Likaisessa peilissä

Olet kiittämätön,
yksinäinen,
epätodellinen,
heijastus sanoi arvostelevasti
katsoessaan sen suuria pelokkaita
silmiä, jotka kimmelsivät epäluuloisina,
mutta vakavina likaisessa peilissä.

Kukaan ei tuntenut häntä, hän oli
haamu, illuusio, jotain minkä kaikki
luulivat tuntevansa. Silti kukaan heistä
ei ollut oikeassa. Kukaan ei nähnyt. hän
ei halunnut heidän näkevän.

Se, mitä he näkivät oli jotain muuta,
kaukana totuudesta. He näkivät
ihmisen, kuka elää täysillä, ottaa kaiken
vastaan eikä pyydä mitään vastineeksi,
kuuntelee joka ikisen huolen ja ei
koskaan kieltäydy auttamasta. Ihmisen,
kenen elämä on mallillaan. Kenelle
ollaan kateellisia. Selviytyjän. Jonkun,
kenen on hyvä olla. Todellisuudessa
kukaan ei tuntenut tätä ihmistä. Kaikki
näkivät vain sen mitä heidän annettiin.

Kukaan ei ymmärtänyt suuria
pelokkaita silmiä, jotka tuijottivat
likaiseen peiliin. Kukaan ei tiennyt
kimmeltävien silmien menneisyyttä,
tarinaa. Kukaan ei tiennyt, kuinka
yksin peiliin katsoja oli. Kukaan ei
kuunnellut kauniita kasvoja, mitkä
näkyivät likaisessa peilissä.

Kukaan ei edes vaivaantunut
ymmärtämään.

Hän ei osannut puhua, mutta silti toivoi
kuuntelijaa, kuuntelijaa, kuka ei aina
tarvitse sanoja ymmärtääkseen.
Kuuntelijaa, kuka olisi läsnä ja
kärsivällinen.
Kuuntelijaa, kuka olisi halannut
tiukasti.
Halunnut olla siinä.
Hänen kanssaan.