VAARAN VUOSISTA

Olen aiemmin julkaissut tällä historian saitilla kirjoitukseni ”TALVISODASTA” ja ”JATKOSODASTA”. Tämä kirjoitukseni on jatkoa niille. Koko tämä kirjoitussarjani on julkaistu Sinibaretti-lehdessä numeroissa 4/04, 5/04, 6/04, 1/05 ja 2/05. Tämän jälkeen lehdessä tulee vielä olemaan kirjoitussarjani viimeinen osa ”NYKYISISTÄ TURVALLISUUSTARPEISTAMME”, jonka aion julkaista täällä sen jälkeen, kun se on ensin julkaistu mainitussa lehdessä.

- - - - - - - - - - - -
      
      ”VAARAN VUOSISTA”

Suomi selvisi siis sodista suurin menetyksin, mutta sittenkin voittajana, kun säilytimme itsenäisyytemme ja saimme jatkaa elämäämme ja raskasta jälleenrakennustyötämme omalla johdollamme. Neuvostoliiton pihteihin kuitenkin jäimme. Jouduimme säätämään takautuvasti lain, jolla jouduimme tuomitsemaan sotasyyllisiksi miehiä, jotka sankarillisesti toimien olivat tehneet mahdolliseksi, että itsenäisyytemme säilyi. Jouduimme 1948 solmimaan YYA-sopimuksen (Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta) Neuvostoliiton kanssa, mutta Paasikiven itsepäisyyden ansiosta pääsimme siinä pelkäämäämme parempaan lopputulokseen. Mutta tuon sopimuksen piti kotikommunistiemmekin mielestä olla vain pään avaus. Hertta Kuusinen julisti eduskunnan puhujapöntöstä, että ”Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme”, kun tuo maa oli kytketty Neuvostoliittoon meitä tiukemmin ja tunnetuin seuraamuksin.

Silloin ns. ”asevelisosialistit” (Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Penna Tervo, Aarre Simonen ym) masinoivat kampanjan ”jo riittää”. Se kampanja katkaisi 1948 eduskuntavaaleissa kommunistien kuningastien suistamalla SKDL:n suurimman puolueen asemasta ja ulos hallituksesta. Ennen sotia Suomessa Iso-Britannian sotilasasiamiehenä ja sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission jäsenenä ollut eversti J.H.Magill, ”Mäkelän Janne”, sanoo kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että jos hänen pitäisi nimetä vain yksi taho, mikä esti Suomen luisumisen kommunismiin, hän nimeäisi sen empimättä: sen tekivät ”asevelisosialistit” 1).

Lasse Lehtinen toteaa vuonna 2002 Urho Kekkosen ja sosialidemokraattisen puolueen suhteista tekemässään väitöskirjassaan, että ”Sosiaalidemokraattien oikeisto vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomi säilyi itsenäisenä. Myöntyväisyysmiehistä ei olisi siihen ollut. Asevelisosialistit tulivat politiikkaan suoraan rintamalta, sankarikuoleman kynsistä karanneina. Miehet tekivät politiikkaa suoraviivaisesti. Lopputulos ratkaisi, menettelytavat joustivat”. Lehtinen nostaisi isänmaan korkeimmalle palkintopallille sdp:n puoluesihteeri Unto Varjosen, filosofian maisterin, reservin kapteenin ja kolme kertaa vapauden ristillä palkitun sotasankarin 2).

Noina 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina” demarit taistelivat etulinjassa muillakin rintamilla: K-A.Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus lakkautti kommunistien soluttaman valtiollisen poliisin Valpon ja sisäministeri Aarre ”Sapeli” Simosen johtamat poliisit hajottivat kommunistien masinoimat, vallankumouksen alkusoitoksi tarkoitetut lakkomellakat Kemissä. Nuori Mauno Koivisto torjui päättäväisesti ja taitavasti kommunistien valtapyrkimyksiä Turun satamassa.

Aarno ”Loka” Laitinen sanoo edellä mainittua Lasse Lehtisen väitöskirjaa arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002). Laitinen kärjistää, mutta kyllä poliittinen kulttuurimme Kekkosen johdolla sai muotoja, joita saksalaisten lanseeraaman ”finlandisierung”-termin mukaan ruvettiin kutsumaan suomettumiseksi.

Tosin Saksassa enempää kuin muuallakaan länsimaissa ei ymmärretty tai ei haluttu ymmärtää oikein asemaamme, mihin meitä sitoi tuo YYA-sopimus. Vaikka olimmekin päässeet Tshekkoslovakiaa ja muita itäblokin maita parempaan sopimukseen, sopimus kuitenkin sitoi vahvasti meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme. Silti minun mielestäni – ja yhä useamman historian tutkijan mielestä – meidän ei olisi tarvinnut alistua hyväksyttämään kaikkia merkittävämpiä sisäpoliittisiakin päätöksiämme Neuvostoliitossa ennen niiden täytäntöönpanoa, kuten Kekkonen teki. Kekkonen toimi myös Neuvostoliiton sanansaattajana lännessä, mikä tietenkin siellä huomattiin ja se osaltaan vauhditti puheita suomettumisesta. Ja kiistatonta on, että Kekkonen tukeutui Neuvostoliittoon myös poliittisia vastustajiaan eliminoidakseen.

Edellä sanomastani huolimatta haluan uskoa, että useimmiten Urho Kekkonen toimi ainakin omasta mielestään Suomen parhaaksi. Jälkeenpäin nähtynä moni asia näyttäytyy toisin kuin aikanaan. Kekkosta ”paremmaksi” yrittivät panna eräät muut merkittävät poliitikot ja varsinkin sellaisiksi pyrkivät ja nuoret kulttuurikellokkaat. Nykyisin nuo entiset stalinistiset nuorkommunistit, ”taistolaiset”, selittelevät menneisyyttänsä nuoruuden idealismina. Mitä idealismia Neuvostoliiton sokea palvonta oli? Suomettumisesta on kirjoitettu 1990-luvun alun jälkeen paljon. Siinä on ollut sitä Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkäsen mainitsemaa ”imelän makusta jäläkiviisautta”, mutta myös analyyttista totuuden etsintää, mikä on ollut tarpeellista kansallisten traumojen purkamiseksi. Erilaisia näkökulmia Kekkosen pitkästä valtakaudesta saadakseen kannattaa lukea aiheesta kirjoitettuja useampien kirjoittajien kirjoja 3).

Eivät Suomen ”vaaran vuodet” rajoittuneet noihin 1940-luvun lopun sellaisina tunnettuihin aikoihin, vaan jatkuivat ainakin ajoittain aina 1980-luvun alkuvuosiin saakka. Neuvostoliitto yritti vielä 1970 luvulla kytkeä Suomen entistä lujemmin itseensä esittämällä useaan otteeseen yhteisiä sotaharjoituksia ja painostamalla Suomea puolustusvoimain ase- ja kalustohankinnoissa. Tässä ”kunnostautui” erityisesti Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja myös eräät NL:n näkyvät poliitikot ja korkeat sotilashenkilöt, mutta Urho Kekkonen kiemurteli eroon kerta toisensa jälkeen hänelle asetetuista syöteistä. Noista ajoista ja tapahtumista on kertonut erinomaisesti mm. kaksi taitavaa upseerikirjoittajaa Heikki Tiilikainen ja Matti Lukkari 4).

Vaikka 1970-luvulla Neuvostoliitto yritti saada Suomen entistä tiukempaan otteeseensa, silloin kuitenkin tapahtui myös otteesta irtaantumista. Ensimmäisenä merkittävänä tapahtumana voidaan pitää EEC-sopimusta eli liittymistämme tuohon Euroopan talousjärjestöön. Tähän päästiin vuoden 1974 alusta Neuvostoliiton kanssa käydyn melkoisen väännön jälkeen, jossa diplomaattimme tekivät taitavan työn Kekkonen takuumiehenään itään päin. Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1975 Suomi oli muutaman viikon koko maailman uutisten keskipisteenä ETYK:in eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kokoontuessa Helsingissä, jossa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajat olivat samassa pöydässä Euroopan johtomiesten kanssa.

ETYK:in katsottiin kruunaavan Kekkosen uran, ja hänelle ennusteltiin vuoden 1975 Nobelin rauhanpalkintoa. Palkintokomitean ratkaisua pidettiin lähes rienaavana, kun palkinnon sai tiedemies, joka ETYK:in kynnyksellä nimenomaan varoitti länsimaita jännityksen lieventämisestä. Suomessa toki tunnettiin palkinnon saajan neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Andrej Saharovin elämänvaiheet, mutta hänen neuvostojärjestelmän ytimiä kaivelevia ajatuksiaan ei ollut juuri uskallettu esitellä. Saharov oli kuitenkin 12-kohdan ohjelmassaan vaatinut toteutettavaksi Neuvostoliitossa vain sellaisia asioita, joita länsimaat pitivät omissa maissaan itsestään selvästi kansalaisille kuuluvina. ”Maamme pelastaminen on mahdotonta säilyttämättä kaikkea inhimillisyyttä”, sanoi Saharov, mutta meillä noihin vaatimuksiin uskalsivat yhtyä vain muutamat, ja monissa piireissä niitä paheksuttiin syvästi.

Noista ajoista eli Urho Kekkosen viimeisestä vuosikymmenestä presidenttinä kerrotaan seikkaperäisesti Juhani Suomen kirjasarjan kahdessa viimeisessä osassa 5). Kekkosen pitkän kauden diplomatiastamme kertovat hyvin mielenkiintoisesti entiset suurlähettiläämme Björn Alholm, Risto Hyvärinen ja Keijo Korhonen muistelmissaan ja Max Jakobson trilogiansa kahdessa viimeisessä osassa 6).

   Monet ovat sitä mieltä, että ”vaaran vuodet” loppuivat viimeistään 1970-luvun lopulla. Vuonna 1982 presidentiksi tulleen Mauno Koiviston varovainen alku ei muuttanut mitään ulkopolitiikassamme vielä 1980-luvun alkupuolella. Koivisto ilmoitti, että ”minä en salli turmella edeltäjäni perintöä”. Gorbatshovin 1980-luvun puolivälin jälkeen Neuvostoliitossa aloittama perestroika ja glasnost, uudistamis- ja avoimuuspolitiikka, ei vielä vakuuttanut Koivistoa Neuvostoliiton muutoksesta, vaan hän varoitteli Neuvostoliitosta irtoamaan pyrkiviä Baltian mailta tavalla, mikä siellä edelleen muistetaan. Vasta Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa rohkaisi Koivistoa kuten muitakin poliittisia johtajiamme niin, että YYA-sopimus katsottiin rauenneeksi 1992.

   YYA-sopimuksen raukeaminen ja Neuvostoliiton romahtaminen suuntasivat ulkopolitiikkaamme kohti Europpaa ja kauemmaksikin länteen. Myös sisäpolitiikassamme tapahtui asioita, jotka ”lännettivät” meitä ja rakensivat turvallisuuttamme. Koivisto päästi vuodesta 1966 ”yleisistä syistä” hallituksesta sivussa pidetyn Kansallisen kokoomuksen pannasta vuonna 1987, kun vaalivoittaja kokoomuksen Harri Holkeri muodosti kokoomuksen ja sosialidemokraattien pääasiassa miehittämän ns. sinipunahallituksen. Tässä Koivisto halusi näyttää tuolloin vielä vahvaa presidentin valtaa, kun hän mursi porvaripuolueiden puheenjohtajien tekemän ”kassakaappisopimuksen” porvarihallituksesta. Tällöin Paavo Väyrynen tiedusteli lääkäriltään ”voiko vitutukseen kuolla”. Parlamentarismi vahvistui myös Koiviston tukemien lainsäädännön uudistusten kautta, kun määrävähemmistösäännöksiä poistettiin. Koiviston parlamentaarista pyrkimystä osoittaa myös se, että kun keskusta voitti vuoden 1991 vaalit, sen puheenjohtaja Esko Aho sai muodostaa hallituksen.

Myös perustuslakiuudistukset, joissa mm. presidentin kaudet rajataan kahteen, pantiin alulle Koiviston kaudella hänen tukemanaan, vaikka uusi perustuslaki astuikin voimaan vasta vuoden 2000 alusta eli Martti Ahtisaaren presidenttikauden lopulla. Kaikella tuolla on ollut myönteinen merkitys myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme. Mutta tuo nuorena vapaaehtoisena Törnin joukoissa taistellut ja vähän myöhemmin Turun satamassa rohkeasti kommunisteja torjunut Koivisto vaikuttaa nykyisin ihmeen säikyltä ulkopoliittisesti. Televisiohaastattelussa syksyllä 2003 hän sanoi odottavansa kauhuissaan meillä todennäköisesti alkavaa Nato-keskustelua. Minä en ymmärrä ollenkaan, miksi se häntä kauhistuttaa; minusta olisi paljon kauhistuttavampaa, jos siitä ei nyt keskusteltaisi!

Mauno Koivisto kertoo ajastaan ja tekemisistään presidenttinä muistelmissaan, joista ensimmäinen keskittyy enemmän sisäpolitiikkaan ja toinen ulkopolitiikkaan 7). Äskettäin edesmennyt Kalevi Sorsa muistelee pitkää uraansa politiikkamme johtopaikoilla viimeisiksi jääneissä kirjoissaan 8). Sorsa oli merkittävimpiä sodanjälkeisiä poliitikkojamme, pääministerinä pitkäaikaisin. Pidettiin hyvin todennäköisenä, että Sorsasta tulee presidentti Koiviston jälkeen. Mutta Sorsasta ei tullut edes ehdokasta, kun kaikille avoimessa ehdokasvaaleissa sosialidemokraattien enemmistö ja muutkin kansalaiset ”rankaisivat” Sorsaa siitä, että hän oli vienyt puolueensa liiaksi Kekkosen vanaveteen.

Voimmeko hyväksyä sen näkemyksen, että itsemääräämisoikeuttamme idästä päin uhkaavat ”vaaran vuodet” päättyivät lopullisesti 1970-luvun lopulla? Vai päättyivätkö ne vain toistaiseksi? Onko meillä nyt tai tulevaisuudessa uhkia, joihin meidän pitäisi varautua? Jos on, niin onko se uhka Venäjä vai kansainvälinen terrorismi vai jokin muu? Tai jos näköpiirissämme ei ole mitään uhkia, niin pitäisikö meidän silti varautua kaiken varalta? Miten sen tekisimme parhaiten?

Kaiken edellä esittämäni – talvisodasta, jatkosodasta ja vaaran vuosista kertomani – tarkoitus on ollut palautella mieliin noita kovia aikoja, jolloin itsenäisyytemme oli veitsen terällä, ja saada nuoremmat ja historiaa kenties vähemmän harrastaneet kiinnostumaan siitä. Samalla – ja omissa ajatuksissani melkeinpä ensisijaisesti – tuo kaikki kertomani on ollut pitkä mutta toivottavasti ei kovin pitkästyttävä pohjustus edellisessä kappaleessa esittämilleni kysymyksille. Siis mitä nykyinen turvallisuustarpeemme meiltä edellyttäisi? Sitä koetan tarkastella seuraavaksi.

Viitteet:

1)   J H Magill: ”Tasavalta tulikokeessa”
2)   Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä”
3) mm. Juhani Suomi: ”Kriisien aika”, ”Presidentti” ja ”Taistelu puolueettomuudesta”, Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään - suomettumisen lyhyt historia”, Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui”, Matti Paavonsalo ”Kekkosen valta” ja Hannu Rautkallion monet kirjat.

4) Heikki Tiilikainen: ”Kylmän sodan kujanjuoksu”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja
5)   Juhani Suomi: ”Liennytyksen akanvirrassa” ja ”Umpeutuva latu”.
6) Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Risto Hyvärinen: ”Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua”
Keijo Korhonen: ”Sattumakorpraali”
    Max Jakobson: ”Pelon ja toivon aika” ja ”Tilinpäätös”
7) Mauno Koivisto: ”Kaksi kautta” ja ”Historian tekijät”
8)   Kalevi Sorsa: ”Sisäänajo” ja ”Kansankoti ja punamulta”

- - - - - - - - - -

LISÄYS

Viime viikon ”Lauantaiseurassa” TV 1:ssä on ollut hyvin mielenkiintoinen haastattelu. Siinä 31 vuotta presidentin ulkopoliittisena avustajana ja kansliapäällikkönä toiminut Jaakko Kalela, joka ei juuri koskaan aikaisemmin ole antanut lausuntoja julkisuuteen, on puhunut avoimesti kautensa merkittävistä tapahtumista.

Minulta tuo ohjelma jäi ulkomaanmatkani vuoksi katsomatta, mutta onneksi sitä on referoitu tämän päivän (1.5.2005) Helsingin sanomissa.

Kalelan haastattelusta käy ilmi, että presidentti Mauno Koivisto teki päätöksen EU-jäsenyyden hakemisesta jo elokuussa 1991 samalla kun hän päätti myös YYA-sopimuksen purkamisesta. Läsnä ollut Kalela on kirjannut tuon päätöksen tuoreeltaan muistiinpanoihinsa.

Koivisto itse muistelmissaan (”Historian tekijät”) antaa ymmärtää, että hän olisi päättänyt asiasta vasta paljon myöhemmin. Kirjan mukaan pääministeri Esko Aho olisi kysynyt Koivistolta 10.1.1992, mikä oli tämän kanta: tulisiko Suomen hakea EU-jäsenyyttä? Koivisto kirjoittaa: ”Olin visusti pitäytynyt lausumasta mitään EU-jäsenyydestä. En ollut ainakaan pariin vuoteen lausunut mitään asiasta, en kielteistä enkä myönteistä”.

Kun pääministeri nyt kysyi asiaa suoraan, presidentti sanoi, että ”joka tapauksessa anomus pitäisi jättää ja sitten katsoa”. Julkisuuteen Koivisto ilmoitti kantansa vasta 7.2.1992 pidetyssä valtiopäivien avajaispuheessaan. Muodollinen päätös EU-jäsenyyden hakemisesta tehtiin eduskunnassa maaliskuussa 1993.

Muistelmiensa mukaan Koivisto kutsui 17.3.1993 luokseen hallituspuolueiden puheenjohtajat keskustan Esko Ahon, kokoomuksen Pertti Salolaisen ja Rkp:n ole Norrbackin. ”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti Euroopan yhteisöön liittyä. Taloudelliset syyt olivat toisen luokan kysymyksiä, mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan”, Koivisto opasti puheenjohtajia.

Koivisto siis teki päätöksensä EU-jäsenyyden hakemisesta jo elokuussa 1991, mutta vasta maaliskuussa 1993 hän suostui paljastamaan tärkeimmän syyn hallituksen avainministereille. Kansalaisille Koivisto kertoi tärkeimmän syyn vasta muistelmissaan, jotka ilmestyivät vasta vuosi sen jälkeen, kun Suomi oli liittynyt EU:n jäseneksi.

Mitä edellä kerrotulla on merkitystä tässä tilanteessa? Sitä, että Kalelan kertomus ajoittaa Koiviston päätöksen ajankohtaan – Neuvostoliiton romahtaminen – jonka epävarmuustekijät tekevät Koiviston jo aikaisemminkin kertomien turvallisuustarpeittemme ensisijaisuuden merkityksen päätöksessä entistäkin paremmin ymmärrettäviksi.

Haastattelu voi antaa osviittaa myös meneillään olevaan keskusteluun mahdollisesta liittymisestä Natoon. Kukapa tietää, mitä itse asiassa ylimpien päättäjien tasolla on jo nyt hiljaisesti päätetty. Presidentti Halonen kuten pääministeri Vanhanenkin vakuuttavat, että jäsenyys ei ole ajankohtainen. Edellä kerrottu osoittaa, että kaikki voi muuttua hyvin nopeasti. Olisikohan presidentti Martti Ahtisaari ihan yksin ja vaatisiko hän ihan oma-aloitteisesti, vastoin tasavallan johdon ja suurimpien puolueittemme johdon mielipiteitä meidän pikaista liittymistämme Natoon? En oikein usko sitä.

- - - - - - - - - -

Tässä vielä linkit kirjoitussarjani aikaisempiin kirjoituksiin "Talvisodasta" ja "jatkosodasta":


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000005591675

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000006697196