Miten jaksaisin

Tietenkin, jos totta puhutaan, monesti liian nopeasti heitetään hohtimet kaivoon. Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut, ehkä sittenkin ymmärrän häntä, ehkä sittenkin minäkään en auttanut silloin, kun olisi pitänyt. Ehkä en ymmärtänyt hänen vaikeuksiaan. Yritinkö edes? "Näinkö meille aina täällä käy käy käy...?

Jos voit, älä heitä kirvestä kaivoon, äläkä edes hohtimia!

Maalaismies* kirjoitti:

Tietenkin, jos totta puhutaan, monesti liian nopeasti heitetään hohtimet kaivoon. Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut, ehkä sittenkin ymmärrän häntä, ehkä sittenkin minäkään en auttanut silloin, kun olisi pitänyt. Ehkä en ymmärtänyt hänen vaikeuksiaan. Yritinkö edes? "Näinkö meille aina täällä käy käy käy...?

Jos voit, älä heitä kirvestä kaivoon, äläkä edes hohtimia!

Lue lisää

Ymmärrän hyvin ajatuksesi, Maalaismies, ja olen sisimmässäni samaa mieltä. Käytäntö vain ei aina oikein toimi niin kuin ajatus.

Onhan tässä 21 vuoden yhteisellä taipaleella toki jo nostettu kaivosta muutamat hohtimet ja kirveetkin. En varmasti ole aina ymmärtänyt kaikkea enkä ojentanut auttavaa kättä joka kerta kun sitä olisi tarvittu, mutta se on taatusti molemminpuolista ja niin peri-inhimillistä, ettei sen takia sentään pitäisi rinnakkaissuhdetta aloittaa. Kumpi meistä lieneekään rukkasensa naulaan laittanut?

Kiitos rohkaisevasta vastauksestasi. Tiedän kyllä itsekin, että lopulta selviän, mutta juuri nyt on olo niin pohjattoman surullinen ja järkyttynyt, että en juuri saa lohtua tuosta tiedosta. Terapia saattaisi auttaa, mutta se taitaa olla niin kallista ja vaikeasti saatavaa, että en jaksa ryhtyä siihen. Onneksi on ystäviä.

Minua rohkaisee kuulla, että toivuit vuodessa. Olen nyt itse juonut samanlaista katkeraa kalkkia muutaman kuukauden, ja valo vasta häämöttää tämän "viemäriputken" toisesta päästä jos edes sitä tekee.

En itse aivan romahtanut, mutta lähellä se kävi, ja mistä sitä vieläkään tietää. Alkushokki oli sellainen, että tuli tehdyksi muutamia taloudellisiakin tyhmyyksiä, mutta ei mitään vakavampaa silti.

Masennuin ainakin jollakin tavoin, tuntui että, henki lähtee, ja olen (kai vieläkin jotenkin) masentunut, mutta jokseenkin työkykyinen - ainakin juuri nyt. Lapsen tasolle, hmm? Kyllähän sitä näissä jutuissa taantuu. Pettänyt puoliso tuntui niin tärkeältä ja ihanalta ne viimeiset kerrat, kun...

Nyt ehkä eniten vain surettaa, itkettää, mikä parhaassa tapauksessa vapauttaa. Ei tosin aina. Täytyy tässä koettaa jaksaa, jos vuodessa, parissa helpottaa.

Ystävistä ovat jyvät (harvoja) erottuneet akanoista (useampia).

Säästöeuroista kiinnipito on kokemukseni mukaan syytä lopettaa silloin, kun epätoivo uhkaa viedä elämän, vaikken tarkoitakaan uskovani, että terapeutit voivat tehdä ihmeitä.

jospa me ihmiset oppisimme noudattamaan sitä!

Kun keskustelu sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa voi olla uskomattoman vaikeaa, elämä voi joskus ohjautua kummallisille urille pelkän väärinkäsityksen ja vääränlaisen ylpeyden vuoksi.

Pieni idealisti sisälläni sanoo myös noin. Keskustella pitää ja se on oikein ja järkevää. Mutta onko sellaisessa keskustelussa mitään mieltä, joka perustuu valheelle?

Kaiken kaikkiaan olemme keskustelleet vuosien varrella kuukausitolkulla, ehkä vuosiakin. Usein hyvin ja hedelmällisesti, nykyään yhä useammin harmittavan riitasointuisesti. Tällä hetkellä ja tässä tilanteessa on mahdotonta saada aikaan sellaista oivalluksia synnyttävää keskustelua, josta olisi jotain hyötyä. Suru ja pettymys sisälläni on liian suuri, sen ohi ei nyt mahdu ymmärrys. Hänellä taas on varmasti niin suuri ilo uudesta suhteestaan, että sen läpi ei pääse myötätunto eikä kunnioitus vanhaa, virttynyttä vaimoa kohtaan.

Alvariina kirjoitti:

Pieni idealisti sisälläni sanoo myös noin. Keskustella pitää ja se on oikein ja järkevää. Mutta onko sellaisessa keskustelussa mitään mieltä, joka perustuu valheelle?

Kaiken kaikkiaan olemme keskustelleet vuosien varrella kuukausitolkulla, ehkä vuosiakin. Usein hyvin ja hedelmällisesti, nykyään yhä useammin harmittavan riitasointuisesti. Tällä hetkellä ja tässä tilanteessa on mahdotonta saada aikaan sellaista oivalluksia synnyttävää keskustelua, josta olisi jotain hyötyä. Suru ja pettymys sisälläni on liian suuri, sen ohi ei nyt mahdu ymmärrys. Hänellä taas on varmasti niin suuri ilo uudesta suhteestaan, että sen läpi ei pääse myötätunto eikä kunnioitus vanhaa, virttynyttä vaimoa kohtaan.

Lue lisää

piristää itseäsi laittamalla hiuksesi toisella lailla kammatuksi ,ja hankkisit jotain kaunista päällesi . Mene teatteriin hyvän ystäväsi kanssa tai ala vaikka harrastaan jotain mikä on ollut ajatuksissasi jo monta vuotta . Koita tulla kiinnostavaksi miehesi silmissä ja unohdus on paras lääke !

Alvariina kirjoitti:

Pieni idealisti sisälläni sanoo myös noin. Keskustella pitää ja se on oikein ja järkevää. Mutta onko sellaisessa keskustelussa mitään mieltä, joka perustuu valheelle?

Kaiken kaikkiaan olemme keskustelleet vuosien varrella kuukausitolkulla, ehkä vuosiakin. Usein hyvin ja hedelmällisesti, nykyään yhä useammin harmittavan riitasointuisesti. Tällä hetkellä ja tässä tilanteessa on mahdotonta saada aikaan sellaista oivalluksia synnyttävää keskustelua, josta olisi jotain hyötyä. Suru ja pettymys sisälläni on liian suuri, sen ohi ei nyt mahdu ymmärrys. Hänellä taas on varmasti niin suuri ilo uudesta suhteestaan, että sen läpi ei pääse myötätunto eikä kunnioitus vanhaa, virttynyttä vaimoa kohtaan.

Lue lisää

Jos kerran miehelläsi on jo uusi suhde..miksi kiusaat itseäsi koska sinulla on oma elämä elettävänäsi ja se on tärkeintä..kipu kestää aikansa sille ei voi mitään mutta se myös kasvattaa sinua ihmisenä ja eräänä aamuna se on poissa ja jotain parempaa löytyy nyt kokemasi tilalle :)

Alvariina kirjoitti:

Pieni idealisti sisälläni sanoo myös noin. Keskustella pitää ja se on oikein ja järkevää. Mutta onko sellaisessa keskustelussa mitään mieltä, joka perustuu valheelle?

Kaiken kaikkiaan olemme keskustelleet vuosien varrella kuukausitolkulla, ehkä vuosiakin. Usein hyvin ja hedelmällisesti, nykyään yhä useammin harmittavan riitasointuisesti. Tällä hetkellä ja tässä tilanteessa on mahdotonta saada aikaan sellaista oivalluksia synnyttävää keskustelua, josta olisi jotain hyötyä. Suru ja pettymys sisälläni on liian suuri, sen ohi ei nyt mahdu ymmärrys. Hänellä taas on varmasti niin suuri ilo uudesta suhteestaan, että sen läpi ei pääse myötätunto eikä kunnioitus vanhaa, virttynyttä vaimoa kohtaan.

Lue lisää

Viestistäsi kuvastuu ymmärrettävä katkeruus. Keskustelu ei tietenkään saa olla valheelle perustuvaa, vaan siinä on puhuttava tosiasioista. Uskon, että miehesi lopettaa valehtelun, kun huomaa, että hänen edessään on valinta.

Ensin sinun on ratkaistava, onko liittonne säilyttämisen arvoinen. Jos on, sinun tulee antaa miehellesi mahdollisuus palata luoksesi. Myös sinun tulee tuntea vastuusi erosta, vaikka miehesi onkin "syyllinen".

Eron jälkeen uuden suhteen luominen ei ole välttämättä helppoa: kunnollisia miehiä on vähän, eivätkä he edes välttämättä hae vakisuhdetta. Luepa netin kirjeenvaihtopalstoja: fiksuja naisia on paljon, miehiä vähän. Tänne kirjoittelevista naisista useat elävät eron jälkeisen vapauden euforiassa eivätkä edusta kaikkia eronneita naisia.

Alvariina kirjoitti:

Pieni idealisti sisälläni sanoo myös noin. Keskustella pitää ja se on oikein ja järkevää. Mutta onko sellaisessa keskustelussa mitään mieltä, joka perustuu valheelle?

Kaiken kaikkiaan olemme keskustelleet vuosien varrella kuukausitolkulla, ehkä vuosiakin. Usein hyvin ja hedelmällisesti, nykyään yhä useammin harmittavan riitasointuisesti. Tällä hetkellä ja tässä tilanteessa on mahdotonta saada aikaan sellaista oivalluksia synnyttävää keskustelua, josta olisi jotain hyötyä. Suru ja pettymys sisälläni on liian suuri, sen ohi ei nyt mahdu ymmärrys. Hänellä taas on varmasti niin suuri ilo uudesta suhteestaan, että sen läpi ei pääse myötätunto eikä kunnioitus vanhaa, virttynyttä vaimoa kohtaan.

Lue lisää

kun aikoinaan tuli samanlainen kriisi. Sitten sitä keskusteltiin ja käytiin kaikki perheterapiat sun muut ja lopputulos oli että viiden vuoden päästä erosimme koska tasan mikään ei muuttunut. Viisi hukkaan mennyttä vuotta oli sen keskustelun saldo.

Juniperus kirjoitti:

Viestistäsi kuvastuu ymmärrettävä katkeruus. Keskustelu ei tietenkään saa olla valheelle perustuvaa, vaan siinä on puhuttava tosiasioista. Uskon, että miehesi lopettaa valehtelun, kun huomaa, että hänen edessään on valinta.

Ensin sinun on ratkaistava, onko liittonne säilyttämisen arvoinen. Jos on, sinun tulee antaa miehellesi mahdollisuus palata luoksesi. Myös sinun tulee tuntea vastuusi erosta, vaikka miehesi onkin "syyllinen".

Eron jälkeen uuden suhteen luominen ei ole välttämättä helppoa: kunnollisia miehiä on vähän, eivätkä he edes välttämättä hae vakisuhdetta. Luepa netin kirjeenvaihtopalstoja: fiksuja naisia on paljon, miehiä vähän. Tänne kirjoittelevista naisista useat elävät eron jälkeisen vapauden euforiassa eivätkä edusta kaikkia eronneita naisia.

Lue lisää

En kutsuisi ylpeydeksi tätä tunnetta. Ennemminkin se on
pelkuruutta. En uskalla nähdä toisen totuutta - sitä että
olen ollut huono ja osaamaton vaimo, kelvoton kumppani.

Eniten mieltäni vaivaa nyt se, onko meillä mitään mistä
pitää kiinni - onko se, mitä on jäljellä, sellaista
että sen eteen kannattaisi nähdä vaivaa. Katkeruuden ja
pettymyksen ohella tunnen syyllisyyttä siitä että olemme
ajautuneet tähän tilanteeseen. Tunnistan syyt - yhteiset
ja molempien omat - enkä pysty hyväksymään sitä, että
emme ole osanneet suhdettamme paremmin hoitaa. Asiaa
sivuavia keskusteluja on käyty jo pitkään, mutta ne eivät
yksinään riitä.
Olisi osattava myös tehdä jotain konkreettista ja se on
todella vaikeaa. Vaikka konkreettistahan on tietysti tämäkin,
että toinen hoitaa osuutensa yhteisestä asiasta omin päin.
Hän on ainakin yrittänyt jotain. Minä en.

yopollo kirjoitti:

kun aikoinaan tuli samanlainen kriisi. Sitten sitä keskusteltiin ja käytiin kaikki perheterapiat sun muut ja lopputulos oli että viiden vuoden päästä erosimme koska tasan mikään ei muuttunut. Viisi hukkaan mennyttä vuotta oli sen keskustelun saldo.

Lue lisää

Niinpä. Olen monesti elämän varrella törmännyt siihen totuuteen, että pelkkä puhe, oli se kuinka rakentavaa tahansa, ei muuta mitään. Tarvitaan myös - ja ennen kaikkea - tekoja.

Ja niin tulee tapahtumaan, jos pystyy irrottautumaan katkeruudesta säällisen ajan jälkeen.

Niin kävi minullekin!

Olen mustasukkainen (tietystikö?) ja vihainen, pettynyt ja surullinen, peloissani ja raivoissani ja paljon muuta. En etsi syytä erota, tässähän se on tarjolla ihan etsimättä. Jollain tavalla ehkä helpottaisi, jos tekisin päätöksen itse sen sijaan että minulle vain kerrottaisiin, että on löytynyt uusi, parempi.

Alvariina kirjoitti:

Olen mustasukkainen (tietystikö?) ja vihainen, pettynyt ja surullinen, peloissani ja raivoissani ja paljon muuta. En etsi syytä erota, tässähän se on tarjolla ihan etsimättä. Jollain tavalla ehkä helpottaisi, jos tekisin päätöksen itse sen sijaan että minulle vain kerrottaisiin, että on löytynyt uusi, parempi.

Lue lisää

Jospa kuitenkin istahtaisitte rauhassa - vielä kerran - keskustelemaan. Jos miehesikin osaa kirjoittaa, ottakaa avuksi kynä ja paperia.

Jos molemmat olette siihen valmiita, voisitte kumpikin ensin miettiä vastauksia vaikkapa alla mainuttuihin kysymyksiin ja keskustella niistä sen jälkeen yhdessä.

Mikä sai teidät rakastumaan toisiinne?
Mitä ominaisuuksia ihailette puolisoissasi?
Mitkä asiat ärsyttävät?
Mitä haluaisitte muuttaa suhteessanne?
Mitä olette itse valmiita tekemään?

Haluatteko erota?
Miksi?
... jatka itse listaa.

Tulevaisuutta ajatellen asioiden ajattelemisesta ja niistä keskustelemisesta on varmasti joka tapauksessa teille kummallekin hyötyä. Tiedättehän ainakin, mitä tahdotte ja mitä ette.

Tiedän, että on olemassa pariskuntia, joissa toinen on pelkästään omanarvon tunteen ylläpitämiseksi käynnistänyt avioeroprosessin pelätessään joutuvansa hylätyksi. - Onko arvokkaampaa hylätä kuin tulla hylätyksi?

Yhdet ystäväni ovat sellaisen kokemuksen jälkeen muuttaneet myöhemmin takaisin yhteen ja ovat taas eläneet toista kymmentä vuotta yhdessä. Kertovat oppineensa pitämään huolta suhteestaan ja keskustelemaan oikeista asioista: suhteestaan, arvoistaan, odotuksistaan, toiveistaan, pettymyksistään jne. sekä ilmaisemaan tunteitaan paremmin - niin positiivisia kuin negatiivisiakin.

Vaikka onkin houkuttavaa leikkiä kahvikuppi-psykologia ja heittää hyvässä tarkoituksessa ilmaan ajatuksia, asiantuntija olet SINÄ itse.

Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja voimia jaksaa taas huomiseen!

optimisti-orvokki kirjoitti:

Jospa kuitenkin istahtaisitte rauhassa - vielä kerran - keskustelemaan. Jos miehesikin osaa kirjoittaa, ottakaa avuksi kynä ja paperia.

Jos molemmat olette siihen valmiita, voisitte kumpikin ensin miettiä vastauksia vaikkapa alla mainuttuihin kysymyksiin ja keskustella niistä sen jälkeen yhdessä.

Mikä sai teidät rakastumaan toisiinne?
Mitä ominaisuuksia ihailette puolisoissasi?
Mitkä asiat ärsyttävät?
Mitä haluaisitte muuttaa suhteessanne?
Mitä olette itse valmiita tekemään?

Haluatteko erota?
Miksi?
... jatka itse listaa.

Tulevaisuutta ajatellen asioiden ajattelemisesta ja niistä keskustelemisesta on varmasti joka tapauksessa teille kummallekin hyötyä. Tiedättehän ainakin, mitä tahdotte ja mitä ette.

Tiedän, että on olemassa pariskuntia, joissa toinen on pelkästään omanarvon tunteen ylläpitämiseksi käynnistänyt avioeroprosessin pelätessään joutuvansa hylätyksi. - Onko arvokkaampaa hylätä kuin tulla hylätyksi?

Yhdet ystäväni ovat sellaisen kokemuksen jälkeen muuttaneet myöhemmin takaisin yhteen ja ovat taas eläneet toista kymmentä vuotta yhdessä. Kertovat oppineensa pitämään huolta suhteestaan ja keskustelemaan oikeista asioista: suhteestaan, arvoistaan, odotuksistaan, toiveistaan, pettymyksistään jne. sekä ilmaisemaan tunteitaan paremmin - niin positiivisia kuin negatiivisiakin.

Vaikka onkin houkuttavaa leikkiä kahvikuppi-psykologia ja heittää hyvässä tarkoituksessa ilmaan ajatuksia, asiantuntija olet SINÄ itse.

Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja voimia jaksaa taas huomiseen!

Lue lisää

Mikä sai teidät rakastumaan toisiinne? - Olimme toinen toistemme mielestä kiinnostavia ja erilaisia, emme samanlaisia tylsimyksiä kuin kummankaan siihenastiset. Sitä paitsi olimme molemmat suhteissa, joista olimme aktiivisesti pyristelleet irti jo jonkin aikaa. Edelleen, jotenkin alkuvaiheen "etärakkaus" siivitti.

Mitä ominaisuuksia ihailet puolisoissasi ja hän tietosi mukaan sinussa? - Hän on ollut reipas, tarmokas ja vastuuntuntoinen, leikkisä ja aktiivinen, oma-aloitteinen ja siisti. Hänen mukaansa minä olen ollut energinen ja ahkera, huumorintajuinen ja luotettava.

Mitkä asiat ärsyttävät? - Osin nekin, jotka aluksi olivat kivoja. Hän tuntuu usein yliaktiiviselta, liian toiminnalliselta, liian sosiaaliselta, pedantilta pikkusielulta. Hän ei ole(kaan) keskusteleva eikä empaattinen tosi paikan tullen, siis näin minusta tuntuu. Puolestaan minussa on ärsyttänyt häntä vetäytyneisyyteni töihini, yliaktiivisuuteni työni aherruksessa, ajoittainen "epäsosiaalisuuteni" (en ole kauheasti kaivannut taloa vieraita täyteen enkä lähtöä huvituksiin) ja toisaalta liika puheliaisuuteni. Arvojenkin erilaisuus on alkanut hangata. Haluaisin itse ulkomaille, hän pysyä kotimaassa, haluaisin teatteriin ja elokuviin, hän pitää tv:stä tai sellaisista huvinäytelmistä, joita pidän mitättöminä. Hän pitäytyy iskelmiin, minä diggaan jazzia ja pidän klassisesta. Hän lukee viihdelehtiä, minä "kirjallisia" romaaneja kun sille päälle satun.

Mitä haluaisitte muuttaa suhteessanne? - Haluaisin tehdä hänestä suvaitsevaisemman ja keskustelevamman ja joustavamman. Itse haluaisin tasapainon siten, etten yhtäältä kaipaisi häneltä alati hellyyttä, sitten suuttuisi, kun hän torjuu minut. Olen valmis kohtuullistamaan työntekoaan, mutta en tiedä, voiko hän tehdä vastaavaa.

Mitä olette itse valmiita tekemään? - En näe vaihtoehtoa, minun on pakko muuttua, joskaan en tiedä, "pelastaako" se avioliiton. En oikein tiedä, mihin hän on valmis. Sanoo enemmänkin vain haluavansa olla rauhassa ja levätä, vaikka toisaalta tuntuu ärtyvän pienimmästäkin asiasta.

Haluatteko erota? - Tuntuu, ettei se ole halusta kiinni. Paljon on asiasta puhuttu, ja teknisesti asia on hallussa. Taidamme olla molemmat tavattoman ristiriitaisia tältä osin, mutta eri tavoin. Minä rakastan enemmän mutta toisaalta olen turhautuneempi ja siltä osin vihainen. Hän rakastaa vähemmän mutta haluaisi jatkaa arkea ja säilyttää elämänpuitteet vaikka sitten vähän kulissien tapaan. Riitamme, tai jonkinlaiset keskinäiset tuskanpurkauksemme, rasittavat meitä, ajoittain suorastaan tavattomasti. Eli saattaa käydä niin, että ero tulee, vääjäämättä, jotta säästyy vieläkin pahemmalta.