Menneitä

Julkaistu Kanava-lehdessä
Viime talvena olin lukenut peräkkäin Erkki Tuomiojan ”Häivähdys punaista” ja Imbi Pajun ”Torjutut muistot”, tuli epämääräisen vaivautunut olo. Toisen lukemisen jälkeen olo ei suinkaan parantunut.
Kaksi virolaista naista Neuvostoliiton vaikutuspiirissä, mutta perillisten kertomat tarinat kuin kahdelta eri planeetalta. Mitä heidän elämänkertansa meille opettavat? Oliko heillä mitään yhteistä?
Yhden yhtäläisyyden luulen löytäneeni, molemmat halusivat torjua tärkeimmät muistonsa kommunistisen järjestelmän olemuksesta – mutta ehdottomasti eri syistä.
Tuomiojan kirjan virolainen nainen on itse politiikan toimija, Pajun kirjan nainen on politiikan uhri.
Ihailtavan taitavasti Tuomioja etäännyttää itsensä kohteestaan. Hän tarkastelee isoäitiään kaikilta kulmilta kuin hyönteistutkija neulaan pistettyä sittiäistä.
Imbi Paju sen sijaan myötäelää perheelle ja koko kansakunnalle tehdyt vääryydet ja raakuudet.
Virolaisille tarjotaan toisinaan vieläkin selitystä, jonka mukaan he olivat itse syyllisiä neuvostomiehitykseen, koska olivat sallineet Hitlerin joukot maaperälleen.
Suomalaisille tarjottiin samansuuntaista selitystä sekä talvisodan alkamisen syyksi että perusteluksi sodanaikaisten poliitikkojen vetämiseksi tuomiolle sodan jälkeen.
Pienillä kansoilla ei ole, eikä aina suurillakaan, sitä ylellisyyttä, että ne voisivat hädän hetkellä valita auttajansa nuhteettomien joukosta.
Suomi torjui Pirun Perkeleen avulla. Piru itse, Stalin, oli ajanut meidät Perkeleen, Hitlerin, kainaloon.
STALIN, SUURIN KAIKISTA
Hella Wuolijokea ei Viron kansalaisten kohtalo nähtävästi askarruttanut. Ehkä hän uskoi Stalinin tapaan, että ihmisestä voidaan puutarhurin menetelmillä, karsimalla ja katkomalla, jalostaa neuvostokansalainen, ihmisyyden korkein muoto.
Ei-toivotut elementit likvidoitiin tai lähetettiin tuhoutumaan leireille. Ne, jotka olivat tarpeeksi vahvoja, ovelia ja häikäilemättömiä, että osallistuivat heikomman aineksen hävittämiseen, saivat kunnian liittyä neuvostokansojen suureen onnelliseen perheeseen.
Viron porvariskodeista kotoisin olleet vasemmistointellektuellit päättivät itse päivänsä tai joutuivat leireille. Kommunismi ei kaivannut älymystöä, pelkästään terrorin toteuttajia.
Neuvostojärjestelmän suuri idea oli tuhota kaikki kansallinen. ”Oli hajotettava elämä, jonka Baltiassa asuvat ihmiset olivat suurella vaivalla ehtineet rakentaa”, Imbi Paju kirjoittaa.
Hellalla oli yksi häntäkin punaisempi sisko, Salme, mutta myös säätynsä mukaisesti liberaalisti politiikkaan asennoituneet Nina, Mimmi ja Leo. Väärälle puolelle vallankumousta harhautuneet perheenjäsenet aiheuttivat Hellalle mielipahaa.
Hella valitti Salmelle Lontooseen, että heidän porvarilliset perheenjäsenensä ”pelkäävät venäläisiä niin valtavasti, että se pelko painaa melkein enemmän kuin saksalaisten Virossa tekemät julmuudet”.
Venäläisistä julmuuksista ei sanaakaan. Vielä Hella pohdiskeli, olivatko he kaksi, vallankumoukselliset sisarukset, syyllisiä siihen, että perheen muut olivat kehittyneet ”niin keskiluokkaisiksi”?
Tuomiojan kirjan nimelle on tekstissä selitys. Muuten ”häivähdys punaista” olisikin täydellistä orwellilaista uuskieltä, sillä Tuomiojan mummokulta oli ”syvän punainen” rahvaan yläpuolelle noussut bolshevikki, jolle aate oli tärkeämpi kuin periaatteet tai ystävyyssuhteet.
Tuomioja piirtää kuvan seikkailunhaluisesta ”kaviaarikommunistista”, joka ihaili Stalinia, mutta nautti varakkaasta elämäntyylistä. ”Jumala nähköön, hän on suurin ihminen maailmassa! Millainen huumorin tuike hänellä onkaan silmissään ja mikä peijakkaan terävä äly!” Hella kirjoitti Englantiin tapaamisestaan Isä Aurinkoisen kanssa vuonna 1945.
Hitler ja Stalin olivat psykopaatteja, mutta aivan tavalliset ihmiset ryhtyivät heidän apureikseen. Miehittäjällä on aina auttajia omien joukossa ja teloituskomppaniaan on vapaaehtoisia. Laukausten kajahtaessa he ovat kiväärin turvallisemmalla puolella – kunnes tulee heidän vuoronsa.
PUNA-ARMEIJAN PUOLELLA
Tuomiojan mielestä nk. ”kuutoset” saivat vuonna 1941 vankeutta maanpetoksesta ”oikeudellisesti kyseenalaisin perustein”. Sodan jälkiselvittelyistä hän sanoo, että vanhan vallan edustajiin kohdistetut puhdistukset olivat lieviä. ”Ketään ei teloitettu rauhan tultua”.
Oikeudellisesti kestävämmät olivat kuitenkin perusteet, kun Hellalle vaadittiin kuolemantuomiota vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi ja näyttöjäkin oli kylliksi. Apuun karauttivat nyt Linda ja Väinö Tanner, joiden ansiosta tuomio muutettiin elinkautiseksi.
Tuomiojakin tunnustaa, että Hella oli muita ihmisiä kohtaan osoittamassaan auliudessa ”valikoiva ja rajoittunut”. Tunnettu on Hella Wuolijoen tapa osoittaa kiitollisuutta Väinö Tannerille.
Hella vaati Tannerille sotasyyllisenä mahdollisimman ankaraa rangaistusta. Vielä Hella epäili, että Tannerilla on linnassa paremmat oltavat kuin hänellä oli sodan aikana.
Jos Stalinin tahto olisi toteutunut keväällä 1940 tai torjuntavoitot Kannaksella kesällä 1944 olisivat jääneet toteutumatta, Hella olisi kaikesta päätellen ollut Helsingissä kukkien kanssa puna-armeijaa vastassa.
Nyt kävi niin, että valvontakomission johtaja kenraalieversti Andrei Zhdanov joutui menemään autolla Jokelaan Hellaa tapaamaan. Sen Zhdanov teki heti kolmantena päivänä Helsinkiin saapumisensa jälkeen. Saman päivän iltana myös Urho Kekkosella oli asiaa Hellalle.
Andrei Zhdanov oli mies, joka oli johtanut Viron, Latvian ja Liettuan miehittämistä neljä vuotta aikaisemmin. Hella tuskin valitteli Zhdanoville virolaisten kohtaloa, sen sijaan moitti kyllä suomalaisia, jotka eivät tahtoneet ymmärtää Neuvostoliiton jaloja tarkoitusperiä. Zhdanov puolestaan suositteli Kekkosta Suomen pääministeriksi.
Tuomiojan mukaan kesän 1940 tapahtumat Baltiassa eivät jättäneet Hellan jäämistöön ainoatakaan muistiin merkittyä kommenttia!
Miehittäjä järjesti Virossa kesällä 1940 vaalit, tietenkin, jotka ”Työtätekevän Kansan Liitto” voitti ylivoimaisesti, sillä kaikki siitä riippumattomat ehdokkaat peloteltiin luopumaan tai pidätettiin.
”Suomen Kansan Demokraattiselle Liitolle” oli varattu samanlainen osa Suomessa keväällä 1945, mutta koska Zhdanovilla ei nyt ollut Stalinilta samoja valtuuksia (eikä miehitysjoukkoja), vaalit olivat kutakuinkin vapaat ja tulos sen mukainen.
VAPAAEHTOINEN MUISTAMATTOMUUS
Aino Paju torjui muistoja vuosikymmenten ajan unohtaakseen, mitä tapahtui hänelle. Hella Wuolijoki torjui mielestään ikävät asiat, jotka tapahtuivat muille, esimerkiksi Aino Pajulle.
Ammattivallankumouksellinen on samalla tavalla psykopaatti kuin ammatti- ja taparikollinen, hän ei ajattele sen enempää muille aiheuttamaansa kärsimystä kuin kiinnijäämistään. Hän haluaa vain ”toteuttaa itseään”, siis kutsumustaan.
Elämä on alistettu korkeammille päämäärille eikä etenkään massojen elämällä ole merkitystä.
Elämä Neuvosto-Virossa opetti, että rehellisyydestä ja arvomielisyydestä rangaistiin, siksi valittiin hiljaisuus, torjunta. ”Mieluummin kuolen kuin kerron tarinani”, Aino Paju intti tyttärelleen vuosikaudet.

Sitä paitsi, välttääkseen lisäkauheudet ihminen on valmis muuntamaan totuuttakin reippaasti. Silloin saa mahdollisuuden pysyä elossa ja elää ehkä hieman paremmin kuin muut kurjat. Kommunismi itse ei tunne huonoa omaatuntoa.
Tuomioja kirjoittaa, että Aino Kuusisen muistelmat olivat ”sensaatiohakuiset”. Hän niputtaa kirjan samaan kategoriaan Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmien kanssa. Tulee ajatelleeksi, onko myös myötäelämisen puute perinnöllinen ominaisuus?
Aino Kuusisen muistelmat eivät olleet sensaatiohakuiset, vankileirien saaristosta on kirjoitettu kilometreittäin julmempaa todistusta. Miksi Tuomioja ei pidä pitkää Siperian komennusta muistelemisen arvoisena? Onko hän sitä mieltä, että Aino Kuusinen ansaitsi kohtalonsa niin kuin Aino Pajukin?
Imbi Paju kirjoittaa, miten ihmiset päästyään vankileireiltä kotiin, vaikenivat vuosikymmeniksi näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan. He eivät kirjoittaneet ”sensaatiohakuisia muistelmia” edes Viron itsenäistyttyä uudelleen.
Henkiin jääneiden taakkaa lisäsivät muistot siitä, mitä kunkin oli täytynyt tehdä henkiin jäädäkseen, mihin oli pitänyt alistua, kenet oli pitänyt pettää tai kavaltaa. Kuolema oli vapauttanut monet näistä tuskista, mutta eloonjääneet tiesivät tai arvasivat toisistaan kaikenlaista. Siksi vaikeneminen oli ensimmäinen valinta.
Valittiin vapaaehtoinen muistamattomuus. ”Joskus se näkyy myös historiantutkimuksessa”, Imbi Paju toteaa. Hän suree sitä, että historiaton nuori tutkijapolvi lukee KGB:n kuulustelupöytäkirjojen tekstiä kirjaimellisesti.
Kuulustelijain kieli oli totalitaarisen terrorijärjestelmän luomaa uuskieltä, jolla kirjoitettiin huikeaa fiktiota. Kun syyte oli olemassa, tarvittiin vain tunnustus. Tosiasiat eivät saaneet kumota tunnustuksen sisältöä.
Suomessa ne historiantutkijat, jotka vartioivat omia aikaisempia tulkintojaan, toimivat päinvastoin. Neuvostoliiton aikaiset arkistolöydöt joko ohitetaan tai ne tuomitaan ”tarkoitushakuisiksi”, niitä ei nimenomaan saa lukea kirjaimellisesti.
Lännessä, lähinnä Britanniassa, on vaikea ymmärtää poliittisia valintojamme toisen maailmansodan aikana ja sitä ennen. Sodan jälkeen suomalaisia siunattiin muutamalla läntisellä tutkijalla, joilla oli tämä annettu näkökulma, kunnes heitä alkoi olla omastakin takaa.
Britit joutuivat itse turvautumaan Staliniin, jotta Hitlerille pärjättäisiin, ja niinpä neuvostoliittolaiset tulkinnat ja historianselitykset on brittien parissa ollut helpompi hyväksyä. Vääryydet, joita Neuvostoliiton kurittamat kansat joutuivat kärsimään, johtuivat siten tutkijoiden mukaan vääristä valinnoista.
SUOMEN SOKEA SILMÄ
Suomen myötätunto Unkarille 1956 tai Tshekkoslovakialle 1958 oli yhtä lämmintä kuin Ruotsin tuki Talvisodassa, yksityisesti tuli lämpöaaltoja, mutta virallisesti oli viileää.
Olisiko sitten voitu muuten toimia vaikkapa Viron suhteen? ”Virallisen ulkopolitiikan” alttarille uhrattiin ehkä kuitenkin turhaan koko kansakunnan kollektiivinen omatunto.
Lennart Meri sanoi kerran, että hän mainitsee niin usein kuin mahdollista Urho Kekkosen Viron vierailun vuonna 1964 kädenojennuksena Suomelta Viroon. Logiikka oli sama kuin Kekkosen itsensä, kun tämä kehui, että Lenin oli antanut Suomelle itsenäisyyden. Kuulija ei voi kuin myönnellä. Tosiasiassa Kekkonen tuomitsi ulkovirolaiset ja uhrasi V. J. Sukselaisen omien neuvostosuhteidensa alttarille.
Näkevä silmä ylsi 1960-luvulla Vietnamiin asti, mutta Viron kohdalla silmä oli sokea.
Osa suomalaisista oli aidosti Neuvostoliiton puolella, suuri osa hyväksyi valikoivan moraalin mukavuussyistä. Ei pidä elämöidä itsenäisyydellä, kun on itse täpärästi välttänyt Siperian. Osa tuon ajan vasemmistonuorista osoitti Neuvostoliitolle niin lämmintä myötämieltä, että se olisi ollut valmis kutsumaan miehittäjän maahan. Siksi nämä ihmiset vähättelevät tekemisiään ja puheitaan nyt – torjutut ovat muistot heilläkin.
Meillä esiintyy sellaista imelää valtioviisautta, joka loukkaa tämän päivän virolaisia. Suomessa tunnutaan tietävän, mikä Virolle on parasta niin kuin Ruotsissa tiedettiin, mikä Suomelle olisi parasta. ”Vanhoista olisi paras vaieta ja katsoa eteenpäin.” Virolaisia on varoitettu itsenäistymästä, siirtymästä omaan valuuttaan, liittymästä Natoon, siirtelemästä patsaita, ja niin edelleen.
Aivan kirjansa lopussa Tuomioja päättää jossitella, kun pohtii isoäitinsä bolshevismin astetta esimerkiksi suhteessa Unkarin ja Tshekkoslovakian miehityksiin. Miten mummo olisi suhtautunut, jos olisi elänyt nuo ajat? ”Ehkä hän oli myynyt sielunsa… jo niin monta vuosikymmentä varhaisemmin, ettei hänellä olisi ollut valinnan mahdollisuutta.”
Miksi Hella olisi surrut Unkarin tai Tshekkien kansoja, kun ei surrut oman syntymämaansa kohtaloakaan?