta saadaan läheisyyttä, 'cuddling'), sitä ei tiedä onko näin kumppanillasi.

    Kerta asia on ilmeisen tärkeä tytölle, niin se lienee sen verran merkittävä juttu suhteen kannalta (ts. saako molemmat osapuolet toisiltaan sitä mitä kaipaavat) että tarvitsee jonkinlaista ratkaisuntapaista. Loogisia etenemisvaihtoehtoja olis seuraavia:

    1) Sinä lähdet selvittämään, mistä vastenmielisyytesi johtuu
    2) Tyttö lähtee selvittämään, mistä hänen käytöksensä johtuu (esim. perustavalta laadulta kyseisenlainen 'luonne' versus 'telkkarista' opitut parisuhdestandardit)
    3) Neuvottelette kompromissin siitä, mitä seksin jälkeen voi odottaa (esim. "okei, en lähde mihinkään, mutta et sitten lässytä vaan voidaan makoilla siinä hissukseen sen aikaa kun huvittaa") - sellaisen, joka sopii molemmille ja ilman, että kumpikaan osapuoli kiristää toista uhkauksilla ("...sitten minä lähden tästä suhteesta!")
    4) Toteatte, ettei psyykkiset struktuurit nyt vaan natsaa - eli toinen tarvitsisi samanlaista halailijaa ja sinä tarvitsisit sellaisen, joka ei ole moinen halailija-lässyttäjä.
  2. Hei

    Isäsi tehtävä on ottaa yhteyttä hänen oman kotikuntansa sosiaalitoimistoon ja pyytää heitä opastamaan, kuinka asiaa lähdetään hoitamaan.

    Sinun kannattaa tietysti kertoa isällesi nämä samat jutut mitä tänne kirjoitit, mikäli et ole vielä hänen kanssaan niistä puhunut.
  3. Heis

    Kuulostaapi siltä, että vaimosi on päättänyt ns. seurata haluaan - tai oikeammin, yrittää etsiä sitä, mitä hän haluaa (mikä saa hänet syttymään, mikä 'herättää' hänet eloon). Helpommin ymmärrettävänä esimerkkinä voisit ajatella itsesi tilanteeseen, jossa et vielä ole sitoutunut kehenkään kumppaniin, ja tapaat naisen, joka tekee sinun sen tietyn, erityisen vaikutuksen: "Tuossa on Sitä Jotakin!" Ja olet nk. 'myytyä miestä'. Se on halua (desire), ja sitä ihmiset etsivät ja kaipaavat - erityisesti naiset. Miehillä on monasti tapana sulkea itsensä tältä intohimon ulottuvuudelta, ja sitten saavat kritiikkiä 'liiallisesta tunteettomuudesta/kylmyydestä/intohimon puutteesta.' Tuo on osa miehen ja naisen välistä perustavanlaatuista erilaisuutta.

    Se mitä vaimosi teki ei omasta mielestäni ole mitenkään tuomittavaa tai väärin - hän haluaa seurata omia halujaan, ja mikäpä elämässä olisikaan olennaisempaa? Etsiä "Sitä Jotakin" - sitä jotakin erityistä. Jos pystytte hoitamaan lapsien kasvattamisen sivistyneesti yhdessä, niin tilanteessa ei ole enää muuta ratkaistavaa kuin se, missä vaiheessa sinä olet jälleen kykenevä aloittamaan sen oman halusi seuraamisen. Meneekö siihen kuinka monta vuotta, sitä ei tiedä. Mikäli on taloudellisesti mahdollista niin voit helpottaa prosessia hakeutumalla tarpeelliseksi kokemaksesi ajanjaksoksi psykodynaamisen suuntauksen terapeutille; näin voi helpottaa ja parantaa suruprosessin laatua, eli jää vähemmän kaivelemaan ja hiertämään sitten loppuelämäksi.
  4. Terapia on oikea osoite. Ahdistus on merkki jostain mitä et pysty nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Voi olla mitä vain, vaikka sitten sitä yksinkertaista mustasukkaisuutta. Tai jotain muuta. Mene ottamaan selvää. Kukaan muu ei voi sitä tehdä sun puolesta.
  5. Enpä tajunnut että homma on edennyt jo ja pidät yllä nyt draamanäytöstä Suomi24:n lukijoille.

    Toivottavasti tulee oikein jännä loppunäytös.
  6. 1) Naisille on yleistä fantasiat oman rakkautensa parantavasta vaikutuksesta jolla pelastetaan toinen ja palautetaan hänelle arvo.

    2) Jos alat lapsia hankkimaan niin suosittelen omatoimista yhteydenottoa lastensuojeluun samantien; varmastikaan sinä eikä puolisosi ole kypsä sellaiseen hommaan.

    3) Huumeidenkäytön ongelmat juontaa pidemmältä ajalta ja kun ne ovat ennen suhdetta olemassa, on niiden syytkin toisaalla kuin itse suhteen koskettavissa: suhteessa olo ei paranna, vaan alkusyiden kohtaaminen ja työstäminen. Esim. monen vuoden terapiassa tuollainen saattaa onnistua. Ei kaikilla.

    4) "Rakkaus ensi silmäyksellä" tarkoittaa tilannetta, missä toisessa ihmisessä nähdään jotain mikä vetää puoleensa; joko huomataan, että tuossa on sellainen olemus ihmisellä joka sopii minulle (esim. narsistisempi ihminen ja läheisriippuvaisempi ihminen tunnistaa toisensa hetkessä) tai ko. henkilö muistuttaa jollain tavalla aiempaa tärkeää ihmistä (esim. vanhempia) ulkonäön tai katseen, äänen, olemuksen tms. mukaan.

    Jos haluaa hyvää rakkaussuhdetta luoda, kannattaa ihmiseen tutustua pitkän ajan myötä siten, että olet saanut seurata vierestä kuinka tämä ihminen toimii eri tilanteissa; millä tavoin hän suhtautuu toisiin ihmisiin myötä- ja vastoinkäymisissä, turhautuessa, kuunteleeko missä määrin verrattuna haluun olla vain kuunneltuna, kuinka paljon vaatii huomiota tunteakseen olonsa hyväksi, kuinka helposti purkaa katkeruuttaan toisiin jne jne. Eli ideana on seurata sivusta, kuinka henkilö toimii suhteessa toiseen henkilöön. Jos itse on tuo toinen henkilö, ei pysty olemaan missään määrin objektiivinen, koska omat tunteet on mukana ja häiritsevät havainnointia. Esim. koulu, harrastus tai työpaikka on hyviä ympäristöjä, missä voi oppia näkemään toisen ihmisen 'pimeän puolen' ja arvioida sitten, onko tämä sellainen minkä olen valmis ja halukas ottamaan vastaani. Manipulatiivisuus, kontrollinhalu, henkinen väkivalta, huomionkipeys, välinpitämättömyys, katkeruus jne. on ominaisuuksia, jotka eivät tule alkuun ilmi - ellei ole erittäin tarkka ihmishavainnoitsija. Tällaiset on helpompi huomata sivusta. Jos niitä ei ennakkoon huomaa, ne huomaa liian myöhään. Kaikissa ihmisissä on erimääräisiä ripauksia näistä ominaisuuksista, joillakin ne on sen verran runsaita että läheiset päätyvät kärsimään henkilön omien taakkojen vuoksi.
  7. Oireet ovat ilmentymä sellaisesta, mitä ei pysty vielä puhumaan sanoiksi. Kun se onnistuu, oireilu hiipuu. Toisin kuin kognitiivisen terapian puolestapuhuja väitti, puhuminen on todellakin ratkaisu - se on ainoa tapa millä saadaan oireiden aiheuttajat selville ja tietoisiksi. Käyttäytymisharjoitukset, ajatuskontrolli ja altistaminen ovat kyllä keinoja, joilla tehdä elämästä siedettävämpää, mutta ne eivät sellaisinaan kosketa ongelman alkulähdettä. Tämän vuoksi oire palaa samassa tai uudessa muodossa ennemmin tai myöhemmin (esim. 2-5 vuotta), sen jälkeen kun suhde entiseen terapeuttiin ei enää kannattele ja pidä oiretta poissa.

    Psykoanalyysi ja psykodynaaminen terapia on kuitenkin kovin paljon muuta kuin oireiden poistamiseen tarkoitettu menetelmä. Sekä itsetuntemus että ymmärrys toisista ihmisistä - ja näiden kautta ymmärrys elämästä yleensä, kerta kulttuurimme on rakentunut ihmismielten yhteistuloksena - voi avautua aivan uudella tavalla ja uudella tasolla. Ei siksi, että oppisi jotakin teoriaa, vaan siksi, että mieli (ajattelu, tunteminen, mielikuvitus jne.) vapautuu sitä ohjaavista - ja siten rajoittavista - uomista. Kunhan vain jaksaa kaivaa sitä uutta uomaa, mikä on synonyymi terapiatyöskentelylle.
  8. Muutamia pointtereita:

    SSRI-lääkkeistä fluvoxamine eli fluvoksamiini on sellainen, mitä kannattaa tässä oireilussa pyytää lääkäriltä. Googlen avulla voi tutkiskella ja katsoa vakuuttaako itseä.

    SSRI-lääkkeitä popsitaan useampia viikkoja ennenkuin ne 'toimivat' eli ovat ensin suoraan sanottuna doupanneet aivot uuteen vireeseen, jonka jälkeen kroppa reagoi tähän etsimällä uuden tasapainon muuttuneeseen tilanteeseen. Eli kun ainetta X tulee kehoon, kehon täytyy muuntua toimiakseen optimaalisesti uusissa olosuhteissa.

    Aiempi kommentti "Nykytutkimusten mukaan kognitiivinen terapia on tehokkain" on semisti bullshittiä; kognitiivinen lyhytterapia on suosittu vakuutuslafkojen ansiosta ja itse kognitiivinen suuntaus on puolestaan (terapeutista riippuen, tietysti) pääosin pintapuolisiin asioihin keskittyvää - eli siihen, miten käyttäydyt ja miten ajattelet jne. eikä niinkään siihen, mistä nämä edelliset johtuvat ja mitä ne merkitsevät. Sopii toki niille, ketkä eivät halua mennä pintaa syvemmälle.

    Lääkkeitä kannattaa ottaa jos se on edellytys sille, että pystyy mennä terapiaan. Kelan tukema terapia edellyttää kolmen kuukauden suhdetta psykiatriseen poliklinikkaan ja luonnollisesti lääkkeiden tarjoaminen on se, miten psykiatri voi yrittää tuoda helpotusta asiakkaansa tilanteeseen. Niiden syöminen ei kuitenkaan - kuten joskus luullaan - ole edellytys Kelan terapiaan pääsemiseksi. Eli tuon asiakassuhteen jälkeen voi pyytää B-lausuntoa terapiaan (tai oletettavasti fiksu lääkäri tarjoaa sitä). Ja kuten ehkä tiedätte, Kela on poistanut määrärahakaton terapioista, joten nyt on eittämättä uskomattoman hyvä aika olla suomalainen oireileva ihminen: pääset ilmaiseksi kolmivuotiseen terapiaan, jos haluat.

    Kuten aiemmin kirjoitettiin, terapiassa henkilö itse auttaa itseään ja terapeutti auttaa häntä auttamaan itseään. Yhden kokemus monivuotisesta psykoanalyysista kuulostaa harmilliselta - jotkut syyttäisivät potilasta resistanssista, toiset analyytikkoa kykenemättömyydestä ohittaa tätä resistanssia. Kannattaa käyttää se koko aika hyväksi: tavallisesti siinä ekan vuoden aikana tulee halu lopettaa terapia esim. syyllä että se ei joko hyödytä tai että se on hyödyttänyt jo tarpeeksi eikä anna enää mitään. Tämä on se kynnyskohta, missä valitettavasti monet kurauttavat. Kannattaa pitää mielessä, että tässä on kyse tiedostamattomasta halusta pitää kiinni vanhasta ja suojella sitä - toisinsanoen, välttyä muutokselta. Se muutos on kuitenkin sekä asia mikä tuo helpotusta oireisiin että mahdollisuus oppia tuntemaan itsensä aivan uudella tavalla. Rahalla ei tuota voi mitata, mutta eipä se ole psyykkisesti mikään huvipuistoajelukaan. Itsensä kehittäminen ja kehittyminen eli henkinen kasvaminen ei ole kivaa - jos se tuntuu hyvältä, se on itsensä kusettamista. Tämä siksi, muutos on aina sekä luopumista että uuteen, tuntemattomaan ja siten pelottavaan (mutta myös kutkuttavaan) menemistä. Uusia valaisemattomia huoneita tutkittavaksi - joihin oma mieli ja muistot luovat kauhuelokuvien elementit äänineen, väräjävine varjoineen ja kylmine ilmavirtoineen.

    Tämä siis kannustuksena, että menkää terapiaan jos vain mahdollista ja mielenkiintoa eli motivaatiota on. Huvikseen tuskin kannattaa mennä, koska saattoi olla niin ettei toista mahdollisuutta noin vain anneta Kelan kustantamana.

    Sinänsä kannattaa mennä ilman lääkityksen hankkimista, koska tällöin on nopeammin ulottuvilla se materiaali mihin halutaan päästä käsiksi. Jos on lääkitys niin sen kanssa sitten.

    SSRI:stä vielä sen verran, että niitä kannattaa käyttää minimiannoksella mikä itselle riittää, sekä tehdä muutokset hitaasti. Esim. lopettaminen siten, että puolittaa puolessa vuodessa annoksen ja näin eteenpäin. Tämä siksi, että mielelle jää tarpeeksi aikaa sopeutua siihen (virikkeiden, ajatusten, tunteiden jne.) määrään (jos ei tulvaan) mitä lääkitys on auttanut pitämään poissa tai syrjässä, eli minkä se on 'blokannut pois' - ja siten helpottanut oireilua.

    Ja vielä loppuun, bonuksena niille ketkä malttoivat lukea tänne asti, simppeli 'oikotie onneen': α1-selektiivinen beetasalpaaja. Tämä jarruttaa ahdistumisen fyysistä kehää rajoittaessaan adrenaliinin/noradrenaliinin vaikutuksia, kuin asettaen 'ylärajan' sille kuinka paljon keho alkaa käymään kierroksilla. Näitä jotkut käyttävät kun pitää pitää esitelmä ja jännittää kovasti. Mutta, muistutan vielä, että nämä eivät ratkaise ongelman syitä, vaan vaikuttaa pelkästään seurauksiin eli oireisiin.
  9. Ihan 'normifriikkailulta' kuulostaa. Etenkin jos on hyvin suoriutuva tyttö, joka pitää yllä ja tavoittelee hyvää kuvaa itsestään, on loogista että ns. pahat ja pelottavat, likaiset ja tuomittavat (eli 'hirviömäiset') piirteet ulkoistetaan itsestä. Se, että kyseessä on murrosikäinen eikä ihan lapsi (esim. alle 10v), voipi viitata kuitenkin sellaiseen asiaan mikä voi jäädä pahasti ns. pinnan alle kytemään; tuohon ikään kun kuuluu se itsenäistymisen tarve, seksuaalisuus ja näiden kahden konflikti sen 'äidin/isän kiltin tytön' - eli omakuvan ja sen kuvan/imagon, mikä annetaan toisille - kanssa.

    Lyhyesti sanottuna - jos vain mahdollista eli lääkäriltä saisi kelan tukeman maksulähetteen tai jos perheeltä löytyy hitusen rahaa uhrattavaksi tyttären tulevaisuuden eduksi (varmasti paras satsaus mitä voi tehdä, verrattuna mihinkään muuhun ostettavaan asiaan) - kannattaa hakeutua psykodynaamisen terapian pariin mikäli vain tyttö siihen on suostuvainen.

    Lyhytterapia voisi olla vaihtoehtona siinä mielessä, että rajatulla käyntimäärällä voidaan orientoitua juuri tähän tiettyyn juttuun ja siihen liittyviin tekijöihin. Probleema on sitten vain se, että aihetta ja muita ikään & elämään liittyviä tekijöitä ei varmastikaan keretä kuin raapaista pinnalta - joka parhaimmillaan vie kyllä oireen pois, mutta ei syytä, ja jättää näin todennäköiseksi oireilun palaamisen ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa. Saman vaikutuksen voisi saada lääkkeillä, mutta ne eivät sitten lainkaan tehoa oireiden syihin, toisin kuin lyhytterapia saattaa tehdä.

    Eli eipä muutakuin verhot kiinni nukkumaanmennessä niin ei naapuruston ihailijatyttö pääse tirkistelemään - ja jos vielä vaivaa eikä hellitä, niin ehdottomasti kannattaa ehdottaa terapeuttia.

    Vanhempien osalta puolestaan kannattaa orientoitua siihen, että tytär alkaa muuttumaan eli itsenäistymään ja etsimään itseään - ts. käyttäytymään kuten teinien tuleekin sopivissa määrin käyttäytyä eli mm. tuottaa pettymyksiä ja huolia 'tulevaisuudesta' vanhemmilleen. Jos niille omille 'hirviömäisille piirteille' ei anneta yhtään periksi (nuoren itsensä tai vanhempien taholta) vaan padotaan paksumman muurin taakse, voi olla viisainta alkaa jo nyt säästelemään varoja useiden vuosien terapiamaksuihin sinne kahdenkympin jälkeisille vuosille..
  10. Tuttuja ajatuksia.

    Mut ehkäpä vuoden parin myötä asiat on toisin. Tai mietteet - vaikka ne ihan aiheellisia kyllä ovatkin, niin voihan käydä niin että alkaa jotkut jutut kiinnostamaan.

    Mut, yksinäisyyden osalta se on sitten vaan sellasta 'sitkuttelua' ne päivät, joista tulee kuukausia, joista tulee vuosia. Siinä ajassa tapahtuu juttuja tai sit ei.. elämää..
  11. Ihan normia oidipaalikopleksia:

    Tyttö/Nainen haluaa saada sen varatun miehen itselleen

    Poika/Mies haluaa sen varatun naisen itselleen

    Se on aikalailla jokaisen lapsuudesta tuttu tilanne, joka toisilla jää enemmän jäytämään syvyyksiin enemmän kuin toisilla.

    Tietty, sitten kun se on saatu, niin.. tilanne ei ehkä pitkään tyydytäkään.
  12. "Mun mielestä omat painolastit pidetään omana tietona. Tarkoitan siis lähinnä, että joo, voihan niistä avautua ja kertoa, mutta ei mitään sellasia "sä teit sillon sen ja ton jutun ja se muistuttaa mua siitä ja siitä, etttä ***** oot *****.."
    - ne, mistä jotkut muut ovat elämässäsi saaneet sakkoja, ei pidä syyttää jokaista uutta vastaantulevaa.. "

    Täytyy ny sanoa että en ymmärtäny oikein yhtään, mistä tässä puhut. Jos lukaset itse niin tavotatko tekstistä pointin mihin se osoittaa?

    "Mä en ainakaan saa mitään semmosesta irti, että purkaisin angstejani toiseen. Joo, saatan kertoa jutuista, mut se on eri asia ku vetää paskat niskaan ;) "

    Köh. Riippumatta siitä, miten ovelasti, kaunistellen tai kiertäen se tehään, ihminen työntää läheisiinsä niitä omia tunteita mitä ei osaa/pysty/viitsi handlata. Yksinkertasemmin tästä saa näkymän kun vähän seurailee aikuisten suhdetta lapsiinsa: miten lasta komennetaan, ohjataan, neuvotaan, käsketään - ja toisaalla, mairitellaan, ylennetään, käytetään ylpeyden aiheena. Kaikki tämmönen, missä lähtökohtanen tunne on sillä joka alkaa toimimaan kohti toista, on prosessia missä odotetaan saavan jonkinlaista tyydytystä toisesta, toisen 'vastauksesta'. Et oo saanu tarpeeks huomiota tänään: yrität kerätä sitä kumppanilta. Tämä ei kiinnostu antamaan sitä, menee hetki ja toinen, alotat riidantapaisen. Ei oo kyse mistään elämäntaakan kaatamisesta, vaan ihan jokapäiväisestä, arkipäiväisestä toiminnasta, mikä piiloutuu näkymättömiin sen vuoksi kun ihminen ei tunnista omaa tunteidensa käsittelytapaa. Tuskin tunnistaa tunteitakaan. Vielä vähiten tunnistaa ja tunnustaa, miten toimii.

    Kun sitten mentaliteetti on tällanen joko/tai jakaminen, että "en mä tee mitään Semmosta. Vähän korkeintaan Tommosta - joka on ok ja johon aina on hyvä syy ja jos ei muuten niin kyllä muutkin niin tekee!" niin eihän siinä ihminen mitenkään opi näkemään yhtään mitään syvemmi itsestään. Moni ihminen on ihan vallan mainio huomaamaan toisten toimintatavoista juttuja - viimestään kattoessaan telkkarisarjaa jossa se laitetaan silmien eteen oikein selväksi - mut täysin haluton huomaamaan näitä samoja juttuja itestään ja omasta toiminnastaan.

    Tähän liittyy juurikin tapa yrittää sit ohjata toista suhteessa, "korjata" sitä:

    "Et voi päättää toisen puolesta hänen muutostaan, mutta hän voi itse haluta muuttua ja kasvaa, niin siinä sitten selität vaikka loppuelämäsi miten kannattaisi ajatella."

    ...joka palautuu tähän: Näin sinun pitäisi toimia, jotta minä olisin tyytyväinen. Tosin yhden 'vian' korjaannuttua ei pitkään taida mennä ennenkuin uutta löytyy. Jostain syystä epäilyttää, missä määrin tällanen mamma-asennoituminen perustuu siihen pinttyneeseen uskomukseen, että itsellä on sekä se Oikea tapa toimia & ajatella, että oikeus ja velvollisuus muuttaa toista.

    Tää on aika ristiriitasta monasti, niinkuin nyttenkin: ensin toteat, että toista ei voi muuttaa, mutta seuraavaks valitetaan, miten mahdotonta on toista muuttaa jos se käyttäytyy kuin 5 vuotias ja pistää vastaan. Mokoma kieltäytyy muuttumasta - sellaseks, miksikä sitä kumppani nyt toivoisi.

    Oisko aiheellista miettiä vähän kyseenalaistavan kriittisesti, että mistä on kyse kun todetaan, että kumppania ei voi muuttaa - että sen pitää lähteä hänestä itsestään - mutta harmitellaan, miten se ei ota muuttuakseen kun sitä yrittää tehdä. Miten toinen on lapsi jos ei ota suostuakseen mukautua. Musta toi on todella manipulatiivista ja kieroa kaksinaismoralismia. Ite toivoisin löytäväni tytön, joka ei tollasta harrasta.
  13. Vedän foorumityylillä vastauksen:

    "jolla ei ole menneisyyden painolasteja häiritsemässä elämää"

    Bullshit. Jokaisella on omat painolastinsa. Toisilla ne on helpommin näkyvillä ja/tai tunnistettavissa, lopuilla ne on piilossa ja monasti tiedostamattomana. Itseltään, erityisesti. Tähän viittaat itsekin seuraavassa kohdassa, joka seuraa niiden kieltämistä:


    "tai en ainakaan "pura" niitä toiseen(mieheen). "

    Ihminen purkaa kokoajan ja jatkuvasti omia angstejaan toisiin ihmisiin, lemmikki-eläimiin tai turruttaa ne jollakin tavalla. Jos ei ole henkilökohtaista suhdetta toiseen, niin sitä pienemmät tsänssit on yleensä päästä purkamaan - itseltään huomaamatta - kerta toinen häipyy mieluusti jos menee yli tuttavuuden asteen. Ellei ole niitä ihmisiä, ketkä haluavat olla siinä roolissa: vastaanottamassa toisen ihmisen vaateita ja kannatella tätä.

    Siinä vaiheessa kun oot parisuhteessa, niin aivan varmasti purat omia taakkojasi toiseen. Niin sekin sinuun. Toisen taakat saattaa olla kannattelemista, jollon itselles tulee hyvä tilaisuus antaa mennä. Tai toisinpäin.

    "Mut en harrasta natsipolitiikkaa, jos mua on kohdeltu hyvin."

    Jos joku kohtelu ei miellytä, se oikeuttaa sitten natsipolitiikan.

    Mikäli uskoo ajatukseen "Ihmistä et voi muuttaa" samaistaen sen "ihminen ei voi muuttua"-ajatteluun, niin on ihan ymmärrettävää, ettei vaihtoehdoksi nähdä omien vaatimusten ja odotusten funtsimista. Tietystihän sallit toisellekin natsipolitiikkaan turvautumisen sillä hetkellä, kun häntä ei omasta mielestään kohdeltu riittävän mieluisasti?

    "katon niin pitkään, että nään defenssien taakse."

    Samaa mieltä. Näkee onko siellä taustalla kuinka pelokas lapsi ja mitä se oikein toivoo perimmälti saavuttavansa suhteella.

    "Sithän sen näkee, onko ihminen vain minulle väärä vai onko kyse vain "naisvihasta" tms."

    Mitä tää "naisviha" oikein on, joka voi suuntautua sinuun ja olla jotain, mikä on "vain" jotain - ilmeisesti siis sellaista, mikä ei ole este yhdessäololle, koska ei tee henkilöstä sinulle väärää ?

    Onko se jotain minkä sitten voisit yrittää korjata, poistaa ?
  14. Tässä kohden vois siis yksinkertaistaa, että se ulkonäkö ja itsevarma olemus (oikea tai valheellinen, suojaava itsevarmuus) on jotain, minkä tarkoituksena on kaiken muun ohella tehdä naisesta arvokas ("objekti" eli kiinnostuksenkohde) miehille - eritoten sille Yhdelle miehelle, jota odotetaan. Kun tämä valinta sitten tapahtuu, kun mies valitsee Juuri Hänet siksi naiseksi kenet hän haluaa, on kohtalaisen helppo ymmärtää että se on edellytys jonkinlaiselle naiselliselle (itse)tunnolle - omasta merkityksestä viehättävänä, haluttuna fyysisenä(kin) olentona tässä alkaneessa (pari)suhteessa.


    Kun sitten naiset herättää sellasia "liian pyhä", "liian tätä/tuota/sitä", "en ansaitse/ole riittävä" -ajatuksia, on siinä vahvasti kaikua halusta nähdä (tietynlaiset naiset) epäseksuaalisina, mieluiten täydellisyyttä ruumiillistavina olentoina. Tämä kuva rikkoutuisi kuitenkin, jos tähän ihmiseen tutustuisi: siellä olis tarpeita, puutteita, hyvää ja pahaa itsekkyyttä, virheitä omaan toivefantasiaan nähden.. ja niin edespäin. Tässä kohden tällanen maailmankuva on tietyltä kantilta hyvinkin ihmisarvoa loukkaava: toista ihmistä ei nähdä ihmisenä, sitä ei haluta todentaa ihmiseksi. On kuin sanottaisiin "ei, älä sano mitään, muuten rikot mun mielikuvani susta - enhän mä halua tuntea Sua, vaan haluan kuvitella olevani tekemisessä tän mun mielikuva-ideaalini kanssa".
  15. Hyvä ketju. Olen täs samankaltaisia asioita työstänyt, kun kesän myötä opiskelijakaupunki on tulvillaan yksikseen kulkevia nättejä, kauniita ja ihastuttavia naisolentoja.

    Objekti-juttu on tärkeä. Ilmeisestikin valtaosalle naisista on kehittynyt sellainen psyyken rakenne, missä itsensä asetetaan tässä asiassa nimenomaan objektin asemaan. Käytännössä - eli aloittajan ja esim. omassa tilanteessani - tarkoittaa sitä, että kiinnostuksen kohteen tulee saada kokea tulleensa valituksi. Juuri Hänet on valittu (miehen toimesta), juuri Hän on herättänyt halun. Todellisuudessahan ihmisen persoonasta ei ole vielä mitään tietoa, mutta tämä on se alkuasetelma ennenkuin tutustuminen tapahtuu. Joten, tältä kannalta katsottuna, kauneus-objektina oleminen on tarkoituksenmukaista: sellaisena ollaan ja odotetaan, että "joku valitsee juuri minut". Se on tärkeää jatkon kannalta, kun kokemus omasta olemassaolosta ja merkityksellisyydestä (tässä kontekstissa eri parisuhteen alussa) rakentuu toisen halun kohteena olemisen varaan.

    Tän kautta voi saada varautunut, korokkeelle asetteleva ujostelu uuden asetelman: se on odottelua siihen asti, kunnes jokin herättää niin paljon halua, että ottaa sen askeleen lähemmäs ja rikkoo hiljaisuuden muurin.

    Probleema tuleekin tän jälkeen. Se ihminen, joka näyttää mahtavalta ja kiinnostavalta, voi jo pelkällä äänellään olla turnoff. Mutta, vielä luultavammin, persoonallisuus, kommunikointitapa, kaikki muu kuin se ulkonäkö, on ihan jotain muuta kuin odotti. Eli mitä toivoi omassa fantsussaan. Niinpä sitten on kaks vaihtoehtoa: joko odottaa, että tutustuu jossain muussa yhteydessä (työ, harrastukset) ihmiseen ja siten löytää sopivan kumppanin (joka suurella todennäköisyydellä on kuitenkin jo varattu), tai alkaa luomaan kontaktia naisiin saadakseen selville, millaisia nämä ovat sen ulkonäön pinnan alla. Ja eritoten siinä samalla he saavat tietoonsa, millainen sinä olet sen ulkonäkösi alla.
  16. Joidenkin mielestä ihminen ei haluakaan luopua oireistaan.

    Jos haluaisi, olisi sen jo tehnyt.



    Käytännön tasolla terapian yhteydessä tämä tarkoittaa sitä, että kun muutos on alkamassa tai parhaimmillaan käynnissä, ihmiset lopettavat terapian, koska he pelkäävät - syystäkin. Pelkäävät sekä sisältään löytyviä tuntemuksia, jotka on aiemmin painettu unholaan ja jotka ovat ilmaisseet itseensä oirehdintana, mutta pelkäävät myös muutosta. Muuttuminen - kasvaminen tässä yhteydessä - on pelottavaa, ja luotan, että jokainen tunnistaa tämän omasta elämänkokemuksestaan; että uuden, vieraan ja tuntemattoman kohtaaminen on erilaista, kuin pysytellä vanhassa, tutussa ja totutussa.

    Vaikka ketjun aloitti täysin tyhjänpäiväistä provoilua harrastava henkilö, on hauska nähdä että on täälläkin ihmisiä ketä aihe kiinnostaa. Kirja-arvostelu oli hyvä vinkkaus, täytyy aikanaan lukea tuo.

    Yksi kirjoittajista viittasi Vesa Mannisen teokseen, jossa hän (mielestäni vallan erinomaisesti ja hauskasti) 'analysoi' Jeesusta narsistisesta vammasta kärsivänä henkilönä. Tällainen historiallisten henkilöiden analysointi on hyvä tapa tuoda asioihin uudenlaista näkemystä, sekä mahdollistaa lukijoille heijastelupintaa. Erich Fromm kirjoitti ainakin Hitleristä ja/tai jostakin tämän lähimmäisistä miehistä mielenkiintoista juttua. Noin muutoin, tämän E. Frommin teoksista - joita on suomennettu kymmenkunta ja löytynee kirjastoista - voi alkaa rakentamaan itselleen käsitystä aiheesta, siis psykoanalyysista, ilman että tarvitsee heti alkaa lukemaan epämiellyttäviä tuntemuksia aiheuttavia kuvauksia oidipaalisuhteista ja insestifantasioista. Hänen aiheinaan on ihminen yleensäkin, yhteiskunta ja sosiaalinen toiminta - sekä elämänrakkaus.
  17. idioottimainen vastaus, ctthjt. Sekä lain, että moraalin kannalta.

    Käytännössä moinen tulee a) kalliiksi lompakolle, b) saa sekä vihamiehiä että huonoja 'kavereita'.

    Eiköhän kirjoittajan tilanteessa riitä, kun hän vain ilmoittaa tyypille - sen kummemmin brassailematta - että on harrastanut vuosia nyrkkeilyä, ja tyypin toiminta alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään / raja on tulossa vastaan.

    Yhtään järkevä kiusaaja ettii uuden uhrin. (tässä kohden, mikäli kysyjällä on taipumusta yltiömoraalisuuteen, voi käydä mainitsemassa kiusaajalle, ettei aio katella moista meininkiä pitkään.. tapauksesta riippuen voi loppua siihen.)
  18. Näyttäs siltä, että yksi ja sama kirjottaja on tuhrinu koko 'keskustelun' - ilmeisesti häntä ei ole (hyvästäkin?) syystä haluttu lapsen lähelle.
  19. ..tarkoitin sosiaalista toimintaa. Epäsosiaalisuus onnistuu kyllä itsekseen olevalta ilman neuvojakin..
  20. Psykologista kannattaa aloittaa, psykiatrille vasta sen jälkeen jos tarvis.. :)
    21. 1 / 2
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt