Yksinäisyys

takana jo 5 vuotta, hoidot vasta aivan alussa. Ehkä ihmettelette, että miksi nyt vasta hoitoihin, mutta nyt vasta olemme _edes jotenkin_ valmiita siihen. Tieto lisää tuskaa! Mutta nyt kun kaikki toivo on jo menetetty, oli aivan sama lähteä tutkimuksiin.

Meillä taas siinä suhteessa asiat on paremmin, jos niin sallitaan sanoa, että ympärillä on joitakin ystäviä, jotka pitää kädestä ja potkii eteenpäin. On toki sellaisiakin, jotka suhtautuvat ylimielisesti mahoihin, mutta minä ainakin pyyhin niillä ihmisillä lattian, näin kuvaannollisesti sanoen. He eivät ole sen parempia, vaikka tekevät lapsia ( jotka sossu sitten hoitaa )!!! Vain säälittäviä..

Näistä tukevista ystävistä. He ovat enkeleitä, jotka nostaa meidät taas kerran siivilleen, kun omat siivet ovat lakanneet toimimasta. Vasta kerroin siskolleni tästä meidän ongelmasta, siitä asti hän on tukenut niin paljon, että en varmaan koskaan osaa pukea ajatuksia niin kiitollisiksi kuin olisi tarve. Toinen ystäväni tietää myös ongelmasta ja hänelle olen aina saanut sanoa suoraan miltä tuntuu, kun kuukautiset alkavat, tämä ystäväni on tuore äiti. Mutta hän on hyvin turvallinen ystävä: saan vaikka päällään seistä ja kiljua, mutta hän potkii eteenpäin. Ei sääli, vaan kannustaa, mikä on tärkeintä, sääli on sairautta..

Olen sitä mieltä, että puhu ystävillesi avoimesti näistä asioista, minullekin sitä kautta selvisi, että en ole yksin näiden ongelmien kanssa, toisilla saattaa olla sama tilanne. Heillä vain saattaa tärpätä ennemmin, kuten minunkin kohdallani kävi, mutta ei he ( hän ) ole minua unohtanut äitiyden myötä, vaan ennemminkin tukee niin paljon enemmän! Pitäisi varmaan kiittää Jumalaa ystävistä!!

Kyselit jaksamisesta.. Sanon suoraan, äsken miehelle itkin, että en jaksa enää!! Mun teki mieli vain huutaa, että en jaksa enää!!!!! Kuukautiset nimittäin puhuivat suuni kautta. Tuntuu NIIN epäreilulta, että monet tulee raskaaksi vahingossa ja tekevät abortin jne. Kun taas on meitä, jotka antaisi vaikka molemmat kädet ja sydämen ja aivot, aivan kaiken, että saisi edes hetken tuntea sen toisen oman masun sisällä. Mutta ei. Se on niin raskasta, että sitä ei toivo kenellekään. Ja samalla pitäisi koettaa elää normaalisti. Välillä aivan oikeasti tuntuu, että ei jaksa enää. Olisi paljon helpompi vain poistus täältä.. Mutta se _ei_ ole ratkaisu!!! Jos itseni takia en jaksa yrittää, täytyy sen verran olla epäitsekäs, että koittaa edes toisten, lähimmäisten takia jaksaa. Me emme ole ainoita, jotka kärsii lapsettomuudesta, siitä kärsii kaikki muutkin läheiset, jotka tietää tilanteestamme.

Kerran yhdessä Pekko- elokuvassa oli seuraava laulu. Jos joku tietää kuka sen esitti ja mistä laulun voisi saada, kertokaa, olisin hyvin kiitollinen.

" Ota pois nämä haaveet,
ne raskaat on kantaa.
Ne toivon vain antaa,
jää lohduttomuus.. !

Olisko millään mahdollista, että pystyisitte "unohtamaan" koko lastenteko-ajatuksen hetkeksi? Ajattelisitte vaikka kuinka hyvää elämä on ilman lapsiakin. Teette yhdessä asioita, vaikka matkustelette. Mekin yritimme vuosia saada raskautta alkamaan. Sitten mies sanoi, ettei hän edes halua koko lasta eikä suostunut mihinkään hoitoihin. Minäkin yritin unohtaa koko asian. Näin meni noin puoltoista vuotta. Mutta kuinka ollakkaan erään lomareissun aikana olikin tärpännyt ja nyt olen raskaana. Elämä on todella ihmeellistä, olin jo jollain tavalla orientoitunut lapsettomaan elämään niin ihme kävi.

Nuo kuulostavat niin tutuilta;nuo tuntemuksesi!!!!!Lähetän sinulle KOVASTI voimahaleja toivon todella,että vielä teillä tärppäisi!!!!!!:)

Minä ajattelen asian niin, että vastaan on otettava juuri se, mitä annetaan. Ei voi muuta.
Itselläni kolmatta vuotta lapsettomuus ja kaksi ICSIa tehty ja pakastesiirto tulossa. Olen siinä jotenkin onnellisessa asemassa, että en koe tätä asiaa ihan elämän ja kuoleman kysymyksenä niin kuin moni muu. En tiiä mistä se johtuu. Ehkä siitä, etten oo koskaan erityisemmin pitänyt muiden lapsista ja näin ollen heidän elämänsä ei häiritse mua pätkän vertaa. Muilla saa olla mitä muilla on ja minä painin omien ongelmien kanssa.

Jotenkin tiedän, että meille sitä lasta ei koskaan synny vaikka kuinka haluaisin. Toivottavasti sisarukseni kuitenkin tekevät vanhemmistani isovanhempia...

Kyllä täällä samoin ajatuksin välillä edetään.
Meilläkään ei ole muita ulkopuolisia kuin hoitava lääkäri joiden kanssa näistä asioista keskustelisi.
Kyllä muutama tuttu asiasta tietää, mutta on aivan eri asia puhua muuten asiasta kuin oikein avata sydäntään.
Onneksi ette ole hukanneet toisianne tässä myllerryksessä, sekän ei ole harvinaista.
Oletko varma, että miehesi kokee tunteesi taakkana, oletko puhunut hänelle...?
Meillä oli pitkään kestänyt jakso, jolloin olimme omillamme, koska en halunnut rasittaa miestäni jatkuvilla kysymyksillä, kun luulin että hän ei jaksaisi kuunnella. Ja näissä hormoonihiprakoissa sitä sitten ajattelin ja kuvittelin ajatukset hänen päähänsä! Ja voin sanoa, että sitä saa aikaan uskomattomia asioita.
Kerran sitten vain en enää jaksanut, ja kaikki tuli kerralla ulos, lähtien jostain tuiki tavallisesta. Mutta mies ymmärsi asian, ei antanut takaisin, kuunteli ja arvioi...
Siitä aukeni omat ajatukseni ja myös hän sai uuden näkökulman asioihin.

Mutta kovin vaikeaa on antaa ohjeita ja neuvoja siitä miten pitäisi menetellä.
Tuttuja juttuja nuo unohtamiset, lomamatkat ym.

Meillä kolme ja puoli vuotta yritystä takana ja nyt ollaan icsi-vaiheessa. Piikitys parhaillaan menossa. Olemme päättäneet ottaa nyt koiranpennun, joka on jo varattu ja haetaan parin viikon päästä!
En odota sen korjaavan mitään ja työtähän se tuo lisää, mutta päätöksen jälkeen olen ollut hieman rennompi ja ajatukset muualla kuin hoidossa. Olen jopa nukkunut yöni heräilemättä (mitä en ole tehnyt pitkään pitkään aikaan!)
Minulla on ainakin nyt sellainen olo, että tiedän varmasti sen pennun tulevan, kun nyt sitä hetken odotamme. Tästä hoidostahan voi olla kaikkea muuta kuin varma, sen olen oppinut huomaamaan!

En nyt todellakaan tarkoita, että pitäisi hankkia koira, niin sitten...Nämä olivat vain minun tuntemuksiani.

Toivon kaikille onnistumista unelmissanne!
Älkää koskaan luopuko toivosta!

Tuttuja tuntemuksia on... Meillä 7 vuotta yritystä takana päin ja siihen on surua mutta myös lopulta onneakin tullut vihdoin mukaan. Mekin otettiin koira viisi vuotta sitten ku oli vaikeaa ja kolme vuotta sitten toinen... Ei ne tietysti auttanut viemään tuskaa pois ja katkeruutta mutta auttoivat arjessa jaksamaan ja sai muuta ajateltavaa. Eikä tämä ole sinulle mikään ohje et sun pitäis näin tehdä... =)
Mä olen nyt vasta ruennut purkamaan näitä lapsettomuudesta tulleita tuntemuksia, olen vaan pettymyksestä toiseen mennyt eteenpäin. Mutta minä kyllä muistan että aina olin varma koska on hoitoja niin paljon että voidaan auttaa niin varmasti muakin voidaan auttaa...mutta koko ajan mentiin eteenpäin hoidoissa eikä apua...No nyt sitten kuitenkin hoito teki mitä sen pitikin eli odotan lasta. Halusin tämän sulle kertoa että älä luovuta missään tapauksessa!!! Kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin!!!!Yritä jaksaa!!!