Onko evoluutio totta?

LUKU 3 -

Onko kehitysoppi totta?


Eräs asia, joka on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden aikana muokannut ihmisten maailmankuvaa huomattavasti, on käsitys evoluutiosta eli kehityksestä, jonka oletetaan tapahtuneen alkeellisista elämänmuodoista kohti yhä monimutkaisempia rakenteita. Charles Darwinia pidetään pääosin tämän teorian isänä ja hänen kirjansa "Lajien synty", joka julkaistiin vuonna 1859, on hänen pääteoksensa, joka käsittelee tätä asiaa.

Mutta mitä meidän on ajateltava evoluutioteoriasta ja sen totuudenmukaisuudesta? Onko tämä teoria todella paikkansapitävä vai ei? Seuraavilla riveillä pohdimme tätä asiaa ja katsomme aluksi evoluutio-opin parhaina pidettyjä todisteita kuten liskolintua, hevosen kehityssarjaa sekä eräitä muita todisteita. Sitten siirrymme muihin tämän teorian puoliin. Ehkä sinä näiden tutkistelujen kautta saat aivan uuden näkökulman tähän asiaan.


ARCHAEOPTERYX ELI LISKOLINTU


Kun on etsitty hyviä todisteita evoluutiolle, niin on eräänä tavallisimpana kehityksen esimerkkinä pidetty archaeopteryxia eli liskolintua, joka on selitetty liskojen ja lintujen välimuodoksi. Tämän linnun, jonka kuvat esiintyvät yleensä aina biologian oppikirjoissa ja evoluutiota käsittelevissä teoksissa, katsotaan hyvin kuvaavan lintujen kehittymistä matelijoista.

Mutta jos katsomme asiaa seuraavien seikkojen valossa, osoittavat ne liskolinnun aseman välimuotona olevan hyvin kyseenalainen. Sen välimuotona olemiseen liittyy ainakin seuraavia ongelmia:



Kaikki linnun piirteet. Liskolinnun pitäisi siis olla liskojen ja lintujen välimuoto, koska siinä esiintyy piirteitä näistä molemmista ryhmistä.

On kuitenkin otettava huomioon, että kun ovat kyseessä liskolinnun erikoiset piirteet, niin tavataan nykyäänkin vastaavanlaisia piirteitä muilla linnuilla. Sillä joillakin linnuilla on kynnet siipien päissä (strutsi, turako ja hoatz), joillakin on samanlainen rintalasta kuin liskolinnulla (hoatz), joillakin on taas ollut liskolinnun tyyppiset hampaat (Esim. liitukaudella eläneet hesperonis- ja ichtyornislinnut - vaikkei toisaalta kaikilla nykyisillä matelijoillakaan ole hampaita.). Eli voidaan sanoa, että kun liskolinnulla on ollut näitä erikoisia piirteitä, ei sen tarvitse suinkaan todistaa sitä, että se olisi ollut aikanaan jokin välimuoto. Ei, sensijaan se on voinut aivan yhtä hyvin olla oma lajinsa, joka on luotu juuri sellaiseksi.

Toisaalta, jos liskolintu oli todella välimuoto liskojen ja lintujen välillä, niin hyvä kysymys on, että miksi sen sulat ovat täysin kehittyneitä, eikä niin, että ne olisivat puoliksi suomuja ja puoliksi höyheniä? Sillä eikö tällaisia fossiileja pitäisi olla paljon olemassa, kun matelijoiden ja lintujen välissä arvellaan olleen n. 80 milj. vuoden kehitysjakson? Missä ovat nämä fossiilit vai onko kehitys jäänyt sittenkin tapahtumatta? (Tai emmekö nytkin voisi odottaa näkevämme vastaavia välimuotoja?)


Kehityksen ongelmia. Mikäli linnut ovat alkuisin matelijoista, olisi matelijain pitänyt kokea melkoinen muodonmuutos sen toiminnoissa ja rakenteissa, jotta siitä olisi tullut lintu. Kehitykseen liittyviä ongelmia tällä alueella ovat mm. seuraavat asiat:



- Kun matelijoiden keuhkoissa on miljoonia pieniä ilmarakkuloita, koostuvat taas lintujen keuhkot putkista. Se, että olisi välimuotoja, joissa keuhkot koostuisivat puoliksi rakkuloista ja puoliksi putkista, on melko uskomaton asia. Tällaiset välimuodot eivät varmastikaan pysyisi elossa.

- Samalla kun keuhkojen olisi pitänyt muuttua, olisi myös sydämen pitänyt tulla nelilokeroiseksi ja veren koostumuksenkin muuttua. Miten tällaiset välimuodot saattoivat pysyä hengissä?

- Matelijoiden umpinaisen luuston täytyi muuttua lintujen ontoksi luustoksi. Miten se saattoi tapahtua? Samoin koko tukirakennelman sekä lihasten tuli muuttua toisenlaiseksi.

- Lentokyvyn piti kehittyä.

- Suomujen tilalle tulivat sulat ja höyhenet.

- Vaihtolämpöisyys muuttui tasalämpöisyydeksi.

- Saalistustavat ja aistit muuttuivat. On aika erikoista, jos näin suuret muutokset, joiden kaikkien pitäisi tulla voimaan samanaikaisesti, voisivat tapahtua sattumanvaraisen kehityksen kautta.



Muita lintuja vanhemmissa kerrostumissa. Eräs seikka, jonka pitäisi osoittaa meille selvästi, ettei archaeopteryx voi olla välimuoto liskojen ja lintujen välillä, on se, että muiden tavallisten lintujen jäänteitä on löydetty geologisesti paljon vanhemmista kerrostumista kuin ne, mistä archaeopteryxin jäänteet on löydetty (eli on esitetty näiden kerrosten olleen jopa 60 - 75 milj. vuotta vanhempia). Samoin on löydetty muiden lintujen jäänteitä samoista kerrostumista kuin archaeopteryx. Eli jos käytetään näitä löytöjä perusteena, niin ei archaeopteryx voi mitenkään olla lintujen esi-isä, vaikka niin on esitetty.



HEVOSEN KEHITYSSARJA



Yhtenä parhaimpana esimerkkinä asteittaisesta kehityksestä on käytetty hevosta, josta uskotaan löytyvän täydellinen kehityssarja sen alkuvaiheista aina nykyvaiheisiin saakka. Hevosenkin kehityssarja on sellainen, joka tavallisesti on koristanut biologian oppikirjojen ja evoluutiokirjojen sivuja.

Tähän oletettuun kehityssarjaan liittyy kuitenkin suuriakin ongelmia, joista voidaan mainita seuraavat asiat:



- Kehityssarjan ensimmäisestä osasta eli eohippuksesta on sanottu, että se muistuttaa esim. tapiiria ja sarvikuonoa yhtä paljon kuin hevosta. Toisaalta on myös sanottu, että eohippus olisi ollut kani tai kalliomäyrä, joka on nykyisten kanien lajikumppani. Monet tutkijat ovat lisäksi sitä mieltä, ettei eohippuksella ole hevosten kanssa mitään tekemistä. Muista kehityssarjan osista on taas sanottu, että ne olisivat kaikki selvästi hevosia.



- Sekä eohippuksella että nykyhevosella on 18 kylkiluuta. Sensijaan eohippusta seuraavalla kehitysvaiheella kylkiluita oli 19 ja sitä seuraavalla taas 15 kappaletta. Voimme kysyä, miksi tällaisia epäjohdonmukaisuuksia esiintyy.



- Hevosen kehityssarja kuvataan usein sellaisena, että se alkaa hyvin pienestä eläimestä ja päättyy suurikokoiseen hevoseen. Voimme kuitenkin todeta, ettei koolla tarvi olla juurikaan todistusarvoa, koska onhan nykyäänkin sekä suuria että pieniä hevosia. Kokoerot niiden kesken voivat olla valtavia aivan samalla tavalla kuin nykyihmiselläkin. Ihmisten pituus voi vaihdella esim. alle metristä aina noin kahteen ja puoleen metriin, mutta silti kyseessä olevat ovat kaikki ihmisiä.



- Kun on kyseessä hevosen kehityssarja, voi saada helposti sellaisen kuvan, että se olisi esiintynyt jossakin määrätyssä paikassa maapalloa, josta se olisi sitten koottu ehyeksi sarjaksi.

Tämä on kuitenkin hyvin kaukana todellisuudesta, sillä täydellistä hevosen kehityssarjaa ei ole löydetty mistään erikoisesta paikasta, vaan se on itseasiassa koottu eri puolilta maailmaa, jopa eri mantereiltakin (alku Pohjois-Amerikasta, keskivaihe Euroopasta ja loput taas Pohjois-Amerikasta). Eli toisin sanoen hevosen on välillä täytynyt ylittää meri voidakseen kehittyä toisella mantereella ja tulla sitten taas takaisin entiselle mantereelle! On sittenkin aika rohkea ajatus, jos oletamme, että kaikki nämä fossiiliset muodot ovat jossain polveutumissuhteessa toisiinsa.



- Koloradosta on löydetty nykyhevosen kavio vanhemmista kerrostumista kuin eohippuksen luut eli tämän perusteella eohippus ei voi olla ainakaan nykyisen hevosen esi-isä.



- Esim. G. Hardin antaa hyvän kuvan siitä, miten epävarmalla pohjalla evoluutio-opin eräs "lippulaiva" eli hevosen kehityssarja on:



Oli aika, jolloin hevosen fossiilit näyttivät osoittavan suoraviivaista kehitystä pienestä suureksi, koiran kaltaisesta hevosen kaltaiseksi, eläimestä, jolla oli yksinkertaiset puremahampaat, nykyhevoseksi monimutkaisine hampaineen. Kaikki näytti suoraviivaiselta - aivan kuin saman ketjun lenkkejä. Näin ei näyttänyt kuitenkaan pitkään. Kun lisää fossiileja löydettiin, ketju hajosi tavalliseksi sekavaksi vyyhdeksi. Oli liiankin ilmeistä että kehitys ei ollutkaan suoraviivaista. Hevoset olivat toisinaan kasvaneet suuremmiksi, toisinaan pienemmiksi ajan kuluessa.(1)



Prof. Enoch jatkaa myös samasta asiasta eli hevosen fossiilisarjan puutteellisuudesta:



Näiden sarjojen ja erityisesti hevosen fossiilien tarkastelu saattaa asiaa tuntemattomasta tuntua vakuuttavalta. Jospa hevosen fossiilit vain olisi löydetty siinä järjestyksessä, jossa ne esitetään peräkkäisistä maakerrostumista, niin olisi jotain järkeä olettaa hevosen kehittyneen Eohippuksen kaltaisista muodoista. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista. Hevosen fossiilisarjan luut kerättiin eri puolilta maailmaa ja järjestettiin evoluutiota osoittavaan järjestykseen. Missään tietyssä paikassa maapallolla ei näitä hevosen fossiileja ole löydettävissä tässä järjestyksessä... Tosiasiassa nykyhevosen kavio löydettiin Koloradosta vanhemmista kerrostumista kuin Eohippuksen luut. (2)



KOIVUMITTARI JA BAKTEERIT



Koivumittaria sen tummine ja vaaleine muunnoksineen sekä näiden muunnosten selviytymistä erilaisessa ympäristössä on usein pidetty myös erinomaisena esimerkkinä siitä, miten evoluutio toteutuu.

Mutta näissä koivumittarien monissa muutoksissa on kuitenkin eräs ongelma, ja se on se, etteivät ne tee sitä uudeksi lajiksi, vaan se on yhä edelleen sama perhonen, koivumittari, sekä alussa että lopussa, eikä esim. ampiainen tai mato. Ainoa muutos, joka tässä tapahtuu, on näiden muunnosten keskinäisessä lukumäärässä, mutta mitään uutta lajia ei ole syntynyt. Esim. "Lajien synnyn" vuoden 1971 painoksen johdannossa L. Harrison Matthews on todennut tämän yksinkertaisen asian. Hän toteaa, ettei erilaisten muunnosten keskinäinen suhde sittenkään auta evoluutioprosessin ratkaisussa:



Kokeet (koivumittareilla) osoittavat erinomaisesti, kuinka luonnonvalinta - elinkelpoisimman eloonjääminen - toimii käytännössä. Mutta ne eivät osoita, kuinka evoluutioprosessi etenee, sillä vaihteleepa populaatioiden sisältämien vaaleiden, keskivaaleiden ja tummien muotojen keskinäinen suhde kuinka paljon tahansa, kaikki ne pysyvät alusta loppuun saakka Biston betularioina. (3)



Toinen samanlainen esimerkki, jota on usein esitetty koivumittarien ohella ja jota on käytetty evoluution todisteena, on bakteerien vastustuskyky. Sillä on ajateltu, että kun jotkut vastustuskykyiset bakteerit säilyvät elossa ja niiden kannat lisääntyvät, katsotaan sen todistavan evoluutiosta.

Tässä on kuitenkin aivan samanlainen tilanne kuin koivumittarin tapauksessa. Sillä bakteeri ei ole muuttumassa joksikin toiseksi lajiksi, vaan se on koko ajan bakteeri sekä alussa että lopussa. On kyseessä vain bakteeri, jolla on parempi vastustuskyky, mutta silti se on koko ajan pysynyt samana lajina. Eli kyseessä on vähän samanlainen asia kuin jos joillakin ihmisistä on parempi immuniteetti vaikkapa aidsia tai influenssaa vastaan. Nämä ihmiset eivät ehkä sairastu näihin tauteihin, mutta ei se silti tee heitä joksikin muuksi lajiksi.



SURKASTUMAT



Surkastumat ovat eräs asia, joita on saatettu käyttää kehityksen todisteena. Esim. umpisuolen lisäkkettä, häntänikamia sekä eräitä muita ruumiinjäseniä on saatettu pitää tällaisina turhina jäänteinä.

Monet tiedemiehet eivät kuitenkaan yhdy edelliseen ajatukseen. Sillä monilla jäsenillä, joita on pidetty jäänteenä menneestä, on havaittu olevan oma tärkeä tehtävänsä. On voitu jopa käytännössä osoittaa, että kaikilla niillä 180 elimellä, jotka aikoinaan julistettiin surkastumiksi, on oma tärkeä osansa ja toimintansa. Tällainen havainto ei siten viittaa näiden jäsenten tarpeettomuuteen vaan päinvastoin hyödyllisyyteen. Esim prof. Enoch on kirjoittanut "surkastumien" merkityksestä:



Elinten surkastumia väitettiin aikanaan olevan noin 180. Tiedon lisääntyessä on surkastuneiksi katsottujen elimien määrä vähentynyt. Aikanaan esimerkiksi sisäeritysrauhaset laskettiin surkastumiksi. Ihmisen korvanliikuttajalihakset ovat välttämättömät verenkierron kannalta, häntänikamiin on taas kiinnittynyt tärkeitä lihaksia. Umpilisäkkeitä ei moni tutkija pidä minään surkastumana vaan sillä on oma merkityksensä vastasyntyneelle. On totta, että kaikkien elinten toimintaa ei vielä tunneta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei niillä olisi merkitystä eikä varsinkaan sitä, että ihminen on kehittynyt. (4)



Surkastumien - jos niitä todella on - käyttäminen kehityksen todisteena on myös muutenkin kyseenalaista, koska eihän kyseessä olisi mikään todellinen kehitys vaan taantuma. Todellista kehitystä on vain se, että syntyy ja esiintyy uusia ja hyödyllisiä elimiä. Pitäisi osoittaa, että on olemassa uusia, kehittymäisillään olevia, elimiä, joista toiset ovat vaikkapa puolivalmiita tai edes yksineljäsosavalmiita. Eli jos surkastumia esiintyy paljon, pitäisi meidän nähdä myös yhtä monta sellaista elintä, jotka ovat muodostumassa. Miksi emme kuitenkaan sitä havaitse?



ALKIONKEHITYS



Alkionkehitystä eli että eri eläinten ja myös ihmisen alkion kehitysvaiheet muistuttavat toisiaan, on käytetty eräänä kehityksen todisteena. Samalla on esitetty, että jokaisen yksilön alkionkehityksessä käydään samalla uudelleen läpi koko lajinkehityksen vaiheet - alhaisimmista korkeampiin elämänmuotoihin. Niinpä esim. ihmisalkion "kiduskaarien" on katsottu olevan jäänteenä muinaisesta kalavaiheesta. Tämäkin teoria, joka on paljolti peräisin Ernst Haeckelin piirroksista, on usein esitetty biologian oppikirjoissa.

Se seikka, että voimme havaita samankaltaisuuksia näiden eri alkioiden välillä, johtuu kuitenkin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kaikki alkavat yhdestä solusta, ja että prosessit, jotka johtavat soluryhmien erikoistumiseen, ovat kaikilla selkärankaisilla suunnilleen samanlaiset. Olisi pikemminkin yllätys, jos alkuvaiheissa ei olisi yhtään mitään yhteistä tai jos jokaisella tuhansista lajeista olisi oma muotonsa alkionkehityksessä. Esim. kasvien siemenetkin voivat muistuttaa paljolti toisiaan, mutta silti toisista voi tulla puita ja toisista joitakin muita. Samoin edelläolevista alkioista voi tulla kaloja, kanoja, lehmiä tai ihmisiä, vaikka ne alussa näyttäisivätkin hiukan samanlaisilta.

Seuraava teksti viittaa tähän asiaan eli alkion eri muotojen käyttämiseen kehityksen todisteena. Se puhuu myös "kiduskaarien" merkityksestä ihmisalkiossa:



Tämä ns. rekapitulaatioteoria, jonka mukaan ihmisen sikiö kiipeää omaa sukupuutansa ylös, on läpeensä hölynpölyä. Eräs etevä lääkäri, joka on täysin perillä embryologiasta, on lausunut, että "kuuden viikon ikäinen sikiö muistuttaa kaunista pienoislasta". Ja sitä mukaa kuin sikiön kehityksen eri asteet ovat tulleet paremmin tunnetuiksi, ovat myös monet darwinistit lopettaneet hullutuksen puolustelun. Eräät niistä, jotka vielä pitävät kiinni teoriasta, hyppäävät yli kehityksen useimpien väliasteiden ja ovat sitä mieltä, että vain kala-aste, häntäaste ja karva-aste tulevat näkyviin.

... Edelleen "raot", joista he niin mielellään puhuvat "kidusrakoina", ovat yksinkertaisesti niitä uurteita tai kaaria, joista muodostuu korvaontelo, leuka ja kaulaosa. (Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas, s. 72,73)


SAMANLAINEN RAKENNE ELI VERTAILEVA ANATOMIA

Kun useilla eläimillä esiintyy samanlainen perusrakenne - esim. ihmisen tarttumakäsi, maamyyrän lapiokämmen, hevosen jalka, pyöriäisen evä tai lepakolla siipi - on sitä pidetty todisteena siitä, että kehitys on tapahtunut samasta perustyypistä. Näiden rakenteiden samankaltaisuuden katsotaan todistavan, että kaikki eri lajit ovat sukulaissuhteessa keskenään.

Jos kuitenkin pohditaan tätä asiaa, voidaan kysyä, että minkälaisia raajojen sitten pitäisi olla, jos ei nykyisenkaltaisia? Eihän esim. lepakko olisi lepakko ja hevonen olisi hevonen, jos niiden raajat olisivat erilaisia. Samoin, jos raajat olisivat olleet aivan erilaisia, mitä hyötyä niistä olisi silloin ollut? Olisivatko ne olleet yhtään käyttökelpoisempia vai olisiko niistä tullut käyttökelvottomia? Meidän on sentähden ymmärrettävä, että samankaltaisen rakenteen ei tarvitse todistaa mistään yhteisestä polveutumisesta, vaan ainoastaan siitä, että nämä eläimet on luotu samanlaista maailmaa varten. Ne eivät muuten tulisi edes toimeen maan päällä.



Ei ole kuitenkaan vaikea löytää joukko elimiä, joita esiintyy melkein kaikilla korkeimmilla luoduilla. Sellaiset kuin aivot, hermosto, sydän ja verenkierto, maha ja ruuansulatuselimet, korvat, silmät, jalat, pää - ja koko joukko muita hyödyllisiä asioita - ovat lähinnä jonkinlaista biologista yhteisominaisuutta. Mutta millaisia ajatuksen päätelmiä ja lyhytsulkuja kehitysoppineet sitten käyttävät saadakseen tämän tosiasian olemaan "todisteena" opille, jonka mukaan me kaikki alkujaan polveudumme olennosta, jolla ei ollut mitään näistä? Sillä siltä pieneltä yksisoluiselta eläimeltä, josta kaikki sai alkunsa, puuttuivat kaikki nämä jäsentenosat ja elimet!

... Näiden mielettömien teorioiden mukaan olisi siis turskan päällä ja Einsteinin päällä sama alkulähde, toinen olisi vain hiukan enemmän "kehittynyt". Mutta on hylättävä kaikki, mitä pääksi sanotaan, uskoaksemme moista hölynpölyä!

Älkää vaatiko, että me pitäisimme serkkuinamme kaikkia, joilla sattuu olemaan pää - tai joilla on tietty määrä luita käpälässä tai uimaräpylässä. (Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas, s. 64)



VEREN SAMANKALTAISUUS



Veren samankaltaisuus on vielä asia, jota on yritetty käyttää evoluution todisteena.

Sen käyttö evoluution todisteena on kuitenkin yhtä kyseenalaista kuin edellistenkin asioiden. Sillä tutkimusten mukaan esim. valaan ja tiikerin pitäisi olla lähisukulaisia, samoin kuin myös ihmisen ja rotan! Varmaan moni tutkija itsekään ei usko edelläoleviin tuloksiin. Toisaalta jos käytetään kemiallista rakennetta todisteena, niin voi joidenkin apinalajien välillä olla hyvinkin suuri kuilu. Biokemiallinen tutkimus osoittaakin, ettei eri lajien välillä ole havaittu väitettyä sukulaisuutta, vaan eri lajit ovat toisistaan yhtä kaukana olevia saarekkeita (Denton, M., Evolution: a Theory in crisis, Adler & Adler, 1985, p. 274...307).



ELÄMÄN SYNTY



Tämän kirjoitelman esipuheessa viitattiin jo ohimennen siihen, ettei elämän arvoitusta ja syntyä ole ratkaistu, vaan se on yhä hämärän peitossa. Kuilu on edelleen olemassa elävän ja elottoman aineen välillä.

Tämä ei ole kuitenkaan lannistanut tiedemiehiä, vaan he ovat kaikesta huolimatta yrittäneet keksiä tapaa, jolla elämän alkuvaiheet olisivat sittenkin voineet tapahtua spontaanisti itsestään käsin.

Esim. Millerin elämänsyntykoe on eräs sellainen yritys. Tämä koe ja käsitys elämän alusta pohjautuukin yleensä siihen, että ensin on täytynyt syntyä elämän perusrakennusaineita eli aminohappoja - tätä nimitetään kemialliseksi evoluutioksi. Aminohappojen piti näet syntyä siten, että oli ensinnäkin ilmakehä, joka sisälsi vetyä, metaania, ammoniakkia ja vesihöyryä, mutta ei kuitenkaan meille nykyisin tärkeintä ainetta eli vapaata happea. Ja toiseksi tässä samassa ilmakehässä piti sitten esiintyä erilaista säteilyä ja salamointia - tämän olisi pitänyt saada aikaan kemiallisia muutoksia, jotka sitten synnyttivät kyseisiä aineita eli aminohappoja. Esim. "Koulun biologia" -kirjassa (1987, lukiokurssi 2-3, s. 172) selostetaan tätä asiaa sekä sitä miten laboratoriossa on voitu valmistaa mm. aminohappoja:



Maapallon kaasukehä koostui alussa vesihöyryn ohella vety-, ammoniakki- ja metaanikaasusta. Koska kaasukehässä ei ollut happea, ei otsonikerros suojannut maapalloa. Niinpä auringon valon ultraviolettisäteet pääsivät esteettömästi vaikuttamaan maapallon pintaan. Sateet huuhtoivat mantereilta aineksia meriin ja muuttivat meret suolaisiksi.

... Orgaanisten aineiden muodostuminen yksinkertaisista aineista on todistettu myös kokeellisesti. Tällaisissa kokeissa johdettiin säköpurkauksia suljettuun astiaan, jossa oli metaania, ammoniakkia, vetyä ja vesihöyryä. Tulokseksi saatiin monia orgaanisia aineita, mm. aminohappoja.



Jos kuitenkin tutkimme kyseistä teoriaa sekä sitä seuraavia oletettuja vaiheita, kuten proteiinien muodostumista, löydämme siitä ratkaisevia ongelmia. Mm. seuraavat asiat ovat ongelmallisia:



Alkuilmakehän koostumus. Edellä olevaan teoriaan kuuluu siis käsitys, että alkuilmakehässä oli mm. vetyä, mutta ei lainkaan vapaata happea, koska vapaa happi olisi estänyt proteiinien synnyn ja lopettanut reaktiot alkuunsa.

Mutta jos tutkitaan tätä asiaa, ei se voi näyttää kovin todennäköiseltä ja sitä vastaan ovat mm. seuraavat asiat:



- Oletus siitä, että ilmakehään olisi jäänyt happea kevyempiä kaasuja, mutta ei itse happea, tuntuu mahdottomalta. Eli voidaan kysyä, että miksi vetyä olisi jäänyt maan ilmakehään, hapen sijasta, koska se kaikista kaasuista juuri kevyimpänä karkaa ensimmäisenä avaruuteen? Todennäköisimmin se olisi karannut heti paikalla avaruuteen jo senkin takia, että alkumaapallon uskotaan olleen kuuma ja maan kuoren osittain sula. Mitä kuumempaa on, sitä helpommin kaasut vain karkaisivat maapallolta.



- Olisi erikoinen yhdistelmä, jos maan ilmakehässä ei olisi ollut vapaata happea, kun sitä kuitenkin on täytynyt esiintyä samaan aikaan vetenä ja vesihöyrynä yhdessä vedyn kanssa. Tämä valikoiva esiintyminen tuskin on ollut mahdollista.



- Alkuilmakehän koostumus olisi pitänyt olla myös juuri päinvastainen nykyiseen verrattuna; sillä silloin puuttui happi ja oli vetyä, kun taas nykyinen ilmakehä on tämän vastakohta. Me voimme kysyä, että miten ilmakehä on voinut muuttua näin radikaalisti vai onko se sittenkään ollut alunperin hapeton?



- Eräs merkki alkuilmakehän hapettomuutta vastaan ovat prekambriset kivilajit. Sillä monet prekambriset kivilajit, jotka on määritelty vanhimmiksi, sisältävät hapettuneita rautamineraaleja:



"Varhaisen prekambrisen ajan tutkimiseen liittyy ratkaisematon ongelma. Toisaalta myönnetään, että alkuaikojen maasta puuttui kaasumainen happi ja että elämä sai alkunsa tälläisessä ympäristössä. Toisaalta taas monet prekambriset kivilajit, vanhimmat tunnetut kerrostumat mukaan lukien, sisältävät hapettuneita rautamineraaleja. Niiden syntyaikana on siis ollut vapaata happea. Mistä se oli peräisin?" (s. 115, "Näin alkoi elämä" / Jim Brooks)



- Yksi todiste sitä vastaan, että maan ilmakehä olisi ollut hapeton, on Marsin ilmakehästä tavattu happi. Sillä plasmaspektrometri Aspera, joka on lähetetty Marsiin tekemään tutkimuksia, on mitannut miten Marsin kaasukehästä virtaa aurinkotuulien mukana avaruuteen peräti 3,5 tonnia happea tunnissa. Tämä osoittaa, ettei hapen olemassaolo suinkaan riipu aina eloperäisestä toiminnasta eli fotosynteesistä. Samoin se osoittaa, että maapallollakin on voinut olla vapaata happea jo alkuvaiheissaan.



Proteiinien muodostuminen on eräs ongelma. Sillä jos kaikesta huolimatta oletetaan, että aminohappoja olisi syntynyt hapettomassa ilmakehässä ja ne olisivat päässeet veteen turvaan uv-säteilyltä - kuten on oletettu -, kohdataan silti uusia vaikeuksia. (Veteen turvaan pääsy oli välttämätöntä sentähden, että koska ilmakehässä ei ollut happea ja siitä koostuvaa, suojaavaa, otsonikerrosta, olisi uv-säteily nopeasti tuhonnut syntyneet aminohapot. Eli tässä on melkoinen ongelma: hapellisessa ilmakehässä aminohappoja ei olisi voinut syntyä ja hapettomassa ne taas olisivat tuhoutuneet välittömästi.)

Ja vaikeudet olisivat olleet siinä, miten nämä aminohapot olisivat pystyneet liittymään yhteen proteiineiksi vedessä. Sillä jos vallitsi vesiylimäärä, ei se olisi edistänyt proteiinien muodostumista, vaan se päinvastoin olisi vain hajoittanut jo syntyneitä yhdisteitä takaisin rakenneosikseen. Tällaiset reaktiot ovat aina riippuvaisia olosuhteista, ja vesiylimäärän vaikutuksesta ne menisivätkin vain taaksepäin eli takaisin alkuperäiseen tilaansa aminohapoiksi, eivätkä lainkaan eteenpäin:



Koska peptidisidos on termodynaamisesti epästabiili vesiliuoksessa, niin syntynyt proteinoidi olisi erittäin altis hydrolyyttiselle hajoamiselle lämpimissä alkumaan merissä. Siten minkään yksityisen protenoidin ei voida olettaa säilyneen kauaakaan. Tämä tosiasia luo perustavaa laatua olevan ongelman. (Lehninger A.L., "Biochemistry", s. 1041, Worth Publishers, Inc., [1975])



Ei elämää. Jos proteiinien muodostuminen vedessä olisi kaikesta huolimatta ollut mahdollista, tulisi eteen uusia ongelmia. Sillä vaikka aminohapoista syntyisikin proteiinimolekyylejä, puuttuu näistä molekyyleistä vielä se, mikä tekisi niistä elävää ainetta. Kyseessä onkin itseasiassa kuolleen aineen jalostuneempi muoto; aivan kuten raudasta, muovista ja kumista voi syntyä auto, mutta siinä ei ole elämää. Samoin kuollut ruumis sisältää aivan oikeat aineet ja oikean rakenteen, mutta siinäkään ei ole elämää. Oikeat aineet ja rakenteet eivät siten auttaisi meitä paljoakaan elämän ratkaisussa:



Ja sitten emme ole kuitenkaan vielä koskettaneet itse ongelmaa: elämän syntyä. Munanvalkuaisaine ei ole elämää, se on vain yksi niistä aineista, jotka muodostavat elävän elimistön. Vaikka olisi kokonainen maapallo pelkkää munanvalkuaisainetta, niin ei päästäisi askeltakaan lähemmäs ratkaisua. Voidaan todistaa, että elämä luo ja käyttää hyväksi munanvalkuaisainetta, mutta ei ole todistuksen häivettäkään siitä, että munanvalkuaisaine voi luoda elämää. (Thoralf Gulbrandsen: "Puuttuva rengas", s. 41)



LAJIMUUTOKSET



Evoluutio-oppiin kuuluu siis käsitys, että kaikki nykyiset lajit ovat kehittyneet yhdestä ja samasta alkusolusta ja että samalla tämän kehityksen kuluessa olisi pitänyt myös tapahtua jatkuvaa lajien muuttumista toisiksi lajeiksi.

Mutta pitääkö edellinen asia paikkansa? Ainakin jos tutkimme todisteita sen puolesta, on niitä vaikeaa löytää, ja sitä vastaan ovat mm. seuraavat asiat:



Kambrikauden jäännökset. Jos oletamme evoluution oikeaksi, eli käsityksen että kehitys on kulkenut yksinkertaisista muodoista kohti yhä monimutkaisempia elämänmuotoja, niin merkitsisi se sitä, että meidän pitäisi havaita tästä fossiileja myös maaperässä. Esim. kambrikauden ja sitä varhaisemman prekambrin kerrostumista meidän tulisi havaita pitkä ennakoiva kehitys yksinkertaisen alun jälkeen sekä erilaisia kantamuotoja nykyiselle eläimistölle.

Mutta juuri tässä kohtaamme suuren ongelman. Sillä kambrikauden eliöt eivät ole ilmaantuneet kerrostumiin yksinkertaisina tai puolivalmiina - niinkuin odottaa sopisi - vaan ne ovat ilmaantuneet varsin äkillisesti, runsaana sekä täysin valmiina ja kehittyneinä. Esim. trilobiititkin monimutkaisine silmineen tulevat yhtäkkiä esiin ilman mitään esivanhempia. Samoin löydetyt eliöt ovat aivan yhtä monimutkaisia ja samanlaisia kuin nykyisetkin lajit.

Tässä yhteydessä onkin usein puhuttu kambrikauden "räjähdyksestä". Tämä havaittu "räjähdys" onkin asia, joka ei juurikaan tue tavallista käsitystä lajimuutoksista:



Jos yksinkertaisesta monimutkaiseen etenevä evoluutio pitää paikkansa, niin näiden kambrikaudella eläneiden, täysin kehittyneiden eliöiden esi-isien pitäisi löytyä; mutta niitä ei ole löydetty, ja tiedemiehet myöntävät, ettei niiden löytymiseen ole suuriakaan mahdollisuuksia. Pelkästään tosiasioiden perusteella, sen perusteella mitä maasta todella on löydetty, teoria, jonka mukaan elollisten pääryhmät saivat alkunsa äkillisessä luomistapahtumassa, on todennäköisin. (Harold G. Coffin, "Evolution or Creation?" Liberty, syys-lokakuu 1975, s. 12)



Muut fossiilit. Kambrikautta edeltävien yksinkertaisten fossiilien löytäminen on siis ollut vaikeaa.

Toisaalta aivan saman ongelman kohtaamme myös muiden fossiilien kohdalla. Sillä jos kehitys ja lajien muuttuminen on tosiasia, tulisi maaperästä löytyä runsaasti eri eläinten kehittymäisillään olevia muotoja kuten puoliksi kehittyneitä siipiä, käsiä, jalkoja ja aisteja sekä muita välimuotofossiileja. Ongelmana kuitenkin siis on, ettei näitä välimuotoja ole löydetty, vaan eri organismit ovat eronneet yhtä paljon toisistaan kuin nykyäänkin. Aukot fossiilien välissä ovat suuria ja todellisia ja niitä on ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta kuroa umpeen.

Niinpä jopa Darwinkin joutui aikanaan myöntämään saman asian, vaikka panikin toivonsa siihenastisten löytöjen puutteellisuuteen. Hän kirjoitti kirjassaan "Lajien synty" tästä asiasta ja miten nykyinen luonto koostuu selvästi määriteltävistä lajeista:



Tämän teorian mukaan lajien välillä on täytynyt esiintyä lukemattomia välimuotoja. Miksi niitä ei sitten löydy maankuoreen hautautuneena? Miksei koko luonto ole sekasorron tilassa sen sijaan että se koostuu, kuten näemme, selvästi määriteltävistä lajeista? Geologiset tutkimukset eivät ole paljastaneet niitä lukemattomia vähäisiä eroavaisuuksia menneiden ja nykyisten lajien välillä, joita tämä teoria edellyttää. Ja tämä on kaikkein ilmeisin niistä monista vastaväitteistä, joita sitä vastaan voidaan esittää. Vastaus on kuitenkin geologisten löydösten suuressa puutteellisuudessa. (5)



Kun on kyseessä löydetty aineisto, emme siis enää voi syyttää löydöksiä puutteellisuudesta, kuten ehkä Darwinin päivinä oli mahdollista, vaan löydetty aineisto on hyvinkin täydellinen. Sillä jos katsomme museoiden aineistoa, on niissä miljoonia fossiileja ja silti aukot ovat edelleen voimassa ja välimuodot puuttuvat. Esim. ruotsalainen kasvitieteilijä Heribert Nilsson toikin tämän ongelman esille jo noin 50 vuotta sitten. Hän totesi, ettei fossiiliaineisto, joka oli jo tarpeeksi täydellinen, tukenut sittenkään oletettua kehitystä:



Paleobiologisten tosiasioiden perusteella ei ole mahdollista laatia edes jonkin eliön evoluution irvikuvaa. Fossiiliaineisto on nyt niin täydellinen, että - - välimuotosarjojen puuttumista ei voida lukea aineiston niukkuuden tiliin. Aukot ovat todellisia, eikä niitä tulla koskaan täyttämään. (6)



Samoin erään kuvan välimuotojen puuttumisesta antaa tri Luther Sunderland, joka on kirjoittanut asiasta kirjassaan "Darwin's enigma". Hän haastatteli tätä kirjaa varten useiden luonnonhistoriallisten museoiden edustajia sekä oli näihin kirjeyhteydessä sitä varten, että saisi selville, minkälainen todistuspohja näillä museoilla oli evoluutio-opin puolesta. Yhteenvetona Sunderland sanoi kirjassaan:



Yksikään viiden suuren paleontologisen museon virkailijoista ei voi esittää edes yksinkertaista esimerkkiä sellaisesta organismista, joka voisi olla todiste lajin asteittaisesta kehittymisestä toiseksi lajiksi. (7)



Ei havaittavissa nykyään. Kun edellä todettiin, että menneisyyden fossiileista on vaikea havaita lajien muuttumista toiseksi, niin on saman havaitseminen ollut nykyäänkin vaikeaa. Sillä jos kehitys olisi totta, niin pitäisi meidän varmaankin joka puolella nähdä välimuotoja sekä uusia, vasta kehittymäisillään olevia, aisteja, käsiä, jalkoja tai muita ruumiinosien alkuja, mutta juuri tämän havaitseminen on ollut vaikeaa. Jopa Darwinkin totesi (ks. edellä!), että nykyinen luonto koostuu selvästi määriteltävistä lajeista.

Havainto, mikä siis voidaan tehdä, on se, että eri organismit tavataan aina omaten lajinsa tunnusomaiset piirteet sekä myös täysin kehittyneenä. Tämä välimuotojen selvä puuttuminen sekä nykyaikana että myös fossiilien kohdalla näyttäisi sentähden selvästi viittaavan siihen, ettei lajien muuttumista ole koskaan voinut tapahtua.



MITKÄ ASIAT VIEVÄT KEHITYSTÄ ETEENPÄIN?



Kun on pohdittu, mikä tai mitkä asiat vievät kehitystä ja evoluutiota eteenpäin, on yleensä ylivoimaisesti tärkeimpinä tekijöinä mainittu mutaatiot ja luonnonvalinta.

Näissä kahdessa tekijässä on kuitenkin lukuisia ongelmia, sillä...



MUTAATIOT



Mutaatioiden pitäisi siis viedä kehitystä eteenpäin ja aikaansaada uusia lajeja. Ja niiden vaikutuksesta on tehty myös useita kokeita.

Mutta voimme kysyä, onko näillä kokeilla saatu syntymään uusia lajeja? Sillä kun banaanikärpäsellä on tehty kokeita satojatuhansia ja miljoonia kertoja sekä vuosikymmenien ajan, niin voisimme jo olettaa, että se olisi muuttunut esim. ampiaiseksi, madoksi tai perhoseksi. Tähän on kuitenkin todettava, ettei mitään sellaista ole havaittu, vaan banaanikärpänen on yhä edelleen pysynyt banaanikärpäsenä. Eli se on ollut koko ajan oma lajinsa eikä ole kokenut muutosta joksikin muuksi eliöksi.

Sensijaan kokeita tehdessä on kyllä havaittu, että rajan ylittäminen johtaa tavallisesti vain kuolemaan ja steriliyteen tai sitten eliölajit vain pyrkivät palautumaan normaaleiksi muutaman sukupolven kuluttua.

Toinen havainto, mikä on tehty, on se, etteivät ne muutokset, jotka ovat tulleet mutaatioiden kautta, ole saaneet aikaan mitään suurta ja mullistavaa, vaan vaihtelu on koko ajan ollut melko mitätöntä. Esim. "Darwin Retried"-kirjan kirjoittaja (Norman Macbeth, Darwin Retried, 1971, s. 33) on kertonut tunnetusta perinnöllisyystieteilijästä, edesmenneestä, Richard Goldschmidtistä ja hänen tutkimuksistaan. Tämä tunnettu tutkija totesi, ettei edes tuhat mutaatiota yhdessä yksilössä olisi aikaansaanut uutta lajia, koska muutokset olivat niin pieniä:



Tarkkailtuaan useiden vuosien ajan banaanikärpäsissä ilmenneitä mutaatioita Goldschmidt vaipui epätoivoon. Hän valitti, että muutokset olivat niin toivottoman pieniä, että vaikka tuhat mutaatiota yhtyisi yhdessä yksilössä, ei silti olisi syntynyt uutta lajia. (8)



LUONNONVALINTA



Mutaatioiden lisäksi on esitetty toiseksi evoluution aikaansaajaksi luonnonvalintaa eli kyvykkäämmän eloonjäämistä. Tämä oli Darwinin mielestä pääsyy evoluution takana.

Jos kuitenkin ajattelemme tätä käsitystä, on se varsin ongelmallinen. Sillä luonnonvalinnan ongelma on juuri siinä, ettei se voi aikaansaada mitään uutta, koska sehän aina valitsee vain siitä, mikä on vanhaa ja valmista. Se ei siis voi synnyttää yhtään uutta lajia tai luoda uutta - pelkkä eloonjääminen ei voi saada sitä aikaan, vaan se voi ainoastaan säilyttää jo olemassaolevia lajeja. Jokin eliö tosin voi olla sopivampi kuin toinen, mutta ei siitä ole enää apua tuon eliön luomisessa tai muuttamisessa. Se ei voi enää muuttua joksikin muuksi lajiksi, jos se vaikka on sattunut syntymään leijonaksi. Sentähden leijonakin varmasti pysyy leijonana elämänsä loppuun saakka, samoin kuin kirahvi ja muutkin lajit pysyvät samoina.



Tässä Darwinin selitysperiaate pettää ratkaisevasti. Luonnollinen valinta voi ehkä selittää, miten parhaiten varustetut jäävät eloon, mutta se ei silti voi selitää, miten parhaiten varustetut tulevat esiin. Luonnollinen valinta ei voi tuottaa uusia ominaisuuksia, se voi vain tilaisuuden tullen valita jo olemassaolevien ominaisuuksien kesken. Uutta elintä ei voida "valita", se täytyy luoda! Jo olemassa olevaa perintöaihetta ja mahdollisuuksia voidaan keinollisesti viljellä, mutta ei luonnollinen eikä keinollinenkaan valinta pysty tuottamaan uutta. Luonnollinen valinta voi ehkä selittää, miten jotkut tuhoutuvat, mutta ei, miten jotkut syntyvät. (Thoralf Gulbrandsen: "Puuttuva rengas", s. 46)



Toisaalta jos luonnonvalinta olisi pätevä saamaan aikaan uusia lajeja, niin pitäisi sitä vielä suuremmassa määrin olla myös ihmisten suorittama valinta eli jalostus. Tässä on kuitenkin aivan sama ongelma kuin luonnonvalinnassakin, eli uusien lajien syntymättömyys. On havaittu, että on aina tietyt rajat joiden yli ei päästä, aivan kuten mutaatioidenkin kohdalla oli. Sillä kun jalostustyötä on suoritettu eläinten parissa säännöllisesti yli 2000 v. ajan, on se kiistatta osoittanut sen, että eläimiä voi jalostaa vain lajin sisällä. Esim "On Call"-lehdessä on kirjoitettu näistä jalostuksen rajoituksista (On Call, 3.7.1972, s. 8,9):



Jalostajat havaitsevat tavallisesti, että muutaman sukupolven kuluttua jalostuksessa saavutetaan ääriraja, jota pidemmälle edistyminen ei ole mahdollista, eikä ole muodostunut yhtään uutta lajia --. Jalostuskokeet näyttäisivät sen tähden pikemminkin kumoavan kehitysteorian kuin tukevan sitä. (9)



MUITA EVOLUUTIOTEORIAN ONGELMIA



Jos ajatellaan evoluutioteoriaa, on siinä useita erilaisia ongelmia ja kynnyksiä, joista monet ovat edelleen ylittämättömiä. Usein tätä asiaa onkin saatettu selittää sillä, että aika tekee kaiken mahdolliseksi ja että vuosimiljoonien aikana voi tapahtua mitä tahansa.

Tätä asiaa voitaisiinkin ehkä verrata siihen, että jos tyttö sadussa suutelee sammakkoa ja sammakosta tuleekin yhtäkkiä prinssi, pidetään sitä vain satuna. Kuitenkin sama muuttuu heti tieteeksi, kunhan siihen varataan vain tarpeeksi aikaa eli 300 milj. vuotta - sillä siinä ajassa, 300 miljoonassa vuodessa, sammakon näet olisi pitänyt muuttua ihmiseksi. Näin hassusti ihmiset saattavat siis ajatella, että aika saa kaiken mahdottomankin olemaan.

Joka tapauksessa tulevilla riveillä pohdimme lisää näitä evoluutioteoriaan liittyviä ongelmia ja kynnyksiä. Niistä voidaan ottaa esille ainakin seuraavia asioita:



ALKUVAIHEET



Jo aiemmin totesimme, että elämän alkuvaiheet ovat edelleen ongelma. Sillä ongelma on siinä, että ei ole löydetty mitään yhdistävää siltaa elävän ja elottoman aineen välillä, vaan tällä alueella on edelleen selvä katkos. Kuviteltu hyppäys elottomasta aineesta eläviin eliöihin perustuu siis vain puhtaaseen mielikuvitukseen, joka jättää huomioimatta esim. Louis Pasteurin monipuoliset kokeet, jotka osoittivat, että elämä voi syntyä ainoastaan elämästä.

Niinpä kun kyseinen kuilu on havaittu näin suureksi, on ehdotettu toisenlaisia ratkaisuja. Esim. perimämolekyylin rakenteen keksijä, nobel-palkittu, Sir Francis Crick sekä avaruustutkija Sir Fred Hoyle ovat tulleet siihen tulokseen, että elämän onkin täytynyt syntyä avaruudessa sekä purjehtia sieltä tänne.

Ongelmana tässäkin selityksessä kuitenkin on, ettei se ratkaise elämän syntyä, vaan siirtää sen ainoastaan muualle, kauemmaksi. Eli jos me oletamme elämän alkaneen spontaanisti itsestään, ei tämä tuo sen ratkaisemiseen juuri mitään uutta apua.



PROKARYOOTIT JA EUKARYOOTIT



Kun on tehty erilaisia ryhmittelyjä eliökunnan suhteen, niin ovat tavallisia ryhmittelyjä esim. jaot kasviin ja eläimiin sekä jaot selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Kuitenkin niitäkin tärkeimpänä ryhmittelynä on yleensä pidetty jakoa prokaryootteihin ja eukaryootteihin eli jakoa alkeistumallisiin ja aitotumallisiin soluihin.

Niinpä kun ovat kyseessä nämä kaksi solutyyppiä, niin ovat eukaryootit niistä monimutkaisempia ja niiden on arveltu kehittyneen nimenomaan prokaryooteista, joita on pidetty ensimmäisinä eliöinä maan päällä. Prokaryoottien arvellaankin esiintyneen maan päällä ainakin "2 miljardia vuotta" ennen kuin ensimmäiset eukaryootit ilmaantuivat.

Joka tapauksessa, kun ovat kyseessä nämä kaksi solutyyppiä, voidaan niiden välillä havaita mm. seuraavia eroavaisuuksia:



- Prokaryootit ovat eukaryootteja paljon yksinkertaisempia.



- Prokaryooteilla ei ole tumaa, mitokondrioita, kloroplasteja eikä muitakaan sellaisia soluelimiä, jotka ovat eukaryooteilla.



- Prokaryoottien tilavuus on vain tuhannesosa eukaryoottien tilavuudesta eli eukaryootit ovat niitä noin 1000 kertaa suurempia.



Edellisen kahden solutyypin eroavaisuuksien johdosta onkin hyvä kysyä, että missä ovat niiden välimuodot maaperässä? Sillä jos eukaryootit ovat kehittyneet prokaryooteista, niin eikö niitä olisi pitänyt jäädä suuret määrät? Aikaahan tähän kehitykseen olisi pitänyt olla ainakin satoja miljoonia vuosia kuten on esitetty. Miksi nämä välimuodot kuitenkin puuttuvat ja miksi niitä ei ole löydetty?

Vielä suuremman ongelman kohtaamme kuitenkin siinä, ettei näiden kahden solutyypin väliltä löydy nykyäänkään yhtään välimuotoa. Sillä eikö olisi järkevää olettaa löytävämme edes jonkinlaisia välimuotoja, niin ettei olisi niin jyrkkää rajaa näiden kahden solutyypin välillä? Evoluutioteorian kannaltahan olisi luonnollisinta, ettei olisi niin selviä rajoja eri ryhmien välillä. Miksi nämä rajat ovat kuitenkin niin selvät ja miksi välimuodot edelleen puuttuvat?



Vaikka todisteet tukevatkin ajatusta, että eukaryoottien on täytynyt kehittyä prokaryooteista, näiden kahden ryhmän väliset erot ovat kuitenkin niin suuret, että vaikuttaisi tarvitun muutakin kuin vain aikaa ja mutaatioita, jotta niin paljon yksinkertaisemmista prokaryooteista olisi voinut kehittyä aika mutkikas eukaryootti. (John Reader: "Alkumerestä maalle", s.36)



MONISOLUISET



Seuraavana vaiheena prokaryootti- ja eukaryoottivaiheiden jälkeen olisi elämän kehityksessä pitänyt ilmaantua monisoluisia eliöitä, joiden esiintuleminen olisi merkinnyt elämän huomattavaa monimutkaistumista.

Jos kuitenkin tutkitaan monisoluisten kehitystä, on senkin havaitsemisessa vaikeuksia. Vaikeudet ovat nimittäin siinä, että on ollut vaikea löytää todisteita sille että yksisoluiset alkueliöt olisivat joskus menneisyydessä alkaneet yhtäkkiä liittyä yhteen ja muodostaa toimivia kokonaisuuksia. Toinen yhtä suuri ongelma on lisäksi siinä, että vastaavan toiminnan havaitseminen on nykyäänkin yhtä vaikeata.

Monisoluisiin liittyvää ongelmaa onkin kuvannut esim. G.A.Kerkut kirjassaan "Implications of Evolution" (s.49). Hän ottaa esille sen, miten tämä alue on yhä ratkaisematon arvoitus:



Mitä johtopäätöksiä sitten voidaan tehdä, kun on kysymys yksisoluisten (Protozoa) ja monisoluisten (Metazoa) välisestä mahdollisesta sukulaissuhteesta? Ainoa varma seikka on se, ettemme tunne nykyään tätä sukulaissuhdetta. Melkein jokaista mahdollista (yhtä hyvin kuin monta mahdotontakin) sukulaisuussuhdetta on ehdotettu, mutta käytettävissämme oleva tieto on riittämätöntä, jotta se oikeuttaisi meidät päätymään mihinkään tieteelliseen tätä sukulaisuussuhdetta koskevaan johtopäätökseen. Jos haluamme, voimme uskoa, että joku näistä teorioista on oikeampi, mutta meillä ei ole todellisia todisteita. (10)



KASVIEN KEHITYS



Jos jatkamme kehitykseen liittyvien ongelmien käsittelyä, niin on yksi ongelma kasvien kehitys. Sillä niistä kuten eläimistäkin on vaikea löytää mitään niitä edeltäviä yksinkertaisempia kehitysvaiheita maakerrostumista. Sensijaan on kyllä havaittu, että kaikki kasvien pääryhmät ilmestyvät kerrostumiin äkisti ja täysin valmiina ja että ne ovat siitä lähtien pysyneet erillisinä.

Toinen yhtä suuri arvoitus on myös kasvien siirtyminen mereltä maalle. Sillä kukaan ei nykyään tiedä, miten esim. levästä on voinut tulla kaisla ja edelleen puu tai pensas. Ja jos näin on tapahtunut menneisyydessä, niin eikö vastaavaa pitäisi tapahtua nytkin, vai onko nyt nähty näin tapahtuvan? Todisteet näistä tapahtumista ja niiden todennäköisyydestä puuttuvat yhä edelleen kokonaan.



"Kehitysteorian tueksi voidaan esittää paljon todisteita biologiasta, eläin- ja kasvimaantieteestä ja paleontologiasta, mutta sittenkin olen sitä mieltä, että ennakkoluulottomat ihmiset tulevat siihen tulokseen, että kasvifossiilisto tukee erityisen luomisen ajatusta. - - Voidaanko kuvitella, että orkidea, limaska ja palmu olisivat samaa syntyperää, ja onko tämä olettamus todistettavissa? Kehitysopin kannattaja on varmaankin valmistautunut vastaamaan, mutta luulenpa, että useimmat todisteet eivät kestäisi tutkimusta." (E.J.H.Corner, in Contemporary Botanical Thought, by Anna M. Macleod and L. S. Cobley, s. 97)



MERESTÄ MAALLE JA MAALTA MEREEN



Kun otetaan esille tavallisin selitys elämän kehitykselle, niin lähtee se siitä, että elämä ensin syntyi meressä, kehittyi siinä ja siirtyi sitten vähitellen merestä maalle. Samoin on esitetty, että elämän olisi pitänyt siirtyä myös maalta mereen päin. Esim. valaiden esi-isien on arveltu aikanaan olleen maalla eläviä alkukantaisia kavioeläimiä, kunnes niistä tuli sitten vesieläimiä.

Näihin asioihin liittyy kuitenkin ongelmia. Sillä jos oletamme, että kala aikanaan ryömi maalle, niin olisi sen pitänyt ylittää lukuisia vaikeita kynnyksiä, joista voimme mainita seuraavat asiat:



- Kalan olisi pitänyt kehittää itselleen uusi hengityselimistö, niin että se pystyy hengittämään yhtä helposti ilman kautta kuin veden kautta. Jos se ei kehitä sitä muutaman tunnin aikana, kuolee se heti.

- Kalan liikkuminen maalla olisi ollut ongelma. Se olisi käytännöllisesti katsoen ollut kuin "kala kuivalla maalla" eikä todennäköisesti olisi päässyt juuri minnekään. Pyrstöstä tai evistä ei juurikaan ole apua maalla liikkumisessa.

- Kalan aistien olisi täytynyt muuttua sekä toimintansa että rakenteensa puolesta. Aisteista, jotka toimivat vedessä, ei välttämättä ole hyötyä maalla.

- Yksi ongelma on se, miten kala pystyi syömään ja mitä se söi maan päällä. Varmastikaan se ei olisi pystynyt kurottautumaan syömään marjoja pensaista eikä juuri muutakaan ravintoa, koska sen liikkuminen olisi ollut melko mahdotonta. Eikä se maan päällä ollessaan olisi saanut samanlaista ravintoa kuin mihin se oli tottunut.

- Lisääntyminen olisi varmastikin tuottanut vaikeuksia, koska siihenhän vaaditaan aina kaksi kalaa eikä vain yhtä.



Mitä sitten tulee siihen oletukseen, että elämä olisi siirtynyt maalta merelle päin, on siinäkin ongelmia. Sillä voidaan kysyä, että miksi nämä eläimet olisivat siirtyneet mereen; sillä eikö maallakin ollut tilaa? Olisi aika erikoista, jos ne silloin olisivat lähteneet merelle päin asumaan, koska onhan nykyäänkin riittävästi tilaa maan pinnalla. Miksi ne lähtisivät niille vieraaseen ympäristöön?

Toisaalta jos nämä eläimet olisivat menneet mereen, eivätkö ne olisi hukkuneet? Miten ne olisivat yleensä voineet selviytyä meressä? Ja lisäksi, jos oletamme valaiden olevan näiden eläinten jälkeläisiä, niin eikö niillä pitäisi olla merkkejä esi-isiensä maaelämästä tai jonkinlaisia jäänteitä kavioista? Vai onko valaan sukupuu sittenkään maalta peräisin? Emme varmastikaan tee väärin, jos epäilemme hiukan näitä edelläolevia teorioita elämän siirtymisestä merestä maalle ja vielä toisinpäin.



PIENI SUUREKSI



Kun on kyseessä tavallinen käsitys elämän synnystä ja kehityksestä, niin oli sen mukaan kaikki elämä alussa hyvin pienikokoista, esim. yksinkertaisia bakteereja, ja vasta aikojen kuluessa olisi esiin pitänyt tulla suurikokoisempia elämänmuotoja.

Silti herää kysymys, että miten bakteerin tapaisesta eliöstä voi tulla kärpänen, joka on sitä tuhansia kertoja suurempi. Samoin voidaan kysyä, että miten esim. suurijalkainen norsu on saattanut kehittyä alunperin jostain kirpunkokoisesta eläimestä tai vaikkapa kalasta - näinhän olisi pitänyt tapahtua. Kohtaamme melkoisia ongelmia, jos todella edellytämme näiden kaikkien lajien polveutuneen toisistaan.

Tämä asia on myös vastoin käytännön havaintoja; sillä ensinnäkin kaikkien eliöiden on havaittu lisääntyvän vain lajiensa mukaan, niin että bakteereista syntyy bakteereja, hyttysistä hyttysiä ja norsuista norsuja. Ainakaan ei ole löydetty toistaiseksi yhtään poikkeusta tähän periytymiseen lakiin.

Samoin fossiiliaineistonkin todettiin osoittavan, ettei edellämainittu polveutuminen tule niissä esiin, vaan lajit esiintyvät niissä erillisinä kuten nykyäänkin:



... Ei ole mahdollista päästä siitä johtopäätöksestä, että jos on tapahtunut kehitystä alemmista korkeampiin muotoihin, niin sen on täytynyt tapahtua niin nopeasti, ettei se ole jättänyt minkäänlaista jälkeä itsestään ajan hiekkaan. Mutta mahdollisimman nopeinkaan kehitys ei voi antaa edes viittauksenomaista selitystä täysin kehittyneiden kalojen, lintujen ja imettäväisten äkillisestä ilmestymisestä erilaisten eliöiden keskelle. - Minuun, joka koko elinaikani olen ollut kehitysoppinut, ovat nämä seikat vaikuttaneet erittäin repivästi. Jos joku tämän jälkeen kysyy minulta, mihin johtopäätökseen olen tullut, niin ainoa vastaukseni on, etten tiedä mitään. Kuitenkin minun täytyy rehellisesti myöntää, että asian ollessa tällä kannalla puhuvat olosuhteet ratkaisevasti niiden hyväksi, jotka uskovat erityisiin luomistekoihin, kuten meidän isämme uskoivat. (George Paulin, englantilainen tiedemies, kirjassa "Puuttuva rengas" / Thoralf Gulbrandsen, s. 100,101)



MONIMUTKAISET ELIMET



Jos kaikki on saanut alkunsa yhdestä alkusolusta, on eräs vaikeus selittää nykyistä lajien runsautta. Eli miksi ei esim. yksinkertainen solumassa tai sammal ole täyttänyt maapalloa, sensijaan että voimme nykyään nähdä kaikenlaisia vedessä, ilmassa, maan päällä ja maan allakin olevia eläimiä sekä monipuolista ja runsasta kasvillisuutta? Tätä on vaikea selittää pelkän "yksinkertaisen" alkusolun pohjalta.

Toisaalta aivan samanlainen ongelma ovat myös mutkikkaat elimet ja monimutkaiset rakenteet ja jos ne eivät olleet heti valmiina. Miten voitiin pärjätä puolivalmiilla rakenteilla?

Seuraavassa yritämmekin tutkia joitakin tällaisia monimutkaisia rakenteita. Aloitamme tutkimuksen ruuansulatuselimistä ja siirrymme sitten muihin monimutkaisiin rakennelmiin.



Ruuansulatuselimet. Ensinnäkin jos oletamme, että ruuansulatuselimet eivät olisi olleet heti valmiina, olisi siitä ollut seurauksena mm. allaolevia ongelmia. Ne osoittavat, että itseasiassa kaikkien vaiheiden olisi hyvä olla heti kunnossa, muuten normaalielämästä ei tulisi mitään:



- Jos suu ei ollut heti valmiina, niin mitä kautta ruoka silloin meni sisälle? Olisiko se jäänyt ulkopuolelle, niin että oltaisiin kuoltu nälkään?

- Jos ruokatorvi ei ollut heti valmiina, niin minne ruoka olisi siinä tapauksessa mennyt; vai olisiko se vielä jäänyt suuhun vatsan asemasta? Siinäkin tapauksessa olisi seurauksena ollut nälkään kuoleminen.

- Ruokatorven lisäksi on vatsankin oltava valmiina, koska mihin ruoka olisi siinä tapauksessa varastoitunut?

- Vaikka edelliset vaiheet olisivatkin olleet kunnossa, mutta verisuonisto ei olisi ollut heti valmiina, olisi se estänyt ravinnon imeytymisen verenkiertoon ja sitä kautta ruumiin muihin osiin. Tässäkin tapauksessa olisi seurauksena ollut nälkään kuoleminen.

- Kaikkien edellisten vaiheiden lisäksi olisi tietysti myös ruuansulatuksen loppuvaiheiden eli virtsauksen ja ulostuksen oltava heti valmiina, koska jos ne eivät sitä olisi, voisi tällöinkin käydä huonosti.



Hengitys ja verenkierto. Jos oletamme, että hengitys ja verenkierto eivät olisi olleet heti valmiina, olisi sekin estänyt normaalielämän:



- Jos henkitorvi ja keuhkot eivät olleet heti valmiit, niin olisi siitä pian seurannut hapenpuute ja tukehtuminen eli nopea kuolema

- Sydämen olisi täytynyt heti pumpata niin, että happipitoinen veri olisi päässyt ruumiin joka soluun. Jos tätä ei olisi tapahtunut olisi siitäkin seurauksena ollut nopea kuolema.

- Veren ja verisuonien piti olla valmiina, niin että happipitoisella verellä olisi ollut pääsy ruumiin joka ainoaan soluun. Tai jos veri olisi lakannut tulemasta johonkin osaan ruumista, olisi se aiheuttanut sen osan kuolion.

- Verellä olisi pitänyt olla toinenkin tehtävä: sen olisi näet pitänyt kuljettaa hiilidioksidi ja muut kuona-aineet pois uuden hapen ja ravintoaineiden tieltä. Jos tätä puhdistustehtävää ei olisi tapahtunut välittömästi, olisi sekin estänyt normaalin hengityksen.



Kädet, jalat, aistit ja lisääntymiselimet ovat myös sellaisia elimiä, joiden olisi hyvä olla heti valmiina. Mikäli ne olisivat olleet puutteellisia, olisi varmaankin kohdattu seuraavanlaisia vaikeuksia:



- Ensinnäkin jos kädet ja jalat eivät olleet valmiina, niin miten voitiin liikkua ennen? Eli voimme kysyä, että oltaisiinko tällöin oltu vain paikallaan koko ajan vai odotettiinko ehkä, että ruoka vain tippuisi suuhun, niin ettei tarvitsisikaan liikkua mihinkään? Näitä kysymyksiä voidaan esittää ja voimme ihmetellä miten ruuanhankinta ja muu elämä olisi ollut yleensä mahdollista paikallaan ollessa.



- Jos silmät eivät olleet heti valmiina, niin miten sitä ennen nähtiin elää ja etsiä ruokaa, vai olisiko ruuan etsiminen ollut pelkkää tunnustelua ja hapuilua?

Samoin itse silmän muodostuminen itsestään käsin - vieläpä monta kertaa eri lajeissa - olisi ollut ongelmallista. Miten sattuma on yleensä voinut tietää näkökyvyn (sama ongelma koskee myös muita aisteja kuten kuuloa, hajua, makua ja tuntoaistia) tarpeellisuudesta ja mitä hyötyä on yleensä puolivalmiista silmästä, jolla ei vielä näe mitään? Jopa Darwinkin joutui myöntämään, että silmän kehittyminen itsestään käsin olisi varsin mahdottomalta tuntuva ajatus:



Oletus, että silmä kaikkine jäljittelemättömine rakenteineen, jotka tarkentavat kuvan eri etäisyyksille, säätävät valon määrää, korjaavat pallopoikkeamaa ja kromaattista aberraatiota (väripoikkeamaa), olisi voinut muodostua luonnonvalinnan seurauksena, on, tunnustan avoimesti, mitä suurimmassa määrin järjetön... Uskomus, että silmän kaltainen täydellinen elin olisi voinut muodostua luonnonvalinnan kautta, on enemmän kuin kyllin saattamaan kenet tahansa hämmennyksiin. (Shute, E., "Flaws in the Theory of Evolution", Craig Press, Nutley, New Jersey, 1961, pp. 127-128)



- Lisääntymisestä voidaan arvella, että miten se tapahtui ennen kuin oli lisääntymiselimiä. Sillä eikö lisääntymiselimien olisi pitänyt olla heti valmiina, koska muutenhan olisi välittömästi uhannut sukupuuttoon kuoleminen?

Samoin hyvä kysymys on, että miten yleensäkään koiraan ja naaraan toisiinsa sopivat sukupuolielimet sekä kummankin sukusolut - nekin sopivat toisiinsa - saattoivat kehittyä erillään ja eri yksilöissä? Eikö sen olisi pitänyt olla aika mahdotonta? Lemmen ja kiinnostuksenkin herääminen eri sukupuolten välillä on myös arvoitus. Miten sellainen asia saattoi kehittyä alkusolusta?

Ja toisaalta sukupuuttoon kuoleminen olisi uhannut myös siinä tapauksessa jos esim. kohtu, sikiö, synnytyskanava ja turvattu ravinnonsaanti eivät olisi olleet heti valmiina. Ja itseasiassa onkin kaikkien lisääntymiseen liittyvien elinten ja vaiheiden oltava valmiina, muuten ei elämä olisi voinut jatkua. Se, että kaikki nämä olisivat syntyneet spontaanisti ja noin vain itsestään käsin, on kuitenkin niin mielikuvituksellista, että tätä teoriaa kannattaa hieman epäillä.



Suuret kokonaisuudet. Yksi arvoitus ovat suuret kokonaisuudet, joissa on monta osaa. Miten ne ovat voineet muodostua vähitellen? Sillä esim. keskiruumiissa on monta tärkeää elintä ja samoin myös pään alueella on monta tärkeää elintä (Keskiruumiissa sydän, keuhkot, maksa, munuaiset, haima, lisääntymiselimet, vatsa ja vieläpä kädet. Pään alueella ovat taas silmät, nenä, korvat, aivot, suu ja suussa myös toimintoja kuten makuaisti, syöminen, juominen, hengitys ja puhe.).

Ja jos jotkin näistä elimistä olisivat olleet vasta muodostumassa - muodostaen lihaksia, hermoja ja verisuonia eli yhteyksiä muualle - niin eikö se tällöin olisi haitannut muiden elinten toimintaa, koska kaikki ruumiin osat ovat riippuvaisia toisistaan? Siten arvoitus on, että jos kaikki nämä osat eivät olleet heti valmiina, niin miten ne pystyivät myöhemminkään muodostumaan? Ja jos ne taas eivät olisi olleet heti valmiina, miten voitiin ylipäätään pysyä hengissä?



IHMISEN KEHITYS



Evoluutioteoriaan kuuluu siis käsitys siitä, että kehitys on tapahtunut alemmista elämänmuodoista kohti korkeampia elämänmuotoja. Niinpä kun on kyseessä ihmisen tuleminen maapallolle, on hänenkin arveltu polveutuneen joistakin alemmista elämänmuodoista. Yleensä hänen kehityksessään on arveltu olleen mm. seuraavia vaiheita:



Australopithecus. Ensinnäkin yhtenä tärkeänä vaiheena ihmisen kehityksessä on pidetty Australopithecus-lajin esiintymistä, jonka lajin on arveltu edustavan ensimmäisiä vaiheita ihmisten kaltaisten olentojen ketjussa.

Jos kuitenkin tutkitaan Australopithecusten aivojen tilavuutta, on se ollut hyvin pieni; sillä esim. Australopithecusten tunnetuimman edustajan eli Lucyn aivokopan tilavuudeksi on mitattu vain vähän päälle 400 cm3 - eli tilavuus, joka on vain noin kolmasosa ihmisen aivojen koosta ja sama kuin esim. nykyisten simpanssien ja gorillojen.

Samoin, mitä tulee Lucyn ja muiden Australopithecusten kallonmuotoon, on se niin apinamainen, eikä lainkaan ihmismäinen, että se muistuttaa hyvin paljon esim. simpanssin kalloa. Niinpä ovatkin monet Australopithecusten kallonmuodon että myös sen tilavuuden perusteella sitä mieltä, että sen on mahdotonta olla ihmisen kantamuoto. Esim. Anatoni Zuckerman on tuonut tämän asian esille. Hän toteaa sen, että Australopithecus kallonmuodoltaan muistuttaa enemmänkin tavallisia apinoita kuin ihmistä:



Kun ihmisen ja ihmisapinan kalloja verrataan toisiinsa, australopitekiinien kallo muistuttaa selvästi enemmän ihmisapinan kuin ihmisen kalloa. Päinvastaisen väittäminen olisi samaa kuin jos väitettäisiin, että musta on valkoista. (11)



Löytömme eivät jätä juuri epäilystä siitä, että - - Australopithecus ei muistuta Homo sapiensia, vaan nykyään eläviä marakatteja ja ihmisapinoita. (12)



Homo habilis. Yleensä seuraavana kehityksen vaiheena Australopithecusten jälkeen on pidetty Homo habilista eli Kätevä ihmistä.

Kätevä ihmisen käyttäminen ihmisen esi-isänä on kuitenkin hyvin kyseenalaista.

Sillä ensinnäkin siitä tehdyt löydöt ovat varsin puutteellisia. Ne näet koostuvat vain muutamasta luupalasesta eikä mistään kokonaisesta luurangosta (Vähän sama ongelma on kyllä muidenkin ihmisfossiilien kohdalla.). Eli jos yritetään käyttää näitä muutamaa epävarmaa luupalasta sukupuun rakentamiseen, on se hyvin rohkeanvarmasti tehty. Tosin tällaisia oletuksia esiintyy paljon ihmisten sukupuun rakentamiseen liittyvässä historiassa.

Lisäksi toinen ongelma, mikä liittyy tähän "Kätevä ihmiseen", on se, että tutkijat itsekin kiistelevät sen asemasta ihmisen esi-isänä, samoin he kiistelevät siitä, mitkä fossiilit yleensä ovat tätä lajia ja mitkä eivät. Pelkästään tämän pitäisi siten osoittaa, että "Kätevä ihmisen" asema ihmisen sukupuussa on melko kyseenalainen.



Homo erectus. Yhtenä tärkeimpänä ihmisen esi-isänä on pidetty Homo erectusta eli Pysty ihmistä, jonka arvellaan tulleen heti Homo habiliksen jälkeen. Tämän lajin tunnetuimpina edustajina on pidetty Jaavan ja Pekingin ihmistä, jotka ovat myös löytyneet samoista paikoista:



Jaavan ihminen:



Jaavan ihmisen löytöihin liittyen on erikoista, ettei siitä ole löydetty mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan muutamat löydetyt osat ovat kaikki sijainneet hyvin erillään toisistaan. Sillä löydetyt osat, joita olivat pääkallon kappale, 3 hammasta ja vasen reisiluu, sijaitsivat toisistaan parhaimmillaan 15 metrin päässä, ja vielä kuudes osa, eli osa alaleukaa, löydettiin peräti saaren toiselta puolelta noin 40 km:n päässä muista osista! Samoin ensimmäisen löytöpaikan alueelta löydettiin vielä noin 27 muun eri eläimen jäänteitä!

Niinpä voidaankin kysyä, että miten tieteellistä on kerätä yhteen luunsiruja, jotka sijaitsevat n. 15 metrin päässä toisistaan, muiden luiden keskellä, sekä lisätä niihin vielä 40 km:n päässä oleva luunkappale, ja väittää sitten niiden kaikkien kuuluneen yhteen? Eikö tämä ole melko rohkea olettamus, sillä miten kukaan voi tietää niiden kaikkien olevan peräisin samasta olennosta? Esim. berliiniläinen professori Virchow on lausunut tästä:



Kerrassaan mikään ei todista näiden luiden olleen saman eläimen osia. (13)



Lisäksi edellisiin löytöihin liittyy vielä sellainen piirre, että löytöjen tekijä Eugene Dubois sanoi itse vuosikausia myöhemmin, että löytynyt pääkallon kappale olikin gibbonin, ja että samoista kerrostumista olisi löytynyt myös luita, jotka selvästi kuuluivat nykyihmiselle. Tämä Duboisin myöhempi lausunto, jossa hän pysyi kuolemaansa asti, pitäisi sentähden selvästi osoittaa jokaiselle, ettei Jaavan ihmisen jäännöksillä voi olla paljoakaan merkitystä.



Pekingin ihminen:



Pekingin ihminen on siis toinen tunnettu Homo erectus Jaavan ihmisen ohella.

Senkin käyttö erikoisena välimuotona on kuitenkin kyseenalaista. Tämä johtuu lähinnä siitä, että sen alkuperäinen todistusaineisto on kadonnut jonnekin, ja lisäksi tehtyjen löytöjen joukossa on löydetty myös muiden eläinten jäänteitä. Kumpikin asia vähentää oleellisesti sen todistusarvoa erikoisena välimuotona.

Toisaalta kun tutkijat aikanaan mittasivat Pekingin ihmisen aivojen tilavuutta, todettiin sen täysin vastaavan nykyihmisen aivojen tilavuutta eli se oli keskimäärin lähes 1100 cm3. Samoin sen harvojen löydettyjen raajojen luiden oli todettu selvästi vastaavan nykyihmisen luita.

Niinpä tämä panee ajattelemaan, että mitä eroa on Pekingin ihmisellä ja nykyihmisellä. Jos sen aivojen tilavuus on sama ja raajatkin muistuttavat nykyihmisen r