Lahjamunasolu

Hei,
Meillä käytettiin lahjasiittiöitä. Aiomme kertoa lapsellemme hänen alkuperästään jossain vaiheessa. Itse mietimme, että mikä se "jossain vaiheessa" on. Toki sitten kun lapsi kasvaa, ja näemme, että minkälainen hän on ja että mitä asioita hän ymmärtää minkäkin ikäisenä, niin olemme viisaampia tämän asian suhteen. Aikuisikään emme aio kuitenkaan asian kertomista jättää.
Muita tuntemuksia: Molemmat olemme sataprosenttisesti pikkuisemme onnellisia vanhempia. Meille tämä oli oikea ratkaisu, jota kumpikaan ei ole missään vaiheessa katunut. Se, että on lapsi jota saa rakastaa, hoivata ja opettaa, menee sen edelle että onko lapsessa kenenkin perimää.
Paljon onnea teille hoitohin!

Meillä lahjamunasolusta alkunsa saanut tyttö. Kertoa aiomme hänelle pikkuhiljaa sitä mukaa kuin ymmärrys kasvaa, mutta itsestäänselvää että kerromme. Meillä asiasta tietää aika monikin, että jo senkin takia salaaminen täysin poissuljettu, mutta muutenkin mielestäni kertominen lapselle heti on parasta. Saattaisi olla liian kova pala jos jotenkin myöhemmin asia kävisi ilmi ja olisimme sitä koittaneet salata. Ja miksi yrittää valehdella??? Rakastan tyttöäni yli kaiken ja olen äärettömän kiitollinen sille naiselle joka tämän onnen meille mahdollisti.

Meillä ei ole vielä hoitoa aloitettu mutta päätös lahjamunasolujen käytöstä on jo tehty!
Tässä on vielä muutamia asioita ennen sitä.

Meille teroitettiin sitä, että asiasta kertominen PITÄÄ ALOITTAA jo lapsen ollessa pieni, viimeistään kaksi vuotiaana. Pienin askalin vähän kerrallaan ja sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja ymmärtää enemmän myös kerrotaan enemmän. Mitä myöhemmin asia selviää, sen pahempi kuulemma. Ja vaikka päätettäisiin että ei kerrota, niin tässä jutussa on niin muonta seikkaa jotka voivat ihan vahingossa tuoda kuitenkin asian julki.

Itsekin olen tätä nyt jo muutaman kuukauden päässäni pyöritelly, välillä kummaksuen ja toisinaan ihan selvänä pitäen. Tärkeintä kuitenkin on että riittävästi käy keskustelua itsensä kanssa ja puolison tietenkin, jotta kaikki olisi selvää siinä vaiheessa kun lapsi jo ilmoittaa tulostaan.

Se kuitenkin on varmaa, että lasta rakastaa ja pitää "omanaan" ihan samalla tavalla kuin sitä "normaalistikin" alkunsa saanutta.

Tuosta tilanteen sekavuudesta.... Tuttu tunne minulle silloin kun asiaa ruvettiin miettimään tosissaan. Mutta nyt puolen vuoden jälkeen jo olo on paljon rauhallisempi. Voipi olla että itsekin pääsemme jo loppuvuodesta yrittämään!

Tsemppiä teille!!!

Hei! Kiinnostaisi tietää oletteko hoidossa yksityisellä vai julkisella? Itselle sama edessä..

Vaikka päätös käyttää lahjoitettua sukusolua oli meillä pitkään harkittu, ensimmäinen puoli vuotta lapsemme syntymästä oli kuitenkin henkisesti todella raskasta. Mieleen hiipi väkisinkin epäilys että huomaako joku, varmasti joku ihmettelee miksei lapsi näytä minulta. Mietin miten ja mitä ja koska lapselle kerromme, miten hän sen ajattelee, hyväksyykö tietyt ratkaisumme, pitääkö hän minua vielä sen jälkeen äitinään jne jne. Kuuntelin korvat tarkkana ihmisten sanomisia vauvasta ja murehdin ja valvoin öitä asiaa miettiessä. Pystyin kyllä nauttimaan vauvasta ja rakastin häntä jo odottaessani, mutta tuo pelko oli todella kuluttavaa ja ahdistavaa.
Nyt myös minun oloani kuvaa parhaiten rauhallisuus. Asia on saanut oikeat mittasuhteet. Lapsemme on meidän lapsemme ja puolustan häntä ja hänen onneaan naarasleijonan tavoin tarvittaessa. Geenit eivät ole yhteiset, mutta me olemme antaneet hänelle elämän. Ei ole olennaista kenen nenä hänellä on tai onko hän musikaalinen yms., rakastamme häntä täysin hänenä itsenään ja toivon vain hänen tulevan elämässään onnelliseksi. Enää en myöskään mieti mitä "ihmiset" sanovat kun asia käy ilmi. Sitä paitsi kaikki kenelle nyt olemme asiasta kertoneet ovat olleet vain iloisia puolestamme ja tukeneet ratkaisuamme.
Yllättynyt olin luvuista jotka jostakin löysin ulkomailla tehdystä tutkimuksesta, miten harva lapselle syntyperästään kertoo. Mielestäni kertomatta jättäminen on paitsi iso riski, en jaksaisi elää tuossa pelossa koko elämääni.
Mutta tämä on minun kokemukseni, sekavasti selitettynä=)
Tsemppiä!!!

Hei vaan!

Me olemme mieheni kanssa monien polkujen kautta tulleet nyt siihen tilanteeseen, että olemme jonossa lahjamunasoluhoitoon.

On helpottavaa huomata, että muillakin on asiaan liittyen tunnemyrskyjä. Vaikka lasta haluaa ja odottaa, on välillä lievästi sanottuna kauhunsekainen olo. Ehkäpä asiaa tulee paisuteltua omassa päässään liikaakin. Ajatelkaapa niitä, jotka tulevat "normaaliajassa" raskaaksi: He eivät koskaan joudu näin ankarasti miettimään elämän tarkoitusta ja omaa rooliaan siinä.

Ilahtuneena luin tyttövauvan äidin tarinaa siitä, että lastaan rakastaa huolimatta siitä, kenen nenä tai suu sillä sattuu olemaan. Ja näinhän se varmasti onkin!

Sain käsiini dvd:n, jossa oli haastateltu lahjasiittiöillä alkuunsa saaneita lapsia Englannissa. Suomessahan sellaista tutkimusaineistoa ei ole hoitomuodon uutuuden ja vähäisen aineiston vuoksi. DVD:llä haastatellut lapset vaikuttivat onnellisilta ja positiivisella tavalla erityisiltä. He olivat 7-18 vuotiaita. Jokainen oli iloinen siitä, että asiasta oli heille avoimesti kerrottu. Eräs noin 18 vuotias nuori nainen toi esille sen, että hänellä on erityisen läheinen suhde isäänsä, vaikka hän ei isänsä kanssa jaakaan samaa geeniperimää. Ja että hän uskoo että syntyperänsä liityvien asioiden avoimuuden ansiosta hänelle on tullut kyky käsitellä vaikeitakin asioita avoimesti ja rehellisesti.

Kaikki videossa haastatellut lapset/nuoret aikuiset olivat siis tasapainoisia, normaaleja ihmisiä! - Ja jopa erityisen fiksun tuntuisia! Ehkäpä osittain siksi, että heidän vahnempansa ovat väistämättä joutuneet pohtimaan elämän keskeisimpiä kysymyksiä pohjamutia myöten!

Merkillepantavana videossa nousi esille se, että koska luovuttaja oli tuntematon, se seikka lapsia hiukan askarrutti: Kaikki olivat josssain elämänsä vaiheessa toki arvuutelleet ja miettineet asiaa. Kyllähän he sanoivat että tottakai ovat jossain vaiheessa kaivanneet edes jotain tietoa luvuttajasta. Se on aika vaikea asia minulle. Lapsen kannaltahan se on aivan luonnollista ja itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaiselle nuorelle ihmiselle tulee jossain elämänsä vaiheessa eteen pohdinnat omasta syntyperästään. Eikä varmasti ole sellaista murrosikäistä lasta, joka ei vanhempiaan jossain kohtaa haluaisi toisiksi vaihtaa - olivat he sitten geneettiseltä perimältään samoja tai eivät. Voihan tuota vaikeaa asiaa tarkastella myös niin, että lahjamunasolulla alkunsa saanella lapsella on murrosikänsä vaikeina hetkinä oma salainen pakopaikkansa jossa voi haaveilla "tuntemattomasta täydellisestä naisesta jonka geenejä hän itse kantaa" . Lausetta kirjoittaessani tulee hymy huulilleni, toivottavasti lukija saa ajatuksesta kiinni. - Jokainen rakastettu lapsi kyllä varsin pian haluaa taas oikean äitinsä kainaloon lohtua saamaan vaikeisiin kasvukiuihnsa.

Muuten en itse näe sen kummalisempia vaikeuksia asiaan liittyen.

Mielelläni osallistun asian myllyttämiseen jos joku sparrausta kaipaa!

Nostan taas esiin tämä keskusteluaihe...

Te jotka olette jonossa tai hoitoa saaneet, mitä kuuluu?

T. Lahjasolujonossa oleva