Onko tämä täysin väärä paikka lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneille?
Kysyn kuitenkin onko kohtalotovereita? Olen 28-vuotias, työssäkäyvä ja parisuhteessa elävä. Alkaisi olla aika perheen perustamiseen, viimeisiä mahdollisuuksia, en halua kuitenkaan olla ikäloppu äiti, ennen kolmeakymppiä olisi kuitenkin ihanne omasta mielestäni.
(Toivon, että lapsettomuudesta kärsivät siirtyvät seuraavien tekstien pariin, etteivät pahoita mieltään kirjoituksistani, haluaisin kokemuksia, siis vain sellaisilta ihmisiltä jotka painivat samankaltaisten kysymysten parissa, en niiltä jotka yrittävät saada lapsia.)
Mutta kun ei nappaa. Koskaan en ole vielä sellaista vauva kuumetta kokenut, lapset tuppaavat vain ärsyttämään. Omat vanhemmat ja appivanhemmat vähän jo huohottaa niskaan, mies olisi tavallaan valmis, jos minä olisin. Kaikilla kavereilla on jo perhettä. Kaverit kyllä on sitä mieltä ettei lasta kannata allekirjoittaneen tehdä, sillä suhtaudun lapsiin yleensä aika jäätävästi.
Monissa paikoissa väitetään, että lapsirakkaus kasvaa sitten raskauden myötä. Mutta tiedän, olen oppini saanut, että se on vain uskomusta. Niin käy jos niin tahtoo käyvän, mutta kun itselläni tämä tunteettomuus lapsia kohtaan on kyllä aivan perusluonteessa ja persoonallisuus ei ihmisellä muutu ajan myötä, muutoin kuin suurissa kriiseissä. Jos tämä on siis osa persoonallisuuttani, ei varmaan ole toivoa että mieli muuttuisi?
Tavallaan tahdon lapsen, koskaan en ole ajatellut, että tulisin olemaan lapseton aina, koskaan ei vain ole ollut oikea aika... En halua lasta siksi, että haluaisin kokea äitiyden riemun. Ei. Olen järjellinen realiteetti ihminen, haluan lapsen siksi, että koen pystyväni antamaan lapselle paljon. Haluan sukuni ja perintöni jatkuvan. Haluan jatkaa omat elämänarvoni ja aatteeni, sillä olen lujassa uskossa, että mikäli kaltaisiani olisi enemmän tämä maailma pelastuisi (ainakin ylikansoittuminen saataisiin kuriin...). Mieleeni ei siis tulisikaan tehdä lasta ajettelemattomasti tai siten, että en pysty hänelle kaikkea tarvittavaa tarjoamaan.
Mutta ongelma piilee siinä, että lapsi tarvitsee rakkautta. En usko pystyväni ketään rakastamaan, vain rakastamisen ilosta, kuten vauvaa rakastetaan. Minä pystyn rakastamaan tekemistä ihmisen kanssa, minä rakastan ihmisiä, siksi millaisia he ovat, pienet lapset eivät ole mielestäni vielä mitään, ovat vain vauvoja, joita kohtaan en ole koskaan mitään tuntenut. Pystyn rakastamaan persoonia, pienet lapset ovat persoonattomia heijastumia vanhemmistaan ja saamastaan palautteesta. Kunnioitan/rakastan ihmistä sen kautta kuka hän on, en kunnioittasi/rakastaisi omia vanhempianikaan, mikäli he eivät olisi mielestäni kunnioituksen arvoisia tai kykenisivät tekoihin, joita en sulata. Mielestäni rakkaus ei siis ole mitään sisäsyntyistä biologiaa, vaan se on ihmisen ajatus maailmaa.
Kun jostain saisi sellaiseksi seitsämän vuotiaaksi kypsytetyn oman biologisen lapsen, se olisi minulle ihanne. Adoptiota emme ole miettineet, miksi olisimmekaan, sillä oman lapsen teko mahdollisuutta ei ole suljettu pois. Tällä iällä alkaa vain pahasti näyttämään, että pitäisi ottaa adoptiokin kohta puheeksi isännän kanssa.
Minun ajatus maailma on siis näin ei-lapsiystävällinen. Pidän paljon ihmisistä, jopa pienistä ihmisistä, mutta en voi sietää pieniä lapsia tai vauvoja. Onkohan toivoa vielä muusta? Kuitenkin joskus lapsen haluaisin, ehkä. Haluaisin myös kuulla muilta miksi olette valinneet lapsettomuuden, alkaa olla orpo olo tällä iällä kun ei ole lapsia... Olenko yksin sekavine ajatuksineni?
Nyt jo viimeistään toivon lapsettomuudesta kärsivien lopettavan tämän tekstin lukemisen, sillä en halua loukata ketään... Vielä haluaisin tietää muiden vapaaehtoisesti lapsettomien kertovan suhtautumisestaan raskauden keskeytykseen. Voisiko lapsettomuus halunne olla niin kova, että olisit kykenevä aborttiin? Jos joku puhuu, ettei halua lapsia, niin olisiko se vähän niinkuin raja, milloin vain puhutaan lämpimikseen ja jos kykenee aborttiin, se on oikeasti sellaista, että ihminen oikeasti ei halua lapsia? Voisiko ihminen joka pitää kuitenkin lapsista edes harkita aborttia? Puhun nyt tietenkin aikuisista ihmisistä, vanhemmalla iällä aborttiin päätyneistä, en teineistä, joille abortti on luontevampi ratkaisu. Tämä mietityttää itseäni, sillä olen teettänyt keskeytyksen 26-vuotiaana. Vieläkään ei ole mielessäni mitään katumusta käynyt, onkohan tämä nyt lopullinen piikki siihen, että minusta ei koskaan tulekaan lapsi-ihmistä ja pitäisi jo ruveta ajatukseen totuttautumaan, että meillä ei tule lapsia olemaan? Vai saattoiko silloinkin vain aika olla täysin väärä ja vielä olisi toivoa, että joskus vielä olisin lapsi myönteisempi? Kuinka vanhaksi yleensäkään voisi olla aikaa odotella jonkinlaisten äidin vaistojen heräämistä? Erjakin oli 42- vuotias, mutta minusta se on jo liikaa...
Jos luet yhä ja kärsit lapsettomuudesta; olen pahoillani, antaisin mielelläni kykyni lisääntyä sinulle, minulla tämä taito menee ilmeisen hukkaan. Olen monesti itsekin miettinyt (abortin takia) miten väärin täällä lahjoja jaetaan (veljeni on vaimoineen käynyt hedelmällisyys hoidoissa, kävivät myös samalla viikolla kun minulla oli toimenpide).
Lapsettomuus valintana?
29
2990
Vastaukset
- älä missään nimessä hanki l...
kun et sitä rakastamaan kykene.Kylmä ihminen olet.Sinun on turha lapsista,edes puhua unohdä koko juttu.
- .......
Voi jumaliste, mikä "vastaus". Luitko edes tuota?
Taidat vaan olla noita sokeita naisia, jotka pukkaa kersaa maailmaan ajattelematta lainkaan suurta kuvaa tai seuraamuksia.
"Hannan" kirjoitus oli hyvä, ja varsin mielenkiintoinen, ymmärrän täysin hänen ristiriitaiset tunteensa asiasta.
- -Stina-
"Mutta ongelma piilee siinä, että lapsi tarvitsee rakkautta. En usko pystyväni ketään rakastamaan, vain rakastamisen ilosta, kuten vauvaa rakastetaan. Minä pystyn rakastamaan tekemistä ihmisen kanssa, minä rakastan ihmisiä, siksi millaisia he ovat, pienet lapset eivät ole mielestäni vielä mitään, ovat vain vauvoja, joita kohtaan en ole koskaan mitään tuntenut. Pystyn rakastamaan persoonia, pienet lapset ovat persoonattomia heijastumia vanhemmistaan ja saamastaan palautteesta. Kunnioitan/rakastan ihmistä sen kautta kuka hän on, en kunnioittasi/rakastaisi omia vanhempianikaan, mikäli he eivät olisi mielestäni kunnioituksen arvoisia tai kykenisivät tekoihin, joita en sulata. Mielestäni rakkaus ei siis ole mitään sisäsyntyistä biologiaa, vaan se on ihmisen ajatus maailmaa."
En oikein käsitä, mitä yrität sanoa. Vauvatko perssonattomia heijastumia vanhemmistaan jne.Höpönlöpöt. Analysoit asioita aivan liikaa ja puhut asioista, josta et täysin edes tiedä.Et voi tietää, mitä ajattelisit tai tuntisit, rakastaisit/etkö rakastaisi, kun olisit oman vauvasi kanssa.Nyt voit vain spekuloida ajatuksella.
Ei sinun tarvitse tuntea mitään syyllisyyttä siitä, ettet mahdollisesti halua lasta.Eikä mielestäni tarvitse tuntea syyllisyyttä abortistakaan.Se oli varmasti silloin oikea ratkaisu.Yhteiskunnan paineet näyttävät vain olevan kovat meille naisille.
Miksi olet noin vauvavihamielinen?Mikä eritoten vauvoissa ahdistaa?7-vuotiaan voisit ehkä ottaa.Totta on, että vauva on aivan avuton ilman sinua ja täydellisen riippuvainen sinusta.Äidille ei juuri omaa aikaa jää.Joskus vauvan tarvitsevuus ja riippuvaisuus on hyvin ahdistavaa.Itse tein lapsen 3-kymppisenä, takana myös abortti ja keskenmeno.Olin pitkään varma, etten ole mikään äitityyppi ja kauhistelin kavereitani, jotka tulivat raskaiksi ja perustivat perheitä.
Oma vauva on kuitenkin ihana, tosin rakkauden tunteet tuntuivat itselläni heräävän vasta vauvan ollessa noin kuukauden vanha. Joten en tiedä siitä rakastamisen ilosta, josta puhuit... Kyllähän oli ihana ja outo tunne, kun vauva syntyessään parkaisi, katsoin sitä ja ajattelin, että tuossapa on minun lapseni, mutta...mitä sitä tunsi, en tiedä.Välillä kamppailen ei-äidillisten ajatusteni kanssa (haluaisin edes hetken täysin omaa aikaa, kaipaan vapautta jne.)Vauvan hymy ja jokellus ovat kuitenkin sydäntälämmittäviä.Vauva tulee päivä päivältä tutummaksi, opettelen sitä ja se opettelee minua.En oikein tiedä, mitä tässä edes yritän sanoa, mutta jos alat lasta odottaa ja päätät sen pitää, olet siinä kyllä sitten täysin kiinni.Sen ei kuitenkaan tarvitse olla kauhistuttava asia:).Ja jos et lasta koskaan saisi/haluaisi, sekin on täysin ok.- Hanna
Yritin siis sanoa, että vaikka niin väitetään, niin en usko äidin rakkauden olevan automaattisuus. On ikävämpi varmasti ottaa riski, että kyllä se sieltä herää sitten kun on raskaana, jos ei herääkään... Kuten aiemmasta vastauksesta näimme; monet pitävät äidin rakkautta automaattisena ja jos ei lapsia pidä maailman suloisimpina olioina on jotenkin tunnevammainen. Tähän törmää erittäin paljon. Jotkut jopa tökkäävät minulle lapsiaan syliin ja kyselevät; eikö tunteita herää, kun on niin suloinen...
En tiedä miksi lapset eivät minua sytytä, ei pitäisi kyllä olla mitään traumojakaan.
Sinäkään siis et ole äiti tyyppiä. Sinullekaan äidin rakkaus ei ole ollut automatio. Kuinka kuitenkin uskalsit ottaa ison askeleen? Entä jos lämpimiä tunteita lasta kohtaan ei olisi syntynytkään? Kun olit kuukauden "tunteettomana" pelkäsitkö, että sinulla voi olla mahdollisuus masentua, tuntemasi syyllisyyden takia? Näitä tälläisiä minä mietin, sillä totta pohdin ja analisoin liika asioita, päätöksien teko on minulle vaikeaa. Siksi on kiva kuulla muiden kokemuksia, saada uusia näkökantoja.
Pieni vauva ehdollistuu ja huoltajansa reaktioiden kautta ilmaisee tarpeitaan jne. Vasta noin puolen vuoden ikäisenä lapsi ymmärtää olevansa erillinen ihminen ja voidaan sanoa persoonallisuuden alkavan kehittyä. Tottakai lapsi tekee juttuja ennen sitäkin, mutta ei tee sitä muuten kuin on ehdollistunut että niin saa tyydytettyä tarpeitaan. Itken, saan ruokaa. Hymyilen niin äiti hymyilee ja koskettaa. Jokellan niin äiti ilahtuu ja palkitsee... Ei siinä juuri omasta persoonasta voi puhua. Ja niinkuin sanoin minä olen sellainen joka arvostan ihmisiä sen takia mitä he ovat, en siksi, että he ovat.
Voinko vain koskaan ottaa sitä riskiä, että asiaan tulee muutos oman lapsen kohdalla ja sitä pystyy rakastamaan vain koska se on oma..? - Hanna
Luin tarkemmin tekstiäsi nyt niinpä lisään vielä;
Vauvoissa juuri ja pienissä lapsissa ahdistaa juuri se, että en pidä sellaisista sössö-sössö-jutuista, joista ne pitävät. Pidän todella lapsista ja touhuan mielelläni sellaisten lasten kanssa joiden kanssa voin harrastaa sellaisia juttuja joista itse pidän myös. Koska minulla tökkii kukkuu-leikeissä, ottaisin mieluummin sellaisen valmiin seitsemän vuotiaan, jonka kanssa voisin jo tehdä muunlaisia juttuja, opettaa elämänarvojani ja monia muita taitoja.
Oikeastaan se, että lapsi olisi täysin riippuvainen ja sitoo paljon, ei minua häiritse ollenkaan, edes ajatuksena. Se, että olisin poissa työelämästä oikeastaan vain kiehtoo, tykkäisin olla kotona. Koska en myös ole äidillinen ihminen, ei minulla olisi mitään tunnon vaikeuksia hoidattaa lasta välillä muilla, lähinnä isovanhemmilla, jotka tälläkin hetkellä enemmän lasta toivoisivat kuin minä.
Mietin tässä kun sanoit että opettelette toisianne ja sitä kautta rakkaus ja läheisyys kasvaa, että olet ilmeisen paljon samoilla linjoilla rakastamisesta kuin minä. Se on ansaittava, eikä automaattinen juttu. Mitä enemmän tunnet lastasi sitä enemmän hänessä näet niitä valloittavia piirteitä. Onkohan aina näin? Se on vain maailman parhaiden äitien ominaisuus se että lasta rakastaa automaattisesti? Yrittävätköhän ihmiset liikaa rakastaa lastaan ja johtuukohan masentuneisuus siitä, että huomataan, ettei niitä tunteita synny vaikka kuinka yrittää? Sitä varmasti kokee itsensä huonoksi äidiksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi, kun vertaa itseään tyyppiin, jota edustaa esimerkiksi ensimmäisen saamani vastauksen kirjoittaja, niihin joille se lapsi on elämän tärkein ja ainut asia... - -Stina-
Hanna kirjoitti:
Luin tarkemmin tekstiäsi nyt niinpä lisään vielä;
Vauvoissa juuri ja pienissä lapsissa ahdistaa juuri se, että en pidä sellaisista sössö-sössö-jutuista, joista ne pitävät. Pidän todella lapsista ja touhuan mielelläni sellaisten lasten kanssa joiden kanssa voin harrastaa sellaisia juttuja joista itse pidän myös. Koska minulla tökkii kukkuu-leikeissä, ottaisin mieluummin sellaisen valmiin seitsemän vuotiaan, jonka kanssa voisin jo tehdä muunlaisia juttuja, opettaa elämänarvojani ja monia muita taitoja.
Oikeastaan se, että lapsi olisi täysin riippuvainen ja sitoo paljon, ei minua häiritse ollenkaan, edes ajatuksena. Se, että olisin poissa työelämästä oikeastaan vain kiehtoo, tykkäisin olla kotona. Koska en myös ole äidillinen ihminen, ei minulla olisi mitään tunnon vaikeuksia hoidattaa lasta välillä muilla, lähinnä isovanhemmilla, jotka tälläkin hetkellä enemmän lasta toivoisivat kuin minä.
Mietin tässä kun sanoit että opettelette toisianne ja sitä kautta rakkaus ja läheisyys kasvaa, että olet ilmeisen paljon samoilla linjoilla rakastamisesta kuin minä. Se on ansaittava, eikä automaattinen juttu. Mitä enemmän tunnet lastasi sitä enemmän hänessä näet niitä valloittavia piirteitä. Onkohan aina näin? Se on vain maailman parhaiden äitien ominaisuus se että lasta rakastaa automaattisesti? Yrittävätköhän ihmiset liikaa rakastaa lastaan ja johtuukohan masentuneisuus siitä, että huomataan, ettei niitä tunteita synny vaikka kuinka yrittää? Sitä varmasti kokee itsensä huonoksi äidiksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi, kun vertaa itseään tyyppiin, jota edustaa esimerkiksi ensimmäisen saamani vastauksen kirjoittaja, niihin joille se lapsi on elämän tärkein ja ainut asia...Hei vielä.
Enpä itsekään järin pidä sössötyksistä ja kukkuu-leikeistä.Juttelen vauvalleni normaalisti ja yllätys yllätys- laulan hänelle paljon.Enpä olisi aiemmin sellaista itsestäni uskonut. Vauva tykkää, hihkuu ja ääntelee mukana!Ja se on kummastakin mukavaa.Tuleepa sitä vauvalle leperreltyä välillä jostain syystä...:)Vauvallehan voi alkaa opettaa monia asioita pienestä pitäen ja vauva oppii ihan opettamattakin monia taitoja ensimmäisten vuosiensa aikana...
Kyllä joskus arki kyllästyttää. Tekisi mieli painaa pikakelausnappulaa entiseen elämään. Itsekin ajattelin vielä työelämässä ollessani, että mukavaa, saa vihdoin olla kotona.Nykyisin kaipaisin jo jotain toimintaa kotiseinien ulkopuolelta, eikä vauva ole vielä kovinkaan vanha.Lapsen vein hoitoon ensimmäisen kerran, kun hän oli 6 viikkoa vanha.Siitä sain kuulla moralisointia, myös siitä, kun totesin, etten kaipaa vauvaa sillä hetkellä, eikä minulla ollut mitään vaikeuksia jättää häntä äitini hoitoon yöksi.Äidin kun ei sovi sanoa tuollaisia asioita.:)
Tuosta rakkaudesta, en kuitenkaan kutsuisi sitä 'ansaitsemiseksi'. Ei vauvani tarvitse 'ansaita' rakkauttani, hänen pitäisi kai saada sitä ehdoitta, ihan itsenään tai en tiedä...eihän hän ole pyytänyt tulla tähän maailmaan, pitäisikö hänellä olla sitten oikeus rakkauteen. Itselläni rakkaus ei vain syttynyt automaattisesti, kaipa vauvaani nyt rakastan.Pois en antaisi ja yritän hoitaa mahdollisimman hyvin ja tunnnen selviä lämpimiä tunteita, niin kaipa rakastan...vaikka välillä haluaisinkin pois koko nykyisestä elämästäni, hetken rauhaan omien ajatusteni kanssa.
Lapsen kuitenkin halusin, sillä jouduin sen 'vauvakuumeen' valtaan. En vieläkään pidä itseäni kovinkaan äidillisenä, mutta se kai liittyy siihen, mitä yleensä käsitän ihmisten pitävän äidillisenä-uhrautumista, lapselleen täysin elämistä, pullantuoksua, kodin hengettärenä olemista jne.:) Itselläni ei huvita tehdä ruokaa, en osaa ommella tms., en jaksa leipoa, haluan aikaa omille harrastuksilleni, haluan keskustella muistakin asioista kuin vauvasta, vien vauvan välillä erittäin mielelläni hoitoon jne...No, kyllähän äitiyttäkin on monenlaista!Ja lapsi on ainakin toistaiseksi ihan tyytyväinen ja iloinen ihmisen alku.
- kuuden äiti
ja onneksi nykyään heille on ehkäisy keksitty. onnea valitsemallesi tielle.
- lapsiparat
toisille joilla ei ole kuutta lasta,itse olet ne päättänyt saada.Nykypäivänä on keinot jolla ehkäistään naisten päätyminen kuusilapsisten katkeriksi äidiksi joka purkaa vihaansa lapsiinsa.Kaikista ei todellakaan ole äidiksi,kumpa he sen itse vielä oivaltaisi.
- äippä3
ei lapsia, ei koiria, ei kissoja, eikä muutakaan elävää olentoa vastuullesi. Huolehdi vain itsestäsi niin taidat pärjätä parhaiten.
- Hanna
On eläimiä meidän perheessä. Jokainen niistä rakkautensa arvoinen!
- Hanna
Hmmm... Onko se ettei ole lapsirakas niin perustavaa laatua oleva tunnevamma, että ei pysty ottamaan vastuuta muista? Hassua minä kun olen nauttinut työstäni kehitysvammaistenhoitajana jo useita vuosia, vastuussa muiden elämästä päivittäin... Taidankin vaihtaa alaa? Kolmenäidillä ideoita alaksi?
(jos et ironiaa tunnistanut, niin selvennämpä, että en tosissani aio alaa vaihtaa, sillä olen hyvä työssäni...)
Mutta viestisi yhteenvetona; Nainen olet paha (paska), mikäli et pidä lapsia maailman suurimpana antina! Onkohan aivan tosi? - tuossa....
Hanna kirjoitti:
Hmmm... Onko se ettei ole lapsirakas niin perustavaa laatua oleva tunnevamma, että ei pysty ottamaan vastuuta muista? Hassua minä kun olen nauttinut työstäni kehitysvammaistenhoitajana jo useita vuosia, vastuussa muiden elämästä päivittäin... Taidankin vaihtaa alaa? Kolmenäidillä ideoita alaksi?
(jos et ironiaa tunnistanut, niin selvennämpä, että en tosissani aio alaa vaihtaa, sillä olen hyvä työssäni...)
Mutta viestisi yhteenvetona; Nainen olet paha (paska), mikäli et pidä lapsia maailman suurimpana antina! Onkohan aivan tosi?Heti kun nainen hiemankin edes MIETTII, haluaako ryhtyä äitiyteen, niin joku kiihkomuumimamma on haukkumassa kylmäksi ja tunnevammaiseksi. Kiihkomuumimammat ne vasta sairaita on! Lapsi on lapsi, mut kyl sekin kasvaa ihan tavalliseksi aikeuiseksi. Lapset hankitaan ittelle, sanoi kiihkomuumimammat mitä vaan (ei siis lapsien takia tehdä lapsia). Itsekkäintä on hankkia lapsia.
- mielipide
Sinä et halua lapsia ja sillä siisti. Ei sitä tarvitse selitellä kenellekään. Älä tee lapsia, jos et halua. Älä tee lapsia ainakaan kenenkään painostuksesta.
Mitä noihin abortteihin tulee, ne tuntuvat olevan ihan "luonnollinen" ehkäisykeino naimisissa oleville äideille. Jos abortti-keskusteluihin täällä suomi24:ssä on uskomista. Että niin lapsirakkaita äidit ovat.
Ei sinun tarvitse pyydellä lapsettomilta anteeksi, kun he eivät voi saada lapsia. Jos ei voi saada omia biologisia lapsia, niin ei sitten. Ei se sinun syysi ole. Kaikkea kun ei voi kaikki saada.- Hanna
Ongelma kun piilikin siinä, että minusta tuntuu, että minä haluan lapsen. Minä vain vielä haluaisin haluta sen lapsen, sillä nyt se lapsen saanti tuntuu jotenkin niin vastenmieliseltä.
On niin vaikea selittää, mutta koskaan en ole ajatellut aina olevani lapseton ja haluan lapsen. Mutta mielestäni se on aika julmaa lasta kohtaan, tehdä se, eikä sitten pystykään sitä rakastamaan. Jokaisen lapsen pitäisi olla haluttu ja kaivattu ja ennenkaikkea rakastettu.
Abortti on surkea ehkäisykeinona, mutta kyllä se on osaltaan takaamassa sitä, että tänne syntyvillä lapsilla on parempi elämä, he ovat juuri kaikki haluttuja ja rakastettuja.
Tiedän että on oma asiani. Toivon vain muiden kommentteja ja näkemyksiä. Ennenkaikkea toivon että joku voi näyttää minulle sellaisen taikanapin josta painamalla, jonkinlainen äiti minussa heräisi henkiin... Sitä odotellessa toivon omien kokemusten ja näkemysten vaihtoa.
Muuten et arvakkaan miten paljon joutuu selittelemään sitä, että on tällä iällä vielä ilman lapsia ja aikomustakaan niistä... - sama
Hanna kirjoitti:
Ongelma kun piilikin siinä, että minusta tuntuu, että minä haluan lapsen. Minä vain vielä haluaisin haluta sen lapsen, sillä nyt se lapsen saanti tuntuu jotenkin niin vastenmieliseltä.
On niin vaikea selittää, mutta koskaan en ole ajatellut aina olevani lapseton ja haluan lapsen. Mutta mielestäni se on aika julmaa lasta kohtaan, tehdä se, eikä sitten pystykään sitä rakastamaan. Jokaisen lapsen pitäisi olla haluttu ja kaivattu ja ennenkaikkea rakastettu.
Abortti on surkea ehkäisykeinona, mutta kyllä se on osaltaan takaamassa sitä, että tänne syntyvillä lapsilla on parempi elämä, he ovat juuri kaikki haluttuja ja rakastettuja.
Tiedän että on oma asiani. Toivon vain muiden kommentteja ja näkemyksiä. Ennenkaikkea toivon että joku voi näyttää minulle sellaisen taikanapin josta painamalla, jonkinlainen äiti minussa heräisi henkiin... Sitä odotellessa toivon omien kokemusten ja näkemysten vaihtoa.
Muuten et arvakkaan miten paljon joutuu selittelemään sitä, että on tällä iällä vielä ilman lapsia ja aikomustakaan niistä...Minulle tulee mieleen noista sinun jutuistasi, että tekisit lapsia, koska niitä "kuuluu" tehdä. Elämässään katkeroituneet vanhemmat haluavat, että kaikki olisivat samassa kusessa penskojen vuoksi kuten he itsekin ovat. Tavallaan ei siedetä sitä, että joku pääsee helpommalla, kun tekee ihan itse omat valintansa eikä sokeasti mene joukon mukana. Näin sitten painostetaan muitakin ja kysellään, että miksi ei vielä ole lapsia ja leimataan vapaaehtoisesti lapsettomat esimerkiksi tunnevammaisiksi samalla, kun omat lapset saavat kärsiä siitä, "että tuli pilattua vanhempien elämä" syntymällä tänne.
Älä tee niitä lapsia. Katsos, kun lapsia ei voi palauttaa. Parempi lasten kannalta katua sitä, ettei tehnyt lapsia kuin katua sitä, että teki lapsia. - nappi
sama kirjoitti:
Minulle tulee mieleen noista sinun jutuistasi, että tekisit lapsia, koska niitä "kuuluu" tehdä. Elämässään katkeroituneet vanhemmat haluavat, että kaikki olisivat samassa kusessa penskojen vuoksi kuten he itsekin ovat. Tavallaan ei siedetä sitä, että joku pääsee helpommalla, kun tekee ihan itse omat valintansa eikä sokeasti mene joukon mukana. Näin sitten painostetaan muitakin ja kysellään, että miksi ei vielä ole lapsia ja leimataan vapaaehtoisesti lapsettomat esimerkiksi tunnevammaisiksi samalla, kun omat lapset saavat kärsiä siitä, "että tuli pilattua vanhempien elämä" syntymällä tänne.
Älä tee niitä lapsia. Katsos, kun lapsia ei voi palauttaa. Parempi lasten kannalta katua sitä, ettei tehnyt lapsia kuin katua sitä, että teki lapsia."Elämässään katkeroituneet vanhemmat haluavat, että kaikki olisivat samassa kusessa penskojen vuoksi kuten he itsekin ovat. Tavallaan ei siedetä sitä, että joku pääsee helpommalla, kun tekee ihan itse omat valintansa eikä sokeasti mene joukon mukana" OLI AIVAN LOISTAVA YHTEENVETO!!!!
- Hanna
sama kirjoitti:
Minulle tulee mieleen noista sinun jutuistasi, että tekisit lapsia, koska niitä "kuuluu" tehdä. Elämässään katkeroituneet vanhemmat haluavat, että kaikki olisivat samassa kusessa penskojen vuoksi kuten he itsekin ovat. Tavallaan ei siedetä sitä, että joku pääsee helpommalla, kun tekee ihan itse omat valintansa eikä sokeasti mene joukon mukana. Näin sitten painostetaan muitakin ja kysellään, että miksi ei vielä ole lapsia ja leimataan vapaaehtoisesti lapsettomat esimerkiksi tunnevammaisiksi samalla, kun omat lapset saavat kärsiä siitä, "että tuli pilattua vanhempien elämä" syntymällä tänne.
Älä tee niitä lapsia. Katsos, kun lapsia ei voi palauttaa. Parempi lasten kannalta katua sitä, ettei tehnyt lapsia kuin katua sitä, että teki lapsia.Juuri tälläisiä näkemyksiä kaipailin, laittaa miettimään.
Olen aina ajatellut kuitenkin, että en halua lapsia, koska ympäristö panostaa, vaan haluan koska tunnen, että minulla on paljon annettavaa lapselle. Mutta nyt kun ajattelen, että jos se tärkein annettava kuitenkin voisi puuttua (se halutun lapsen tunne), niin ehkäpä se lapsen teko on vain itsekästä. Siis koska minä tunnen että minä haluaisin antaa paljon. Eikö lapsia pitäisi tehdä vain ja ainoastaan niiden lapsien takia, eikä itsekkäistä syistä?
Toisaalta voiko olla muita syitä kuin itsekkäitä tehdä lapsia? Tyydytän oman vauva kuumeeni (/naisen tarpeeni) on yleinen syy, tosi itsekäs, vai? Haluan jatkajan suvulleni ja perinnölleni. Sekin on itsekästä, mutta ehkä jo vähemmän, sillä takaa lapselle jo turvattua tulevaisuutta. Haluan opettaa jälkipolvelle arvomaailmaani, haluan tälläiselle perinnölleni jatkajan... Itsekästä, pidän omaa ajatus maailmaani niin kauniina, että sen soisin jatkuvan. Toisaalta olen vanhemmiltani nämä elämänarvoni perinyt, joten ne ovat jo monessa polvessa kauniiksi todettuja...
Haittaako siis, että lapsenteko on itsekästä puuhaa, sillä voiko se muuta ollakaan? Vai onko ajatukseni jälleen aivan vika raiteilla? Kun ajattelen epäitsekkäästi vain lasta, hänelle olisi kuitenkin hyvä elämä tarjota; läheinen suku, aivan kuningas hyvä isä, materiaalia tarpeiksi, yllinkyllinkin, molemmilta meiltä oiva elämisen malli ja terveet elämän tavat, suvuissa ei kulje mitään perinnöllistä sairautta, kaukaisessa haarassa piilevää alkoholismia lukuunottamatta. Jotain suurta saattaisi silti puuttua, jos itse en kykene tuntemaan mitään pientä lasta kohtaan. Olisiko se edes niin paha, sillä uskon tulevani rakastamaan häntä persoonana, sitten kun hänelle sellainen arvostelukykyinen persoona kasvaa. Viehättävintä tässä olisi jälleen se, että itse saisin olla muokkaamassa ja rakentamassa hänestä sitä persoonaa mikä hänestä tulee. Taas itsekästä?
Lapsi olisi ehkä ollut helpoin tehdä silloin ensimmäisen vahingon sattuessa. Nyt olen pohdiskellut liikaa asioita. Silloin kun olisi vain tehnyt asiat olisivat rullanneet omalla painollaan. Silloinkin aloin miettimään liikaa, olin varma ja olen edelleen, että lapsi olisi kärsinyt siitä, että oli vahinko ja tuli huonoon saumaan. Nyt menee vaikeaksi, asia pyörii päässä päivin öin, työssä ja vapaa-aikana... Tietysti kaikki menee vaikeaksi kun miettii liikaa.
Täytyy nyt keskittyä enemmän tuohon näkökulmaan, että mahdollisesti haluan lapsen vain sen takia, että se kuuluu naisen rooliin ja sitä kautta yhteiskunnan odotuksiin. Se on surkea syy tehdä lapsi. Kieltämättä tässä nyt vielä painaa vähän nämä muidenkin odotukset, ennenkaikkea isännän mielipide... Mutta itsehän minä omasta elämästäni päätän!
- Lotte
Hei, Hanna!
Olen kohtalotoverisi.
Olen 36-v. parisuhteessa elävä nainen. Päätimme mieheni kanssa n. kuusi vuotta sitten, että lapsia ei hankita.
En tunne siitä syyllisyyttä enkä selittele sukulaisille. Kaikkien ei vain tarvitse lisääntyä. Minäkään en lämpene vauvoille enkä ole kiinnostunut hiekkalaatikkoleikeistä, muumivideoista ja jääkiekkovarusteista. Kyse on elämäntapavalinnasta. Minulle ja miehelleni sopii parhaiten lapseton elämäntapa.
Jos tulisin nyt raskaaksi (mitä yritän välttää viimeiseen asti), tekisin abortin.
Rakkaus kylläkin on biologiaa hyvin pitkälle. Aivot erittävät hormonia nimeltä oksitosiini. Sitä erittyy erityisen paljon rakastellessa ja synnyttäessä. Se tekee ihmisestä kritiikittömän ja lempeän. Siitä johtuu, että juuri synnyttäneet äidit eivät halua heittää vauvaansa seinään huolimatta siitä kivusta jonka vauva on heille aiheuttanut syntyessään. Vastasyntynythän ei ole erityisen puoleensavetävä; se on verinen, laikukas, haiseva ja rääkyy rumasti. Siitä huolimatta (yleensä) rakkaus lapseen syntyy. Luonto on järjestänyt asian. Ainahan tämä hormonimekanismi ei toimi ja vanhemmat eivät kiinny lapseensa, kuten aivan oikein epäilit.
Itse en uskalla luottaa rakkauden syntymiseen, enkä siksi halua altistaa viatonta lasta sille riskille, että hänen äitinsä ei rakasta häntä.
Luota omaan tuntemukseesi, ettet halua vauvaa. On jo aivan liikaa tavan vuoksi hankittuja lapsia, joita kukaan ei rakasta. Ihmislaji ei kuole sinun tai minun takiani sukupuuttoon; sovinnaisemmat ihmiset pitävät siitä kyllä huolen.
Et ole kylmä ja paha vaan ainoastaan rehellinen. Ja ylikansoittumista ei hoideta lisääntymällä...- Hanna
Tämä on nyt taas näitä "normaalien" pelotteluja, mutta eikö sinua pelota, että tulevaisuudessa kiikkustuolissa kadutte miehenne kanssa, että ette hankkineet jälkipolvea? Se on kuulema hirveä tuska siinä vaiheessa, kokeneet ovat kertoneet...
Niin, minulle ei pitäisi kertoa mitään tälläisiä, sillä mietin liikaa. Tuokin jonkun fiksumman kertoma tarina on jäänyt kummittelemaan. Katuminen on kauheaa hommaa, kumpa jostain vain saisi tietää varman vastauksen kumpaa sitä katuisi enemmän; sitä että teki lapsen vai että jätti tekemättä.
Hyviä puolia lapsettomuudessa on ainakin,
että suhteemme ei ainakaan tulisi olemaan kasassa vain lasten takia, vaan elämme suhteessamme koska vilpittömästi niin haluamme, tai emme halua.
että on vapaa. Lemmikkieläimet rajoittaa elämää, mutta ei siinä määrin kuin lapset. Käymme molemmat lähes päivittäin harrastus toiminnoissa, lemmikeille ei tarvitse hoitajaa siksi aikaa.
että ei ole koskaan ollut puutetta mistään. Jotenkin juttuja lueskellessa ja muutenkin kuullessa on saanut sellaisen kuvan, että lapsen mukana tulee ainakin väliaikaisia rahahuolia, madaltaa hiukan elintasoa.
ja tietenkin se, että en tiedä kykenenkö koskaan tuntemaan automaattista äidinrakkautta lasta kohtaan. Muutenkaan en ole lapsi rakas.
Tuollaisia minä olen pohtinut sen taustalle, että jos valitsen kuitenkin sen lapsettomuuden. Millaisia perusteluja sinulla oli taustalla? Olisi kiva kuulla ja saada itselle uusia mietteitä. - Hanna
Vielä, kun otsikko oli luota itseesi...
Niin, kun ajatukset ovat niin sekavia, ettei tiedä mihin niistä luottaisi. Periaatteessahan vahvin tunne on se, että en ole lapsirakas. se olisi hyvä mihin luottaa. Mutta koska olen järki-ihmisiä en osaa luottaa tunteeseen. Järki sanoo, että toisaalta haluaisin osallistua lapsen kasvattamiseen, toisaalta en tiedä mitä siitä voisi tulla ilman rakkautta. Tai sitten kadunko sitä, että tein lapsen, vai kadunko sitä etten tehnyt. Sitten taas katuminen on tunne, eli kai niihin tunteisiinkin pitäisi vähän yrittää luottaa ja niitä ajatella. Kuitenkaan en ole koskaan arvostanut ihmisiä jotka tekevät ratkaisunsa vain tunteen pohjalta, itseään pitäisi kuitenkin pystyä arvostamaan. Mutta onko katumus sitten niin suuri, ettei sitä pysty järjellä hillitsemään...
Luota nyt tähän kaaokseen. =) - Lotte
Hanna kirjoitti:
Vielä, kun otsikko oli luota itseesi...
Niin, kun ajatukset ovat niin sekavia, ettei tiedä mihin niistä luottaisi. Periaatteessahan vahvin tunne on se, että en ole lapsirakas. se olisi hyvä mihin luottaa. Mutta koska olen järki-ihmisiä en osaa luottaa tunteeseen. Järki sanoo, että toisaalta haluaisin osallistua lapsen kasvattamiseen, toisaalta en tiedä mitä siitä voisi tulla ilman rakkautta. Tai sitten kadunko sitä, että tein lapsen, vai kadunko sitä etten tehnyt. Sitten taas katuminen on tunne, eli kai niihin tunteisiinkin pitäisi vähän yrittää luottaa ja niitä ajatella. Kuitenkaan en ole koskaan arvostanut ihmisiä jotka tekevät ratkaisunsa vain tunteen pohjalta, itseään pitäisi kuitenkin pystyä arvostamaan. Mutta onko katumus sitten niin suuri, ettei sitä pysty järjellä hillitsemään...
Luota nyt tähän kaaokseen. =)Kyllä hyviin päätöksiin tarvitaan sekä tunnetta että järkeä. Eivät ne edes ole kaksi ehdottoman erillistä asiaa.
Oma päätökseni perustui siihen, että mietin millaista haluan elämäni olevan. Totesin, etten halua valvoa öitä lasta nukuttaen, en halua ostaa taloa täyteen muovikrääsää (ilmeisesti pakollista jos on lapsi...), en halua miettiä lapsen päivähoito- ja koulunkäyntiasioita. En halua siksi kireän stressaantuneeksi naiseksi, jollaisia kaikki lapselliset työtoverini ovat: aamulla ylös älyttömän aikaisin, aamupalaa, tappelua pukemisesta, unisen kiukkuisen tenavan retuutusta päivähoitoon, illalla sama käänteisessä järjestyksessä jne.
Koska elämä on nimenomaan arkea, minusta tärkeää on millaiseksi arkensa muodostaa. Lapsiperheen arki ei meitä miellytä. Pidän rauhasta ja hiljaisuudesta. En ole lapsirakas. Mieheni hyväksyi lapsettomuuden luonnollisena asiana, joten siitä ei tarvinnut tapella.
Ja kyllä minä ajattelen, että teemme myös ekoteon kun emme lisää länsimaisten kerskakuluttajien määrää.
Mitä tulee tuohon pelkäämääsi katumukseen vanhoilla päivillä, olen kyllä sitäkin miettinyt. Tehdä jotain mitä ei todella halua tehdä, vain siitä pelosta että tekemättömyyttä joskus katuu ei kuulosta minusta hyvältä idealta. Jokaista päätöstä voi joskus katua jos on sitä tyyppiä. Minun elämänfilosofiaani kuuluu, että kun kerran olen päätökseni parhaan sen hetkisen ymmärrykseni mukaan tehnyt, katuminen ei ole tarpeen. On kuitenkin pakko valita ja elää seurausten kanssa, teet kummin vain.
Ihan sama muiden isojen päätösten kanssa; jos sinulla on ollut kaksi kosijaa ja olet valinnut heistä toisen, aina jää mahdollisuus harmitella miksi et valinnut sitä toista. Mutta miksi katua, koska sinulla on ollut syysi kun olet valintasi tehnyt? Olet tehnyt parhaan mahdollisen päätöksen niillä tiedoilla ja tunteilla mitä silloin on ollut.
Toivottavasti tästä oli edes vähän apua.
- Jonna
Olen 35-vuotias ja edelleen pyörittelen samoja ajatuksia. Minulla on kaksi koiraa jotka saavat täyden rakkauteni.
Olin naimisissa ja jouduimme lapsettomuushoitoihin. En kestänyt niitä ja tällä hetkellä pakkasessa on edelleen alkioita ja miehestäni olen jo eronnut. Uusi mies on ja lasta ei kuulu, hoitoihin en halua lähteä. Mitään vikaa minusta ei kuitenkaan ole koskaan löytynyt.
Olen välillä sitä mieltä, että minulla on väärä mies...edelleen. Siksi en saa lasta ja toisaalta siksi pyörittelen näitä asioita mielessäni ees ja taas.
Heitän vaan kysymyksen, voiko olla, että nykyinen miehesi ei ehkä ole sinulle se ihanne-isä lapsillesi?- Hanna
Joo voi olla ettei miehenikään ole mikään ihanne isä. Tai toisaalta en ole ennentavannut noin avointa ja tavallaan kilttiä miestä, joten uskon, että varmaan olisikin...
Mutta totta varmasti se, että olemme eläneet parisuhteessa jo kauan, eikä lapsia ole tosissaan toivottu kumpikaan, joten olemme hyvin samanlaisia. Olemme yhdessä siksi, että tämä on hyvä kumppani minulle, siis olemme toisillemme, en oikeastaan koskaan etsinytkään miestä isyyttä silmällä pitäen... Ei ehkä mikään isätyyppi, enemmän lapsirakas kyllä kuin minä. Mutta uskon mieheni pystyvän sopeutumaan tilanteisiin paremmin. Nyt hän on tyytyväinen kun ei ole lasta ja on valmis jatkamaan näin. Mutta mikäli minä tahdon lapsen, hän sopeutuu kyllä siihenkin, sillä hän ei tunne mitään tälläistä "lapsiinhoa" kuten minä, mutta ei hänelle omat lapset ole välttämättömyyksiä.
Koska olemme muutenkin samanlaisia, niin toistan jälleen itseäni, koska tunnen että minä pystyisin antamaan hyvän elämän lapselle, on mieheni osa sitä hyvää elämää. Mieheni arvot ovat mieleisiäni ja suhteemme luja, eikä mieheni tulisi lastaan hylkäämään missään tapauksessa edes eron tullessa. Miehelläni ei varmasti olisi ainakaan vähmpää tarjottavaa lapselle kuin minulla.
Mutta toisaalta voisihan olla, että se äiti minussa olisi jo herännyt, mikäli minulla olisi toisenlainen mies, sellainen isällisempi tyyppi. Siis sellainen joka tahtoo lapsen välttämättä...
- Anni
Elämässä täytyy ottaa riskejä joskus. Ja ennen kaikkea elämässä on tehtävä paljon kovaa työtä. Kova työ ja sitoutuminen johonkin asiaan (vauvaan, lapseen) on rakkauden osoittamista mitä konkreettisimmalla tavalla.
Ts. jos haluat 7-vuotiaan lapsen, on sinun tehtävä sen eteen PALJON työtä, kahdeksan vuoden ajan. Sitten elämä palkitsee, jos olet tehnyt työsi hyvin.
Rakkaudesta automationa; mitä on rakkaus mielestäsi? Minusta rakkaus ei ole pelkkää tunnetta, vaan myös tekoja. Omiin tekoihinsa pystyy vaikuttamaan, ja uskoisin että niiden myötä se tunnepuoli jossain vaiheessa tulee mukaan. Sitoutumisen myötä, ja pitkän kovan työn myötä.
Kaikkea hyvää sinulle!
T: kahden alle 2v. lapsen äiti. - tintti
Minusta olisit mitä mainioin äiti omalle lapsellesi,koska osaat kyseenalaistaa itseäsi äitinä.Mikä on monelle naiselle tabu, he ajattelevat ääneen että tottakai mä olen hyvä äiti lapselleni,mutta masentuvat kun eivät rohkene kertoa niistä kielteisistä tunteista joihin äitinä olemisessa myös liittyy.
Itse olin tiemättäni jo raskaana kun vielä vannoin että en koskaan tee/saa lapsia.
Kuitenkin pidin lapsen,pelotti mutta samalla olin innoisani että sisälläni kasvaa uusi elämä.
Raskausaika meni hyvin,synnytys vähemmän hyvin ja olin alkukuukaudet vauvan kanssa todella väsynyt ja masentunut.
Mutta mä selvisin siitä,aloin pikkuhiljaa rakastumaan lapseeni.
Nyt hän on vajaa 5-vuotias pojankloppi joka harrastaa kanssani filosofiaa ja joka kyseenalaistaa kaiken olemassaolevan.
Olemme samalla aaltopituudella ja hyviä kavereita keskenämme,meillä on samoja mielenkiinnonkohteita.
Tällä yritän vain kertoa sen että en minäkään koskaan vauvoista ole välittänyt ja heti syntymästä laskin päiviä,viikkoja ja kuukausia ja odotin että hän kasvaisi.Sitten kun hän oli noin vuoden aloin hellittää ja annoin elämän viedä omalla painollaan.
Tuli elämänilo takaisin korkojen kera.
Nyt jälkeenpäin sanon että en kadu ja päivääkään (no ehkä muutaman valvotun yön)en vaihtaisi pois.
Kannattaa ottaa "riski" ja tsempata alkuajat vauvan kanssa,sitten se kaunis päivä tulee kun lapsesi sanoo sinulle esim "Äiti,miksi mä nään unta kun mä nukun?" ja voit touhuta kaikkea yhdessä.
Elämä kantaa ja ei kannata murehtia liikaa.
Tiedän sen itse varsin hyvin koska syyllistyn samanlaiseen pähkäilyyn milloin mistäkin.
Hyvää jatkoa sinulle!- samanikäiseltä
Mielestäni on oikein hyvä, että oikeasti mietit näitä asioita, etkä vaan tee niinkuin muut ovat tehneet ja kuten muut odottavat. Olen suunnilleen ikäisesi naisihminen, en ole naimisissa, en kihloissakaan, mutta seurustelen. Minä en välttämättä koskaan tule saamaan lapsia (rakenteellisista syistä) mutten myöskään ole varma haluaisinko niitä. En ole hirmuisesti julki näitä asioita vielä huudellut, koska oletan ärsyttävien lisääntymiskysymysten olevan edessä vasta, kun olen naimisissa.
Olen ajatellut, että katsellaan tässä nyt siihen (siis naimisiinmenoon) asti, alkaako fiilikset yhtään muuttua, ja jos sitten muutaman vuoden kuluttua lapsi on haaveissa, niin sitä voisi yrittää. Jos lasta ei kuulu, niin siihenkin olen varautunut. Joka tapauksessa tämä ikä ei velvoita vielä yhtään mihinkään, koska hyvin harvalla minunkaan kaverilla on vielä lapsia, vaikka lähellä kolmeakymppiä jo ollaan. Se on varmaan kiinni siitäkin, opiskeleeko itse, ja jos kaverit ovat myös opiskelemassa, niin väkisinkin nämä asiat lykkääntyvät. Sitten on taas niitä, jotka eivät käy niin monia vuosia kouluja, ja he ovat eittämättä viitisen vuotta "edellä" näissä asioissa.
Olen myös kuullut nämä tyypilliset "Mitä elämää se sellainen vanhana olisi, jos ei olisi lapsia" tai "Menkää nyt jo pian naimisiin niin saisitte nuorena niitä lapsia". Olen lähinnä vain tuijottanut kommenttien antajia sanattomana, koska en jaksa alkaa väittämään vanhojen ihmisten kanssa, joista ne pienten jalkojen tepuutukset ovat niin ihania.
Pointtini siis on se, että jokainen tekee päätöksensä ihan itse, on ihan turha kuunnella vanhempia, sukulaisia, kavereita. Luulen kyllä, että sinäkin tiedät sitten kun tai jos lapsen haluat. Niin kauan kun mietit asiaa, niin parempi vielä odotella. Et sinä vielä mikään ikäloppu todellakaan ole!!
Tsemppiä!!! - Hanna
Kiitos rohkaisevista sanoistasi. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen pähkäillyt olen tullut tulokseen, että lasta ei nyt meille tule. Ehkä jos hyvin käy niin mahdollisesti joskus vuosien päästä. Olen siis päätynyt, että ei se korkea ikä olekaan minulle kynnys, vaan tärkeämpää on, että valinta tuntuu luonnolliselta ja oikealta. Nyt olisi vähän väkisin väännettävä ratkaisua mikäli meinaisi ratkaista jotenkin. Eli annan asian nyt mennä painollaan ja yritän hellittää vähän. Tiedä vaikka sitä joskus kokisi sellaisen ihmeen kun vauvakuume.
- Hanna
samanikäiseltä kirjoitti:
Mielestäni on oikein hyvä, että oikeasti mietit näitä asioita, etkä vaan tee niinkuin muut ovat tehneet ja kuten muut odottavat. Olen suunnilleen ikäisesi naisihminen, en ole naimisissa, en kihloissakaan, mutta seurustelen. Minä en välttämättä koskaan tule saamaan lapsia (rakenteellisista syistä) mutten myöskään ole varma haluaisinko niitä. En ole hirmuisesti julki näitä asioita vielä huudellut, koska oletan ärsyttävien lisääntymiskysymysten olevan edessä vasta, kun olen naimisissa.
Olen ajatellut, että katsellaan tässä nyt siihen (siis naimisiinmenoon) asti, alkaako fiilikset yhtään muuttua, ja jos sitten muutaman vuoden kuluttua lapsi on haaveissa, niin sitä voisi yrittää. Jos lasta ei kuulu, niin siihenkin olen varautunut. Joka tapauksessa tämä ikä ei velvoita vielä yhtään mihinkään, koska hyvin harvalla minunkaan kaverilla on vielä lapsia, vaikka lähellä kolmeakymppiä jo ollaan. Se on varmaan kiinni siitäkin, opiskeleeko itse, ja jos kaverit ovat myös opiskelemassa, niin väkisinkin nämä asiat lykkääntyvät. Sitten on taas niitä, jotka eivät käy niin monia vuosia kouluja, ja he ovat eittämättä viitisen vuotta "edellä" näissä asioissa.
Olen myös kuullut nämä tyypilliset "Mitä elämää se sellainen vanhana olisi, jos ei olisi lapsia" tai "Menkää nyt jo pian naimisiin niin saisitte nuorena niitä lapsia". Olen lähinnä vain tuijottanut kommenttien antajia sanattomana, koska en jaksa alkaa väittämään vanhojen ihmisten kanssa, joista ne pienten jalkojen tepuutukset ovat niin ihania.
Pointtini siis on se, että jokainen tekee päätöksensä ihan itse, on ihan turha kuunnella vanhempia, sukulaisia, kavereita. Luulen kyllä, että sinäkin tiedät sitten kun tai jos lapsen haluat. Niin kauan kun mietit asiaa, niin parempi vielä odotella. Et sinä vielä mikään ikäloppu todellakaan ole!!
Tsemppiä!!!Alemmat kiitoksen sanat kuuluvat tietenkin sinullekin...
- Anonyymi
Näin 20 vuoden jälkeen kiinnostaisi tietää teitkö lapsen? Ja mitä ajattelet valinnastasi nyt.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 2533462
En voi jutella kanssasi
tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih253434No nyt! Linda Lampenius jakoi sensuellin kuvan itsestä - "Olematon mekko" saa hieraisemaan silmiä...
Linda Lampenius täyttää tänään 55 vuotta. Eipä uskoisi kuvan perusteella. Onnea, onnea, onnea pop-artistille ja huippuvi282014Mites teillä keskustelut soljuu?
Oli tossa mun aloittamassa ketjussa eilen illalla aikamoinen show. Mutta toisaalta ainahan mä oon valitellut kun täällä2701696Shokki! Marko Paanaselle ei riitä 100 000 euron budjetti - Vaatii kesken remontin näin paljon lisää!
Hupsista, noinkos siinä sitten kävi, budjetti ei pitänytkään…! Eikä taida olla ihan eka kerta, näitähän sattuu... Onko141406Pystyt sille toiselle
Kertomaan ne salaisetkin asiat. Olette läheisiä. En tiedä kerrottu minusta. Tuskin kerrot. Puhutko sanaakaan. Toisaalta81399Venäjän rikollisen sodan juurisyyt
Koska edellinen ketju Venäjän rikollisen sodan juurisyistä oli niin suosittu, että se tuli pikaisesti täyteen eikä sitä3861231Annen grillin nousu ja konkka..
Olipa se nopea grilli bisnes..Voi voi sentään mitäs nyt tilalle?501149Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa
Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens751015Huominen haastattelu
Huomenna 27.02 Torstaina. OLLI. SAHIMÄKI Järviradiossa haastateltavana kello 12:00 👏👏281007