Kaksi pitkää suhdetta takana ja molempien jälkeen sydän pirstaleina. Ensimmäinen suhde päättyi kuusi vuotta sitten kun vaimo kertoi pettäneensä ja lähtevänsä uuden miehen matkaan. Tämä tapahtui avioliiton aikana ja täysin yllätti minut. Näin jälkeenpäin ajateltuna häneltä oli helvetin hyvää näyttelemistä, että kaikki suhteessa on hyvin, kun vielä paljastui että pettämistä oli ollut pitkin suhdetta. Hän muutti pois ja minun maailma koki romahduksen. Yhtäkkiä asun yksin isohkossa omakotitalossa joka oli vain hetki sitten täynnä elämää ja nyt on tilanne että olinkin joka toinen viikko yh-isä. Seuraavasta puolesta vuodesta ei juuri muistoja kun kaikki tekemiset ja tekemättä jättämiset oli vain liian raskasta. Silloin ystävät oli korvaamaton apu...he saivat minut jaloilleen ja näkemään asioista valoisat puolet ja jaksoivat olla rinnalla kun apua tarvitsi.
Seuraava suhde alkoi noin kaksi vuotta eron jälkeen. Kaikki oli alussa loistavasti. Oli romantiikkaa ja rakkautta. Valtavaa onnen ja hyvänolon tunnetta. Saman katon alle kun muutettiin niin tilanne muuttui. Puolison mustasukkaisuus nosti päätään pikkuhiljaa ja loppua kohden paheni vain. Asiasta juteltiin useita kertoja ja silti mikään ei muuttunut mustasukkaisuuden suhteen. Jatkuvaa epäilyä, vihjailevaa utelua, puhelimen tarkistamista jne....se tuntui raastavan suurelta loukkaukselta kun puoliso ei luota toiseen vähääkään. Olen yhden naisen mies kun parisuhteessa elän...sen tein moneen kertaan selväksi, silti ei mitään luottoa ollut. Tämän suhteen päätin itse kun sain tarpeekseni epäilyksen alla elämisestä. Erosta aikaa nyt kaksi vuotta ja tänä aikana on ollut muutama seurustelusuhteen alku käsillä, mutta tajusin että en ole vieläkään kunnossa. Jokin vain laittaa "jarrun" päälle kun pitäisi sitoutua.
Tänä kesänä koin sellaisen romanssin jonka olisin suonut jatkua. Annoin pitkästä aikaa itselleni luvan tunteen viedä. Upeita hetkiä pitkin kesää koettiin ja selvästi kipinää meidän välillä on vieläkin vaikka romanssi päättyi. Naisella itsellään samankaltainen menneisyys kuin itselläni ja hän on nyt siinä vaiheessa että ei halua sitoutua....ymmärrän täysin asian. Tämän romanssin jäljiltä tajusin että taidan nyt olla tunnemaailman osalta valmis sitoutumaan uuteen suhteeseen jos vain sellainen mahdollisuus vastaan tulee. Uskallaan taas heittäytyä ja mennä eteenpäin...luottaa tulevaan.
Edellinen suhde tuntuu nyt laastarisuhteelta johon ei olisi koskaan pitänyt alkaa. Avioero oli henkisesti nöyryyttävä kokemus varsinkin kun siihen kuuluu lapset ja kaikki se valehtelu pettämisestä. Parantuminen sellaisesta romahduksesta vaatii valtavasti aikaa ja voimia. Nyt voin sanoa että en halua enää seikkailuja, vaan kestävän suhteen. Toki kesäromanssin päättyminen sattui syvälle sydämeen, mutta sehän se minun silmät aukaisi kun huomasin pystyväni heittäytymään täysillä.
Mieltä askarruttaa vain se että pitäisiköhän minun vielä yrittää saavuttaa kesäromanssini takaisin vai antaisiko kipinän hiipua pois ja odottaa yhtä tulista tunnetta tulevaksi jonkun muun kanssa?
Aika parantaa
Pohjoisen_mies_82
0
60
Vastaukset
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nainen, yrittäessäsi olla vahva olet heikoksi tullut
Tiedätkö mitä todellinen vahvuus on? Selviätkö, kun valtakunnat kukistuvat? Miten suojaudut kun menetät kaiken? :/1921331Miettimisen aihetta.
Kannattaa yrittää vain niitä oman tasoisia miehiä. Eli tiputa ittes maan pinnalle. Tiedoksi naiselle mieheltä.1221148- 70870
- 48864
Just nyt mä
En haluais sanoa sulle mitään. Voisi vaikka istua vierekkäin hiljaa. Ehkä nojaten toisiimme. Tai maata vierekkäin, ilman53790Nainen miltä tuntuu olla ainoa nainen Suomessa, joka kelpaa ja on yheen sopiva minulle
Sydämeni on kuin muuri, valtavat piikkimuurit, luottamusongelmat, ulkonäkövaatimukset, persoonavaatimukset ja älykkyysva50745- 53712
- 33692
- 60689
- 52667