Sekundäärinenlapsettomuus ärsyttää..

Hei!

Olen samoilla aaltopituuksilla sinun kanssasi, vaikka toisaalta niistä ”sekulapsettomista” varmaan tuntuu yhtä pahalta kun eivät saa toista tai kolmatta kuin meistäkin kun ei edes saada ensimmäistkään.

Suru tulee mullakin tosin puseroon kun nämä jo perheelliset itkevät murheistaan meille lapsettomille, joilla ei ole edes sitä yhtä. Tuntuu niin ”väärältä” että mitä heillä on valittamisen aihetta muka?? Mutta samaan hengenvetoon ymmärrän, että he varmasti toivoisivat sitä plussaa yhtä paljon kuin mekin.

Ihan samaan syssyyn voisin ladata, että kyllä mua V. Ituttaa ihan törkeesti esim. kaupassakin kun muksu vänkää jotain tikkaria ja mutsinsa tulee ja nykäisee ”kakaran” mukaansa ja räyhää jotain skeidaa että ”nyt [KIROSANA] lopeta se [KIROSANA] huutaminen!!!!” jne. Tuntuu pahalta, että eikö se raivomutsi tai -faija tajua arvostaa sitä pilttiä? Että meitä lapsettomia on maailma pullollaan, jotka antaisi mitä vain saadakseen edes sen yhden. Ja moni meistä antaakin, vaikka mitä, rahaa palaa runsain mitoin.

Tsemppiä meille kaikille ”primääristi” lapsettomille!! :)

joka kovasti harmittelee, mikäli meidän tämänhetkinen lapsettomuutemme ja siinä fiilistely sinua noin kovasti harmittaa. Niin, tottahan on, että sekundat ovat kokeneet sen ihanan äitiyden kerran, johon me kaikki tällä palstalla kirjoittelevat tähtäämme. Kuitenkin monella meillä saattoi edellisen raskauden alkamisen kanssa olla kivinenkin polku, joten uskon, että ajoittain historiamme saattaa joitakuita helpottaakin.
Itse ajattelen, että juuri tämä palsta on meille kaikille, joilla raskaus ei ole itsestäänselvyys, oli historia millainen tahansa.
Toivottavasti en loukannut sinua - kuten et sinä minuakaan!

terv. Olga, 1 lapsi (terolut-tuki) ja kaksi hoidoilla alkanutta keskenmenoon päätynyttä raskautta

minä ymmärränkin,että teitä ottaa aivoon!Omalta kaohdaltani vain voin sanoa,että koko elämäni lasta toivottuani(liki nelikymppisenä hoitojen jälkeen 1 saanut)en vain koskaan unohda lapsettomuusasiaa.Kärsimyksen mittapuu on niin suuri.Olen pahoillani,että tuotan nyt sisarustoiveellani(joka yhtä kova kuin ensimmäisestä)teille tuskaa.Sitä viimeiseksi teille haluan!!!!!Teillä sitä tarpeeksi jo omasta takaa!Hoitojen raskautta ei ymmärrä kukaan,joka niitä itse ei ole läpi käynyt!Siksi täällä palstalla pyörii monenlaista "kulkijaa".Voimia toivotan vilpittömästi minä kaikille;ja ennenkaikkea teille,jotka sitä ensimmäistä toivotte!!!!!!!Mutta myöskin kaltaisilleni,jotka haluaisivat perheeseen vielä lisää rakastettavia!Lämpimät halaukset kaikille tuskaisille!:):):)

Minulla on yksi lapsi, jonka olen saanut nuorena tyttönä. Elämää on tullut nähtyä kohta neljäkymmentä vuotta ja monenmoista tullut koettua. Maailma "kaatunut" monta kertaa.

Ensimmäisestä liitosta mies lähti toisen matkaan ja jäin lapsen kanssa yksin. Monen vuoden jälkeen tapasin uuden rakastettavan elämänkumppanin jolla ei ollut lapsia. Vuosien kuluessa elämän muuten ollen mallillaan tulikin eteen tuo "lapsettomuusasia". Kaikki tuli koetettua, hoidot ja muut mutta ei saatu tulosta. Miehelle kuitenkin oma lapsi on niin tärkeä että nyt olen jäämässä taas yksin.

Mutta eihän tämä "lapsettomuus" taida sitten koskea minua, vaikka se viekin kaiken mennessään. Onhan minulla jo lapsi.... onneksi sillä muuten ei olisi enää syytä elää...

tervetulleita, oli lähtökohdat mitkä hyvänsä. Ei minua ainakaan kauheasti häiritse nuo joilla jo on lapsia, saman asian kanssa tässä taistellaan. Myönnän kyllä että on ollut aikoja kun nuo "lapsellisten" jutut ovat ottaneet todella päähän. Katkeruus on asia, joka syö pohjan koko touhulta, sitä kanattaa yrittää välttää!

Enemmin minua suututtaa esim nuo jutut jossa ollaan valmiita aborttiin vain siksi että saataisiin tietoa tuleeko mahdollisesti raskaaksi!

Oikein hyvää jatkoa kaikille edessä oleviin hoitoihin!

Kyllähän se katkeroittaa, mutta kuten Olga mainiosti jo sanoikin: taustat ja lähtökohdat voivat olla täysin samat kuin meillä vielä hoitoja läpikäyvillä tai lasta yleensäkin yrittävillä. Siksi minäkin yhdyn siihen kuoroon, joka pitää palstaa kaikkien lapsettomuudesta kärsivien paikkana.

Mitäs sitten, kunhan sattuu itsellä tärppäämään hoitojen avulla ja maailmaan syntyy kaunis pienokainen? Edelleenkin ollaan lapsettomuudesta kärsiviä.. vaikka se yksi lapsi vaikeuksien kautta onkin syntynyt. Tämä on faktaa.

Syletyksen ymmärrän siinä tapauksessa, kun lapsia on syntynyt luomumenetelmin ja vaikkapa kolmannen kohdalla ei tärppääkään kertalaakista ja tästä syystä ollaan luokittelemassa itseään "lapsettomuudesta kärsiväksi"...

Mutta.. tunne on taatusti jokaiselle lasta yrittävälle pariskunnalle sama, sitä en käy kieltämään.

hoidoilla lapsensa saaneet ovat siinä mielessä harmillisessa välikädessä etteivät tunne kuuluvansa mihinkään porukkaan.Lapsettomat sorsivat sinun laillasi,koska kaivattu lapsi on saatu ja vähän luonnollisesti kanssasiskoja kade mieli vaivaa.Siis porukasta pois.
Normaalisti perheytyneet ovat niin eri aaltopituuksilla meidän ei luomu äitien kanssa,ettei ole rajaa.Ei mitään yhteistä.
On turha kuvitella että ne lapsettomuusajan tunteet ja kivut on hetkessä pois pyyhittyjä .Lapsettomuus identitetti on ja pysyy jossain sielun syövereissä.
Yleensä ottaen koko raskaus aika on pitkän lapsettomuuden läpikäyneelle vaikeaa.Pelkoja ja huolta on vaikka muille jakaa.
Vauva ja äitiys on toiveiden täyttymys mutta marttyyriys ei auta ketään.Välillä ollaan väsyneitä ja kiukkuisia ,ja jopa tulee komenneltuakin kaivattua kullanmurua.Rajojen rakentaminen ja elämän polulle kouliminen on myös sitä rakkautta lasta kohtaan.Mitään ihmeellistä kaiken jaksavaa äitiä lapsettomuus aika ei jalosta.Ja jos ihmeäitiä itsestään odottaa ,saattaa todella uuvuttaa itsensä.
Meille on annettu pieni elämänlahja jo 10 vuotta sitten.Me lähdettiin sillä ajatuksella siitä eteenpäin että ollaan kiitollisia jo saamastamme hyvästä eikä ahnehdita uuteen syöksyyn hormoniviidakkoon.Eikä haaskata pikkulapsivaihetta hormonipölyssä seikkailuun.
Kuitenkin vauva ajatukset välillä valtasivat mielen .Nykyään jo harvakseltaan.Meille on joitakin IVF hoitoja vuosien varrella tehtykin ja on itketty porukalla ikäviä menetyksiäkin
Sisaruksen kaipuu on ollut meillä kova.Vanhemmilla ja varsinkin pojalla.
Sisarusta ei meidän perheeseen kuitenkaan enään tule.Olemme onnellisia näin.
Olen muuten laittanut alotetta uudeksi palstaksi tuota aihetta ex lapsettomat.Tulisi varmaan tarpeeseen just meille lapsellisille uusilla kierroksilla oleville.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että on meitäkin, jotka ovat itse lapsettomia naisia ja jotka asuvat saman katon alla miehen ja tämän lasten kanssa? Siis lähiäitipuolena.

Minä olen lapseton ja mies sekundäärisesti - hoitoja on yritetty, mutta eipä ole onnistunut. Miehen lapset ovat myös hoidon tuloksia (kaksoset) eli voitte kuvitella, miltä tuntuu yksin käydä läpi asioita keskellä perhe-elämää!

Minun kai pitäisi olla tyytyväinen, mutta kun en ole ainakaan joka hetki. Tulee ajatus, uhraanko tämän perheen edelle oman kaipuuni lapsesta, jonka voisin kenties saada toisen kanssa, ikää on jo 37. Ei naurata, ei. En ole edes uraihminen, vaikka koulutustani vastaavassa töissä olenkin.

Toiveeni on ollut aina oma perhe, tätä perhettä on vain niin vaikea sanoa omaksi. Silti on pakko jaksaa etsiä kiinnostuksenkohteita, lähinnä harrastuksista.

yhdistää silti tietyllä tavalla meitä kaikkia, ja onhan se mukava kuulla toisten onnistumisista, niistä saa itse voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

Kirjoititpas lempeästi, vaikka ymmärrettävistä syistä olet ärsyyntynyt meidän sekundäärisesti lapsettomien murheen vuodatuksista. Se, että emme saa toista tai kolmatta lasta, ei ehkä ole kaikille yhtä katkera paikka, kuin primäärinen lapsettomuus. Kuitenkin haluamme mekin kirjoittaa ja lukea aiheesta, joten esittämäsi palsta tulisi ihan tarpeeseen. Koska synnyttäjien keski-ikä nousee, on varmasti myös tästä ongelmista kärsiviä paljon.

Muuten... vaikka olemme ikionnellisia ainokaisistamme, olemme samalla surullisia, kun kaveria rakkallemme ei kuulu. Toivon ja rukoilen kaikille sekä lapsellisille että lapsettomille onnea näissä kipeissä asioissa.