Joskus nelisenkymmentä vuotta sitten matkustin paljon junalla. Makuupaikkaa varatessani olin tottunut varaamaan ylimmäisen petipaikan, jotta sain levitellä matkatavarat ympärilleni ja asua "orrella" kaikessa rauhassa matkani aikana.
60-luvun alussa olin menossa Pohjanmaalle sulhaseni vanhempien luo ensimmäistä kertaa.
Matkan tein yöjunalla ja kotikaupunkini asemalta lähtiessäni oli jo hämärää, matkatoverini olivat jo nukkumassa.
Riisuduin ja kömmin (tällä kertaa) keskimmäiselle petille. En saanut unta, ajattelin huomista päivää ja kuinka minut otettaisiin vastaan. Tuli nälkäkin. Ajattelin, että äidin laittama eväspaketti, karjalanpiirakat, olivat jääneet lattialle kassiin, enkä uskaltanut häiritä kanssamatkustajiani kiipeämällä alas. Pientä jaakopinpainia ja piirakat voittivat.
Kiipesin varovasti alas, otin rapisevan voipaperikäärön ja heitin edelläni petille. Mutta sitten olikin piirakkapaketti hävinnyt! Etsin pitkin seinän viertä, tyynyn alta. Paketti oli ja pysyi poissa.
Kiipesin takaisin lattialle, varmana siitä että paketti oli luisunut sänkyjen alle. Olin kontallani alimmaisen petin vieressä, siirtelin matkatoverini kasseja ja tunnustelin kädelläni seinän vierustaa pitkin mutta mitään ei jäänyt "koukkuun". Huomasin vaan tuijottavani parinkymmenen sentin päästä kauhistunutta tai ehkä vihaista matkatoveriani silmästä silmään siellä vaunun hämärässä. Hän luuli varmaankin että olin hänen kassejansa penkomassa.
Kiipesin takaisin petilleni ja mietin hävinneen paketin mysteeriä. Kadutti, etten ottanut ainakin omenaa mukaani kun kerran alhaalla olin ollut.
Kiipesin taas alas ja otin omenan, kaiken varalta pitelin sitä lujasti nyrkissäni ettei sekin häviäisi kuin tuhka tuuleen.
Siinä omenaa järsiessäni kuulin kun yläpetillä nukkuva matkustaja käänsi kylkeä ja läts - sieltähän minun piirakkani tulivat lattialle!
Siis kiireesti vielä kerran piirakoitten perään!
Yritin avata pakettia varovaisesti, mutta voipaperin rapina tuntui moninkertaistuneen siinä ahtaassa ja akustisessa tilassa missä sitten nälkääni sammuttelin.
Söin kaikki piirakat kerralla. Parasta niin. Eivät kadonneet silmistä.
Sitten en voinut pidättää mahtavaa röyhtäisyä!
Sen röyhtäyksen mukana alkoi aivotkin taas toimia ja ajattelin, kuinka matkatoverini olivat viimeisen parituntisen kokeneet! Kukaan ei ollut puhunut mitään. Valoja ei oltu sytytelty.
Alkoi naurattaa. Aivan valtavasti. Yritin tukahduttaa naurua tyynyllä. Hytkyin ja naurun tahdissa alkoi ruosteinen "slaafini" narista äänekkäästi. Siitä narinasta tuli taas uusia mielikuvituksellisia kuperkeikkoja...
Ei auttanut muu, kuin kiivetä alas vielä kerran, pukeutua pimeässä, haalia matkatavaransa ja häipyä käytävään nauraa hohottamaan.
Mutta sitten tuli liikettä matkatovereihini. Hakkasivat nyrkillä seinään ja huusivat:
"Turpa kiinni"!
Matkakommelluksia tai muita kömmähdyksiä
17
805
Vastaukset
- Rauha
Tuon mokamaisterin arvonimen olen aivan itse itselleni myöntänyt. Se on ollutkin jo melkoisen pitkään.
Niin- tässä saa kai muustakin mokasta kertoa kuin reissussa sattuneista.
Tämä liittyy noihin lapsuuden ah-niin 'kultaisiin' aikoihin.
Näihin koulun joulu- ja kevätjuhlien esiintymisiin kai jokainen on joskus osallistunut, niin minäkin. Vaikka olen aina ollut ujonpuoleinen, olin niissä aina jonkinmoisessa roolissa. Olisiko se ollut opettajan puolelta sitä 'kaivon reunalle nostamista '.
Aivan ensimmäisiä kouluvuosia se oli, kun joulunäytelmässä jokin satuhamo olin (tarkkaan en muista,enkeli,lumihiutale,tähtityttö vai joku muu hahmo), mutta lyhyen puoleinen harsovaate siihen tarvittiin.
Vaatteet vaihdettiin koulun jääkylmässä näyttämön takaisessa huoneessa. Kaikki oli mielestäni jo kunnossa, kun satuin vilkaisemaan isoon peiliin, joka sinne meitä varten oli tuotu.
Mikä näky! Lyhyen kauniin harsohamosen alapuolella näkyi sukkanauhat ja pätkä paljaita rimppakinttuja. Sukat taisivat olla liian lyhyet tai sitten sukkanauhat liian pitkät, mutta tällä satuhahmolla varsin koominen yhdistelmä.
Eipä siinä ehtinyt muuta kuin tempaista sukat pois, minne ne pitkät sukkanauhat ahdoin, en enää muista, mutta sinä jouluna sillä näyttämöllä seisoi yksi varsin viluinen sinipunervasäärinen satuhahmo.Tuosta tuli mieleeni kun olin ekaluokkalaisena jossakin näytelmässä ja esitin orpotytön osaa. "Äitipuoleni" piti olla rakastava ja hellä.
Osaa esitti yläluokkien ilkein tyttö ja kesken esityksen, kun istuin hänen sylissään, hän nipisti minua persuuksista! Sillä seurauksella että annoin raikuvan korvapuustin kaiken kansan edessä... Menihän siinä vuorosanat vähän pieleen, kun äsähdin hänelle: - Et sitte ennee nipistele!- Rauha
Minulla kun ei opetellut vitsit tahdo pysyä millään muistissa niin jouduinpa taas kerran kiipeliin.
Oltiin nimittäin laivaseminaarissa ja ennen lähtöä oli kaikille annettu tiettäväksi, että joku vitsi pitää kaikkien kertoa noin tunnelman laukajaisiksi.
No, tietenkin opettelin yhdestä lehdestä jonkun mielestäni yksinkertaisen, jossa ei paljon esittämistaitoa olisi tarvittu. Porukka kertoili juttujaan, itse tietenkin viivyttelin mahdollisimman kauan, ja TOTTA KAI se edellinen oli keksinyt saman vitsin.
Mitäs nyt, mietin. Samaa ei kehtaa kertoa eikä kysyä muistaisiko tuo edellinen jonkun muun siitä samasta lehdestä jota olimme lueskelleet.
Muuta en sitten keksinyt kuin ottaa pöydältä drinkkilistan ja kysyin porukalta, katseltaisiinko nyt näitä laulun sanoja.
Kai sekin jonkun mielestä vähän vitsiltä kuulosti. 50-luvun lopulla kun olin opettajana niin harjoittelimme kevätjuhlaa varten keijuleikkiä.
Kenraaliharjoituksissa kun puettiin keijukaiset harsopukuihinsa ja keijut olivat avojaloin, tein sen havainnon että monella keijukaisella oli tosi likaiset jalat...
Annoin heille tehtäväksi että pesisivät kunnolla jalkansa ja leikkaisivat varpaittensa kynnet kun on se oikea esiintyminen, ettei tarvitse katsella p-varpaitten karkeloa!- exR
MdK-MdK kirjoitti:
50-luvun lopulla kun olin opettajana niin harjoittelimme kevätjuhlaa varten keijuleikkiä.
Kenraaliharjoituksissa kun puettiin keijukaiset harsopukuihinsa ja keijut olivat avojaloin, tein sen havainnon että monella keijukaisella oli tosi likaiset jalat...
Annoin heille tehtäväksi että pesisivät kunnolla jalkansa ja leikkaisivat varpaittensa kynnet kun on se oikea esiintyminen, ettei tarvitse katsella p-varpaitten karkeloa!Tämä opettaja meidän koulussa tarkisti yhtenä aivan tavallisena koulupäivänä kaikkien tyttöoppilaidensa jalkojen ja sukkien kunnon.
Komensi riisumaan sukat, laittamaan ne käsivarrelle pohjapuoli ylöspäin ja sitten jonotettiin rivissä vuoroa valkoisen makulatuuripaperin päälle. Arvaatte ehkä, miltä pikkuvarpilimme näyttivät vähän takertuessaan hohtavan valkeaan pintaan.
Onnistuisikohan nykypäivän koulussa?
. exR kirjoitti:
Tämä opettaja meidän koulussa tarkisti yhtenä aivan tavallisena koulupäivänä kaikkien tyttöoppilaidensa jalkojen ja sukkien kunnon.
Komensi riisumaan sukat, laittamaan ne käsivarrelle pohjapuoli ylöspäin ja sitten jonotettiin rivissä vuoroa valkoisen makulatuuripaperin päälle. Arvaatte ehkä, miltä pikkuvarpilimme näyttivät vähän takertuessaan hohtavan valkeaan pintaan.
Onnistuisikohan nykypäivän koulussa?
.Kyllä tuo keijukaisten karkelo jäi ainutlaatuiseksi esitykseksi. Ja varpaat olivat puhtaat kuin uudet perunat :-)
- Helena04
Ratkiriemukasta luettavaa, MdK, tuo kommelluksesi, kiitos.
Pinnistelen muistiani, vaan ei toistaiseksi avaudu kommelluslokero kuin raolleen:
18-kesäisenä tanssiessani can-cania kolmen tytön ryhmässä eräässä juhlassa minun peruukkini lensi pitkin nurkkia tanssin vauhdissa. En antanut sen häiritä, vaan iloisena jatkoin. Ja amatöörejä ymmärrettiin, jopa kannustettiin. mutta kyllä sitä sattui hotellikommelluksia jo 50-luvulla!
Olin siihen aikaan pohjois-Karjalassa rajaseudulla. Huvittelumahdollisuudet olivat 45 km:n päässä olevassa kaupungissa ja kylältä missä olin opettajana, oli linja-autoyhteys kaupungin suuntaan vaan kerran päivässä.
Jos halusi tanssia, oli yövyttävä kaupungissa.
Olin lähtenyt erään tyttöystävän kanssa kaupunkiin tanssimaan ja olin varannut yöpymispaikan pienestä hotellista. Meillä oli monta tuntia aikaa ennenkuin tanssit alkoivat, joten päätimme ottaa pienet kauneusunet. Laitoimme tukkamme papiljoteille ja riisuuduimme alushameisilleen.
Minun piti mennä käymään vessassa, joka oli oveamme vastapäätä käytävän toisella puolella. Kurkistin oven raosta, reitti oli selvä ja pujahdin vessaan. "Minäkin tulen", ehti huonekaverini sanoa ja syöksyi perässäni. Kuulimme kuinka huoneen ovi paukahti kiinni ja meni lukkoon!
Siellä me sitten seisoimme, papiljotit päässä, alushameisillaan, hotellin kolmannessa kerroksessa!
Hanhen marssissa hiippailimme kerros kerrokselta alemmas, kunnes pysähdyimme kerrosten välille ja yritimme herättää respassa nuokkuvan kaverin huomiota. Minä räpsyttelin sormilla ja huutelin "heitä", mutta poika oli varmaankin huonokuuloinen. Saimme apua kun ulko-ovesta tuli uusi vieras ja huomasi meidät kurkkimassa kaiteen yli. Hän sanoi respassa olevalle jotakin ja poika havahtui. Hän ymmärsi tilanteen kun näki "asusteemme", tuli aukaisemaan oven ja näytti jopa vara-avaimen piilopaikan, jos vielä joskus jäisimme oven taakse.
Siihen ne unet sitten karisivat siltä kertaa!Antaa mennä kun on alamäki, lauloi Irwin.
Minä kerron nyt tähän samaan syssyyn toisen jutun tästä samasta hotellista, missä tyttökaverini kanssa tapasimme yöpyä tanssireissuillamme.
Hotellissa ei ollut yöportsaria, vaan kl 24 pistettiin ovet lukkoon. Mitään ruokatarjoilua ei myöskään ollut siihen aikaan vuorokaudesta.
Eräällä tanssireissulla ollessamme tulimme viisi minuuttia ennen puolta yötä tyttökaverini kanssa ja menimme tuttuun huoneeseen kolmannessa kerroksessa.
Nauroimme ja hulluttelimme. Niin tuntui muutkin nuoret tekevän. Kadun toiselta puolelta kuului nuorten naurua ja kun kurkistin ikkunasta näin että porukkaa oli kertynyt nakkikioskin luo.
Ykskaks huomasimme kuinka nälkä meilläkin oli.
Ulos ei voinut mennä kun ulko-ovi oli jo lukittu.
Sain idean. Aukaisin ikkunan ja aloin huudella "apuva" jos joku kuulisi minua.
Päät kääntyivät kolmatta kerrosta kohti. Kysyin jos joku voisi ostaa meillekin nakit jos lähetän rahaa alas.
Minulla oli villapuseron neule mukana. Katkaisin lankakerästä lankaa, sidoin toiseen päähän setelin ja laskin sen alas. Avulias nuori mies otti setelin ja kävi ostamassa makkaroita, jotka nakkikioskin hoitaja oli käärinyt voipaperiin, vaihtorahakin oli mukana ja niin minä ongin nakkipaketin ylös!
90-luvun alussa olin työmatkalla Suomessa, oli helmikuu, kovat pakkaset.
Olin yöpynyt eräässä motellissa keski-Suomessa ja tarkoitus oli jatkaa matkaa itä-Suomeen seuraavana aamuna. Autoni oli motellihuoneen oven edessä eikä lähtenyt käyntiin aamulla, joten laitoin moottorilämmittäjän vähäksi aikaa päälle.
Auton lämpenemistä odotellessa huomasin että on tankattavakin, matka on pitkä, enkä tunne seutuja niin hyvin että tietäisin minkälaisen taipaleen päässä seuraava huoltoasema on.
Auton käynnistyttyä lähdin liikkeelle ja ajoin motellin vieressä olevalle tankkauspaikalle.
Tankkauksen jälkeen auto ei inahtanutkaan. Oli mentävä huoltoaseman sisälle pyytämään apua.
Kun avasin oven (kello oli n 9 aamulla), seisoi siellä kolme aika "liikuttuneessa tilassa" olevaa miehen turilasta, karvareuhkat päässä, rukkaset kourassa. Tiskin takana seisoi huoltoaseman omistaja.
Kaikkien katseet kääntyivät tulijaa kohti. Voin aavistaa että he odottivat jännittyneinä mitä tuo ruotsalaisrekisteröidyn auton omistaja haluaa.
Näky oli niinkuin jostakin filmistä. Siinä sain taas kerran sellaisen riiviön yllättää nämä äijät
että rupesin huutamaan: Apuva, Apuva, APUUVA!!!
"Asiakkaat" näyttivät vähän hätääntyneiltä, mutta huoltoaseman omistaja alkoi tajuta mistä on kysymys, kohotti kättään ja sanoi: "Ota raahallisesti, ota raahallisesti! Tarttooko köyttä?"
Selitin sitten tilanteen, äijät kuuntelivat vieressä ja yksi heistä rohkaistui sanomaan kädellä huitaisten: "Anna aaton seistä, männään kaljalle!" Toinen jatkoi: "Nuin nättiä tyttöö myö ei piästetä minnekkään!"
Koko äijälauma tuli kuitenkin lykkäämään autoani käyntiin ja yksi huusi vielä perään: "Nyt tyttö kuule aja sinne minne oot mänössä, elä pyssäätä aatoo ies pissihään tähe!"
Ja minä tyttö ajoin ja nauroin itsekseni ja ajattelin että on se hyvä ettei kukaan tiedä kuka minä olen, voin hullutella niin paljon kuin haluan!- exR
"Minni-Hiiret merihädässä"
Tuolla Toisaalla ( käytän tätä nyt oikein paikan nimenä, on sieltä sen verran monta juttua lähtenyt elämään) keskusteltiin Malmstenista ja Mikin ansiosta kaivautui muistista taas yksi moka.
Olimme tyttökerhon kanssa soutuleirillä, sellaisella pienemmällä paatilla nyt, vaikka joskus seilailimme kirkkoveneelläkin.
Soutelimme kohti kotirantoja ja vähän taisi porukkaa jo kyllästyttääkin, koska päätimme 'oikaista' yhdessä kanavassa sulkujen ohi. Jotsikka oli tietävinään, kummasta kanavan aukosta oli turvallista laskea alas.
Tultiin siihen kosken(?) niskalle, eikä kukaan älynnyt, että 'varma tieto' ei kertonut kummasta suunnasta katsottaessa turvallinen.
Nämä 'oppaan' taitoni olivat kai jo silloin jotenkin ilmenneet, koska minut komennettiin kokkaan katsomaan, näkyikö kiviä.
No, Totta kai näkyi! Väistelimme siinä muutaman murikan, mutta sitten....
En voinut muuta kuin pienessä paniikissa parkaista:"Näitä on joka puolella, en kestä edes katsoa!" Kohta oltiinkin kivissä kiinni. Kokka alkoi kääntyä tulosuuntaan kuin kellon viisari.
Mitäs nyt-tilanne taas edessä.
Jotain hullunrohkeutta se kait oli, että katsoin jotsikan kanssa parhaimmaksi nousta veneestä virtauksen alla näkyville pintakiville kiskomaan paattia turvallisempaan paikkaan. Muistan ilahtuneeni, etteivät kivet edes tuntuneet kovin liukkailta.
Joku 'voima' kanssamme taas kai oli, kun onnistuimme vetämään veneen irti. Vastarannalta oli lähtenyt muuan herrasmies yksinään soutamaan apuun, kädet kävivät kuin tuulimyllyn siivet, mutta Minni-Hiiret laskettelivat jo (laulellen) tyylikkäästi ohi.
Hassua oli, että oikean reitin vesi näytti niin syvältä, mustalta ja pyörteiseltä, että osa porukasta sulki silmänsä pahimmassa kohtaa, niin minäkin!- exR
Käväisin tuolla Toisaalla, ja sieltä tarttui junamatkamuistelo ammoisina aikoina Saksassa.
Meitä oli yksi kerhollinen matkalla, ja jollakin asemalla (minulta on turha kysyä tarkennuksia) Saksassa jouduimme ahtautumaan täpötäyden junan vessanedustiloihin, jossa ennestään oli ties minkä valtakunnan matkustajaa, kielten sekamelska oli melkoinen. Ei siinä mitään, että vessaankin pyrki porukkaa vaikka asemalla oltiin, mutta kun siellä junan seinustalla ikkunan vieressä katseli maisemia TOSI hyvän elopainon omaava mieshenkilö.
Siinä tuskitellessa tulin sanoneeksi melkoisen reippaalla volyymilla, että "tuokin mies vie vaikka kuinka monen tilan".
Juu, tehän arvaattekin! Kotvasen kuluttua 'tuo mies' kysyy selvällä suomen kielellä: "Koskahan tämä juna ruppee lähtemään?"
Loppuhuipennusta en muista tarkkaan, mutta aika punainen se saattoi olla. exR kirjoitti:
Käväisin tuolla Toisaalla, ja sieltä tarttui junamatkamuistelo ammoisina aikoina Saksassa.
Meitä oli yksi kerhollinen matkalla, ja jollakin asemalla (minulta on turha kysyä tarkennuksia) Saksassa jouduimme ahtautumaan täpötäyden junan vessanedustiloihin, jossa ennestään oli ties minkä valtakunnan matkustajaa, kielten sekamelska oli melkoinen. Ei siinä mitään, että vessaankin pyrki porukkaa vaikka asemalla oltiin, mutta kun siellä junan seinustalla ikkunan vieressä katseli maisemia TOSI hyvän elopainon omaava mieshenkilö.
Siinä tuskitellessa tulin sanoneeksi melkoisen reippaalla volyymilla, että "tuokin mies vie vaikka kuinka monen tilan".
Juu, tehän arvaattekin! Kotvasen kuluttua 'tuo mies' kysyy selvällä suomen kielellä: "Koskahan tämä juna ruppee lähtemään?"
Loppuhuipennusta en muista tarkkaan, mutta aika punainen se saattoi olla.Jotakin vastaavaa sattui minulle kun olin miesystäväni kanssa Espanjassa.
Playalla saattaa olla ahdasta, sen kaikki tietävät. Meillä oli omasta mielestämme runsaasti välimatkaa toisiin rannalla oleviin, kun "seuraamme" tuppautui pari naista. Ei niin, että he olisivat alkaneet jutella, tulivat vaan muuten niin lähelle että olisi heidän luullut kuuluvan seuraamme.
Makasimme mahallaan kasvot toisiimme päin kääntyneinä. Naiset juttelivat puolaksi keskenään ja tuijottivat meitä silmät pyöreinä.
Minua alkoi ärsyttää heidän tuijotuksensa ja tokaisin miesystävälleni: - Mitähän pirua ne töllää? -
Hetken päästä nousivat naiset seisomaan ja toinen kysyi selvällä ruotsin kielellä: - Olisitteko kilttejä ja katsoisitte kamojemme perään kun käymme kahvilla?
Esirippu.- exR
exR kirjoitti:
Käväisin tuolla Toisaalla, ja sieltä tarttui junamatkamuistelo ammoisina aikoina Saksassa.
Meitä oli yksi kerhollinen matkalla, ja jollakin asemalla (minulta on turha kysyä tarkennuksia) Saksassa jouduimme ahtautumaan täpötäyden junan vessanedustiloihin, jossa ennestään oli ties minkä valtakunnan matkustajaa, kielten sekamelska oli melkoinen. Ei siinä mitään, että vessaankin pyrki porukkaa vaikka asemalla oltiin, mutta kun siellä junan seinustalla ikkunan vieressä katseli maisemia TOSI hyvän elopainon omaava mieshenkilö.
Siinä tuskitellessa tulin sanoneeksi melkoisen reippaalla volyymilla, että "tuokin mies vie vaikka kuinka monen tilan".
Juu, tehän arvaattekin! Kotvasen kuluttua 'tuo mies' kysyy selvällä suomen kielellä: "Koskahan tämä juna ruppee lähtemään?"
Loppuhuipennusta en muista tarkkaan, mutta aika punainen se saattoi olla.Eikö tässä maassa kukaan mokaile,edes tällä palstalla? Yksinkö minun on pitänyt kaikki kömmät tehdä? En aio silti miksikään K-H:n entisen siipan nettipäiväkirjan jatkajaksi, kunhan taas tässä hiljaisten tuntien aikana jotain mieleeni juolahti.
Olen ollut kovin huvittunut tästä itse keksitystä Utoplandian oppaan hommasta, sillä totuus on täysin toisenlainen. Omaan niin kehnon suuntavaiston, että minusta eroon päästäkseen ei tarvitse kuin kuljettaa kohtalaisen metsikön keskelle, pyöräyttää pari kertaa ympäri, niin sinnehän jäisin.
Ym. ominaisuus liittyykin läheisesti seuraavaan mokaan, joille ei loppua tunnu olevan.
Siis, tämän jo aiemmin mainitsemani tyttökerhon kanssa päätimme ottaa osaa suunnistuskilpailuihin ( ainoastaan siitä syystä, että tiedossa oli iltabileet kisan jälkeen).
Jotsikka puhuttiin ympäri ja alettiin suunnitella strategiaa. Siinäpä heti ensi hetkillä todettiin, ettei kukaan meistä, jotsikkaa lukuunottamatta, osannut käyttää kompassia.Into oli kuitenkin kaikilla kova ja jostakin syystä opettelemisen vaiva lankesi minulle. Eihän sen nyt NIIN ihmeellinen homma pitänyt olla.
En edes muista kuinka pitkä aika jäi kuivaharjoitteluun, käytännön 'taidot' piti näyttää itse kisassa. Vielä kisapäivän aamuna kävimme systeemit läpi tuvan pöydän vieressä.
Kaikkihan sen arvaavat, miten kävi. Ensimmäinen rasti sentään löydettiin, tosin edellisiä lähtijöitä peesailemalla, sen jälkeen oltiinkin sitten ties missä. Aikaa kului. Joku porukasta jo huolestui ettei ehditä perille edes pippaloiden alkuun. Löydettiin sitten sen verran kookas järvi, että kartaltakin paikannettiin ja mikä ihanuus, sen rannalla lukitsematon vene.
Hätätilannehan siinä oli päällänsä, tietty, soutamalla maaliin. Harmittamaan jäi enää se, kun vene piti palauttaa samaan paikkaan.
Muut kisailijat olivat jo saunareissua myöten valmiita, jotsikka aikonut kerätä etsintäpartion.
Jäi siitä 'kilpailusta' kuitenkin palkinto, nimittäin löysimme isot hirven lapiosarvet, jotka ovat vieläkin tallella jossain. - exR
exR kirjoitti:
Eikö tässä maassa kukaan mokaile,edes tällä palstalla? Yksinkö minun on pitänyt kaikki kömmät tehdä? En aio silti miksikään K-H:n entisen siipan nettipäiväkirjan jatkajaksi, kunhan taas tässä hiljaisten tuntien aikana jotain mieleeni juolahti.
Olen ollut kovin huvittunut tästä itse keksitystä Utoplandian oppaan hommasta, sillä totuus on täysin toisenlainen. Omaan niin kehnon suuntavaiston, että minusta eroon päästäkseen ei tarvitse kuin kuljettaa kohtalaisen metsikön keskelle, pyöräyttää pari kertaa ympäri, niin sinnehän jäisin.
Ym. ominaisuus liittyykin läheisesti seuraavaan mokaan, joille ei loppua tunnu olevan.
Siis, tämän jo aiemmin mainitsemani tyttökerhon kanssa päätimme ottaa osaa suunnistuskilpailuihin ( ainoastaan siitä syystä, että tiedossa oli iltabileet kisan jälkeen).
Jotsikka puhuttiin ympäri ja alettiin suunnitella strategiaa. Siinäpä heti ensi hetkillä todettiin, ettei kukaan meistä, jotsikkaa lukuunottamatta, osannut käyttää kompassia.Into oli kuitenkin kaikilla kova ja jostakin syystä opettelemisen vaiva lankesi minulle. Eihän sen nyt NIIN ihmeellinen homma pitänyt olla.
En edes muista kuinka pitkä aika jäi kuivaharjoitteluun, käytännön 'taidot' piti näyttää itse kisassa. Vielä kisapäivän aamuna kävimme systeemit läpi tuvan pöydän vieressä.
Kaikkihan sen arvaavat, miten kävi. Ensimmäinen rasti sentään löydettiin, tosin edellisiä lähtijöitä peesailemalla, sen jälkeen oltiinkin sitten ties missä. Aikaa kului. Joku porukasta jo huolestui ettei ehditä perille edes pippaloiden alkuun. Löydettiin sitten sen verran kookas järvi, että kartaltakin paikannettiin ja mikä ihanuus, sen rannalla lukitsematon vene.
Hätätilannehan siinä oli päällänsä, tietty, soutamalla maaliin. Harmittamaan jäi enää se, kun vene piti palauttaa samaan paikkaan.
Muut kisailijat olivat jo saunareissua myöten valmiita, jotsikka aikonut kerätä etsintäpartion.
Jäi siitä 'kilpailusta' kuitenkin palkinto, nimittäin löysimme isot hirven lapiosarvet, jotka ovat vieläkin tallella jossain.Anteeksi, MDK, onnistun mokaamaan mokanikin!
exR kirjoitti:
Anteeksi, MDK, onnistun mokaamaan mokanikin!
ja varsinkin kiireessä!
Minulle sattuu kaikenlaista ostosreissuillakin.
Kerran oli isossa IKEA-talossa ja menin ensin vessaan. Yksi invavessa näytti olevan vapaana, joten vetäisin oven kiireellä auki. Pytyllä istui nainen kauhistuneen näköisenä. Hänen olkalaukkunsa roikkui vessan oven kahvassa sisäpuolella.
Minä vaan huikkasin iloisesti: - Hei, sinäkö täällä istut! ja paiskasin oven samalla vauhdilla kiinni sillä seurauksella että hänen laukkunsa heilahti oven ulkopuolelle!
Oli vaan pakko avata ovi vielä yhden kerran ja heittää laukku oven sisäpuolelle...
Olin kuntosalilla. Välineitä pitkin seinän vierustoja, käytävä välillä. Istuin penkissä, missä vahvistetaan torsoa kiertoliikkeen ja painojen avulla.
Vastapäätä, käytävän toisella puolella, oli mies mahallaan penkin päällä, paino kinttumutkassa, potkaisi painon taaksepäin tasaisin väliajoin.
Joka kerta kun hän potkaisi niin hänen shortsinlahkeestaan pulpahti "pallerot" esille :-)
Mihinkäs minä silmäni pistin, pallerot oli siinä kuin tarjottimella silmieni korkeudella puolentoista metrin päässä!
Mies nousi penkiltä hikisenä, pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi: - Huh, huh!
- Huh, huh! vastasin ja huiskutin kädelläni kasvojani ja suu oli varmaankin korvasta toiseen.
Mitä tästä pitäisi miesten oppia? Joo, että eivät ratko verkkohousuja shortseistaan pois, sipulitkin pidetään pussissa!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Zelenskyi ei suostunut nöyrtymään Trumpin ja Vancen edessä, siksi meni pieleen
Trumppia täytyy imarrella, silloin homma toimii aina. Tähän Zelenskyi ei suostunut.6734249Harmi että
Pidät niin vastenmielisenä. Olen minäkin välissä ollut ihan kamala sinulle ja ihmetellyt miten voit minusta tykätä. Se o192135- 921213
- 701086
Nainen, olet jotenkin lumoava
Katselen kauneuttasi kuin kuuta, sen loistoa pimeässä. Sen kaunis valo on kaunista sekä herkkää ja lumoavaa. Olet naisel66908Trump näytti slipoveri-ukolle kaapin paikan!
Slipoveri-ukko Ukrainan presidentti Volodimir Selenskyi meni tapaamaan valkoiseen taloon Trumppia ilman kunnon tuliaisia113842Jos saan sinut elämääni
niin minun täytyy nukkua ihan ensimmäiseksi 2vk putkeen. Sopiiko se sinulle? Väsynyt olen ollut ja niin levollinen olo73827- 65816
Kun Zele jenkeissä kävi
Enää ei Zele saanutkaan miljardeja ilmaista rahaa niin helposti. Läksyttivät oikein kunnolla pientä miestä ja joutui poi245779- 37763