erakko jo nuorena

Vaikutat aiankin fiksulta, eli ainakaan tyhmyydestä sinua ei voida syyttää. Jos oikeasti epäilet aspergeria, niin mene ihmeessä testauttamaan se. Itse olisin melkeinpä ylpeä, jos minulla se olisi. Asperger on nerojen sairaus, esim. Einstein oli asperger. Ja jos sinulla ei sitä ole, niin ainakin voit pitää itseäsi "normaalina". Ikään joku tässä maailmassa olisi normaali :)

Olen sinua paljon vahnempi, 35v mies. Olen iän myötä erakoitunut vastaavalla tavalla. Ystäviä en jaksa edes nähdä ja niinhän siinä on käynyt ettei enää kavereita edes ole. En tiedä johtuuko tämä erakoituminen masennuksesta, vai siitä ettei oikeanlaista ihmistä ole löytynyt kaveriksi tai naisystäväksi. Olen aika herkkä luonteeltani, sekin vaikuttaa monesti siihen että tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Mitä jos sinäkin olet vain herkkä luonne? Mene hsperson.com sovulle ja tee "selftest". Jos testin mukaan olet herkkä, niin se saattaa selittää sinulle paljon asioita. Vaikutat tekstisi perusteella herkältä.

Äläkä ota paineita siitä, että olet yksinäinen. Joo, uskon että se on ajoittain tylsää, mutta mitään väärää siinä ei silti ole. Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, että tarvitsevat paljon omaa aikaa ja oikeanlaisia ihmisiä ympärille. Eli ainakaan häpeää siitä ei kannata tuntea. Jos olo tuntuu tukalalta, niin mene juttelemaan jollekin. Monesti me ihmiset ajaudumme umpikujaan, emmekä löydä tietä ulos. Ainakaan yksin.

Aina ei saletisti natsaa vaikka itekin koen olevani sosiaalinen mutta myönnän että tukkoon menen melko helposti jos asiat vyöryää pään sisällä ja fiksusti pitäisi aloittaa keskustelu? :D

Sisällä kuohuu sosiaalinen... Ulospäin? Vetäytyvä ja yksinäinen. Mulla on todettu AD/HD jo lapsena mutta en haluaisi sen haittaavan ystävien hankkimista. Koetan sen takia käydä tapahtumissa ja koiran ansiosta huomannu että lähestyminen on ollut helpompaa. Ite en tykkää baareissa käydä koska sillon tutustuminen ei ole aitoa vaan päihteiden alaista se todellinen luonne ja jutun juuri jää sitten kokematta.

Eläinharrastuksen parissa yleisesti huomannut jään murtaminen on tapahtunut pienen karvapallon ansiosta jopa ujoillakin.Toki pienet piirit on missä tahansa lajissa mutta jos lähtee pinnallisesti vain harrastamaan ja avoimin mielin niin voi saada paljonkin irti. Tiedän ihmisiä jotka ei omista mitään eläintä mutta käyvät muuten vain noissa ''karkeloissa'' kyselemässä niitä näitä ja rapsutelemassa -> tavanneet uusia ihmisiä ja tarttunut jopa kesän jatkoille parhaimmillaan seuraa ;)

Eli naiset ja miehet rohkeasti vain lajien pariin oppimaan ja kyselemään useimmiten siellä aina joku on innokkaana neuvomassa. Lajien parista löytyy miehiä ja naisia eri ikäpolvilta.

Tuli muuten mieleenikin eräs kaverini (miespuolinen) joka meni hevostallille jossa oli aikuisten ratsastusryhmä alkamassa niin naisilta kyselemään hevosista sekä lajista. Sai useammalta puhelinumeron ja milloin vain tarvitsee lajin pariin avustajan. Sanoi minulle että sai olla hiljaakin välillä niin joku tuli jo juttelemaan.

Tärppi tässä siis :)

Muutama hyvä linkki mistä näkee tapahtumat eläinten parissa sekä harrastajat:
http://www.skjl.net/
http://vaellustallit.fi/
http://www.ratsastus.fi/ratsastuskoulut_ja_tallit/tallihakuri
http://www.luontoon.fi/harrastukset/Sivut/Default.aspx
http://www.herppi.net/

Ole iloinen, että olet naispuolinen. Seuraa saat aina, missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa, vuodenajasta, päivämäärästä ja kellonajasta riippumatta. Jos olisit miespuolisit, olisit todennäköisesti tuomittu yksinäisyyteen loppuiäksesi.

Pistä ilmoitus nettideittiin ja yksinäisyyden päiväsi ovat ohi.

Itse olen 26 vuotias ja minä olen ollut yksin hyvin pitkälti koko elämäni. Kaksi ystävää on ollut elämäni aikana joista kummastakaan en ole kuullut enään mitään noin seitsemään vuoteen. Toisen asteen koulutuksen jälkeen on oltu yksin ja jatkuva työnteko ja tietokone harrastuksena ovat täyttäneet omat päiväni siitä lähtien. Ei ole koskaan tullut juotua tai poltettua saati edes seurusteltua. Ihmisten seurassa yritän aina olla niin positiivinen ja vapaasanainen kuin vain kykenen olemaan, minua pidetään positiivisena ihmisenä mutta joksenkin erilaisena kuin muut, se nyt on sanomattakin selvää. Puhun usein vain jos minulle joku aloittaa keskustelun ja puhun suorasanaisesti mitään muuttelematta tai valehtelematta, sanon vain niin kuin itse ajattelen asiasta, vaikka se saattaakin kuulostaa muiden mielestä omituiselta mutta se on minun mielepiteeni. Ulkomuodoltani olen normaalin näköinen, en eroa siinä saralla muitten joukosta. Olen niin pienestä pitäen kuin jaksan muistaa ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä eikä ikä ole suurempia muutoksia tuonut sen suhteen. Ei tässä varmasti olisi vielä liian myöhäistä yrittää muuttaa itseään mutta tuskin tulee niin helppoa olemaan koska se miksi pitäisi yrittää muuttaa itsensä on jotain sellaista johon suurin osa on pienestä pitäen tottunut mutta itsellään se on jotain mihin ei ole vielä tähän mennessä pahemmin edes tutustunut. Mutta tosiaan jos haluat puhua tästä, eiköhän se onnistu ja saattaisihan se jotain auttaa.

Ite kans erakoiduin teini-ikäisenä. Se into, mikä muilla nuorilla oli, puuttui minulta vaikka lapsena olin hyvin vilkas. Ei vaan kiinnostanu lähteä kaupungille kyyläämään poikia ja shoppailemaan vaatteita. Sitten tulikin netin aikakausi ja se on viihdyttänyt aika hyvin.

Vieläkään en jaksa tehdä mitään sen kummallisempaa. Olen kuin vanha mummo nuorella iällä. Mietin aina, että mitä sielläkin nyt niin erikoista olis, mitä täällä ei olis... esim. ulkomaanmatkoista, ainakin kaupunkimatkoista. Konsertitkin näkee parhaiten ruudulta. Heh.

En silti koe olevani tylsä. Mielialani ja luonteeni on aika eloisa ja tykkään hassutella jonkun kanssa. Onneks on yhtä erakkoluonne mies löytynyt. Yhdessä viihdytään. Enempää en kaipaa, paitsi ehkä joskus lapsia. Saas nähdä.

Parahin erakkotyttö18v.

Ihmiseltä, jolla on sinunlaisesi tausta osoittaa selvää rohkeutta ja päättäväisyyttä kirjoittaa itsellesi noinkin arasta aiheesta. Etenkin, kun nimettömät sadistit saavat vaeltaa näissä bittiviidakoissa pilkkaamassa ketä haluavat, olen ylpeä tuollaisesta teosta.

Joka tapauksessa, ei vain sinulle vaan kenelle vain, joka tuntee ettei "kaikki ole kunnossa" pyydän; hakeutukaa vaikka terveyskeskuslääkärille. Parhaassatapauksessa lääkitys auttaa somaattisempaan ahdistukseen ja terapiassa saa puhua puolueettoman henkilön kanssa, joka on sen noin tunnin viikossa vain kuunnellakseen sinua.

Mielestäni ei ole raukkamaisuutta, vaan rohkeutta hakeutua hoitoon, kun omat voimat eivät riitä. Yhteiskuntamme "mielisairas-stigma" valitettavasti aiheuttaa tarpeetonta tuskaa, kun ahdistunut henkilö päättää kärvistellä yksin.

Itse mielenterveyskuntoutujana tiedän tämän. Jaksamista teille kaikille, vaikutti sen toivottaminen kuinka epärealistiselta tahansa.

Hm...! Enpä nyt heti alkaisi mielenterveyslääkkeisiin turvautua edellisen neuvojan mukaan.
Itse olen elämäni aikana kokenut ihmiset pahoiksi, ja siksi olen paljon yksin. Siten vältän ikävyyksiä, joita eittämättä olen joutunut kokemaan julmien ihmisten taholta, joille ajatusmaailmani on täysin vieras. Olen hyvin avoin ja seurallinen, mutta juuri erilaisuuteni vuoksi koen suurta hyväksymättömyyttä toisissa ihmisissä. Onneksi löysin puolison, kuten "innotonkin" omalla ohdallaan, joka on koko elämänsä elänyt yksin, ilman aioatakaan ystävää tai kumppania. Myös hän oli valinnut yksinäisyyden pettyessään pahoin toisiin ihmisiin, mutta ollut silti tyytyväinen elämäänsä. Elämämme on hyvin rauhallista ja nyt yhdessä liikumme paljon aivan kahdestaan ilman erimielisyyksiä.

Itseäni yksinäisyyteen on ajanut pelko kohdata ilkeyttä, ahneutta, tai mahdollista hyväksikäyttöä, joita tässä pahassa maailmassa on niin paljon arvojen ollessa päälaellaan. Parempi yksin hiljaisuudessa, kuin kateellisten ja ilkeämielisten seurassa. Mielenterveyslääkkeisiin voi jäädä koukkuun, joten en suosittelisi käyttämään niitä. Apua löytyy muualtakin aivan varmasti.

Itselläni ollut / on aivan sama tilanne kuin sinulla erakkotyttö.
En vain ole sitä osannut noin hienosti sanoiksi laittaa, mutta joo samalla tavalla mennyt elämä ylä-asteen jälkeen... Nykyisin kyllä yritän tutustua ihmisiin, mutta se on aika hankalaa kun on jo tottunut olemaan aina hiljaa... vastailla kyllä osaan... hah.
Eli kannattaa tehdä asialle jotain ennen kuin joudut tähän itseään toistavaan työelämään.

Kannattaa kokeilla jotain ohjattua harrastusta.
Harrastuksen ohessa tutustuu pakostikkin ainakin jollakin tavalla muihin.

Erakoituneita nuoria löytyy.. Täällä yksi.
Suunnilleen yläasteen jälkeen tuo erakoituminen alkoi. Sen jälkeen ollaankin menty alamäkeä kokoajan. Nykyään ei pysty lähtemään ulos tai puhumaan kenellekkään.

Lisäisin vielä, että en ole parisuhdetta ainakaan näillä näkymin vailla. Muutaman kerran kokeillut olen, mutta silloin tuntui, kun aikaa ei olisi jäänyt ollenkaan itselle. Haluaisin nimenomaan ystävän, jonka kanssa pystyisin viettämään aikaa. Sukupuolella ei tietenkään ole väliä, mutta minusta tuntuu, että miespuoliset henkilöt ovat useinmiten vailla parisuhdetta, jos minun luokse tulevat juttelemaan.
Yhdestikin minua pyydettiin ulos, mutta kun kerroin, etten halua parisuhdetta, että voisimme olla vain ystäviä, hän vain antoi vastauksen "ok". Sen jälkeen en ole kovin edes nähnyt tätä ihmistä.
Jotkut saattavat pitää minua outona, koska en halua parisuhdetta. Minusta vain tuntuu, että en pystyisi siihen, haluaisin kuitenkin myös sitä omaa rauhaa. Olen hieman ristiriitainen, rauhaa rakastava, mutta rajallisesti. Kaikkea haluan aina vain rajallisesti. Ei liikaa yksin oloa (jota on jo ollut jonkin aikaa aivan liikaa), eikä liikaa ystävän kanssa oloa (toivottavasti joskus semmoisen vielä saan, heh).
Itseni mielestä en "narise" tästä asiasta. Olisin vain iloinen jos ensimmäistä kertaa saisin elämässäni oikean ystävän ja jos vaikka olisin oppinut arvostamaan sitä, että on edes se yksi luotettava, välittävä henkilö vierellä. Kaikkea se opettaa kun yksin oleminen muuttuukin yksinäisyydeksi...

Parisuhde voi olla myös ystävyyssuhde, niinkuin on omalla kohdallani. Puoliso on omassa tapauksessani todella luotettava ystävä. Vaikka aivan pakosta joudun tekemisiin muidenkin ihmisten kanssa, niin rauhalliseen, syyttelemättömään kodin ilmapiiriin on aina hyvä tulla nuolemaan haavojaan. Minua ei koskaan moitita, painosteta, alisteta mihinkään ilman omaa tahtoani. Tiedän, että vierelläni on harvinainen kumppani ja osaan kyllä antaa arvoa hänelle.

Mielestäni "erakkotyttö" et narise lainkaan. Omat tunteet ja tuntemukset ovat tärkeitä, ja jos vaikka täällä voit kertoa tunteistasi, niin ole ylpeä siitä, että uskallat näin tehdä.
Itselläni on samoja tuntemuksia kuin sinullakin. En ole luonteeltani erakko, vaikka olenkin ollut paljon hiljaisuudessa. Kaipaisin välillä seuraa ajatusten vaihtoon muualtakin kuin kotoa, mutta on todella vaikea löytää ystäviä, joihin voi oikeasti luottaa. Puukon iskuja selkään tulee todella helposti,

Toivottavasti löydät vielä todellisen ystävän. Hyviä, hienoja ihmisiäkin löytyy onneksi maailmasta, vaikka heitä onkin kovin harvassa.

Täällä kans jo nuorena erakko ja yksinäinen, pelkään syrjäytyväni ja pelkään tulevaisuutta yleensäkin, koska olen tällainen. Mullakin oli yläasteella pari hyvää kaveria, mutta lukioon mentäessä toinen muutti eri paikkakunnalle, ja toisesta kehkeytyikin semmonen huippusosiaalinen ja sillä on muita kavereita, ja minä kuljen yksikseni.

Hävettää lähinnä koulussa olla yksin. kun näkee tätä mun entistä (?) kaveria, ollaan vieläki joskus tekemisissä ja jutellaan, häpeän näyttää sille että oon vaan yksin kokoajan.

Sama myös tuo etten juurikaan enää paljoa puhu mitään, tuntuu etten keksi sanottavaa tai en vaan uskalla avata suutani.

En kehtaa ihan kaikkea tähän vuodattaa, mutta olis kans kiva löytää joku samanhenkinen ihminen joka ymmärtäis. Että olis kiva tutustua, jos haluat.

Mulla oli lapsena vielä paljon kavereita ja kaverit kysyi mua paljon eri juttuihin. Minä en jostain kumman syystä tykännyt, kun minua kyseltiin joka paikkaan ja tykkäsin silloin mieluummin olla yksin. Nyt, kun ikää on mittarissa 20-vuotta niin olen melkeinpä täysin yksin ja nyt sitten alkaa oikeasti kaipaamaan ystäviä.

Syytän tästä myös itseäni, koska lapsena mulla oli mahdollisuus hankkia paljonkin kavereita. Toisaalta olen myös koulukiusattu. Se näkyy osittain mun käyttäytymisessä, sillä mää en oikeen uskalla tutustua enää omanikäisiini ihmisiin. Koulukiusaaminen on toki myös jollain tapaa vahvistanut mua. Olen kerran elämässäni uskaltautunut lähtemään keikalle yksin, silloin mun tarvi seisoskella vajaa puolituntia paikallani, niin siihen tuli yksi tyttö puhumaan mulle. En nyt jaksa selostaa tätä niin tarkasti, mutta onnistuin vissiin ihastuttamaan tytön minuun, kun se tuntui olevan minun perässä kokoajan. Kyseli mm. jatkuvasti, että mitä teen viikonloppuna ja lähetteli viestejä, että kuinka ihana olen yms.
Vaikuttaa siltä, että mulla olisi ainakin nais rintamalla vientiä, mutta en vaan kehtaa oikeen yksin lähteä mihinkään :/

Mää olen mielestäni aika tavallinen mies ikäisekseni. Olen kiinnostunut aivan samoista asioista, kuin suurin osa muistakin ikäisistäni miehistä.. silti mää en löydä itelleni oikeen kaveria.

Yksi asia, mitä en oikeen ymmärrä on se, että tänne tulee moni kirjottamaan yksinäisyydestään ja valtaosa vastanneista on aivan samanlaisessa tilanteessa, niin miksi te ette vain tutustu toisiinne? En esim. ymmärrä että miksi nimimerkillä " yksinäinen 18v poika" on saanut miinusta siitä, että hän on halunnut tutustua uusiin ihmisiin? Mää ainakin uskon, että täältäkin vois löytää hyvää seuraa, kun melkeenpä kaikki tällä palstalla vaikuttaa asiallisilta ihmisiltä. :)

Siinä ei pitäisi olla mitään väärää haluta hyvää ystävää. Minulla on myös sama juttu, koko ikänsä ollut lähestulkoon yksin ja jos nyt yhtäkkiä pitäisi ruveta vakituiseen parisuhteeseen tai jopa mahdolliseen perheen perustamiseen, en tiedä kuinka hyvin pääni kestäisi kyseisen ajatuksen tuosta noin vain. Hyvä ystävä olisi omassa tapauksessani paljon parempi alkuun. Tietysti kaiken paras vaihtoehto olisi sosiaalisen taidon kehittäminen jottei olisi niin paljon yksin ja sitä pystyisi varmasti kehittämään ihan omalla paikkakunnallaankin jos halua, intoa ja motivaatiota riittää.

http://www.youtube.com/watch?v=NlXM4qBdQMQ

Jeesus Kristus rakastaa teitä.

Ennen yksin, kuin hihhulina!

tuttujuttu..mulla (54v.nyt,mies) vuosien kokemus ja "analysoinut" koko kierron miten se menee jne. mullakin naisseuraa "kausittain" ollut paljon mut ajautuu siihen yksinoloon helposti,"tuttua turvallista,ei tunne olevansa ylimääräinen,pilkankohde jne" ollut vaikeaa joskus lähteä ihmistenilmoille ja sit kun on "lähtenyt kun vaikeaa" huomaa vähän ajankuluttua et ei noi muutkaan sen kummempia ole,olen "parempi tapaus" kuin monet jotka ympärillä menee kans välittämättä muista jne. mul kans et kaverin kans 2den kesken ja siihen tulee kolmas niin pieni tunne et mä olisin niinku ylimääräinen siinä tilanteessa..et usko mut voisin kertoa kaikenlaista kun jo tiedän miten "nää menee.." mut itselle ei kokemuksistakaan paljoa hyötyä mut kyl helpompaa kuin nuorempana..mua jo nuorena moni vanhempi kaveri käytti apunaan,tukena kun niillä paljon pahempia "itse-ongelmia" ja ymmärsin et minuun luotettiin,ei pelätty koska helpompi samaistua,hengenheimolainen..no oppivat ajan myötä et mun seurassa ok. ymmärsin niitä tunteita ja osasi olla ettei muille "pahoja keloja"..
ota yht. klikkaa "vastaa" niin vois jupaa syvemmin kuin tässä

Älä jätä elämää elämättä. Ei hijaisuus tai ujous mikään vika ihmisluonteessa ole.Minä opin olemaan oma itseni , joka ei joka tuuleen kumartele. Haluan toistaa ; älä jätä elämää elämättä.

Tervehdys! Jäin lukemaan aloittajan viestiä ja jäi olo kuin olisin itse kirjoitellut sen. Tässä itsekkin erakkona elän ja yksinäisyys painaa päälle. Ala-asteella oli itsellä kavereita mukavasti ympärillä. Yläasteella uusiiin ihmisiin tutustuin ja niden kanssa kaveria rupesin olemaan. Mutta jossain vaiheessa se muuttui niin että jäin porukoiden ulkopuolelle. En ollutkaan enää tervellut niihin porukoihin. Kaikkea välituntisin perään törkeyksiä huudeltiin, huoriteltiin, keskisormea näytettiin. Välitunnilla sain muutamilta kuulla että hyvä vaan jos löisin pääni asfalttiin ja kuolisin pois, ei tällä maailmassa kukaan mua jää kaipaamaan. Että tälläistä mulla oli 7-luokan talvesta sinne asti, kun peruskoulu loppuikin. Eivät edes opettajat huomannut mitään eivätkään puuttunut asiaan vaikka asiasta puhuin. Ammattikouluun lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan suurtalouskokiksi ja asuntolassa viikot olin, kun sellainen siellä oli. Aluksi sielläkin asuntolassa ja koulussa asiat hyvin meni ja uusia kavereita tuli, kun tuttavuutta tein. Mutta eikös se kiusaaminen sielläkin jossain vaiheessa alkanut. Onneksi kumminkin oli muutamia kavereita kenen kanssa pystyin liikkumaan ja olemaan että ne hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. Että kyllä muutamiin ammattikoulu-aikaisiin kavereihin olen viellä yhteyksissä Facebookin välityksellä ja sähköpostia kirjoitellaan. Se on vaan vaikea niitä nähdä, kun välimatkaa on ja huonot kulkuyhteydet on yleisillä kulkuneuvoilla.
Muutaman vuoden yksin olen asustellut ja masentavaa tämä on, kun ei kukaan kylssä käy koskaan. Jotenkin sitä kaipaa seuraa ja harrastuksia. Asun pienellä paikkakunnalla missä ei harrastuksia oikein ole itselle eikä töitäkään ole

Luulen, että aidosti erakko haluaa vapaaehtoisesti sulkeutua omiin oloihinsa eikä kaipaa ihmisseuraa ympärilleen. Ei tunne huonoa oloa yksinäisyydessään, vaan nauttii siitä. Luulen olevani erakko ainakin jollain tasolla, sillä en juurikaan kaipaa seuraa. Olen 24-vuotias nainen. Työ- ja opiskeluelämässä joudun, paino sanalla joudun, olemaan ihmisten kanssa tekemisissä ja päivän paras hetki on päästä kotiin ja sulkea ovi takanaan ja päästä omiin oloihin.

Itselläni on asperger-oireyhtymä ja minua on joskus kuvailtu "pelottavaksi" ja "tylyksi". En vain hallitse käyttäytymistaitoja, en osaa puhua pirteän iloisesti ja jatkuvasti hymyillen ja elehtien. En osaa yleensä katsoa silmiin kun puhun jollekin. Useimmiten ei vaan vähempää voisi kiinnostaa ihmisten seura. Riittää kun kuuntelee heidän keskustelujaan bussissa tai työpaikalla, niin tietää ettei jää mistään tärkeästä paitsi. Olen sattumalta törmännyt elämän eri vaiheissa samankaltaisiin ihmisiin, ja välillä juttelemme mutta mitään velvollisuutta jatkuvaan yhteydenpitoon ja näkemiseen meillä ei ole, sillä tiedämme sen aiheuttavan ahdistusta toisissamme. Elämässä on niin paljon kaikkea tutkittavaa ja luettavaa, mistä saan suuresti nautintoa ja jatkuva ihmisten näkeminen "häiritsisi" lempiharrastuksiani. En ole koskaan ymmärtänyt sitä hehkutusta, että elämän tärkein asia on ystävät ja ihmiset. Se ei ole ykkösenä prioriteetti-listallani.

Kuitenkin nykyajan suurimmaksi "erakoitumisen" syyksi voisi nimetä yhden oleellisen tekijän: Internet. Luuletteko, että pysyisitte viikko- tai kuukausitolkulla omissa oloissanne kotona hiljaa, jos teillä ei olisi tietokonetta tai televisiota? Kun teillä on tekemistä ja virikettä kotona tarpeeksi, niin ette näe syytä poistua kotoanne näkemään ihmisiä. Kun tämä toistuu tarpeeksi pitkään, teidän sosiaaliset taidot ovat lopulta romahtaneet tasolle nolla ja ette enää "uskalla" tavata ihmisiä, koska sosiaaliset taitonne ovat niin kömpelöt.

Sosiaalisia taitoja voi parantaa ainoastaan altistumalla useammin sosiaalisiin tilanteisiin ja pistämään itsensä likoon. Tai toisena vaihtoehtona turruttaa aivot tunteita latistavilla mielenterveyslääkkeillä ja pian huomaatte ettette uskalla enää poistua kotoa ottamatta pillereitä. Toki helpottaisi parantamaan sosiaalisia tilanteita, eli siitä vain elinikäiseen riippuvuuteen ja lääkebisnes kerää hyvät voitot, jiihaa. Itse en halua lääkeriippuvuutta, kun olen nähnyt mitä se on aiheuttanut sukulaisilleni/tuttavilleni.

Onhan sitä joskus tullut itkettyä minkä takia en tule ihmisten kanssa toimeen ja miksi olen erilainen. Olen jo lapsesta saakka kuitenkin leikkinyt lähinnä yksin ja jo silloin ärsyynnyin jos tyttölauma tuli keskeyttämään leikkini ja siirryin toisaalle leikkimään. Teininä sulkeuduin huoneeseeni lukemaan ja kirjoittamaan enkä ikinä ymmärtänyt minkä takia jokaisen pitää ostaa juuri samanlaiset farkut ja juuri samanlainen laukku ja kuka sen määrittelee mitä saa ostaa ja mitä ei, ja mikä on muodissa milloinkin. Aivan käsittämätöntä. Ihmiset kopioivat toisiaan kuin mitkäkin aasit eivätkä omaa mitään itsenäistä tahtoa tai ajattelua. Kutsutaan kylään "juomaan kahvia" ja kertomaan Pentin sählyharjoitusten etenemisestä, koska niin vain kuuluu tehdä vaikkei siitä tilanteesta edes nautita. Järkytyksekseni tajusin kuitenkin joskus että jotkut jopa nauttivat sellaisesta. Olen siinä mielessä itsekäs, etten kutsu ketään koskaan kylään kahville ja tunnen lähinnä helpotusta, jos en saakaan kutsua jonnekin turhanpäiväisiin kissanristiäisiin.

Olen nyt viime vuosina kuitenkin onnistunut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Ei meidän sulkeutuvien ihmisten tarvitse olla samanlaisia kuin niiden sosiaalimestareiden. Me olemme hyviä juuri tällaisina kuin olemme, jne. Meidän ei tarvitse vakuutella kenellekään mitään tai mielistellä ketään. Jos joku päivittelee, ettei tuolla ole mitään sosiaalista elämää, niin mitä sitten? Kunhan on tyytyväinen itse omaan elämäänsä, jonka rakentaa. Ihmisiä kuitenkin aina löytää, jos lähtee ulos kotoa. Eri asia haluaako löytää.

Ahdistavampi tilanne olisi mielestäni, jos ei osaisi koskaan olla yksin. Sellaisiakin ihmisiä on. Kliseisesti sanottuna yksin tänne on kuitenkin tultu ja yksin lähdetään niin ehkä se olisi ihan hyväkin voimavara osata olla itsekseen.

Mulla taas oli mukava ammattikouluaika, oli paljon kavereita ja autot alla sun muut jutut oli kunnossa. Vihaan oikeasti yksinasumista, soluasunnossa oli paljon kivempaa.

"Kuitenkin nykyajan suurimmaksi "erakoitumisen" syyksi voisi nimetä yhden oleellisen tekijän: Internet. Luuletteko, että pysyisitte viikko- tai kuukausitolkulla omissa oloissanne kotona hiljaa, jos teillä ei olisi tietokonetta tai televisiota? Kun teillä on tekemistä ja virikettä kotona tarpeeksi, niin ette näe syytä poistua kotoanne näkemään ihmisiä. Kun tämä toistuu tarpeeksi pitkään, teidän sosiaaliset taidot ovat lopulta romahtaneet tasolle nolla ja ette enää "uskalla" tavata ihmisiä, koska sosiaaliset taitonne ovat niin kömpelöt."


Jos internettiä ei olisi, en olisi tavannut vuosikausiin uusia kavereita. Opiskeluaikaiset muutamat kaverit ovat jääneet jo aikoja sitten.
Netin kautta tututuminen on omalla kohdalla ainut keino hankkia uusia kavereita. Olen tavannut livenä monia ihmisiä, joihin olen ensiksi tutustunut netin kautta. Kavereiden hankkiminen suoraan tosielämässä on vain aika lailla mahdotonta, johtuen kiusaamisesta, raittiudesta, savuttomuudesta ja menneistä.
Onneksi töitä on riittänyt, joutuu pakostakin olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, eikä pääse "erakoitumaan" kokonaan. yksinäinen m-26

Mullaki on AS syndrooma. Ei se sun kavereille tai kenellekään tulisi ilmi, ellet kertoisi. Omat (harvat) kaverit tuskin edes tietävät mikä se on. Eikä kysymys olisi mistään jälkeenjäämisestäkään oikeastaan. Kannattaa mennä niihin testeihin, koska se toteaminen kuitenkin selvittää asioita.

einsteinin aikaan ei tiedetty aspergein syndroomaa eli ei ole voi tarkkaa tietää oliko hän semmoinen.

kaikilla ihmisillä on ujouden tunne ujot ihmiset ovat vain huonoja hallitsemaan sitä

"Jos nettiä ei olisi, olisit todennäköisesti
A) pitänyt tiiviimpää yhteyttä opiskelukavereihin, ettei ne olisi jääneet."

Mihin opiskelukavereihin? Mun koulunkäynnit loppui käytännössä
yläasteeseen, jouduin ulkopuoliseksi jo silloin.

"B) olisit jo opiskeluaikana ja nykyäänkin kotona hengaamisen sijaan mennyt enemmän sosiaalisiin tapahtumiin niin kuin aiempi sukupolvi on tehnyt."

No en todellakaan mennyt, eikä ollut tuolloin 80-luvulla netistä vielä tietoakaan. En mennyt silloin, enkä ole mennyt nykyisinkään.
Eli suoran syy yhteyden vetäminen pelkästään nettiin tässä yhteydessä
ontuu teoriana aika tavalla.

"C) Jos kiusaamistraumat ja sosiaaliset pelot ovat niin voimakkaat, ettet pysty sen nojalla menemään minnekään ja tutustumaan ihmisiin kasvotusten esim. harrastuksissa tai järjestöissä, niin olisit todennäköisesti hankkinut jo lääkitystä sosiaalisiin pelkoihin."

Enpä hankkinut, enkä kyllä voi suositella kenellekään muullekkaan
vapaaehtoisesti hankkiutua mahdolliseen lääkeriippuvuuteen.
Valitettavasti aloin itse tutustua lähes yhtä huonoon tuttavuuteen,
kuningas Alkoholiin, yhden sortin reseptivapaa lääkitys oli sekin siihen
aikaan, onneksi on nykyisin jo kaukana takana se "lääkitys".

jotkut miehet täällä sanovat, että vain miehet jäävät yksin ja naiset saavat aina seuraa. ei pidä paikkansa kaikkien kohdalla. Miksi pitää aina yleistää?? onhan niitä miehiäkin jotka saavat kavereita hetkessä. Itse olen nainen ja erakko myös.

Aina sama juttu. Kun tuntee itsensä hieman liian yksinäiseksi niin tulee lukemaan tänne surkeampien ihmisten juttuja. Helpottaa kummasti. :)

Olen itse ollut aina ujo joten tiedä mistä puhun:
Yksinäisyys on oman mukavuusalueella pyörimistä. Ei uskalleta kastella varpaita. Ja jos kastellaan niin mennään kuuman suihkun alle kyyhöttämään järkytyksestä. Täytyy itsellekin muistuttaa välillä, että täytyy olla aktiivinen muiden kanssa ja hypättävä sateeseen kastelemaan itsensä. Ja ennen kaikkea kohtelias: katsottava silmiin, käteltävä tiukasti ja olla kiinnostunut toisesta, vastata kohteliaasti (ei vain 1 sana).

Siinä pari neuvoa. Inisijät: jos et yritä et voi tietää..

Kaikki vaan ei ole samanlaisia "people person"eita kuten jotkut. Jotkut on ihmisten keskellä kuin kalat vedessä, ja itse asiassa jotkut ei edes osaa olla yksin, hetkeäkään. Huono seura on yksinäisyyttä parempaa ja turha puhe voittaa hiljaisuuden. Siihen nähden me useimmat olemme ilmeisesti onnellisia, osaamme nauttia omasta saurastamme, tai niistä ihmisistä, joiden kanssa olemme. Ei ole pakonomaista tarvetta haalia ihmisiä ympärille, vaikka he olisivat vain hyväksikäyttäjiä, tavalla tai toisella.

Minäkin olen kärsinyt tästä sitten lapsuuden. Lämmöllä muistelen niitä aikoja ennen koulua kun olin yksi muiden joukossa, poikien kanssa pissittiin ristiin, potkittiin palloa polvet nurmessa, joskus jopa vähän tapeltiin. Toki olin jo silloin vähän outo kun en ollut niin innostunut painista ja tappelemisesta kuten muut. Mutta sitten vasta koulun alettua sitä alkoi olla oikeasti outo. Kaverit kävi silti pyytämässä ulos leikkimään, mutta minä tyhmä en lähtenyt. Myöhemmin sen sitten sai kokea siinä kun kaverit tulee pyytämään jalkapalloa lainaan, ja pelaa meidän nurmella, mutteivat edes kysy minua mukaan.

Seuraavan kerran yläasteella ihmetellään, että onko sun kissa kuollu vai mitä ihmettä sulle on tapahtunu. Eipä siinä osaa sanoa mitään ja mielessään itsekin ihmettelee, mikä on vialla. Seuraavassa hetkessä on koko koulun kiusaamisen kohde numero yksi kun on niin jumissa, ettei tee mitään vaikka vieressä haukutaan tai heitetään kananmunalla päähän. Lukiossa onneksi sain taas kavereita ja etenkin täysi-iköisyyden ja alkoholin myötä jonkinlaista pellen suosiota. Jolla pääsin ratsastamaan opiskelijaelämään. Ja siihen, että olen nykyään alkoholisti.

Kaikki meistä ei vaan ole seurallisia. Kaikki meistä vaan ei osaa puhua kaikille. Ja ennen kaikkea kaikki meistä ei vaan kaipaa seuraa 24-7. Ihmiset on erilaisia ja meille erilaisille se seuran hankkiminen etenkin silloin kun sitä haluaa voi olla todellakin vaikeaa. Mutta melkeen 30-vuotta on selvitty ja selvitään edelleenkin. Toisinaan halveksuen muita, toisinaan kateellisina ja säälien itseä, toisinaan antaen aitoa arvostusta mukaville ja ymmärtäville "normaaleille ihmisille".

Ja hei erakkotyttö, asperger ei ole sairaus! vaikka siitä kai diagnoosin saa... tarkkaa määritelmää en nyt osaa heittää, mutta kyse on käsittääkseni ihmisen luonteesta/persoonallisuudesta, joka liittyy neurobiologiaan - sairaus tai vamma se ei ole. Mutta varmasti sillä saisi myös ymmärrystä, jos jonkinlaisen selityksen saisi. Sitä kautta pääsisi varmasti myös vertaisten piiriin, josta kavereita voi löytyä.

tässä mailomassa harvoin löytää tosi ystäviä . maailma on epäoikeudenmukainen paikka mutta pitää olla vahva muuten täss mailmassa ei pärjää , se on perseestä mutta totta

Olen 12-vuotias nuori kimuli Pohojanmaalta. Ainut kontakti sosiaalisiin maailmaan on ollut vuosittainen visiitti vekaravarkaudessa. Itselläni yksinäisyys on tuntunut suurin piirtein tält: setä kaatuu päälle, ahdistaa, vituttaa ja yksinkertaisesti masentaa ku en saa ystixii. Haluisin vaan, että mullakin ois joku bff.

Sama homma, vaikka ikää jo 44 v mies. Olen kärsinyt alkoholismista, raittiina ollut jo kauan. Kun dokasin, oli aina kapakassa seuraa, samoin jo nuorempana yo-tutkinnon ja sitä seuranneen yliopisto-opiskelun aikana. Se oli sosiaalisinta kauttani. Sen sijaan aivan lapsena ja teininä olin yksinäinen, ja hirvitti mennä pihallakin toisten seuraan. Olin koulukiusattu myös.

Nyt siis raittiina tunne, etten kuulu mihinkään. Kaikki opiskeluajan kaverit poissa piiristä, en ole jaksanut pitää aikoinaan yhteyttä ja osa jätti pitämättä minuun kun dokasin paljon. Nyt ei siis ketään vapaa-ajan kaveria, vain vaimon kanssa kaksistaan. Töissä olen sitkeästi koettanut roikkua muutaman työkaverin kanssa ruoka-ja kahvitunneilla mukana, mutta vahvemmat (suulaammat itseään esille tuovat) persoonat vievät ns tilan ja kuuntelen, ja osa jutuista suoraan sanoen tympäisee ja ketuttaa. Nyt sitten jätin koko sosiaalisuuden pois työpaikalla ja yksin sitten työhuoneessa. Aika käy hemmetin pitkäksi, mutta en osaa tuossa porukassakaan olla luonteva tai jutella. Alkaa ahdistamaan ja jännittämään, etenkin kun yksi heistä on kuuluisa juorukello vieden kaikki asiat aina eteepäin.

Muutenkin matalalentoa, tuntuu että olisi paras käyttää haulikon piiippua suussa...

Introvertit väsyy sosialisoidessa. Niin tapahtuu minulle. Minun täytyy päästä nukkumaan jos olen joutunut sosiaaliseen tilanteeseen. Yksinäisyys ja hiljaisuus antaa voimia. Nuorena yksinolo häiritsi mutta ei ikääntyessä.

OLEN MYÖS ERAKKO

Rakastan rauhaa, järjestystä, omaa aikaa, omaa tilaa, vapautta jne. Olen kaikkein onnellisimmillani omassa ihanassa ja kauniissa kodissani, omien ihanien tavaroideni kanssa, omia kivoja juttujani puuhastellen ja oman itseni sekä mukavan mieheni kanssa. Ihmisiä, ystäviä, lapsia tai eläimiä en kaipaa. Ihmiset ottavat enemmän kuin antavat ja tuovat suruja enemmän kuin iloja. En tarvi ihmisiä pilaamaan parisuhdettani ja elämääni. Töiden takia joudun olemaan ihmisten kanssa tekemisissä ja se riittää. Minua ei kiinnosta kenenkään asiat enkä halua, että joku tulee utelemaan minun asioitani. Olen epäsosiaalinen, itsekäs, vapaudenhaluinen, materialistinen ja mukavuudenhaluinen ihminen. Mutta en onneton sellainen, vaan onnellinen. Minä rakastan myös kauniita tavaroita, huonekaluja, koriste-esineitä, vaatteita, koruja, laukkuja ja kenkiä. Minä tykkään myös harrastaa kuntoilua ja matkustella, mutta vain mieheni kanssa. Mieheni ei myöskään kaipaa muuta seuraa kuin minut. Koti on myös täynnä virikkeitä, ei ihmissuhteita tarvitse. On kännykät, radiot, televisiot, cd-soittimet, tietokoneet, lehdet, kirjat jne. Niissä on tarpeeksi seuraa ja aika kuluu ihanasti. Materia ja oma rauha tekevät minut onnelliseksi. Ne eivät aiheuta minkaanlaista stressiä. odotan aina innolla, kun saan työpaikan oven kiinni ja työäivä on ohi, että pääsee omiin oloihin. On ihana tulla omaan kauniiseen, siistiin ja rauhalliseen kotiin. Syödä rauhassa, käydä lenkillä rauhassa, käydä kuntosalilla rauhassa, rentoutua rauhassa, vaikka koko ilta sohvalla telkkua katsellen tms. Se on luxusta. Tulisin hulluksi, jos pitäisi vielä töiden jälkeen lähteä hakemaan lapsia päiväkodista, laittamaan niille ruokaa, kuskaamaan harrastuksiin jne. En todellakaan kaipaa työpäivän jälkeen kakaralaumaa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi tai kotieläimiä hoidettavaksi. Olen totaalisesti erakko. Se on täysin minun juttuni. Tykkään myös paljon hemmotella itseäni ja käydä erilaisissa kauneushoidoissa, kylpylöissä ja hieronnoissa. Olen muotitietoinen ja aina laitettu. Minua varmaan pidetäänkin itsekkäänä ja se on minulle sanottukin. Monet luulee, että olen kova bailaaja, mutta sitä en kuitenkaan ole. Ulkonäöstä päätellen niin voisi luulla. Minulla ei ole yhtään muuta ystävää kuin mieheni. Enkä tarvi. Näin on hyvä.

Toi oli jo trollausta :D Pitää olla ilman parisuhdetta, että voi sanoa erakoksi. Se on täysin eri asia, kun tietää, ettei ole ketään odottamassa, kun menee kotiin. Ainakin säästyy mustasukkaisuus ongelmilta, jos on samanlaiste kuin teillä xD

Tuut löytämään vielä hyviä kavereita varmasti!

itelläkin samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin muilla tässä ketjussa.oisko joku halunnu olla yhteyksissä mun kaa?

itelläkin samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin muilla tässä ketjussa,oisko joku halunnu olla yhteydessä?