Avioon vai

teet mitään,käy jollain terapeutikolla keskustelemassa.Jotenkin tuo 3vuotta ja vaihtoon on vähän outoa...Ehkä sinulla on rakkaudesta tai yhteenkuuluvuudesta tai parisuhteesta hieman vääristynyt kuva.Nimittäin kuva että rakkaus on koko ajan jalat-alta-huumaa!Tuolla näkemyksellä sinulle ei ehkä koskaan löydy sitä oikeaa...

viisautta.. Ainakaan parisuhteen alalla.
Sinulla on sama juttu, kuin aina ja kaikilla, Rakkauden ekahuumat on juhlittu ja kun pitäisi sitoutua johonkin pitemmäksi aikaa, niin alkaa perääntyminen.

Voit toki perääntyä nyt ja ottaa sen "uuden" ihanan jonka kanssa parin vuoden kuluttua sama juttu ja taas vain vaihdat sen uuden. Niitä kyllä riittää.

Ei sinun rakkautesi ole loppu, se vain olisi nyt muuttumassa, jos sille antaa mahdollisuuden. Nyt on hetki "eriytymiselle", eli suhde syvenee ja molemmat ovat yksilöinä keskinäisessä suhteessaan. Ei sitä koko aikaa voi olla "jalat alta" suhteessa. Vakiintuminen tekee hyvää jokaiselle ihmiselle. Tulee tietty turvallisuus elämään. Turvallisuus luo rakkautta, ja rakkaus ON turvallisuutta.

Sinä et ole tämän vaiheen yli vielä jaksanut kertaakaan yrittää. Olisiko sinun aika vähän sitoutua ja ottaa vastuuta muistakin, kuin itsestäsi. Lapsi tarvitsee molempia vanhempiaan, siitä et voi hypätä ulos siirtymallä uuteen suhteeseen.

Miehesi on suhteessaan sinuun uskonut saavansa jatkuvuutta, ei hän naimisiin muuten menisi. Petät siis lupauksesi hänelle.
Olit itsekin alussa valmis lopulliseen "sijoitukseen" tämän miehen kanssa. Petät lupauksesi itsellesi.

Todella voit jatkaa tätä uudelleen ja uudelleen ja elämäsi onkin sitten mennyt, etkä koskaan ole onnistunut missään, kun et jaksa ottaa vastuuta...

Kuulostaa vähän oudolta tuo sinun tapasi lähteä lätkimään ensihuuman haihduttua. Siis minun näkökulmastani. En lähde analysoimaan syitä siihen, sillä en ole ammattilainen. Ehkä taustalla voi olla kuitenkin jotakin, mene ja tiedä..? Itse olen ollut aviossa 17 vuotta - ensirakkauteni kanssa :) Eli siis olen ihan päinvastainen tapaus kuin sinä. Tottahan se on, että ei tässä vaiheessa enää elä koko aikaa onnen huumassa, mutta en minä sitä enää elämääni kaipaakaan. Rakastan ja arvostan kuitenkin miestäni, enkä haluaisi elää ilman häntä. Hän on myös parhain ystäväni, mukava, rakastettava ihminen, joka vetää yhtä köyttä pahoinakin päivinä. Siis elämän peruspilari kirjaimellisesti. Hän tekee tylsästä arjesta elämisen arvoista. Mikäs sen mukavampaa kuin nähdä hänet raskaan työpäivän jälkeen :) Vaikka enimmäkseen elämä sujuu tasaiseen malliin, mahtuu sekaan niitä rakkauden hetkiäkin, vaikka huuman aste ei ehkä enää ylläkään samalle tasolle mitä silloin nuorena. Rakkaus on selvästi muuttanut muotoaan alun "ruusunpunaiset lasit päässä" -huumasta arkiseen kiintymykseen ja lämpöön. Siitä en luovu, ellei ole pakko.

Kyllähän tässä matkan varrella on tullut pikkuihastuksia vastaan, mutta koskaan ne eivät ole parisuhteeseemme vaikuttaneet - kun ei anna niiden vaikuttaa. Minä suhtaudun niihin tavallisina elämään kuuluvina asioina, joita tulee ja menee. Niiden perään ei kannata lähteä hinkuilemaan, sillä vain pilaa elämänsä. Arvostan pitkäkestoista kiintymystä ja luottamusta enemmän kuin hetken huumaa. Moraalini ei sallisi muutenkaan toisen pettämistä ja jättämistä oman mielihalun takia.

Ei se rakkaus, mikä on haihtunut vaan ihastumisen ja rakastumisen tunne!

RakastUminen on tunnetila, jota seuraa rakastAminen.

Rakastaminen taas vaatii tietoista, älyllistä sitoutumista toisen ihmisen rakastamiseen, mikä tarkoittaa tekoja ja elämistä toisen ihmisen rinnalla arkipäivän ylä- ja alamäessä...

On olemassa paaaaaaaaljon niin miehiä kuin naisiakin, jotka ovat "rakastuneet" rakastumiseen - ja siinä käy sitten juuri noin kuin sinulle on käynyt. Kaikille käy niin, että rakastumisen huima tunnelataus vähitellen hiipuu... sen jälkeen rakastetaan. --- Tai lähdetään eri suuntiin taas hakemaan sitä uutta ihastumista ja rakastumisen tunnetta. Se kierre jatkuu, jatkuu, jatkuu ja jatkuu... ...

Ihmisten pitäisi jo osata eroittaa kaksi täysin eri asiaa: rakastuminen ja rakkaus.
Alkuhuumassa ihastutaan, rakastutaan, joka on lähes euforinen tila. Siinä kaikki vastapuolen ärsyttävätkin puolet koetaan ah niin hauskoina ja ihastuttavina piirteinä (jalat alta-vievinä). Sitä kestää kaksi-kolme vuotta, ei yhtään enempää. Sen ovat jo niin monet tutkijat todenneet, että tämä ei ole minun filosoimista. Sen jälkeen pitäisi alkaa rakkauden pitää suhdetta kasassa. Rakkaus on tahtotila, sitä pappikin vihkiessä kysyy: tahdotko? Vastataan: tahdon.
Ihminen ei voi olla sellainen etteikö se ihastuisi, rakastuisi elämänsä aikana monta kertaa. Ei voi olla vain yhtä ainutlaatuista paria keskenään. Voidaan rakastaa aivan hyvin useaa eri vastakkaista sukupuolta olevaa ihmistä yhtäaikaa. Heistä on vaan valittava yksi, jonka kanssa olla. Ainakin meidän yhteiskuntajärjestelmässä. Tämä totuus sinun pitäisi muistaa myös tulevasta? miehestäsi.

Voithan sinä tuolla asenteellasi vaihtaa miestä aina parin vuoden välein. Älä ainakaan ketään miestä sido vihkimällä itseesi ellet tiedä mitä on rakastaa.

No ota siltä "kunnon mieheltä" rahat elareiden muodossa (sen takia kai hänen kanssaan kersan väänsit)...sitten kirmaat uusia notkeita ja nuoria uroita etsimään..."maailma on prinssejä täynnä", eikös...?

Voit vaikka sitten taas pamauttaa itsesi paksuksi, jos tarpeeksi rahakas osuu kohdalle.

Kun luin viestisi, mieleeni tuli, ettet varmaankaan ole lukenut ihmissuhteiden biologiasta. Rakastumisen huuma kestää vain korkeintaan 2 vuotta, sen jälkeen nähdään, että onko sinä aikana syntynyt aito side kumppaniin. Tuolla aidolla siteellä tarkoitan välittämistä, ystävyyttä, sitoutumista, joka kestää, vaikka kuinka tuuli suhdetta tuivertaisi.

Kirjoitit, ettet ole enää rakastunut mieheen. Well, honey, KUKAAN ei ole ikuisesti koko ajan rakastunut kumppaniinsa! Se olisi biologisestikin mahdotonta (rakastuminen on keholle sen verran raskas asia). Tosin ihmiset rakastuvat kumppaniinsa uudelleen, montakin kertaa. Pitkien liittojen salaisuutena pidetäänkin sitä, että koko ajan jompi kumpi on rakatunut. Eroja syntyy, kun kumpikaan ei rakasta. Rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa ja sinun kohdallasi rakastaminen on jäänyt väliin. Monet parit päättävat, että tässä se "Oikea" on ja sitoutuvat. Rakastaminen on myös, kuten lähteminenkin, valinta.

Sinun täytyy nyt tosissaan miettiä, että mitä haluat. En suosittele, että ryntäät ihastuksesi kimppuun, vaan mieti, että mitä itsessäsi piilevää tarvetta (jota kumppanisi ei juuri tyydytä) tuo toinen mies tuo pintaan. Kokeile tätä: keskity ajattelemaan hyvää suhteessasi nykyiseen kumppaniin. Millainen mies hän on? Mitkä ovat hänen hyvät puolensa? Mitä kaikkia taitoja hänellä on? Mikä veti hänessä sinut puoleensa alussa? Tehkää juttuja yhdessä. Etsi käsiisi John Greyn kirja Miten Saat Mitä Haluat ja Haluat Mitä Sinulla On ja lue eri rakkausvitamiineista.

Minusta et ole valmis ryntäämään uuteen suhteeseen, eikä tätä nykyistä suhdetta kannata heittää menemään tuosta vain. Muista, että lapsesi takia ei pidä uhrautua, mutta lapselle parasta on, että molemmat vanhemmat ovat vahvasti läsnä ja onnellisia - ideaalisti yhdessä. Unohda hetkeksi omat tarpeesi ja keskity siihen, että olet hyvä ja rakastava kumppani. Puhu asiasta ystävillesi, hanki päiväkirja ja kirjoita pelkosi paperille. Selvästi haet oikeutusta erota kumppanistasi ja olen nyt samaa mieltä Dr Philin kanssa, että erokin pitää ansaita etkä ole vielä siellä.

Muista: tässä asiassa ei ole kyse kumppanistasi, vaan sinusta. Mieti, että miksi 3 vuotta on ollut rajasi, mieti, miksi koet avioliiton vankilana etkä esim. kotisatamana? Olet saanut tiettyjä malleja vanhemmiltasi ja muilta tärkeiltä henkilöiltä ja ne vaikuttavat parisuhteisiisi. Muista, että vedämme elämäämme sellaisia ihmisiä, jotka voivat opettaa meille lisää asioita itsestämme ja siten kasvamme. Minusta vaikuttaa, että nykyinen kumppanisi voi hyvinkin olla sinulle Elämäsi Upein Mies, jos haluat antaa hänelle ja sinulle tilaisuuden.

akka.hommataan lapsi ja ryhdytään valittavaksi yksinhuoltajaksi.vaan yksi asia aina tuntuu unohtuvan.vastuu lapsen hyvinvoinnista.mieti sitä.

No huh... Tuohan on aivan normaalia, että aluksi ollaan tosi rakastuneita (ns. ensihuuma) ja sitten suhteeseen tulee arki. Harva (jos kukaan…) leijailee pilvissä seuraavat 30 vuotta! Kyllä sitä rakkautta silti voi riittää, se on vain erilaista kuin aluksi. Eikä ole yhtään karua.

Rakkaus/ihastuminen/rakastuminen on ihan eri asioita. Ainahan sitä voi rakastua ja ihastua johonkin, mutta rakastaminen on eri asia. Ja rakkauden eteen pitää tehdä töitä. Järjestää sitä romantiikkaa yms. suhteeseen.

Olet nyt jotenkin riippuvainen tuosta "rakastumisen" huumasta. Ja taitaa olla moni muukin nykyään... Ota nyt järki käteen ja mieti, että mitä oikein parisuhteelta todella haluat ja mitkä ovat niitä todella tärkeitä asioita.

Ja ehkä sinun olisi ennemminkin kannattanut pähkäillä sitä lapsen tekoa, kun naimisiin menoa. Joka on paljon pienempi juttu.

Ihan varmasti ihastumisesi lakkaa tähänkin mieheen johon olet nyt ihastunut. Usko pois!