Ollakko vaiko eikö olla...

Eipä tuohon juuri muuta voi sanoa kuin tsemppiä sulle. Kyllä se siitä taas aurinko paistaa risukasaankin.

kulttuurieroista on sanottava, että paha niihin on mitenkään varautua. Perustietoa voi hankkia mutta loppuviimeksi aina tullaan siihen samaa "ihmiset ovat yksilöitä" ja jokainen uskoo siihen omaan yksilöönsä. Vaikka ottaisit miehen kannibaalikulttuurista niin aina kuitenkin uskot ettei se oma miehesi kuitenkaan ole kannibaali näin kärjistettynä siis. Eksotiikka kiehtoo se nyt vaan on niin =)

itse te naiset aiheutatte soppanne, vaikka kuinka miehiä syytätte.

Vika on miehissä yleensäkin, ei mitenkään erityisesti sinun miehessäsi tai etenkään hänen kulttuuritaustassaan. Ajatelepa joitakin sukulaisiasi tai entisiä opiskeluaikosi tuttuja, eivät he ole sen onnellisempia rivareissaan ja Volvoissaan vaan paremmikin päin vastoin. Jos heidän miehensä näennäisesti osallistuvatkin kotitöihin ja lasten kasvatukseen, ei tämä poista sitä tosiasiaa että me naiset elämme alistettuna jatkuvassa väkivallan pelossa, oli mies minkä maalainen hyvänsä. Lisäksi suurin osa väkivallasta tapahtuu suomalaiskodeissa, joten toisten kulttuurien miehet ainoastaan rikastavat meidän tympeän rasistista arkielämäämme. Tämän tyyppiset vuodatukset vain lisäävät vierontaa ja rasismia, joten eiköhän poisteta tämä.. jookos.

Uskon joka sanan. Itselleni kävi tosin sama suomalaisen miehen kanssa, mies vain pikkuhiljaa muuttui itsekkääksi sadistiksi sitä mukaa kun nousi urallaan ja valtaa ja rahaa alkoi tulla. Rahan ja vallan mukana kuvioon tuli myös kärkkyjiä, eikä niitä pimatsuja tietenkään voinut vastustaa kun kerran tyrkyllä olivat. Henkinen väkivalta oli lopulta hirveä. Koko suku ja tuttavapiiri kärsivät puolestani, mutta eivät sanoneet mitään kun kerran itsekään en ääneen valittanut. Pahinta oli että ulkokultainen äitini oli komean ja rikkaan vävyn lumoissa ja aina tämän puolella. Onneksi mieheni ei itsekkäistä syistä koskaan halunnut lasta, joten vihdoin viimein viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni irti. Raaka avioero kesti vuosia vaikka en halunnut mieheltäni penniäkään muistoksi.

Olin sen jälkeen pitkään vannoutunt vanhapiika, pelkkä ajatus miehestä elämässäni oli kuvottava.

Olisi voinut kuvitella, että menen vain ojasta allikkoon kun vihdoin tapasin nykyisen ulkomaalaisen aviomieheni. Toisin kuitenkin kävi, molemmin puolinen kunnioitus ja syvä rakkaus on tämän avioliiton perusta. Jos olen edes vähän väsyneen näköinen niin mies taluttaa sohvalle ja kiikuttaa perässä punaviinilasia "renoudu nyt vähän kulta". Ex-mies samassa tilanteessa kävi laittamassa oven kiinni ettei imurointini olisi häirinnyt hänen telkkari-iltaansa.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei koskaan voi tietää miksi ihminen vuosien varrella muuttuu. Mitä nuorempi kaveri on, sen enemmän hän saattaa muuttua. Mieheni on 34-vuotias, opiskellut ja työelämässä, villi nuoruus on myös eletty ja hän itse toivoi hartaasti vaimoa ja perhettä. Seurusteluaikana tarkkailin häntä ja reaktioitaan eri tilanteissa paljonkin, enkä ainakaan nyt usko mullistaviin yllätyksiin hänen perusluonteensa huomioon ottaen. Nyt jälkiviisaana tajuan miten ex-miehellä oli jo alusta lähtien palava kunnianhimo ja pätemisen tarve, menestys yksinkertaisesti nosti kusen pähän.

Ymmärrän nyt myös että vaikka tavallaan tajusín ex-miehessäni olevan perustavaa laatua olevaa luonnevikaa, niin en silti hänestä heti luopunut. Jos nykyisessä miehessäni alkaisi oireilla omituista käytöstä niin tuskin heti lyön rukkasia tiskiin, vaan oletan sen olevan pelkkä "kriisi". Mitä kauemmin kimpassa ollaan niin sen vaikeampi siitä on irrottautua, varsinkin jos suvun ja ympäristön paineet ovat kovat. Oma äitini on ihastunut myös nykyiseen mieheeni, mutta hän silti häpeilee avioeroani edellisestä. Ihmisten ei tulisi tietää että olen "vaihtanut" miestä tässä välissä...

Sinulle ap, että olin muutama vuosi sitten juuri se katkera nainen joka vannoi että "niin ihanaa kaksilahkeista ei torppaani astu joka siihen jää". Minulle se merkitsi vain pyykkivuorta, simputusta ja pahaa mieltä. Yksinkin voi olla onnellinen ja varsinkin lapsen kanssa. Toisaalta elämä voi aina yllättääkin.

Muslimi? Tuo ainakin kuulostaa siltä.

Heippa,

voimia sinulle.

Itsellani oli hieman samanlainen tilanne muutama vuosi sitten ja aikaa meni etta asiasta paasi yli.

Poikaystava oli ulkomaalainen ja vakivaltainen. Olet oikeassa, asiaan tottuu ja alistuu. Ensimmaisen tonaisyn jalkeen jos antaa anteeksi ni se toinen ei sitten tule shokkina ja jotenkin asiaan tottuu. Sita alistuu eika osaa lahtea. En tieda miksi en koskaan kenellekkaan kertonu mutta kun sitten paatin yhdelle ystavalle kertoa ni siita sai voimia alkaa setvia tilannetta ja loppujen lopuksi paasin suhteesta helposti eroon.

Suhteen jalkeen kun alkaa setvia asioita niin on rankkaa kun joutuu itselleen myontamaan asioita joita ei valttamatta halua myontaa.

En tieda onko sinulla sama tausta mutta olen tassa tullut muutamaan tulokseen miksi mina ja varmaan muukin suomalainen nainen on tai on ollut vastaavassa tilanteesa:

- kotivakivalta lapsena. Suomessa on korkeat luvut kotivakivallassa. Monet meista lapsena joutuivat elamaan asian kanssa ja rakastamaan ihmista joka oli vakivaltainen esim. isa. Vaikka en asiaa hyvaksynytkaan ja aina vannoin itselleni etta en tule tassa tilanteessa elamaan jotenkin sita oli silti oppinut rakastamaan tata ihmista ja anteeksi antamaan joten omassa suhteessa oli samanlaiset tunteet.
- kun menee suhteeseen ulkomaaliasen tai miksei nyt suomalaisenkin kanssa kannattaa katsoa etta minkalaiset suhteet miehella tai miehen lahipiirilla on naisiin. Tama entisen poikaystavani isa oli myos vakivaltainen vaimoaan kohtaan joten sielta oli opit otettu vaikka ei sita tiedostanut/hyvaksynyt.

En tieda oletko kuullut 'circle' teoriasta mutta sen mukaan toistamme vanhempiemme virheita. Tiedostamatta teemme valintoja miehissamme jotka muistuttavat isaa tai jotain muuta vahvaa mieshahmoa lapsuudessa/elamassa ja suhdetta joka vanhemmilamme oli keskenaan, koska siihen olemme tottuneet ja se on tuttua.

Kuten sanoin minulla meni aikaa ennenkun opin etsimaan suhdetta joka on terve ja 'ongelmaton'. Luontaisesti vetaydyin suhteisiin joihin olin tottunut.

....?

Monissa kulttuureissa on ihan normaalia että naiset hoitavat kodin.Suomessakin se oli ennen sotaa täysin luonnollista.Omalla asenteella on jaksamiseen suuri merkitys.Olen ollut vuosia naimisissa miehen kanssa joka ei osallistu kotitöihin. Asia ei ole minulle mikään ongelma.Minä hoidan ns. naisten työt ja mieheni raskaammat työt. Minä en esimerkiksi tamppaa mattoja,vaihda renkaita autoon tai tee mitään remonttia yms. Olemme molemmat tyytyväisiä!!
Minä saan olla oikeasti nainen ja mieheni saa olla mies. Mieheni ei ole koskaan minusta sanonut pahaa sanaa enkä minä hänestä. Liitossamme ei ole myöskään väkivaltaa ei henkistä eikä fyysistä. Suhteessamme on molemmilla ollut tilaa ja mahdollisuus arvostaa toinen toistaan Minä ajattelen niin että miehelle on tärkeää tuntea olevansa mies. Se mistä maasta tai uskonnosta mies tulee ei muuta tätä asiaa.Oletko ajatellut että miehesi voi tuntea itsensä kuitenkin tarpeettomaksi? Neuvoisin sinua käyttämään naisellisia keinoja.Mitäpä jos asunto tarvitsisi maalata? tai jotain muuta mitä miehesi voisi tehdä sinun tietenkin ihaillessa hänen osaamistaan. Huumori myös auttaa monessa tilanteessa. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti ja kerätä itselleen turhaa kiukkua. Monissa ihan suomalaistenkin suhteissa naiset tekevät suurimman osan kotitöistä. Se on ihan luonnollista koska naiset vaan useimmiten sen tekevät paremmin. Tiedän että on miehiä jotka tekevät ihan uskomattoman hyvää ruokaa,siivoavat yms mutta vähemmistönä he kuitenkin ovat.Toivotan sinulle kuitenkin aurinkoisia päiviä ja uskoa tulevaan.