Tavallaan olen jo kuollut

JATKUU...


Jotenkin ihmeen kaupalla olen ajautunut hakemaan apua. Kuukausi sitten kävin juttelemassa lukioterveydenhoitajan luona, ensi viikolla on aika lääkärille, joka kuulemma päättää mitä minun kanssa seuraavaksi tehdään. Ongelma on tässä se, etteivät he tunnu ottavan tarpeeksi vakavasti ongelmiani, koska en osaa näyttää kuinka paha mun on olla. Viime kerrallakin olin aivan pirteä ja sanoin kaiken olevan ihan ok, vaikka oikeasti kotiin tullessani mietin miten tekisin itsemurhan jos siihen päätyisin. Kyllä mä haluaisin puhua, mutta kun mulla on ikävä tapa alkaa vähätellä ja lopulta todeta, että eiköhän tästä selvitä, vaikka todellisuudessa en enää siihen usko. Masennustestistäkin sain säälittävät 15 pistettä, mutta jotenkin siinä ei ole järkeä... Mä vaan olen sellainen persoona, etten sitten millään haluaisi häiritä muita. En halua kertoa kenellekään tilanteestani, koska koen olevani niin arvoton ihminen, että on turha tuhlata muiden aikaa. Sen takia näköjään valehtelin siinä masennustestissäkin, etten turhaan häiritse.

Lisäksi on järkyttävää, että mulle ollaan heti ensi kädessä ehdottomassa mielialalääkkeiden syömistä. Omasta mielestäni mä en mä olen sillä tavalla masentunut että tarvitsisin lääkeapua. Mä olen masentunut koska olen YKSINÄINEN, mutta tuntuu ettei kukaan vaan tajua sitä. Terveydenhoitajaa kiinnosti ainoastaan ala-asteella tapahtuneet koulukiusausepisodit, väkivaltainen juoppohullu isäni ja huonot perheolot, vaikka ne eivät liity tähän mitenkään.

Okei, nyt tämä viesti vähän poikkesi siitä mihin luulin alussa tähtääväni. En vaan enää jaksa uskoa yhtään mihinkään. Viimeiset 19 vuotta pelkkää kärsimystä ja pahaa oloa eikä millekään näy loppua. Päivästä toiseen toistelen mielessäni kysymystä mitämäteenmitämäteen? En tiedä. Itsemurhan teen joka tapauksessa viimeistään 22-vuotiaana, joten sitä odotellessa sitten.

Olen 22v ja kuin lukisi omaa elämää tässä, paitsi että yläasteen jälkeen en päässyt ollenkaan mihinkään opiskelemaan, oli mul kyl 1-2 kaveria mut kun 18v lähin armeijaan ja tulin takasi niin ei ollutkaan enää yhtään. En juo oikeestaa alkoholia ja siihen lisätään ujous ja suht hiljanen persoona päälle nii ei voi kun unelmoida edes jostain seurustelu kumppanista tai edes kavereista, parempi mahollisuus voittaa lotossa.

Mä kun odotin lohduttavia kommentteja, mutta tuo edellinen viestisi sai mut voimaan entistä pahemmin. Älkää vain sanoko, että mun tulevaisuus on yhtä onneton. Jossakin syvällä sisimmässäni mulla on kyllä toivon kipinä joka välillä leimahtaa esiin, mutta pian taas huomaan elämän kurjuuden ja kuinka masentavaa se pahimmillaan voi olla.

Äsken koin taas lohdutonta yksinäisyyttä kun sälekaihtimien välistä katselin ohi kävelee kaveriporukkaa. Mä olen aina se sivustaseuraaja jolla ei ole omaa elämää.

Sori, mut en kyllä osaa sanoa mitää lohduttavaakaan kun ei ole omassa elämässkään mitää hyvää tapahtunut mut ainahan sitä voi toivoa :/

ohos, laitoin lasku tuloksen nimi merkiks, noh 8 = fh5ty6 :)

Ymmärrän teitä molempia, ja muitakin, joita yksinäisyys ahdistaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ja kaipaamme lajitoverien seuraa. En tiedä miksi joidenkin meistä kohtalona tuntuu olevan yksinäisyys mutta tiedän kuinka kurja olo siitä voi seurata.

Kuitenkaan, tilanne ei ole toivoton. Meitä yksinäisiä tuntuu olevan paljon, ja modernin verkkoviestinnän avulla voimme löytää toisemme, ja täten auttaa toisiamme. Minusta tuntuu että monet meistä eivät nimenomaan juo alkoholia, en itsekään, mutta baarit eivät ole ainoa paikka missä ihmisiä tapaa. Juuri nyt mekin kolme olemme tavallaan tavanneet toisemme, vaikkakin fyysistä etäisyyttä välillämme voi olla satoja kilometrejä. Pelkkä verkkotuttavuus ei tietenkään korvaa varsinaista läheisyyttä, mutta verkkotuttavuudessa/ystävyydessä voi olla läheisyyden siemen, kuten muissakin suhteissa.

Ujous ja hiljaisuus ei mielestäni ole este ystäville tai seurustelulle, olen itsekin erakoitunut, tosin teitä molempia vanhempi, 33-vuotias mies. Olen kuitenkin luonteestanikin huolimatta löytänyt seurustelukumppaneita, ja sellaisista paikoista mistä en ikinä ollut kuvitellutkaan. Viime vuodet olen elänyt hiljaiseloa tällä rintamalla, mutta kokemukseni perusteella luotan että on edelleen mahdollista tavata ihminen jonka kanssa rakentaa suhde ja odotankin mielenkiinnolla missä ja miten tämä tapahtuu.

Yleensä kuitenkin meitä ihmisiä kiinnostaa jokin tietty aihe, vaikkapa käsityöt tai espanjan kieli. On hyvin todennäköistä että jos joku kiinnostaa sinua, se kiinnostaa myös jotain muutakin. Kansalaisopistoissa on esimerkiksi paljon kursseja joista voisi kokeilla jotain mikä tuntuu kiinnostavalta. Mikäli tuntuu että rohkeus ei riitä, niin voi ajatella näin; mitä minulla on menetettävänä? Jos on jo yksinäinen, ei voi tulla yksinäisemmäksi joten pienelläkin liikkeellä voi olla suuret seuraukset. Yksi mitä itsekin olen kokeillut, on lähteä lenkille; lenkillä saa itselleen energisen olon ja on mahdollista tavata joku toinen ihminen; ei välttämättä todennäköistä mutta mahdollista.

Toivon teille molemmille voimia ja parempaa huomista. Olette vielä nuoria ja elämällä on teille vielä paljon tarjottavaa, vaikka teistä ei nyt tuntuisikaan siltä. Aurinko nousee joka aamu, nouskaa tekin ihastelemaan elämän ja luonnon voimaa. Kun tulee oikein kurja olo, hemmotelkaa itseänne vaikkapa lämpimällä suihkulla tai menkää lenkille. Kääntäkää negatiivinen energia hyödyksenne.

Heppo diagnoosi, et oo toivoton tapaus. Sellaset ei kirjota tollasta määrää tekstiä. Mulla tekee 2 rivin kirjotus tiukkaa...

Tää on joku trolli. Ei ainakaan kuulu tänne palstalle.

Ite oon ollu suurin piirtein samassa tilanteessa kuin tekin ja joiltakin kohilta olen edelleen. Sosiaalisten tilanteiden pelon takia mulla ei ole ollut ainuttakaan kaveria ala-asteen jälkeen. Koko ylä-aste olikin kokonaan yhtä masentunutta paskaa kokoajan, onneksi äiti sentään huomasi mussa olevan jotain vikaa kun ehdottelin itteni ampumista, ja tuuppasi mut sen takia koulupsykologille, onneksi. Sitten kävinkin psykalle parin viikon välein tunnin juttelemassa. Ja se on auttanut mua, vaikkei se silloin siltä tuntunutkaan. Edes mitään ei pakotettu tekemään, kunhan vaan tavattiin.
Ylä-asteella mua ei kiinnostanut mikään ala, enkä tiennyt mihin hakisin opiskelemaan kun olin ihan tietämätön. Joku onnenpotku mulle sitten kävikin ja tajusin haluavani metsäalalle ysin talvella. Sekin varmaan johtui osittain psykologille puhumisen takia.
Nyt olenkin sitten amiksen tokalla uudessa ympäristössä. Oon saanu paljon itseluottamusta, enkä enää jännitä sosiaalisia tilanteita niin paljoa kuin aikaisemmin. Menin vieläpä tuutorkoulutukseen kun mun kehuttiin voisivan olla hyvä siinä, vaikka en melkein osaa edes tervehtiä muita ihmisiä. Kavereita mulla ei edelleenkään ole koulututtavia enempää, plus joitain vanhoja lapsuuden kavereita joita joskus vahingossa satun näkemään.

Parasta kuitenkin on se, että uskon tulevaisuuteen ja tunnen olevani hyvä ihminen. Kyllä muakin joku voi rakastaa ja pitää hienona tyyppinä.

juharas, muuten hyvä viesti, mutta...

"nyt vaan rohkaistut purkamaan tuntojasi jollekkin luotettavalle kaverillesi,"

Enkö mukaa maininnut tekstissä ettei mulla ole yhtäkään kaveria?

Yksinäisyyden kokeminen on hyvin usein sama asia kuin masennus. Siksi menet nyt hoitamaan sitä yksinäisyyden vaivaasi niillä lääkkeillä. Vaadit päästä terapiaan, jossa voit oppia saamaan niitä ystäviä.

Masentunut ei osaa olla ystävä. Oikeasti hän ei kuuntele, tai vielä kuunteleekin, mutta häneltä puuttuu kyky jatkaa keskustelua. Masentunut on itsekäs, hän puhuu vain omista asioistaan. Ei kysele toisen asioista, ei keskustele niistä. Häneltä puuttuu aidot vuorovaikutustaidot. Ajatukset kiertää rataa, vain ne pahat asiat pyörivät mielessä etkä löydä mistään hyvää. Suorastaan etsit vain niitä huonoja asioita.

Masentuneella on "luuloja", jotka hän kokee totena. Näitä "totuuksia" voi oppia näkemään toisella tavalla.

Olen kohta 40, ja minäkin mietin usein etten ole vielä saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Olin parikymppisenä yhtä köyhä kuin nytkin, ja edelleen yksin. Sitten kun mietin tarkemmin, onhan minulla ollut ihmissuhteita, olen saanut yhden lapsen, olen käynyt kouluja, minulla on ollut työsuhteita, ja ennen kaikkea, olen kasvanut ihmisenä ja saanut elämänkokemusta.

Lääkkeitä ja terapiaa, tyttöseni. Ja lakkaa väittämästä jokaiselle auttajalle vastaan.

"Sitten kun mietin tarkemmin, onhan minulla ollut ihmissuhteita, olen saanut yhden lapsen, olen käynyt kouluja, minulla on ollut työsuhteita, ja ennen kaikkea, olen kasvanut ihmisenä ja saanut elämänkokemusta."

Juuri tätä valitusta en voi ymmärtää. Sitä vaan saa lukea täältä keskusteluja, kun valitetaan yksinäisyydestä ja masennuksesta, mutta kuitenkin on/on ollut ihmissuhteita, töitä, kouluja käytynä ja ties mitä muuta, mutta kun minulla EI OLE OLLUT MITÄÄN. Ei parisuhteessa oleva ja töissäkäyvä ihminen voi tuntea samanlaista yksinäisyyttä ja päivästä toiseen jatkuvaa ahdistusta samalla tavalla kuin minä. Ihmisten pitäisi ymmärtää minkälaista on vuosia jatkunut todellinen yksinäisyys, kun elämässä ei ole saanut kerrassaan mitään aikaiseksi.

Täytyy kyllä olla samaa mieltä numb girl kanssa, ohan se eri asia jos on jo ollut kaiken näkösiä suhteita, töitä sun muita kun itellä ei ole ollenkaa koskaan ollutkaan. toki voi sitä yksinäinen kanssa olla mutta kyllä sitä painitaa eri sarjassa. mistäs päin numb girl on?

Päijät-Hämeen alueelta olen, mutta mä en tosiaankaan ole etsimässä täältä minkäänlaista seuraa. Tiedäthän, kun on näin estoinen ihminen kuin minä, niin seuran etsiminen netistä ei tule kuuloonkaan. Ei vaan pysty eikä uskalla kun itsetunto on täysi nolla.

Tiedän miltä susta tuntuu. Itsellä kanssa vähän samantapanen tilanne. Mulla on muutama kaveri kyllä, mutta heitäkin näen suht harvoin nykyään. Joten oon ollut aika yksin tässä sitten.

Töitä en ole päivääkään tehnyt, enkä oikeastaan mitään muutakaan tätä yhteiskuntaa hyödyttävää. Yritin hakea opiskelemaan mutta en päässyt sinne minne hain. Joten taas on vuosi edessä jolloin en tee mitään. Tuntuu tosi paskalta ja luuserimaiselta melkein joka päivä. Oonkin usein pohtinut kuinka paljon vihaankaan elämääni. Tuntuu sellaiselta, että mitään ei pysty tekemään, kun on niin huono kaikissa asioissa. Jotenkin olen kyllä sinnitellyt tässä. Toivo paremmasta huomisesta, vaikka näillä näkymin sitä ei tule koskaan. Ymmärrän että minun täytyy itse tehdä töitä sen eteen, mutta se on todella hankalaa, koska huono itsetunto on tiellä.

En tiedä onko tästä kamalasti apua, mutta tiedät ainakin ettet ole yksin tunteinesi. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Yhden asian voin todeta yksinäiselle, että jokaisessa kaveriporukassa, ennemmin tai myöhemmin tapahtuu kauheita vääntöjä, kääntöjä, selkäänpuukotuksia, koukutuksia, kiristyksiä jne. Yksinäisenä on se hyvä puoli, ettei joudu toisten joukkonöyryytyksiin, joita ihmiset näyttävät kilvan tehtailevan nykyään. Pysy poissa mentaalihoidoista, jos mitenkään muutoin pysyt hengissä. Mentaalihoidot voivat syrjäyttää VIELÄ enemmän ja juoruämmät rollivat, lässyttävät kaikki yksityisasiasi tai keksivät niitä piristääkseen omaa elämäänsä. Yksinäisyys on voimavara ja luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Käytä yksinäisyytesi niin hyvin ja viisaasti kuin osaat. Opettele asioita, mieti kuinka menestyisit, lue firmoista, laeista,historiasta mikä nyt kiinnostaakin. Ei se parisuhdekaan ole sen kummempaa, hetken ihanuuksista voi olla vuosien tuskaakin. Rakkaus taas on niin harvinaista, ettei sitä ole juuri kenelläkään (fakta) se on eliitin privilegio. Pidän yksinäisistä, pärjäile.

Nyt kun sä menet sinne lääkärin vastaanotolle, niin muista olla suora ja rehellinen. Kerro sille kaikki mahdollinen itsestäsi ja tuntemuksistasi. Varmasti helpottaa puhua edes jollekin.

Ensin katso tämä video: (lyhyt, about 3min)
http://www.youtube.com/watch?v=WlBiLNN1NhQ

-----------------------------------------------------------------------
"Mieluiten muuttaisin toiselle paikkakunnalle ja aloittaisin alusta, mutta koska mä olen niin huono etten pärjäisi minkään alan pääsykokeissa, niin parempi olla yrittämättä. "

Tästä jos pääset yli niin kaikki paranee. Olet selvinnyt jo kuitenkin lukion loppuun. Uusi opiskelupaikka ja uudet ihmiset. Lähdet mukaan kaikkiin tutustumistilaisuuksiin. Kaikista etäisimmätkin ihmiset ryhmässäni löysivät ainakin yhden kaverin.

Ei ole mitään järkeä miettiä että "kylläpäs minä olen paska ihmisenä herp derp mikään ei onnistu".Yritä löytää joku asia missä olet edes jokseenkin hyvä ja koeta tulla paremmaksi. Omalla kohdallani taiteen harjoittaminen pelasti. Ainakaan ei tunnu enää siltä että olisin tyhjänpantti. Salilla käynnistä tulee ainakin hyvä olo ja saa fyysistä plussaa samalla.

Täältä voi kalastella sympatiaa ja todeta ettei ainakaan ole ainut yksinäinen, mutta muutos lähtee aina itsestä. Olen varma että kun tajuat että elämä on yhtä komediaa ja parempi mennä huumorilla mukana, niin elämänlaatusi paranee. Jos ei muuten niin ainakin iloisemmalla elämän asenteella.

Minulla on ystäviä, mutta vietin koko kesän rennosti taiteen parissa kuunnellen hyvää musiikkia. Näin kavereita ehkä 3-4 kertaa. Elämä voi olla mukavaa meille introverteillekkin kunhan sitä ei tuhlaa masisteluun.

Eikö vieläkään helpota? Katso edellä mainittu linkki uudestaan. Ja sitten laitat sen kirjanmerkkeihin huonoja hetkiä varten.

eipä se uudelle paikkakunnalle muutto välttämättä mikään ratkaisu ole.
Suomi kun on aika sisäsiittoinen maa eli jos et ole tuntenut toista ihmistä tyyliin
kohdusta asti, niin turha yrittää mitään ystävystymistä.
itse muutin joensuuhun ja menin yliopistoon. todella avoin ja kansainvälinen on paikka, mutta kun paikkakuntalaisilla on jo omat piirinsä ja kaikki ylisosiaaliset
tutustuu jo ensimmäisenä päivänä ja ovat siitä lähtien keskenään, niin aika vaikea sitä on siihen ujona ja hieman estoisena ihmisenä mennä tutstumaan ja
juttelemaan.

Jos olet eläinrakas ja koiran hankinta voisi olla vaihtoehto niin tee niin. Kummasti mm, naapurit ja tuntemattomatkin alkavat raataamaan kun vierellä suloinen koira, ja siitä tutustuminen lähtee.Itsestä ainakin tuntuu että ihmistä koiran kanssa on helpompi lähestyä kuin pelkkää ihmistä, onhan jo mahdollinen puheenaihe vieressä tuhnuttamassa.

Hei, mä jotenkin luulen myös tavoittavani ainakin osan noista tunnoista, joita numb girl kertoi. Ihan turha täällä häntä on syyllistää, ettei ota "viisaita" neuvoja onkeensa, ei kai hän muuten olisi täällä kirjoittelemassakaan. Avun antaminen voi olla vaikeaa, kun sitä ei koskaan tiedä mistä kaikki tuollainen kehitys johtuu... Se voi olla ikävä noidankehä, joka tiukkenee vaan. Voi kun osaisin jotenkin auttaa.
Voisitko koittaa saada Kelan korvaamaa psykoterapiaa? Sehän annetaan sillä perusteella, että työ- ja opiskelukyky onb vaarassa. Sun tarttis hakeutua mieluiten jollekin yksityiselle psykiatrille sen lausuntoa varten, tai ei ainakaan hyväksyä terveyskeskuksesta mitään "koitetaan ensin psykiatrista sairaanhoitajaa" -ehdotusta. Vaan että psykiatrin läusunto Kelan korvaamaa terapiaa varten.

Minusta aina tuntuu, että tällaisten tarinoiden takana on kuitenkin se koti myös. Eli että sinulla ei ole ollut ketään riittävästi sinua varten, kuuntelemassa ja huomioimassa sinua. Se on ikävää, ja sille sinä et voi enää mitään, mutta sen seurauksia pystyy korjaamaan nytkin.

Kolmas asia mikä mulla on, on se, että tällaisen olon paheneminen voi johtua myös kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Onko niitä arvoja tutkittu? Ja jos onkin, niin osattiinkohan niitä tulkita oikein? Jos vain jaksaisit selvittää sen asian, niin se sulkisi sitten pois ainakin sen, ettei ahdistus, väsymys ja masennus johdu kilpirauhasesta.

Osaisinpa auttaa sinua...

Täällä muuan mummoihminen, joka on nuoruudessaan ollut tosi yksinäinen, masentunut, kaikella tavalla hukassa ja syrjäytynytkin, mutta joka pisti itkien kätensä ristiin ja pyysi apua elävältä Jumalalta. Apu tulikin miesystävän muodossa. Yhteistä mielenkiintoista matkaa hänen kanssaan onkin kuljettu kohta 40 vuotta!

Yksinäiset, masentuneet, teillä kaikilla on toivoa, kun vain uskotte, että on olemassa elävä Jumala, joka haluaa teitäkin auttaa!

Ei tassa jeesustelut paljoa auta, Torkeaa sotkea uskontoja tahan. Numb girl, et tosiaankaan ole ainoa yksinainen.. Om varmasti kauheaa, mutta kylla se elama ihan oikeesti voi viela muuttua niin paljon ihanammaksi. Tottakai sun perhe on osaltaan vaiktuttanyt tahan kaikkeen, se on taysin selvaa...mutta ei tossa tilanteessa tietenkaan mitkaan syyttelyt auta.. Sita on vaan pakko reipastua ja alottaa vaikka joku harrastus..Joo, tiedan etta se ei ole helppoa luonteesi takia...mutta ei sulla sentaan mitaan paniikkihairiota yms tule kun juttelet uusille ihmisille...? Meinaan vaan, etta jossain harrastuksessa ainakin tutustuisi uusiin ihmisiin..Muista, ettei sussa ole yhtaan mitaan vikaa !! Olet tarkea ihminen, niinkuin me kaikki muutkin.

Koitetaas kertoa vähän omaa elämäntarinaa.

Olin aloittajan ikäisenä aika lailla samassa tilanteessa. Lukiossa tunsin itseni ulkopuoliseksi, pelkästään ihmisten keskellä olo tuntui ahdistavalta. Ajattelin tuolloin olevani kaltoinkohdeltu ja syrjitty, mikä ei näin jälkeenpäin ajateltuna varmaankaan ole totta. Olin vain niin pettynyt ihmisiin etten edes uskaltanut yrittää kunnolla ottaa kontaktia muihin. Opinnoistakaan ei oikein tullut mitään, kun en jaksanut keskittyä muuhun kuin omaan pahaan olooni. Jäinkin sitten huonon päättötodistukseni kanssa ilman jatko-opiskelupaikkaa, mikä tuntui silloin oikeastaan helpotukselta, koska en edelleenkään tiennyt mitä haluan tulevaisuudeltani.

Seuraavat vuodet olivatkin sitten suhteellisen synkkää aikaa. Häpesin hirveästi itseäni, ja tuntui että sai koko ajan olla selittämässä tilannettaan uteleville sukulaisille ja tutuille. Eivät varmaan voineet ymmärtää, miksei nuori mies tee mitään elämällään. En keksinyt mitään järkevää selitystä. Jos tuosta ajasta pitäisi jotain positiivista keksiä, niin ainakin sain aikaa analysoida omia ajatuksiani ja miettiä "miksi minusta tuli tällainen".

Kävin tuona aikana myös armeijan, millä olikin positiivinen vaikutus mielialaani ja yleiseen olemukseen. Etukäteen kyllä pelotti miten tulen pärjäämään, mutta tuntui kuitenkin hyvältä aloittaa taas samalta viivalta muiden samanikäisten kanssa. Sosiaaliset taidot kehittyivät kun joutui väkisinkin tekemisiin muiden ihmisten kanssa ja löysin itsestäni vahvuuksia mistä ennen en tiennyt mitään. Muutamien armeijassa tavattujen kaverien kanssa tulee edelleen vaihdettua kuulumisia.

Kotiuduttuani sitten tuo tuttu tyhjä tunne hiipi takaisin mieleen, en vieläkään tiennyt mitä haluan tulevaisuudelta. Edelliseen elämäntyyliini en todellakaan halunnut palata, joten päätin hakea muutamiin kouluihin opiskelemaan. Opiskelupaikka sitten löytyikin, vaikka ihan eri alalta mihin olin joskus ajatellut.

Olenko nyt sitten 25-vuotiaana onnellisempi kuin tuolloin lukioaikoina? No en oikeastaan. Tunnen edelleen olevani yksinäinen ja satunnaiset masennuskaudet vievät mielen hyvinkin matalaksi. Muutamia suuria eroja kuitenkin on.

-En ota itseäni enkä elämääni enään turhan vakavasti. Helpottaa suuresti kun huomaa että elämä tällä maapallolla on yksi suuri kosminen vitsi. Kun pystyy nauramaan omalle huonoudelleen on jo hyvällä tiellä.
-En yritä enää suunnitella elämääni 10 vuotta eteenpäin, vaan pyrin elämään nykyhetkessä.
-En enää vertaa omia saavutuksiani muihin, aina löytyy joku menestyneempi, komeampi yms. Jos se aiheuttaisi ahdistusta olisin varmaan onneton lopun elämääni.
-Olen löytänyt elämäniloa liikunnasta, musiikista ja hyvästä ruoasta.
-Uskon että voin kehittyä paremmaksi ja sosiaalisemmaksi ihmiseksi.

Ja aloittajalle vielä, tiedän kyllä että "kyllä se siitä vielä paremmaksi muuttuu" on helvetin huono lohtu masentuneelle ja väsyneelle, mutta eipä oikeen ole muutakaan tarjota. Kai sinunkin on ne omat ratkaisusi jostain syvältä pääsi sisältä kaivettava. Älä nyt ainakaan mitään itsemurhaa suunnittele, kukaan ei näe tulevaa ja elämä voi muuttua paremmaksi hyvinkin äkkiä.

(tulipas pitkä vuodatus, toivottavasti tässä on mitään tolkkua)

numb girl

jos vielä luet tämän; en osaa sua neuvoa, en ole ammattiauttaja jota nyt todella tarvitset.
Mutta; mitä jos printtaat ulos kaikki nuo tekstit joita tänne olet kirjoittanut ja otat ne mukaan jollekin terveydenhoitajalle, lääkärille, missä sitten pääsetkin käymään? Jos et saa puhuttua heille suoraan, jos koet ettei sua ymmärretä, eikä tietenkään ymmärretä koska kiertelet totuutta ja vähättelet ongelmaasi, eivät he ole ajatuksenlukijoita, on paras että annat kirjoittamasi luettavaksi!
Tämä vaatii vain sen, että la¨hdet liikkeelle ja haet sen avun ja rohkeasti annat tuon luettavaksi! Tätä keinoa on muutkin kokeilleet, ja tulleet ymmärretyksi, niin että et ole ainoa eikä sitä tarvitse hävetä!
Kerää nyt ne voimat vaikka mistä, mitään et ainakan häviä jos yrität!

Numbgirl,sun kirjoituksessa oli paljon samaa kuin mun elämäntilanteessa.Tuttua myös toi että lääkärit yms. vähättelee ongelmia jos "vaikutat normaalilta".Jos haluat kirjoitella,laita viestiä fourofswords@suomi24.fi,oon 24v tyttö.

Heippa, satuin yllättäin näkemään tämän keskustelun ja halusin kertoa omasta tilanteestani joka poikkeaa hieman omistanne.
Kamppailin jo ala-asteella suosiosta päästä suosittujen tyttöjen jengiin ja kai olinkin välillä osa sitä..satuin vain olemaan se sylkykuppi! Muistelen jo tällöin käyneeni ostamassa päivittäin karkkeja sunmuita ja helpotin oloani niillä..kärsin jo tällöin lievästä masennuksesta. No ylä-asteella minulla on pari henkilöä ympärilläni ja koulussa aina minulla oli seuraa. Olen siitä kiitollinen. Pääsin kouluun kaus kotoa ja sain uuseja piirejä! Sain paljon tuttuja :)Tiedän minulla olevan ystäviä, vaikka heitä ei ole liikaa niin en silti vastaa heidän puheluihinsa tai viesteihinsä, kaikki aikani nykyisin menee peilin edessä, omistan jonkin sortin syömishäiriön..tämä alkoi mennä välittömästi yli kun ensimmäinen poikaystäväni petti minua..vuosien päästä toinen ja no tottakai se kolmas sattui olla tuplasti pahin pettäjä. Kouluni meni yli ajalle enkä saa itseäni niskasta kiinni, ryven itsesäälissä. Kaverini valmistuivat ja matkasivat kotiin.Nään silti täällä paikallisia kavereitani ja parasta ystävääni ajoittain. Olen niin kiitollinen hänestä. Hmm sain tämän kuulostamaan ihan normaalin tytön purinoilta mutta kuljen masennuksen rajamailla..pienet kommallukset saavat minut aina uppoamaan itsesääliin mutta ryven sieltä pois! Nyt olen 19vuotias naisen alku! ja olen saanut tehtyä koulujuttuja ja hoitanut lemmikkini kunnialla. Olen ylpeä itsestäni vaikka kotona käydessäni vanhempani minulle nuljailevat.

Teille yksinäisille hiihtäjille tahdon sanoa sen, ei teillä tarvitse olla ympärillänne kavereita, yksi tosiystävä riiittää!! Tiedän että masentuneena ei ykinkertaisesti jaksa tehdä kummia ja kaikki voimat meneät jo kamppaillessa noustessa joka aamu sängystä! MUTTA miten koskaan uskotte saavuttavanne jotain jos ette lähde ulos! Yksinäiset tytsyt, laittakaa itsenne kauniiksi ja käykää baarissa vain yhdellä. Jos ette ole maastoutunut hiustenne alle niin uskon jonkun tulevan juttelemaan, jos ei niin sitten parempi tuuri toisella kerralla! ja he jotka eivät vielä ole täysi ikäisiä ja istuvat koulunpenkeillä viikonpäivät. Sama homma, ne silmillä hampsottavat suojamuurihiukset tiukalle ponnarille ja hymynaamalla kouluun! Ikuisesti ei jaksa olla surullinen, kompromisseja on tehtävä! jos tunnet ettet jaksa kamppailla jatkuvaa masennusta vastaan niin silloin on mentävä lääkärille ja vaadittava toimenpiteitä. Jalksamista kaikille, pitäkää täällä yhtä jos muuhun ei ole voimia :)

Hei, olen surullinen tilanteestasi. Mutta kerron omastani, mikä ei lohtua tuo, mutta haluan huuta maailmalle tuskaani!!!Minulle kaikki oli helppoa, viulunsoiton opettaja 19v. lentäjä USA:ssa , elektroniikan tuotepäällikkö. Eikös kuullosta hienolta? Vaan rakkaani menetin noin vuosi sitten ja mietin joka päivä koska itseni tapan. Ei menneisyydellä, suorituksilla ole mitään merkitystä kun ajattelen kokonaisuutta. En arvosta itseäni, en ole koskaan lyönyt / pahoinpidellyt toista ihmistä, vaan minäkin olen tavallaan kuollut. Tunnen niin suurta syyllisyyttä ja itseinhoa etten tätä kauan enää kestä. Olivat ihmiset mitä mieltä tahansa. Voimia sinulle : Shawn

No tänään sitten tuli käytyä siellä lääkärin vastaanotolla. Puhuin kaiken mitä alussa mietinkin ja kuten ekassa viestissä kirjoitinkin, mutta jotenkin jäi tosi tyhjä fiilis sen keskustelun jälkeen. Lääkäri vähätteli ongelmiani ja tyyli oli sitä että "ota nyt itseäsi niskasta kiinni". Ehkä olisi pitänyt mainita itsemurhasuunnitelmista, mutta se sitten tosiaan jäi sanomatta.
Joka tapauksessa mulle määrättiin mielialalääkkeitä (Sertralin hexal 50mg), vaikka en mä tosiaankaan sinne lääkkeitä mennyt hakemaan. Olisin toivonut jotain lähetettä ja säännöllistä hoitosuhdetta, mutta lääkärin mielestä on parempi vaan syödä lääkkeitä. Tai no kyllä mä pääsen juttelemaan psykologin kanssa, mutta sekin taitaa olla sellaista keskusteluapua korkeintaan parin viikon ajan. Että sillä lailla sitten. Tuli vaan niin paska fiilis kun sitä lääkäri ei selvästikään voinut vähempää kiinnostaa. Mutisi vain omiaan eikä kuunnellut sanaakaan mitä mä sanoin... :/

Hei, mitä mieltä olet näistä:

Lainaan aiempaa kirjoitustani:
"Voisitko koittaa saada Kelan korvaamaa psykoterapiaa? Sehän annetaan sillä perusteella, että työ- ja opiskelukyky on vaarassa. Sun tarttis hakeutua mieluiten jollekin yksityiselle psykiatrille sen lausuntoa varten, tai ei ainakaan hyväksyä terveyskeskuksesta mitään

"koitetaan ensin psykiatrista sairaanhoitajaa" -ehdotusta.

Vaan että psykiatrin lausunto Kelan korvaamaa terapiaa varten.
Kolmas asia mikä mulla on, on se, että tällaisen olon paheneminen voi johtua myös kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Onko niitä arvoja tutkittu?"


Noi vois auttaa tosiaan enemmän kuin pelkkä lääke, saisit seurantaa ja apua ja se "voisin vain maata koko päivän" -homma voi liittyä kilpirauhasen vajaatoimintaankin, toki myös toivottomaan oloon, mutta ei aina toista ilman toista...

Jos mainitset tollaselle pillerikouraanlääkärille itsemurhaaikeista, niin löydät ittes nopeesti osastolta pakkohoidosta. Siellä vietät aikaa sitten niin vahvoissa lääkkeissä että unohat kaikki tunteet, myös sen itsemurha-aikeen. Tiedän yhden tälläsen tapauksen, mutta hän löytää ittensä sieltä osastolta yhä uudelleen silloin tällöin. Eli ei ota koskaan opiksi.

Kannattaa miettii kuitenkin sitä, että Suomessa on ihan liian vähän lääkäreitä ja tosi paljon mielenterveysongelmaisia, eli ne ei vaan ehi hoitaa kaikkia.

Jos ny kuitenki koitat ottaa kontaktii johonki toiseen yksinäiseen ihmisee, tai sitten luovutat ja alat käyttää niitä laillisia huumeita. Ihmiset on aitoja, pillerit ei.

Olen selvinnyt hengissä yli 30 vuotiaaksi nuoruuden rajuista asioista.Kirjoitin silloin,että "kuljen kaikkien elävien keskellä ja olen kuollut".Monelle on sama olenko kuollut vieläkin,mutta mulla on mies ja tytär.He ovat kaikki.

numb girl ja muutkin. En tiedä oletteko nähneet lonelytoo-1 -nimimerkin aloittaman viestiketjun yksinäisten chattiringistä. Mutta ajatuksena olisi että me yksinäiset kokoontuisimme tiettyyn keskusteluhuoneeseen, ja kokeilisimme josko meistä muodostuisi yhteisö. Tarkoituksena on antaa mahdollisuus samankaltaisille ihmisille löytää toisensa niin että tuloksena voisi olla ystävyys myös verkon ulkopuolella.

Jostain kuitenkin täytyy aloittaa, ja oma chattimme voisi olla "helpoin" tapa, koska olemme kaikki siellä yksinäisiä, mutta chat on myös täysin anonyymi joten siellä ei tarvitse ujostella.

Tarkoitan tätä viestiketjua http://keskustelu.suomi24.fi/node/10098347

Nimimerkki Jubileum on tehnyt meille oman chathuoneen, ohjeet ovat täällä http://keskustelu.suomi24.fi/node/10109741

Meitä oli siellä tänään parhaimmillaan seitsemän keskustelemassa, ja vaikka siellä oli meitä 30 väkeäkin, niin käsittääkseni nimimerkki fourofswords voisi olla sinun, numb girl, kanssasi suunnilleen samaa ikäluokkaa ja samaa sukupuolta, pari muutakin vaikutti nuorilta mutta heidän kanssaan ei tullut ikä esille keskusteluissa.

Myös sinä, nimimerkki "toinen kuollut" olet tervetullut rakentamaan yhteisöämme. Ja muutkin jotka tuntevat olonsa yksinäiseksi. Ehkä voimme yhdessä tehdä asialle jotakin?

Eräs kuolemaa tekevä läheinen ihminen, jonka menetin vuosia sitten, sanoi jotain, jonka muistan lopun ikääni. Hän koki elämässään paljon vaikeuksia ja asioita, joista en todennäköisesti itse selvinnyt. Ihmettelin aina hänen positiivisuuttaan. Luusyövän myötä hänen menetti kävelykykynsä ja joutui pyörätuoliin. Silloin hänen maailmansa romahti, eikä hän koskaan palannut ennalleen. Hän sanoi, että jos ihmisillä on kaksi tervettä jalkaa, joilla juosta metsässä, ei voi masentua.

Enkä todellakaan tarkoita, että elämä ilman kävelykykyä ei olisi elämisen arvoista. Mutta huolehtimalla fyysista tarpeista kunnolla ja harrastamalla liikuntaa ja ulkoilua pääsee jo pitkälle. Menkää puistonpenkille ja nauttikaa putoilevista syksyn lehdistä/kevään auringosta/kesän vilkkaasta luonnosta/talven puhtaista hangista. Siitä se lähtee. Smile and the world will smile with you. Suomi on loistava maa elää, olet saanut lottovoiton jo syntyessäsi tänne.

hei numb girl syö ihmeessä niitä lääkkeitä mitä lääkäri määräs.kokemuksella sanon,että pääset ainakin alkuun ja olo helpottuu ja helpompi lähteä ihmisten ilmoille..jaksamista sinulle oikein rutkasti.

Otata ehdottomasti kilpirauhasarvot (TSH ja T4V). Kilpirauhasen vajaatoiminta aiheutti minulle pahaa masennusta, väsymystä ja huonovointisuutta.

Miksi kaikki vähättelee masennuslääkitystä? Mun ystävä oli samassa jamassa kuin aloittaja, teksi on aivan kuin hänen kynästään ja ainoa mikä hänet pohjalta nosti oli masennuslääkitys. Terapiaan olisi myös hyvä päästä, mutta se ei yksinään auta, sillä masennus johtuu aivojen kemiasta. Ts. se lääkitys normalisoi aivojen kemiallisen häiriön, jolloin ihminen pystyy taas ajattelemaan selkeästi ja pystyy tekemään elämälleen jotain.

Masentuneelle on ihan tyypillistä tunne ettei jaksa eikä huvita mitään. Tulevaisuus näyttää synkältä jne. Mutta usko tai älä siihen auttaa se lääkitys. Ja sen jälkeen voi alkaa miettiä mitä haluat elämälläsi tehdä.

Kilpirauhasarvot on otettu eikä niissä ole mitään vikaa, joten vika on juuri siellä omissa synkissä ajatuksissa ja negatiivisissa elämänaseteessa. Yksityiselle psykiatrille pääsystä voin vain haaveilla, koska mulla ei tosiaankaan ole motivaatioa ottaa asiasta selvää. Ihan oikeasti ei vain pysty, koska pelkästään puhelimella soittaminen on jotain niin karmivaa ettei mitään rajaa. En kykene... Sen takia en myöskään voi hakea kavereita netin kautta, koska olen niin kamalan estoinen ihminen joka asiassa. Huono itsetunto, ruma naama ja muutenkin surkea kommunikoimaan järkevästi. Tiedän, ettei kukaan viihdy seurassani, joten miksi kohtaisin uusia pettymyksiä yhä uudelleen ja uudelleen.

Ajattelin nyt kuitenkin kokeilla niitä lääkkeitä ja keskusteluapua, vaikka jälkimmäisestä en usko olevan mitään hyötyä. Tavallaan tajuan sen, että muutoksen on lähdettävä itsestä eikä kukaan muu voi elämääni suuntaa muuttaa. Sitä se lääkärikin mulle sanoi, etteivät he voi korjata yksinäisyyttä vaan mun täytyy itse tehdä töitä sen eteen. No, kysymys kuuluu miten sekin sitten onnistuu.

Jotenkin vain lähdin hakemaan apua sillä asenteella, että joku korjaisi kaiken puolestani eikä mun tarvitsisi tehdä itse mitään. Näköjään se ei menekään niin. Mä en vaan koe olevani tarpeeksi itsenäinen ihminen. En osaa tehdä päätöksiä enkä ole valmis huolehtimaan omista asioistani. Tuntuu, kuin olisin vasta eilen ollut 10-vuotias pikkutyttö ja nyt yhtäkkiä kukaan ei enää auta mua. Ainoastaan todetaan kylmästi, että sinä olet aikuinen ihminen jonka täytyy ottaa itsestään niskasta kiinni. Kukaan mun ympärillä olevista ihmistä ei edes halua ymmärtää. Lääkäri katsoi ymmällään kun kerroin, ettei mulla ole lainkaan työkokemusta. Miten mulla muka olisi koskaan voinut olla motivaatiota hakea töitä, kun olen vellonut tässä masennuksessa jo niin kauan? Emmä edes osaa tehdä työhakemusta, koska ei mulla ole siihen mitään laitettavaa. En ole missään hyvä enkä sano sitä masentuneen suusta vaan täysin realistisesti. Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole mitään annettavaa kenellekään eikä varsinkaan tälle yhteiskunnalle. Olen täysin turha ja yhdentekevä tässä suuressa maailmassa.

Ei sinun ikäiselläsi voi vielä paljon työkokemusta ollakaan. Ja vaikka oletkin täysi-ikäinen se ei vielä tarkoita sitä että sinun pitäisi olla täysin itsenäinen ihminen. Ihminen itsenäistyy usein vasta kun muuttaa pois kotoa.

Eikä sinulla pidäkään olla kenellekään mitään annettavaa, tai yhteiskunnalle. Et ole kenellekään mitään velkaa. Mitä minulla olisi annettavana? Ei elämä ole antamista varten. Elämä on sinun ja sinä käytät sen niin kuin itse parhaaksi katsot. Jokainen meistä on turha jos meitä vertaisi koko maailmaan, mutta miten yksi ihminen tai mikä tahansa muu eläin voisi olla vertailukohteena kaikelle muulle? Elämä itsessään on niin ihmeellinen asia että pelkästään se että olemme tässä ja hengitämme tekee elämästä merkityksellisen. Jokainen elämä, ihmisen, ruohonkorren tai bakteerin, on ihmeellinen ja ainutlaatuinen. Jokainen elämä, pienikin, on merkityksellisempi kuin suurinkaan tähtijoukko.

Ehdotin sinulle aikaisemmin että kokeilisit chat-yhteisöämme. Me kaikki siellä olemme samassa veneessä ja toinen toistemme vertaistukena. Sinun ei tarvitse miettiä sitä sanoisitko jotain järkevää tai sanoisitko yhtään mitään. Koska me kaikki olemme yhteisö jossa jokainen on tasavertainen ja johon jokainen on tervetullut.

Hei,olen ymmärtäväni sinua,kun minusta on vaikaea sanoa ,että ymmärrän. mulla on korkea koulutus ja vankka työkokemus sairaanhoito-ja pelastusalata.minulla on armeijassa oleva poika,hänen äitinsä missä lie.sen minä sanon kokemuksesta älä ajattele elämääsi liian pitkälle välille,laita tavoitteet niin lyhyiksi kin jaksat.kaikea ei voi saavuttaa kerralla.rukoilen puolestasi.kirjoita joshalluut. t.swipe1

Hei ihana Numb girl, syvästäkin masennuksesta voi parantua. Ihan oikeesti. Nyt se masennus selittää sulle satuja että olisit arvoton ja kaikin puolin huono. Uskon että suhun sattuu ja oot yksinäinen. Ja oon tosi pahoillani sun puolesta että joudut kärsimään tällä hetkellä. Anna itselles aikaa parantua ja muuttaa elämäsi (joo, se tylsä puoli on se, että joudut tekee sen yksin, mutta anna asiantuntijoiden auttaa). Ota lääkkeet ja mee keskustelee. Sulla oikeus päästä kelaterapiaan, voit laittaa terapeuteille vaikka meiliä, jos puhelin on vielä liian vaikee väline. Tee jo tänään joku kiva asia itsellesi, lakkaa kynnet, ota mukava suihku, käy kävelemässä. Et oo toivoton tapaus, tietäsit vaan miten monella on ihan sama tilanne. Oot muutaman vuoden päästä hurjan ylpee itsestäsi että uskalsit lähtee eteenpäin - kaikesta huolimatta. Ei haittaa vaikket tee sitä hienosti tai rohkeesti.

Lainaus:
"Kilpirauhasarvot on otettu eikä niissä ole mitään vikaa, joten vika on juuri siellä omissa synkissä ajatuksissa ja negatiivisissa elämänaseteessa."

Hyvä että ne on otettu. Muistatko milloin ne otettiin? Onkohan sulla tallella ne tulokset tai saitko niitä itsellesi? Haluaisin mielläni kuulla mitkä ne sun arvot oli, koska yleislääkärit pitävät terveinä kaikkia, joilla arvot ovat viiterajojen sisällä, mutta esim. minullakin oli vajaatoiminta vaikka molemmat kilpirauhasarvoni olivat viiterajoissa.
Toiseksi, ehkä sun olisi hyvä kokeilla sitä lääkettä, vaikkei se nyt olekaan yksin ratkaisu ongelmiisi. Mutta jos sen avulla saisit vähän voimia avunhakemiseen, niin ei siinä mitään menetä, jos kokeilee.

Lainaus:
"Yksityiselle psykiatrille pääsystä voin vain haaveilla, koska mulla ei tosiaankaan ole motivaatioa ottaa asiasta selvää. Ihan oikeasti ei vain pysty, koska pelkästään puhelimella soittaminen on jotain niin karmivaa ettei mitään rajaa."

Mitähän tarkoitat tuolla että motivaatiota puuttuu? Meinaatko sitä mitä sanoit seuraavaksi, että et vain pysty? Olisiko mahdollista ettämenisit paikanpäälle varaamaan ajan johonkin lääkärikeskukseen, jossa on psykiatreja? Onko sinulla ketään mummia, serkkua, sukulaista, joka voisi auttaa sinua jos vain tiedät mitä pitäisi tehdä?
Minusta kuulostaa siltä, että sinulla ei ole ketään, joka kuuntelisi sinua. Sitä sä nyt ensimmäisenä tarvitsisit. Sitä ei suinulla ole kertomuksestasi päätellen ollut pitkiin aikoihin, joten sen valossa ymmärrän hyvvin, ettet jaksa tai kykene menemään nyt mukaan nettikeskuteluihin. Niiden aika tulee myöhemmin, jos niihin haluaa ottaa osaa. Kukaan ei ole selvästi kuunnellut sinua. Sen takia haluaisin, että pääsisit terapiaan ja sen hakeminen onnistuisi.

Hmm.. yleensä aikansa kaikkea. Koskee monen kohdalla myös yksinäisyyttä ja masennusta. Toki yksinäisillä taitaa usein olla ongelman taustalla vahvoja luonteenpiirteitä. Heikkoa itsetuntoa jne. tai niin ainakin itselläni.

Olen nyt 25. Miespuolinen. Olen mm. aina ollut lyhyt. Olen ollut myös ylipainoinen nuorena. Käynyt läpi vuosia syömishäiriöiden kanssa. Ollut alipainoinen. Koskaan en ole tuntenut kuuluvani joukkoon tai oppinut "normaali" sosiaaliseksi. Harrastuksissa jäin aina ulkopuoliseksi. Samoin sivarissa ja niissä muutamissa työpaikoissa joissa olen lyhyenlaisesti kerinnyt olemaan. Myös huomattavan 2 vuoden masennusjakson olen nähnyt. Silloin kaikki asiat menivät päin helvettiä. Raha-asiat, koulu jne.
Silloin aloitin fiksaamaan asioita alkoholilla. Kokeilin myös mielialalääkkeitä ja joukkoa huumeita, kuten hamppua, sieniä, mdmata ja lsd:tä. Osa noista sotki masentuneen kupolia entisestään. Joistain on ehkä ollut hieman apua - pidemmällä tähtäimellä. En voi kuitenkaan suositella päihteitä tai edes määrättyjä lääkkeitä.
Melko yksinäinen olen edelleen. Alkoa juon usein, sen "hälläväliä" vaikutuksen vuoksi. Se helpottaa kun tuntee että ei itselleen tai muille riitä.
Onneksi olen taas opiskelemassa. Katsotaan miten käy.
Luottamus itseeni on edelleen alhainen ja siksi tuntuu että mahdollisuudet ja siten koko hiivatin elämä vain lipuu ohi.

"Hyvä että ne on otettu. Muistatko milloin ne otettiin? Onkohan sulla tallella ne tulokset tai saitko niitä itsellesi?"

Viime viikolla otettiin, mutta en osaa sanoa minkälaiset arvot tuli, koska lääkäri luki ne vain tietokoneen ruudulta ja sanoi, että kaikki on kunnossa. En siis itse ole konkreettisesti nähnyt mitään, mutta mun mielestä siihen on turha puuttua enää yhtään enempää. Se olisi erittäin epätodennäköistä että mulla olisi kilpirauhasen vajaatoiminta. Kyse ei ole siitä.


"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla ei ole ketään, joka kuuntelisi sinua. Sitä sä nyt ensimmäisenä tarvitsisit. Sitä ei suinulla ole kertomuksestasi päätellen ollut pitkiin aikoihin... "

Niin, sehän se ongelman ydin juuri onkin. Kun ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa ja jutella, niin ongelmat kasautuvat pään sisällä ja vähemmästäkin masentuu. Itse asiassa mä tunnen aina hetkelliseksi masennuksen poistuvan ja mielialan kohoavan kun pääsen ihmisten pariin, mutta juttu kun vaan on niin ettei mulla ole oikein kavereita. Tähtään siihen, että pääsisin ensi vuonna opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja aloittamaan alusta, mutta vaikeinta on löytää motivaatiota lukea pääsykokeisiin. Ja jos en pääse minnekään, syrjäydyin entisestään kuten aloitusviestissä valitin.

Tottakai jotain kavereita voi hankkia esim. harrastuksista tai jostain, mutta ei siitä pysty kehittymään sellaista ystävyyttä. Kaikki piirit on jo syntyneet eikä mulle ole enää tilaa muiden joukossa. Ystävyys muutenkin vaatii vähintään monien vuosien tuntemisen, mutta kun mulla ei oikein ole mitään annettavaa kenellekään. Olen huono ystävä ja kelpaan korkeintaan varakaveriksi kun muita ei ole tarjolla.

Mites se kuuntelijan hakeminen terapiasta? Kun nähdäkseni se ongelman Alku ja juuri ei kuitenkaan ole se kaverittomuus, vaan se on ongelmien Seuraus. Jokin, mitä vaille olet joutunut, estää sinua saamasta kavereita, mikä se on? Sä tarvitsisit itsetuntoa, sitä, että joku näkisit sinut hyvänä jossain. Se on juuri niin kuin sanoit, että yksin sellaista on mahdotonta kehittää, siis että voisi nähdä itsensä hyvänä jossain. Terapiaa ei kannata pelätä, terapeutti voi olla ensimmäinen ihminen, joka on Sinun puolellasi, Sinua itseäsi vastaan. Eli sitä puolta sinussa vastaan, joka ei arvosta itseä.

En ole oikea ihminen vastaamaan tähän mutta vastaan nyt kuitenkin..... Ymmärrän että ihmiset potevat yksinäisyyttä, ja masentuvat, päätyvät päättämään elämänsä kun kun kaikki toivo tuntuu menetetyltä.
Itse olen melko sosiaalinen, tutustun helposti uusiin ihmisiin... mutta kukaan ei ole jäänyt rinnalleni, yhtä ystävää olen saanut raahattua mukana kohta 17 vuotta, häntäkään en tapaa enää kuin ehkä pari kertaa vuodessa...
Kävin kolme vuotta kuolua joka ei kiinostanut koska en tiennyt mitä haluan, enkä tiedä vieläkään, enkä usko että tulen ikinä tietämään. Minut on tuomittu tekemään koko elämäni jotain turhan päiväisiä pätkä duuneja ilman minkäänlaista toivoa siitä että voisin oikeasti tuntea eläväni ja toteuttaa unelmiani...
Mutta minä en enää tunne yksinäisyyttä, en paljon muutakaan. En ole masentunut vaikka välillä tuntuu että kannan koko maailmaa harteillani, eikä elämäni etene mihinkään vuodesta toiseen samaa. Merkityksettömiä päiviä ilman mitään sisältöä. Eikä kukaan pysty ymmärtämään millasita on olla minä, eivät vanhempani, tai ystäväni, ei kukaan... tämä on minun taakkani ja minun on se yksin kannettava. Ei ole ketään jolle sen jakaisi... ja minun on hyvin vaikea kuvitella että joskus tulisi olemaan... Mutta en enää välitä, jos joudun olemaan yksin koko elämäni niin hyvä on sitten.
Mutta itseäni en tappaisi, enkä suosittele sitä sinullekkaan.....

pidähhän ittestäs huolta!itse tipuin kaveriporukoista aikanaan koska olen 157 pitkä poika joten ensin tipuin porukasta kun en voinut saada naisia ja koko ajan tuli turpaan kun en voinut pistää isommilleni hanttiinkaan olen 29w ajan kuorma-autoa työkseni ja siellä olen kyllä haluttu ja pidetty kuski mutta muilta kuin pomoilta tulee aina turpaan joten nykyisin käyn vain töissä tai juon ittekseen kotona!pidä puoles ennen kuin on myöhäistä!!

Aloittajan elämä on ihan niin kuin mulla oli 30 vuotta sitten, pelkkää yksinäisyyttä, toivottomuutta ja kurjuutta.
Valitettavasti parannusta ei ole juurikaan vuosien varrella tapahtunut. Edelleenkin, kohta viisikymppisenä, yliopistosta valmistuneena akateemisena työttömänä en kelpaa mihinkään. Ystäviä, töitä, seurustelua ja vastaavaa normaalia elämää en ole kokenut.
Nykyään ei juuri mene päivääkään, ettenkö ajattele päättäväni päiväni oman käden kautta.
Mutta vaikka minun elämä ei ole parantunut, niin aloittajalla on kuitenkin vielä aika puolellaan. Uskon, että löydät tarkoituksen elämällesi ja saat voimia elää oikeaa elämää. Sinun pitää vain uskoa itseesi ja toteuttaa unelmasi yksi kerrallaan, pienin askelin. Kyllä se siitä lähtee, varsinkin nyt kun olet uskaltanut hakea apua ammatti-ihmisiltä.

Itsellä lähti juuri 30:s vuosi tätä samaa paskaa. Saa nähdä joko tämä olisi viimeinen.

Lähde Suomesta pois. Mihin vain. Ennenkuin on myöhäistä ja mahdollisimman pian. Varoitan. Kokemuksella voin sanoa, että kannatti.

Mene ulos

ja huuda.

Omaksu uusi ajatus.

Monen noista lauseista on niin lähellä mun elämää tällä hetkellä . olen työtön ja mulla ei ole ammattia ja ei kavereita ja olen köyhä. Ahdistaa tää elämä.

Taas vaihteeksi kamala ahdistus päällä. Joskus aikaisemmin joku ihmetteli tässä viestiketjussa, että miten 19-vuotiaalla ei voi muka olla YHTÄKÄÄN kaveria. No niin. On se minusta itsestänikin aika outoa ja ihmisessä selvästikin täytyy olla jotain vikaa ettei ole kavereita onnistunut hankkimaan. Toistan edelleen, että mulla ei tosiaankaan ole yhtä ainuttakaan kaveria/ystävää/mitälie. Ennen se ei edes haitannut mua (15-17-vuotiaana), mutta iän tullessa havahdun todellisuuteen. Totuus on ettei ihminen pärjää yksin. En ainakaan minä. Kaipaan niin järjettömän paljon läheisyyttä ja ihmistä kenen kanssa viettää aikaa! Samalla kertaa taas pelkään paljastaa asioita itsestäni. En vaan osaa olla avoin ja päästää ketään lähelläni. Liian vaikeaa.

Onhan noita jotain kaveriehdokkaita vuosien varrella ollut, mutta olen etäännyttänyt itseni kaikista (masennus vei kiinnostuksen). Joku aika sitten tutustuin erääseen samanikäiseen tyttöön, mutta vähitellen aloin välttelemään häntä, vaikka oikeasti olisin kyllä halunnut tutustua. En tiedä mikä muhun tuli, kun sillä tavalla vain vetäydyin syrjään. Kavereita meistä ei tullut ja nyt vain katselen katkerana, kun tällä tyypillä on muita kavereita. No, itse pilasin mahdolisuuteni. Sama juttu toistui myös joku aika sitten, kun pääsin keskusteluyhteyteen erään ihmisen kanssa johon tutustuin autokoulussa. Jotenkin sekin sitten jäi kun en vaan pystynyt olemaan oma itseni tai kaveri kenellekään. Mussa on selvästikin jotain vikaa etten vaan osaa luoda kaverisuhteita. Miten ihmeessä pääsisin eroon tästä jatkuvasta alemmuuskompleksista? Koen olevani niin huono ja surkea ihminen etten ansaitse ketään.

Huomenna on se psykologian yo-koe. Tänään en ole lukenut vielä yhtään mitään enkä yksinkertaisesti tajua, miten pääsen koko kokeesta edes läpi. En Osaa Mitään! Ei jaksa, ei pysty. Ahdistaa niin s aatanasti.

Miten sulla menee? Miten psykologian koe meni? Varmaan luo noi yo-kirjoitukset nyt niin paljon paineita elämään, että kaikki alkaa näyttää ihan mustalta. Eli kaikki kasautuu ja kaatuu päälle nyt samaan syssyyn. Se ei olis helppoa kellekään.

Ystäviä ei saa tuosta vaan, tiedän sen itse kans. Se vaikuttaa ihan hirveästi, mitä itse ajattelet itsestäsi, ei niinkään se, mitä olet. Eihän sitä pysty solmimaan ystävyys tai edes tuttavasuhteita, jos ei ole mielestään yhtään mitään, koska ei silloin olekaan mitään annettavaa. Sun täytyis ensin saada, jotta voit antaa.

Mä vieläkin mietin, mikä muu sinua voisi auttaa, kuin terapia, enkä keksi mitään. Tietysti terapiaan täytyisi olla motivaatio, tajuta miksi käy siellä. Anteeksi, toivon etten loukkaa: onko sulla syitä mennä terapiaan omasta mielestäsi?

Mukava kuulla että jotakuta kiinnostaa miten mulla menee. Eipä tässä kuitenkaan mitään erityistä muutosta olotilaani ole tapahtunut, kaikki jatkaa samaa rataa... Psykologian yo-kokeesta jäi aika hyvä fiilis, vaikka vaikea sitä vielä on mitään sanoa. Kai se ihan ok meni, mutta joka tapauksessa taidan uusia sen keväällä jos menee alle magnan.

Tänään tosin kävin ensimmäisen kerran psykologin vastaanotolla, mutta en saanut siitä yhtään mitään irti. Pelkkien itsestäänselvyyksien jauhantaa ja alussa totesinkin, etten koe tästä olevan mitään hyötyä, psykologi vaan nyökkäili että katotaan nyt ja varataan PARI aikaa lisää. Selvästikään kukaan ei ymmärrä kuinka paha olo mulla todellisuudessa on. Helpotusta koin siinä vaiheessa, kun psykologi totesi että jos mä en koe sitä hyödylliseksi, hän voi kirjoittaa mulle lähetteen mt-toimistolle ja pääsen OIKEAAN Kelan korvaamaan terapiaan.

Eli kyllä, nyt mulla on mahdollisuus päästä sinne terapiaan, mutta en edelleenkään tiedä mitä siltä oikein odotan. En oikein mitään. Vähitellen alkaa usko hiipua ja siellä psykologin vastapäätä istuessa mietin vain koko ajan, että oli paha virhe hakea apua. Jotenkin ei päästy siinä "keskustelussa" (hän puhui melkein koko ajan, en minä) alkuperäisten ongelmien lähteille ja jos päästiinkiin, niin jäi tunne ettei tyyppi siitäkään huolimatta pysty mitään ymmärtämään. Yksinäisyys on kuulemma normaalia ja plaaplaa. Jos terapia on tosiaan tollasta tyhjänpäiväistä jaarittelua niin ei kiitos. Ja kyllä mä oikeasti haluaisin puhua ja kertoa miltä musta tuntuu, mutta jotenkin en vaan osaa. Istuin siellä tunnin verran lähes tuppisuuna ja pää löi koko ajan tyhjää. Ei ajatustakaan siitä mitä voisi sanoa. Yleensä toi alkukankeus tosin helpottaa kun käy useamman kerran ja oppii luottamaan paremmin.

Siinä mielessä voin paremmin että olen saanut sanottuna ääneen tuon "olen masentunut" eikä kukaan ole epäillyt mun sanomisia. Tuntuu vaan käsittömän vaikealta päästä eroon näistä mun negatiivista ajatuksista ja siitä se psykologi mainitsikin, että musta kuulemma välittyy liiankin hyvin mun pessimistinen ajatusmaailma. Jatkuva epäily aina siitä alkaen ennen kuin olen päässyt edes istumaan. No mutta joo, katsotaan mitä tästä nyt seuraa. Toistan vaan edelleen, että aika turhalta touhulta tuntuu enkä oikein pysty sitoutumaan tähän juttuun, vaikka oikeasti saattaisin halutakin.

Ai niin, vielä en ole aloittanut niiden masennuslääkkeiden syöntiä, mutta ehkä sitten ensi viikolla. Paitsi että mä siirrän sitä koko ajan viikolla eteenpäin. Mulla on niin käsittömätön pelko kaikkia lääkkeitä kohtaan ja koen sen niin järjettömän vastenmieliseksi ratkaisuksi.

Voi tyttö pieni. MInä näin kauan sitten unen, jossa olit sinä. Nyt minulle sinä olet liian myöhäinen, mutta sinun mielitiettysi ilmestyy vielä, kuten seuraavassa tositarinassakin:

http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/1/o5qPbi5aZ1I

Tiiän et voi ärsyttää neuvot mut tän huomasin ite kun erehdyin oleen liikaa ittekseni. Mitä pitempään oot yksin, sitä vaikeempi taas olla ihmisten kanssa. Mee vaikka ulos käveleen niin että kuulet ihmisten ääniä mut älä vaan eristäydy kotiin. Se alkaa oleen joka kerta vaikeempi ees kävellä kauppaan et ylös vaan tekeen jotain. Mun oma eristäytyminen kesti kolme vuotta mut voin kertoo että kun tollasista kokemuksista selviää niin oot loppuelämäs hiton vahva! Jos mietit että kuinka pitkään vielä niitä kavereita pitää ootta nii älä oota, lupaa ittelles et huomenna puhut jollekulle tai ees sanot moi vastaantulevalle niin siitä se lähtee. Tarttee vaan kärsivällisyyttä, aika harvoin kukaan on onnistunu saamaan tosi läheisen kaverin päivässä. Vaikka toivoo kaverii heti niin se tulee "tosiystäväks" yleensä vasta kun on kerätty yhteisii kokemuksii. Ite nyt 18

Mitä kuuluu?

Minullakin on yksi kokemus psykologista, joka itse puhui koko ajan. Olin vain ahdistuneempi kun tulin ulos sieltä. Tuntui, ettei hänellä ollut resursseja auttaa minua. Samoin kerran kävin mt-toimiston psykiatrilla ja se kokemus oli sellainen, että tuntui kuin tyyppi ei olisi ollenkaan tajunnut mistä hänelle puhuin.
Sen takia suosittelen sinulle erittäin vahvasti yksityistä psykiatria. Ei siellä edes tarvitse käydä hirveän montaa kertaa, jotta hän pystyy kirjoittamaan lausunnon kelalle. Muista että kela ei korvaa terapiaa liian huonossa kunnossa oleville, joten on ihan hyvä, että toimintakykyä on vielä jäljellä kun sitä hakee. Nykyään kela tosin edellyttää hoitosuhteen kestäneen 3kk, ennen kuin voi hakea terapiaa, mutta sen takia kannattaa hakea apua psykiatrilta vain pian. Se ei käsittääkseni haittaa, jos psykiatri vaihtuu kesken, kunhan on käynyt 3kk psykiatrilla. Mutta käyntejä ei tarvii olla joka viikko tai edes joka toinen.

Sen sijaan psykoterapiasta minulla on lähes vain hyvää sanottavaa. Terapeutti on paljon parempi kuin julkisen puolen psykologi tai mikään psykiatri juuri sinulla olevan kaltaisissa ongelmissa.

Hei! Mitä sinulle nyt kuuluu? Onko terapiaan menemis asia edennyt yhtään? Sun pitää satsata nyt siihen!

No, mitä tähän nyt sitten kertoisi nykyisestä tilastani. Muutosta ei ole tapahtunut eikä asiat ole edenneet juuri nimeksikään. Muutamia kertoja on tullut käytyä juttelemassa sen psykologin kanssa (pelkkää turhuutta), mutta ensi viikolla mulla on aika psykiatrian poliklinikalle ja siellä on jotain arviointia ja mahdollisesti jatkoterapiaa. Emmä tiedä. Ketään ei vaan oikeasti tunnu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Puhumisesta ei ole mitään hyötyä kun tietää, että ihmiset tekee vaan työtään eikä niitä oikeasti kiinnosta. Tästä asiasta mulla ei ole oikein enempää sanottavaa. Kattoo sitten mitä tapahtuu sen arviointijakson aikana.

Kaiken kukkuraksi mulla alkoi eilen syysloma ja nytten vaan ahdistaa koko ajan, kun olen viettänyt nämä kaksi päivää poistumatta kotoa. Koko päivän aamusta iltaan olen lukenut kirjaa, johon samaistuminen on liiankin pelottavaa. Yksin ollessa sen vaan huomaa kuinka ajatukset lähtee kiertämään kehää ja viimeinenkin järjenhiven katoaa pääkopasta.
Aiemmasta viestistäni voi jopa saada positiviisen kuvan, mutta täytyy myöntää, että mun olo on yhtä p*aska kuten aina ennenkin. Erityisesti juuri nyt olen surullinen ja yksinäisyyden voi aistia entistä voimaakkaampana. En tosiaankaan tiedä mitä teen elämäni kanssa. Onneksi mulla on myös aika varattuna ammatinvalintapsykologille joten ehkä tämä lähtee jossain vaiheessa selviämään. Epäilen kyllä kovasti.

/ Hei sinä, joka annoit edellisessä viestissä sähköpostiosoitteesi, kirjotan sulle heti vaan kun saan aikaiseksi. Nyt en jaksa mutta teen sen heti huomenna tai joku päivä. :)

Hei!

Kaikkein tärkeintä minusta olisi se, että löytäisit hyvän (psyko)terapeutin. Ja että saisit Kelan korvaamaa psykoterapiaa. Se on minun kokemukseni mukaan ihan eri asia kuin mikään julkisen puolen juttupalvelu, joka on totuuden nimissä minustakin aika keinotonta monesti.

Onko sinulla näköpiirissä että nuo julkisen puolen toimet johtaisi Kelan terapiaan? Ellei, niin halua heiltä sitä. Siihen tarvitaan 3kk kestänyt hoitosuhde (en ole varma riittääkö tavallinen lääkäri vai lasketaanko se alkaneeksi psykiatrin hoidosta vasta) ja se, että lääkäri (psykiatri!!) kirjoittaa lausunnon kelaa varten. Sanot vain, että haluat lausunnon terapiaa varten.

Tämä psykiatri voi olla myös julkisen puolen tyyppi, ei sillä ole niin väliä, kunhan saat lopputulemana sen terapian, eli että lausunto on osattu kirjoittaa oikein. Mutta sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet saada se koska olet nuori ja selvästi syrjäytymisuhan alla opiskelu- ja työelämästä. Se on kelalle kaiken A ja O. Ja myös se, ettei ole jo liian huonokuntoinen, minusta vaikuttaa, että sinä et ole, eli olisit juuri siinä kohdassa, jossa asiat ovat vielä siltä kannalta hyvin. Et ole vielä menettänyt mahdollisuuksiasi mihinkään, mikäli sinua nyt autetaan. Se ei tule olemaan helppoa, mutta mä uskon sinuun sillä perusteella, mitä olet kirjoittanut täällä.

(Ajattelin vain, että nopein tie olisi yksityinen, mutta ei se ole ainoa, pääset samaan lopputulokseen muutoinkin.) Ei ne varmaan tajuakaan ne ihmiset mielenterveystoimistossa, että mitä apua sä tarviit, sen vuoksi sä joudut nyt etsimän apua hieman enemmän itse. Mutta mä koitan olla tukenasi, ja auttaa.
Koska kun olin sinun tilanteessasi, minuakin autettiin silloin. Halaus.

Juhuu, nyt tyttö katos netistä se alkoholistien läheisille tarkoitettu al-anon tai aal: alkoholistien aikuiset lapset. Ihan takuuvarmasti sun perhetilanne on pohjustanut sun nykyisyyden tohon jamaan. Ei hätää, sisko pieni, sinä voit eheytyä! Vertaistukiryhmissä voit saada apua. Sun perhetilanne pitäis kans saada kuntoon. Ei ole helppoa olla suurenkaan ystäväpiirin kanssa jos kotiolot on noin kurjat. Asiaan muutosta! Sun äiti varmaankin rakastaaa sua mutta isäsi juominen (sanoit häntä juopoksi) on ehkä vaikuttanut teidänkin suhteeseenne. Molemmat naiset hakemaan apua keskusteluryhmistä alkoholistien läheisille. Toivon sulle kaikkea hyvää, mitä ansaitset rakas lapsi!

Mitä numb girlille kuuluu?

Heippa! Tämän ketjun aloituksesta on aikaa se kahta kuukautta vaille melkein vuosi ja ajattelin vähän päivitellä tämän hetken kuulumisia, kun niitä tuossa vähän kyseltiinkin. Ja ainiin, ikäkriisi painaa päälle, koska täytän tässä piakkoin 20 vuotta. Tuntuu tosin, että nuoruus on valunut hukkaan eikä mitään ole jäänyt käteen. Tässä iässä pitäisi olla kokenut vaikka mitä, mutta minä olen edelleen aivan lähtöviivoilla.

Eli siis yksinäisyys jatkaa täsmälleen samaa rataa kuin aina ennenkin, ei ole kavereita, ei suhteita eikä ketään kenelle puhua. Ollaan täsmälleen samassa tilanteessa kuten aikaisemmin. Olen edelleen masentunut, mutta en ehkä niin pahasti kuin aikaisemmin. Yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, olen aloitekyvytön ja saamaton ja asun edelleen vanhempieni luona, vaikka toivon mukaan pääsen syksyyn mennessä muuttamaan kotoa pois.

Lukio loppui tuossa muutamia kuukausia sitten ja olen itse asiassa ehtinyt tehdä vaikka mitä sen jälkeen! Valmistuin ylioppilaaksi kohtuu hyvin arvosanoin, olin yliopiston pääsykokeissa toisella puolella Suomea ja minut hyväksyttiin yliopiston lisäksi myös erääseen toiseen kouluun! Yliopiston portit aukenivat minulle, mutta päätin, että lykkään vuodella tai parilla sinne menoa ja hankin sitä ennen itselleni ammatin tällä nykyisellä paikkakunnalla. Eli siis syksyllä menen amikseen ja sillä tavalla.

Kesäkuun olin töissä (ensimmäinen työpaikka ikinä!) ja tämän heinäkuun työharjoittelussa oikein mukavassa paikassa. Eli siis koko kesäloman ajaksi on jotain tekemistä eikä tarvitse yksin kotona nyhjöttää, mutta työpäivän jälkeen tosiaan iskee aina se kamala ahdistusmasennus, kun tajuaa, että minulla ei ole mitään elämää töiden jälkeen. Kesä valuu taas hukkaan (koska ei ole kavereita, juhannuskin meni yksin).

Sain tuossa kuukausi pari sitten käteeni lääkärin/psykiatrin B-lausunnon eli minulla on toisin sanoen mahdollisuus aloittaa psykoterapia, mutta rahatilanteen takia se ei oikein taida olla mahdollista. Vaikka Kela korvaakin siitä osan, niin siitä huolimatta minulla ei yksinkertaisesti ole siihen varaa, kun ainoa tuloni on se opintotuki eikä siitä tosiaankaan jää mitään käteen. Olen tosin myös ollut yhteydessä sosiaalitoimistoon, että jos sieltä saisi sen suhteen jotain tukea ja se taitaa hyvinkin olla mahdollista, vaikka aika pitkä prosessi onkin, mutta koska kaikki on kiinni näin heinäkuussa, niin sekin siirtyy vielä kuukaudella tai parilla eteenpään. En yksinkertaisesti voi aloittaa terapiaa koska siihen ei ole varaa, jollen sitten saa sossussa sitä omavastuu osuutta. Tuntuu kamalan vaikealta.

Olen myös huomannut itsessäni tiettyä muutoksia. Olen tullut rohkeammaksi ja avoimemmaksi, uskaltanut käydä juttelemassa kriisikeskuskuksessa ja osallistunut erääseen vertaistukiryhmään, käynyt useita kertoja siellä mainitsemalla ammatinvalinpsykologilla ja saanut häneltä oikein paljon tukea! Lisäksi olen itsenäisesti uskaltanut hommata nämä ensimmäisen työpaikkani (vaikka toinen onkin harjoittelupaikka) ja vieraillut lukuisia kertoa virastoissa (työkkäri, sossu) ilman sitä ikuista sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa pelkotilaa.

Niin, toisaalta olen ylpeä itsestäni ja tavallaan on jopa helpottavaa, että lukio on ikuisesti ohi. Opiskelupaikka on syksyksi varattuna (en olisi ikinä uskonut että pääsen sinne yliopistoonkin asti!) ja toivon mukaan saisin sieltä uusia kavereita. Nyt on aika kääntää elämässä uusi sivu ja pisten iin päälle olisi vielä se, että pääsisin muuttamaan pois vanhempieni luota. Tällä hetkellä pahin vihollisena on vaan minä itse. Pitäisi uskoa enemmän itseeni ja mahdollisuuksiini, mutta viime aikaisten tapahtuen valossa kaikki tuntuu ennen pitkään kyllä järjestyvän. Viime vuonna tähän aikaan olin syvällä masennuksen kourissa, joten on hauska huomata, kuinka hyvin asiat ovat viime vuotiseen tilanteeseen verrattuna! :)) Juuh, olen kyllä yksinäinen ja sillä lailla, mutta koska viime aikona olen löytänyt itsestäni niin paljon uusia puolia, etten malta olla odottamatta koulun alkua ja sitä mitä se tuo tullessaan.