Mitä tehdä anopille?? (pitkä vuodatus)

paha ongelma

Vuosia kestäneen rakennusprojektin jälkeen päästiin viimein pari viikkoa sitten muuttamaan kerrostalokaksiosta omaan taloon. Vihdoinkin voi elämä alkaa ja tyttö iloitsi, sai viimeinkin oman huoneen. Elämä hymyili... kunnes tyttö tuli sunnuntai-iltana mummolasta ja kysyi että millon se mummo muuttaa meille ja tuleeko se todella hänen huoneeseen asumaan. Minä naurahdan, ei nyt sentään, mutta tyttö vaan inttää että mummo sanoi niin. Oli vienyt tytön lauantaina kauppaan, ostamaan verhoja 'meidän huoneeseen'. Tyttö ihan paniikissa, itki, että haluaa pitää oman huoneen itsellään kun kerran hänelle luvattu jo sillon kun rakentamaan alettiin. Lopulta sain sen verran tytön puheesta tolkkua, että mummo oli sanonut ettei jaksa enää asua yksin omassa huushollissaan (appi kuoli talvella) eikä halua kuolla yksin, vaan on kuulemma sovittu, että muuttaa meille niin tytönkään ei tarvi koulun jälkeen mennä hoitoon kun mummo on kotona odottamassa. Sain tytön rauhottumaan kun sanoin että mummo on käsittänyt jotain väärin, kyllä meidän koti on meidän ja mummo käy vaan kylässä siellä ja sillon voi nukkua tytön huoneessa.

Otin sitten illalla miehen puhutteluun ja sanoin että vois sanoo äitilleen ettei puhu tuommosia lapselle, kun menee ihan paniikkiin. Yllätys yllätys - mies sanookin, että onhan sitä äidin kans tuostakin vaihtoehdosta puhuttu, kun sillä on niin raskasta nyt kun jäi yksin. parin tunnin keskustelun jälkeen selvisi että mies oli anopille jo luvannut, että voi muuttaa meille. Mulle ei vaan ollut muistanut mainita asiasta, tai siis ei varmaan uskaltanut kun tiesi että haluan oman kodin ihan itselleni. Kysyin että miks ihmeessä just meille, kun asutaan eri paikkakunnallakin ja hänen kotipaikkakunnallaan on kaikki muut lapset ja sukulaiset. Miksei osta vaikka pientä rivarinpätkää ja mutua sihen jos ei omaa taloa jaksa enää ylläpitää. Castaus oli, että meille hänestä on kuulemma eniten apua, kun on tuo tyttö. Ja että kun on vaan yksi, nin sen hänkin jaksaa hoitaa, muilla sisaruksilla kun on usemapia lapsia. No, mulla meni luu kurkkuun ihan totaalisesti, en tiennyt enää mitä sanoa ja mies lähti työreissulle. Olen nyt kaks päivää tätä käännellyt mielessäni ja tuntuu että sekoan. missään nimessä en halua anoppia meille asumaan. ja se tietäisi tosiaan sitä, että tyttö joutuis luopumaan huoneestaan, tai jakamaan sen anopin kanssa. Ja tiedän kokemuksesta että me ei monta päivää oltais sovussa jos saman katon alla asuttais anopin kans, nyt kun nähdään harvakseltaan muutama päivä kerrallaan niin tullaan han hyvin juttuun, mutta että yhteen asumaan...? Ilmeisesti anoppi oli tämän asian päättänyt eikä äitinpoika ollut uskaltanut sanoa vastaan, on aina ollut vähän äitinsä esiliinannauhoissa roikkuva, vaikka kehitystä meidän yhdessäolon aikana tapahtunut huomattavasti.

Sanokaa mitä ihamettä minä teen? Tietysti en suostu tähän, jos yrittävät, niin sit tuli ero! Mutta miten tämän tilanteen vois hoitaa niin, että ei välit menis ihan poikki anoppiin, sitä en halua kun on kuitenkin ihan hyvä ihminen. ja jo lapsenkin takia haluan että välit on kunnossa.

74

8393

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • -------------------

      Pistät luun kurkkuu anopilta ja mieheltä .tommosia saatanan mamman poikia

    • Toisin päin..

      Jos oma isäni kuolisi ja äitini tuntisi olonsa yksinäiseksi sekä turvattomaksi omassa kodissaan, niin tottakai ottaisin avosylin meille asumaan. Itse kun olin pieni, niin meillä asui myöskin isän äiti. Ainakin omasta mielestäni se oli suuri rikkaus lapsuudelle, kun aina oli kotona joku perheenjäsen odottamassa, sekä sai aidon läheiset välit omaan mummuun. Tottakai jokainen tekee omat päätöksensä, mutta ajattele hetki myös miltä tuntuu miehestäsi.

      • paha ongelma

        Toki mietin asiaa tältäkin kannalta. Anoppi ei kuitenkaan ole niin huonokuntoinen ettei pärjäisi yksin omassa asunnossaan (jonka tosiaan vois vaihtaa pienempään). Ja sillä paikkakunnalla missä hän asuu olis tosiaan muutkin sukulaiset ja ystävät, täällä meidän paikkakunnalla vaan me, niin että vähemmän sillä täällä seuraa olis kun siellä.

        muutenkin olen omien talouksien kannalla, en ottaisi vastaavassa tilanteessa omiakaan vanhempiani samaan huusholliin vaan omaan asuntoonsa, että säilyisi joku yksityisyys puolin ja toisin. Kyläillähän voi sitten useastikin, ja auttaa tarpeen mukaan.

        Ja sitäpaitsi tämä tapa millä asiaa on lähdetty hoitamaan (mies ja äitinsä sopineet keskenään, kysymättä minulta tai tyttäreltämme) on mielestäni kaikkea muuta kun oikea tapa hoitaa noinkin isoja elämänmuutoksia. minä kyllä ensin neuvottelisin oman perheen kanssa, sitten vasta ehdottaisin tuota ratkaisua vanhemmilleni. Me on kuitenkin oltu perhe jo 10 vuotta... saas nähdä kinka kauan vielä ollaan...

      • Tytär ja äiti

        Isäni on kuollut, eikä mieleeni tule kuuna päivänä ottaa äitiäni meille asumaan!

      • äåsl'¨¨shj'ëhoj

        olen tähän asiaan täysin ulkopuolinen...

        Mutta minä EN ottasi kumpaakaan OMAA vanhempaa luokseni asumaan vaikka mikä olisi!
        Ja yhtä paljon suostuisin siihen että anoppi muuttaa saman katon alle!!!

        Joten ymmärrän hyvin ap:tä.

        Ei kyllä ole yhtään reilua että kumppanisi lupailee tollasia asioita keskustelematta kanssasi asiasta.

        Itse vastaavassa tilanteessa: olen omaarauhaa kaipaava, niin minä ilmottasin sitten muuttavani takaisin kerrostaloon. Että saa sitten poika elellä rauhassa oman äitinsä kanssa. Eikä tekis edes tiukkaa!!

      • Kotini on linnani

        Sinä ja äitisi olette ihan eri ihmisiä kuin aloittaja ja hänen anoppinsa.

        Jos jo etukäteen osaa varmasti sanoa, että suunnitelma ei onnistu, niin turhaa on jatkaa asiasta. Kyllä anopin on käsitettävä, että poika ei yksin päätä tuollaista asiaa.

        Turhaan sinä ehdotat, että aloittaja ajattelisi, miltä muista tuntuu. Kukaan ei tunnu ajattelevan, miltä aloittajasta ja lapsesta tuntuu.

        "...ajattele hetki myös miltä tuntuu miehestäsi." Eipä ole mies ajatellut hetkeäkään, miltä vaimosta tuntuu!

        Anoppia ei pidä missään tapauksessa ottaa asumaan. Pahinta olisi, jos hän rupeaisi luopumaan omasta asunnostaan ja kuvittelisi järjestelyn olevan lopullinen.

      • kasvakaa aikuseksi

        ja hoitakaa läheisriippuvuutenne kuntoon!

        Tommoset ne saatana suoltaa lapsia tähän maailmaaaan!

      • tuolla asenteellasi!
        paha ongelma kirjoitti:

        Toki mietin asiaa tältäkin kannalta. Anoppi ei kuitenkaan ole niin huonokuntoinen ettei pärjäisi yksin omassa asunnossaan (jonka tosiaan vois vaihtaa pienempään). Ja sillä paikkakunnalla missä hän asuu olis tosiaan muutkin sukulaiset ja ystävät, täällä meidän paikkakunnalla vaan me, niin että vähemmän sillä täällä seuraa olis kun siellä.

        muutenkin olen omien talouksien kannalla, en ottaisi vastaavassa tilanteessa omiakaan vanhempiani samaan huusholliin vaan omaan asuntoonsa, että säilyisi joku yksityisyys puolin ja toisin. Kyläillähän voi sitten useastikin, ja auttaa tarpeen mukaan.

        Ja sitäpaitsi tämä tapa millä asiaa on lähdetty hoitamaan (mies ja äitinsä sopineet keskenään, kysymättä minulta tai tyttäreltämme) on mielestäni kaikkea muuta kun oikea tapa hoitaa noinkin isoja elämänmuutoksia. minä kyllä ensin neuvottelisin oman perheen kanssa, sitten vasta ehdottaisin tuota ratkaisua vanhemmilleni. Me on kuitenkin oltu perhe jo 10 vuotta... saas nähdä kinka kauan vielä ollaan...

        Etkä kyllä noin hyvää miestä ansaitsekkaan, joka vanhemmistaan välittää.

        Toivottavasti olet sitten yksin huoltajana onnellinen, vaikka epäilenpä sitäkin.

        Todennäköisesti et ole koskaan onnellinen, ja pilaat lapsenkin elämän.

      • edes hävetä?
        Tytär ja äiti kirjoitti:

        Isäni on kuollut, eikä mieleeni tule kuuna päivänä ottaa äitiäni meille asumaan!

        Onneksi et ole minun tyttäreni. Ja toivottavasti oma tyttäresi kohtelee sinua samoin aikanaan.

      • tunnille
        tuolla asenteellasi! kirjoitti:

        Etkä kyllä noin hyvää miestä ansaitsekkaan, joka vanhemmistaan välittää.

        Toivottavasti olet sitten yksin huoltajana onnellinen, vaikka epäilenpä sitäkin.

        Todennäköisesti et ole koskaan onnellinen, ja pilaat lapsenkin elämän.

        yksinhuoltajana tulee yhteen

    • ja sillä siisti

      Minä en suostuisi ja jos siitä seuraisi se, että mies valitsi ennemmin äitinsä kuin perheensä, niin joutaa sen saadakkin. En ymmärrä tätä nykyajan vouhotusta, että kyllä silloin ennenkin asuttiin saman katon alla. Niinpä, se oli silloin ennen vielä enemmän pakon sanelemaa ja millaisia riitoja ja pahansuopaisuutta se sitten kaiken kaikkiaan aiheutti? Se on harva perhe jossa moinen sopu säilyy.
      Tässä yhteiskunnassa on jäänne jo tuo sukupolvien yhteisasuminen. Asukoon ne samassa joille se passaa, mutta jos teillä on jo valmiiksi kireää, niin miksi pahentaa tilannetta?

      Miehesi ei ilmeisesti ole vielä katkaisuut napanuraansa vaan menee äidin toiveiden mukaan, kun ei asiasta edes sinulle ole uskaltanut puhua. Pysy kovana ja sano, että talo on myös sinun kotisi!!

      • 3xäiti

        Älä missään nimessä suostu!Jos vätys miehesi haluaa asua äitinsä kanssa muuttakoon äitinsä helmoihin takaisin.
        Mikä ääliö ukkosi on sopii äitinsä kanssa asioista mikä koskee koko perhettä?
        Sinun pitää olla miehellesi ykkönen ja sitten tytär ja kaukana jossakin äiti.Voi jeesus mikä ääliö ja sinun anoppikin on aika itsekäs.
        Minä en voi ymmärtää miten miehesi edes suostuu tuollaiseen.Jätä koko äijä äitinsä kanssa asumaan sittenpähän näkee.

    • kissa pöydälle

      Miehesi on toiminut todella väärin sinun selkäsi takana. Teitä on johdettu harhaan sekä sinua että anoppia.
      Onko anoppisi tietoinen siitä ettei sinulle ole puhuttu ko.suunnitelmista, vai luuleeko hän sinunkin olevan tietoinen ja hyväksyvän asian?

      Ota yhteys miehesi muihin sisaruksiin ja pyydä heitä hoitamaan äidilleen asiallinen asuinpaikka, vaikka juurikin jostain rivari/ kerrostalosta. Kerro suoraan että sinä kuulit ko.suunnitelmista vasta lapsesi kautta.

      Kait nyt aikuiset ihmiset ymmärtävät ettei noin voi toimia. Sinulla ja tyttärelläsikin on oikeuksia omassa kodissanne. Ja tuskin se anoppisikaan haluaa oikeasti muuttaa teille vastoin koko perheen hyväksyntää.

      • vaan.....

        ota yhteys anoppiisis ja keskustele hänen kanssaan asiasta. Kerro että et ole asiasta ollut tietoinen ja kerro myös, että et suhtaudu oikein suopeasti tuohon ajatukseen.
        Anopin ja teidän välinen asiahan on kyseessä, älä sotke siihen enää miehesi sisarusten perheitä tai asia paisuu varmasti riidaksi heidänkin kanssaan !

        Anopin kanssa nokat vastakkain ja keskustelemaan järkevästi.

        Väärin on toimittu minunkin mielestä jos ei ole perheneuvottelua käyty ennekuin noinkin radikaaleja päätöksiä on tehty.

      • meillä tapahtuva?
        vaan..... kirjoitti:

        ota yhteys anoppiisis ja keskustele hänen kanssaan asiasta. Kerro että et ole asiasta ollut tietoinen ja kerro myös, että et suhtaudu oikein suopeasti tuohon ajatukseen.
        Anopin ja teidän välinen asiahan on kyseessä, älä sotke siihen enää miehesi sisarusten perheitä tai asia paisuu varmasti riidaksi heidänkin kanssaan !

        Anopin kanssa nokat vastakkain ja keskustelemaan järkevästi.

        Väärin on toimittu minunkin mielestä jos ei ole perheneuvottelua käyty ennekuin noinkin radikaaleja päätöksiä on tehty.

        Antaisin anopin tulla.Kertoisin kyllä miehelle ja muorille yhtäaikaa että mies sitten nukkuisi tämän äitinsäkanssa samassa huoneessa ja tytöllä on oma huone.Ja ruoka olisi sen makuista että ei kauan asuisi samassa talossa.Ja en siivois ollenkaan,vaan muori siivoisi aikansakuluksi.Juttuja kyllä syntyy mutta anna puhua kunhan ei vaan asu kauan teillä.

      • joukosta
        vaan..... kirjoitti:

        ota yhteys anoppiisis ja keskustele hänen kanssaan asiasta. Kerro että et ole asiasta ollut tietoinen ja kerro myös, että et suhtaudu oikein suopeasti tuohon ajatukseen.
        Anopin ja teidän välinen asiahan on kyseessä, älä sotke siihen enää miehesi sisarusten perheitä tai asia paisuu varmasti riidaksi heidänkin kanssaan !

        Anopin kanssa nokat vastakkain ja keskustelemaan järkevästi.

        Väärin on toimittu minunkin mielestä jos ei ole perheneuvottelua käyty ennekuin noinkin radikaaleja päätöksiä on tehty.

        Sen pöydän ääressä pitää olla myös mies. Sitten asiat kulkeutuu pian miehen korviin taas hiukan erilailla. Muita lapsia ei tosiaankaan ole syytä soppaan sekoittaa, teillehän anoppi on muuttamassa. Mutta pysy kovana kannassasi!

    • yhteisasumisesta

      Asuin tosiaan melkoisen tovin anoppini kanssa samassa talossa. Molemmilla oli oma asunto, mutta se ei auttanut paljoakaan.

      Olemme molemmat täysipäisiä ja ihan mukavia ihmisiä. Mutta liian lähekkäin asuminen toi meistä molemmista esiin ne pahimmat puolet.

      En asuisi samassa pihapiirissä oman äitini, siskoni tai ystävänikään kanssa. Se olisi niiden suhteiden tuho. Jokainen perhe tarvitsee oman reviirin ja rauhan, muuten ei ole mahdollisuutta voida hyvin.

      Minun mielestäni miehesi on keittänyt tämän sopan ja olisi oikein, että hän sen myös selvittää. Muuten sinusta tulee se paratiisiin kiemurrellut käärme, jota ilman kaikki olisi hyvin.

      Eli joko mies selvittää äidilleen yksin, että tämä oli liian hätiköity suunnitelma, joka ei voi toteutua. Tai sitten kolmistaan istutte alas ja puhutte asiat selviksi.

      Ja autatte anoppia löytämään sellaisen asumismuodon ja paikan, joka olisi hänelle hyvä. Teidän nurkissa se ei voi mitenkään olla - se ei olisi hänellekään pitemmän päälle hyvä ratkaisu, vaikka hän nyt saattaa niin luulla.

      Voimia. Olet oikealla tiellä. Älä suostu syyllistymään, jos joku sellaista yrittää.

      • x-box

        Olen asunut anoppini kanssa. Ei onnistu, vaikka hän oli kovin mukava, mutta sairastuttuaan oli todella raskasta. Hoisin loppuun asti hieman yli kaksikymppisenä.
        Pyydä muuttamaan sitten lähelle johonkin yksiöön tai joitain. Ei samaan taloon mielellään.

    • ...

      Miksi tehdä asiasta monimutkaisempaa kuin se onkaan. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

      Kyse on miehesi ja anoppisi välisestä ongelmasta. Älä siihen muuta sukua ota mukaan. Miehesi on selkäsi takana tehnyt lupauksia joilla ei ole katetta joten hän asian selvittäköön. Hän joutuu tekemään valintansa; joko sinä tai äitinsä.

      Ehdotan:
      Kerro asia selkeästi miehellesi, älä riitele äläkä korota ääntäsi.
      Kerro (ja ole myös valmis toteuttamaan asia), että jos anoppi muuttaa teille, petaat sille vuoteen miehesi viereen ja nukut itse tyttäresi kanssa. Ja jos näin käy niin tulet seuraavana arkipäivänä viemään eropaperin oikeuteen. (Tee asiakirja valmiiksi allekirjoitusta vaille jo etukäteen)

      Kuvauksesi perusteella ei asuntonne todellakaan ole sopiva anopin asua teillä. Minimi on, että olisi oma osa talosta omalla vessalla, keittiöllä ja uloskäynnillä. Silloinkin se onnistuisi vain mikäli miehesi ei olisi vielä henkisesti "äidin helmoissa".

      mies n 50 v

      • tismalleen.

        Naisena en moista hyväksyisi aviomieheltäni. Vaikka asunto olisi miten suuri, ei hänellä ole oikeutta sinun selkäsi takana tehdä tuommoisia temppuja.

      • ...

        Jäi noista "minimeistä" pois vielä yksi kohta: Päätös asiasta on tehtävä yhdessä!

        mies n 50 v

    • Make60

      Älä missään nimessä suosiu iämänkaltaiseen järjestelyyn koska siitä ei tule mitää. itse käyn äitini mökillä ja hän joskus tulee samaan aikaan lastenalastaan katsomaan mutta siitä ri tule mitään koska elämänrytmi on liian erilainen. Viimeksi juhannuksena kun syötiin aamupalaa niin äitini rupesi kesken aamupalan imuroimaan johon sanoin että sinä päivänä kunlähdetään pois niin siivotaan. Vanhukset eivät ymmärrä että juhannuksena voi saunoa vaikka yöllä kello kaksi jos siltä tuntuu. kun mökki on äitini ei hirveän pahasti voi sanoa mutta ei ole sen jälkeen kovin usein tullut mökille samaan aikaaan.

    • eteenpäin.

      Kuvittele se tilanne, että asut samassa asunnossa anoppisi kanssa hänen koko loppuelämänsä ajan. Niinhän siinä tulee käymään, ei hän ikinä enää teiltä muuta minnekään. Saat lopulta ryhtyä anopppisi omaishoitajaksi, kun tämä on niin vanha, ettei enää liikkumaan pääse.

      Kun tuon itsellesi tiedostat, niin luulen sinun saavan voimia ja motiivin muuton estämiseksi.

      • paha ongelma

        Soitin nyt aamulla anopille, kun olin vähän rauhoittunut. Se oli ihan sitä mieltä, että selvä asiahan tämä, ja minun kannaltani oikein hyvä ratkaisu, kun hän hoitas tytön ja tekis kotityöt niin mulla jäis omaa aikaa... huoh! Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi. Mies tulee työmatkalta huomenna, meillä on siinä sitten perjantai aikaa keskustella hänen kanssaan ennen kun puhutaan asiasta anopin kanssa.

        Kyseessä on tosiaan vielä hyväkuntoinen kuuskymppinen, työttömyysputkeen muutama vuosi sitten joutunut/päässyt, joten se nyt tulis olemaan meidän 'ilona' varmaan parikymmentä vuotta. No way! Jos se meille muuttaa, niin samalla oven avauksella lähden minä ja tyttö minun mukana. Samaan kaupunkiin me ehkä mahduttais, mut samaan asuntoon ei! Ukon kanssa tästä voi sota tulla, mutta siinähän se rakkaus punnitaan ;) Aina se on ollut 'äitin poika' mut nyt asetelma on apen kuoleman jälkeen korostunut ja jos hän katsoo äitinsä tärkeämmäksi kun meidät oman perheensä (tyttö 8 v ja me aviossa 10 v) niin se on sitten hänen valintansa! Kiitokset henkisestä tuesta teille kaikille :)

      • ei anopille
        paha ongelma kirjoitti:

        Soitin nyt aamulla anopille, kun olin vähän rauhoittunut. Se oli ihan sitä mieltä, että selvä asiahan tämä, ja minun kannaltani oikein hyvä ratkaisu, kun hän hoitas tytön ja tekis kotityöt niin mulla jäis omaa aikaa... huoh! Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi. Mies tulee työmatkalta huomenna, meillä on siinä sitten perjantai aikaa keskustella hänen kanssaan ennen kun puhutaan asiasta anopin kanssa.

        Kyseessä on tosiaan vielä hyväkuntoinen kuuskymppinen, työttömyysputkeen muutama vuosi sitten joutunut/päässyt, joten se nyt tulis olemaan meidän 'ilona' varmaan parikymmentä vuotta. No way! Jos se meille muuttaa, niin samalla oven avauksella lähden minä ja tyttö minun mukana. Samaan kaupunkiin me ehkä mahduttais, mut samaan asuntoon ei! Ukon kanssa tästä voi sota tulla, mutta siinähän se rakkaus punnitaan ;) Aina se on ollut 'äitin poika' mut nyt asetelma on apen kuoleman jälkeen korostunut ja jos hän katsoo äitinsä tärkeämmäksi kun meidät oman perheensä (tyttö 8 v ja me aviossa 10 v) niin se on sitten hänen valintansa! Kiitokset henkisestä tuesta teille kaikille :)

        Tunnen suurta myötätunto tilannettasi kohtaan. Olen itsekkin joutunut välillä tilanteisiin, joissa anoppi ja mieheni sopivat asioita perheeseemme liittyen kuin minua ei olisi olemassakaan. Älä missään tapauksessa anna heidän jyrätä ylitsesi, pysy kannassasi loppuun saakka.

        Vähintä olisi kai ollut mieheltäsi, että olisi jo rakennusvaieen alkaessa sanonut anoppilisästä. Tuo toiminta on ollut puhdasta vedätystä. Silloin olisit jo voinut tyrmätä vaikka koko rakennushankkeen jos anoppi menee parisuhteen edelle.

        Käyhän kertomassa kuinka kävi. Tsemppiä ja rentoa mieltä kaikesta huolimatta.

      • olematta käärme
        paha ongelma kirjoitti:

        Soitin nyt aamulla anopille, kun olin vähän rauhoittunut. Se oli ihan sitä mieltä, että selvä asiahan tämä, ja minun kannaltani oikein hyvä ratkaisu, kun hän hoitas tytön ja tekis kotityöt niin mulla jäis omaa aikaa... huoh! Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi. Mies tulee työmatkalta huomenna, meillä on siinä sitten perjantai aikaa keskustella hänen kanssaan ennen kun puhutaan asiasta anopin kanssa.

        Kyseessä on tosiaan vielä hyväkuntoinen kuuskymppinen, työttömyysputkeen muutama vuosi sitten joutunut/päässyt, joten se nyt tulis olemaan meidän 'ilona' varmaan parikymmentä vuotta. No way! Jos se meille muuttaa, niin samalla oven avauksella lähden minä ja tyttö minun mukana. Samaan kaupunkiin me ehkä mahduttais, mut samaan asuntoon ei! Ukon kanssa tästä voi sota tulla, mutta siinähän se rakkaus punnitaan ;) Aina se on ollut 'äitin poika' mut nyt asetelma on apen kuoleman jälkeen korostunut ja jos hän katsoo äitinsä tärkeämmäksi kun meidät oman perheensä (tyttö 8 v ja me aviossa 10 v) niin se on sitten hänen valintansa! Kiitokset henkisestä tuesta teille kaikille :)

        "Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi."

        Tällaisella viestinnällä annat sen kuvan, että asiaa voitaisiin jotenkin harkita. Ole nainen, kerää itsellesi selkärankaa ja sano asioita rehellisemmin. Esimerkiksi:

        "Kuulin tällaisesta suunnitelmasta tytön kautta ja ihmettelen, että et ole minulle suoraan asiasta puhunut vaan ainoastaan tytölle ja miehelle salaa kuiskutellut. Hienoahan se olisi, että joku hoitaisi tytön ja tekisi kotityöt, mutta kokonaisuudessaan ratkaisu on niin huono, että sitä ei voida tehdä kaikista hyvistä puolista huolimatta. Olen pahoillani, että olet saanut sellaisen kuvan, että tällainen olisi mahdollista, mitä se ei kuitenkaan ole."

      • ja sisua!
        paha ongelma kirjoitti:

        Soitin nyt aamulla anopille, kun olin vähän rauhoittunut. Se oli ihan sitä mieltä, että selvä asiahan tämä, ja minun kannaltani oikein hyvä ratkaisu, kun hän hoitas tytön ja tekis kotityöt niin mulla jäis omaa aikaa... huoh! Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi. Mies tulee työmatkalta huomenna, meillä on siinä sitten perjantai aikaa keskustella hänen kanssaan ennen kun puhutaan asiasta anopin kanssa.

        Kyseessä on tosiaan vielä hyväkuntoinen kuuskymppinen, työttömyysputkeen muutama vuosi sitten joutunut/päässyt, joten se nyt tulis olemaan meidän 'ilona' varmaan parikymmentä vuotta. No way! Jos se meille muuttaa, niin samalla oven avauksella lähden minä ja tyttö minun mukana. Samaan kaupunkiin me ehkä mahduttais, mut samaan asuntoon ei! Ukon kanssa tästä voi sota tulla, mutta siinähän se rakkaus punnitaan ;) Aina se on ollut 'äitin poika' mut nyt asetelma on apen kuoleman jälkeen korostunut ja jos hän katsoo äitinsä tärkeämmäksi kun meidät oman perheensä (tyttö 8 v ja me aviossa 10 v) niin se on sitten hänen valintansa! Kiitokset henkisestä tuesta teille kaikille :)

        vihjaa miehelles perjantaina et mitenkä teidän seksielämän käy jos äiti kuuntelee seinän takana? veikkaan ettei halua selibaatissa olla ;)

        ja anopille voit ilmoittaa et haluat hoitaa kodin ja lapsen aivan itse.

        pidä pintas nainen!!!

      • Minusta tämä
        olematta käärme kirjoitti:

        "Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi."

        Tällaisella viestinnällä annat sen kuvan, että asiaa voitaisiin jotenkin harkita. Ole nainen, kerää itsellesi selkärankaa ja sano asioita rehellisemmin. Esimerkiksi:

        "Kuulin tällaisesta suunnitelmasta tytön kautta ja ihmettelen, että et ole minulle suoraan asiasta puhunut vaan ainoastaan tytölle ja miehelle salaa kuiskutellut. Hienoahan se olisi, että joku hoitaisi tytön ja tekisi kotityöt, mutta kokonaisuudessaan ratkaisu on niin huono, että sitä ei voida tehdä kaikista hyvistä puolista huolimatta. Olen pahoillani, että olet saanut sellaisen kuvan, että tällainen olisi mahdollista, mitä se ei kuitenkaan ole."

        ehdotus on hyvä.

        Minulla on kokemusta ihmisistä, jotka eivät suostu ymmärtämään selvää suomen kieltä. "Järkevästi keskusteleminen" ei soita heidän hälytyskellojaan vaan heille on todella sanottava SUORAAN, jos ymmärtävät sittenkään.

        Minusta tuntuu, että ap:n anoppi voi olla juuri näitä asiansa läpi runnovia suomen kieltä ymmärtämättömiä. Ihan ihmeellistä, että noin vain on muuttamassa lapsensa luokse asumaan ja suit sait vain verhokaupassakin asioi. Pakko epäillä, että lieneekö aivan täys markka.

        Tällaisissa asioissa pitää pysyä lujana, ystävällisesti mutta selkeästi. Toivoa ei saa antaa yhtään vaan toistaa vain tiukasti, että vastaus on ei.

      • Kotini on linnani
        paha ongelma kirjoitti:

        Soitin nyt aamulla anopille, kun olin vähän rauhoittunut. Se oli ihan sitä mieltä, että selvä asiahan tämä, ja minun kannaltani oikein hyvä ratkaisu, kun hän hoitas tytön ja tekis kotityöt niin mulla jäis omaa aikaa... huoh! Sanoin, että ei tällaisia ratkaisuja nyt ihan tuosta noin vaan tehdä ja pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi. Mies tulee työmatkalta huomenna, meillä on siinä sitten perjantai aikaa keskustella hänen kanssaan ennen kun puhutaan asiasta anopin kanssa.

        Kyseessä on tosiaan vielä hyväkuntoinen kuuskymppinen, työttömyysputkeen muutama vuosi sitten joutunut/päässyt, joten se nyt tulis olemaan meidän 'ilona' varmaan parikymmentä vuotta. No way! Jos se meille muuttaa, niin samalla oven avauksella lähden minä ja tyttö minun mukana. Samaan kaupunkiin me ehkä mahduttais, mut samaan asuntoon ei! Ukon kanssa tästä voi sota tulla, mutta siinähän se rakkaus punnitaan ;) Aina se on ollut 'äitin poika' mut nyt asetelma on apen kuoleman jälkeen korostunut ja jos hän katsoo äitinsä tärkeämmäksi kun meidät oman perheensä (tyttö 8 v ja me aviossa 10 v) niin se on sitten hänen valintansa! Kiitokset henkisestä tuesta teille kaikille :)

        "...pyysin hänet meille lauantaina käymään, että voitas keskustella asiasta järkevästi..."

        Tässä voi olla sudenkuoppa. Nyt anoppisi ajattelee, että ruvetaan tarkentamaan muuton yksityiskohtia. Hänelle ei ole lainkaan tullut mieleen, että sinä vastustat henkeen ja vereen. Nyt herätit hänessä turhat toiveet.

        Nyt sinun om maltettava mielesi tulevassa keskustelussa. Älä salli kenenkään korottaa ääntään. Toimita tytär leikkimään naapuriin. Hänen on turha olla kuuntelemassa.
        Tee mielipiteeesi selväksi ja ilmoita rauhallisesti, että et tätä tule konsanaan hyväksymään.
        Älä pitkitä.

    • nallemar

      Älä missään nimessä suostu. Sinua on pahasti huijattu selän takana.
      Ei kaksi naista mahdu samaan huusholliin.

      Itse en suostuisi muuttamaan miniän kotiin. On outoa, että anoppisi koe tarvitsevansa omaa reviiriä. Miten voi kuvitella menevänsä toisen naisen kotiin huushollaamaan?

      Teidän asemanne muuttuisi niin, että hän olisi "kotiäitinä" ja sinä ikään kuin täyskasvuinen tytär hänen kotonaan. Oma poikansa olisi tietysti poika ja tyttäresi olisi hänen nuorin lapsensa.

      • pidän peukkuja

        Pysy ihmeessä tiukkana, sano kantasi suoraan ja selvästi, ei mitän kohteliasta pehmittelyä, ettei tule väärinkäsityksiä. Samalla voit olla asiallinen ja kiihtymättä.

        Kenenkään EI tarvitse pitää huolta sukulaisista, vaan nykyinen ajattelutapa on että kukin vastaa itsestään ja jos ei pysty niin yhteiskunta tulee avuksi. Eri sukupolvilla KUULUU olla omat kodit, elleivät itse toisin halua. Myös perheellenne, avioliitolle, tulisi paljon haittaa anopin asumisesta teillä. Jos anoppi tarvitsee apua, niin hommasa hänelle siivooja tai kodinhoitaja, jonka hän ITSE maksaa.

        Sano selvät ehdot, että miehesi on valittava sinut tai äiti. Älä loputtomiin yritäkään ylläpitää hyvää suhdetta anoppiin. Jos hän suuttuu, niin tyydy siihen, et häntä tarvitse. Tarvitset vain oman perheesi. Tietysti miehesikin nyt suuttuu, mutta hänen sietäisi hävetä että ei ole neuvotellut kanssasi. Hän tarvitsee tämän opetuksen, ja ymmärtää kyllä aikanaan, kun näkee että äitinsä pärjää ihan hyvin omassa huushollissaan. Usko pois, hän kyllä pärjää ja vielä nauttiikin itsenäisyydestään.

        Jos järjestelyn syy on se että anoppi on lekeksi jäätyään yksin, niin yksin elämiseen tottuu. Kaikki lesket joutuvat sen opettelemaan ja oppivat. Kaikille se on raskas elämänvaihe, mutta kaikki sen myös kestäväy ja elämä jatkuu.

        Pidän peukkuja että et nyt jousta. Olisi kiinnostavaa kuulla miten asia jäörjestyi.

      • pidä ap tahtosi!
        pidän peukkuja kirjoitti:

        Pysy ihmeessä tiukkana, sano kantasi suoraan ja selvästi, ei mitän kohteliasta pehmittelyä, ettei tule väärinkäsityksiä. Samalla voit olla asiallinen ja kiihtymättä.

        Kenenkään EI tarvitse pitää huolta sukulaisista, vaan nykyinen ajattelutapa on että kukin vastaa itsestään ja jos ei pysty niin yhteiskunta tulee avuksi. Eri sukupolvilla KUULUU olla omat kodit, elleivät itse toisin halua. Myös perheellenne, avioliitolle, tulisi paljon haittaa anopin asumisesta teillä. Jos anoppi tarvitsee apua, niin hommasa hänelle siivooja tai kodinhoitaja, jonka hän ITSE maksaa.

        Sano selvät ehdot, että miehesi on valittava sinut tai äiti. Älä loputtomiin yritäkään ylläpitää hyvää suhdetta anoppiin. Jos hän suuttuu, niin tyydy siihen, et häntä tarvitse. Tarvitset vain oman perheesi. Tietysti miehesikin nyt suuttuu, mutta hänen sietäisi hävetä että ei ole neuvotellut kanssasi. Hän tarvitsee tämän opetuksen, ja ymmärtää kyllä aikanaan, kun näkee että äitinsä pärjää ihan hyvin omassa huushollissaan. Usko pois, hän kyllä pärjää ja vielä nauttiikin itsenäisyydestään.

        Jos järjestelyn syy on se että anoppi on lekeksi jäätyään yksin, niin yksin elämiseen tottuu. Kaikki lesket joutuvat sen opettelemaan ja oppivat. Kaikille se on raskas elämänvaihe, mutta kaikki sen myös kestäväy ja elämä jatkuu.

        Pidän peukkuja että et nyt jousta. Olisi kiinnostavaa kuulla miten asia jäörjestyi.

        Anopillasi on vielä jokin shokkivaihe miehensä kuoleman jäljiltä, eikä osaa ajatella täysin järkevästi. Järkiintyy kyllä vielä ajastaan, sitten joskus.

        Mutta just nyt sinun kannattaa ehdottomasti pitää oma pääsi tässä asiassa.

        Ikäihmisetkin tarvitsevat omaa rauhaa ja reviiriä, tuskin se anoppisi pidemmän päälle edes viihtyisi toisten nurkissa, ja tajuaa sen vielä itsekkin.

        Muistan kuinka oma äitini aikoinaan tuli aina silloin tällöin muka viikoksi oljamiin, mutta jo 3-4 päivän päästä alkoi kaivata takas omaan huusholliinsa ja rupesi kyselemään bussi vuoroista.
        Alkuun vietti Joulutkin vuorotellen kunkin lapsensa kotona, meitä on kaikenkaikkiaan 6 sisarusta. Loppuajasta ei enää suostunut menemään kuin kahden samalla pakkakunnalla asuvan luokse, perusteena : sieltä pääsee jo Joulupäivän iltana takas omaan kotiin.

      • ällistyin
        pidä ap tahtosi! kirjoitti:

        Anopillasi on vielä jokin shokkivaihe miehensä kuoleman jäljiltä, eikä osaa ajatella täysin järkevästi. Järkiintyy kyllä vielä ajastaan, sitten joskus.

        Mutta just nyt sinun kannattaa ehdottomasti pitää oma pääsi tässä asiassa.

        Ikäihmisetkin tarvitsevat omaa rauhaa ja reviiriä, tuskin se anoppisi pidemmän päälle edes viihtyisi toisten nurkissa, ja tajuaa sen vielä itsekkin.

        Muistan kuinka oma äitini aikoinaan tuli aina silloin tällöin muka viikoksi oljamiin, mutta jo 3-4 päivän päästä alkoi kaivata takas omaan huusholliinsa ja rupesi kyselemään bussi vuoroista.
        Alkuun vietti Joulutkin vuorotellen kunkin lapsensa kotona, meitä on kaikenkaikkiaan 6 sisarusta. Loppuajasta ei enää suostunut menemään kuin kahden samalla pakkakunnalla asuvan luokse, perusteena : sieltä pääsee jo Joulupäivän iltana takas omaan kotiin.

        Ysäväni anoppi lähti asumaan sukulaisiinsa suoraan miehensä hautajaisista. Heillä oli oma kaunis talo, piha ja hyvät olot, mutta anoppi ei ajatellutkaan jäädä siihen.
        Hän muutti sisaruksiensa luo toiselle puolelle Suomea, ja kuten arvata saattaa, vierailua kestettiin n. 3 kk perhettä kohden. Sitten ristiriidat kasvoivat niin suuriksi, että välit katkesivat, ja mummo muutti seuraavaan kohteeseen.
        Muistan, että hän oli veljenpoikansa kaksiossa Tukholmassa joulusta kevääseen, ja vaikka perheseen syntyi vauvakin, ja ahtaus oli hirveä, oli hän siellä vain sinnikkäästi, kunnes nuoret kerta kaikkiaan heittivät hänet kadulle.
        Tietysti hän bunkkasi myös ystäväni kodissa, ja heidän välinsä tulehtuivat kymmeniksi vuosiksi. Ei ne olleet alun alkaenkaan kovin sydämmelliset, mutta sen jälkeen välit oli poikki.

        Kotipaikkakunnalla oleva talo oli tyhjillään ja maksoi tietysti perikunnalle kaiken aikaa.

        Ihmisillä pitäisi olla oma elämä!

      • ... tule kuulonkaan...

        Siinä se voi ollakkin ettei anoppi ymmärrä olevansa vasta toinen emäntä. Äideillä kun on paha tapa tulla kutsumatta tyrkyttämään niitä verhojakin jo poikansa luo.

    • anopin meille

      asumaan ottaakin, mutta oman äitini kanssa en kyllä pystyisi kuunaan asumaan. Pohdipa miehesi kanssa etukäteen että mitä äidin muuttaminen teidän perheeseen todella tarkoittaisi päivittäisessä elämässä. Eikä teillä tilaakaan tunnu riittävän, kyllä tyttö tulee tarvitsemaan ikioman tilan viimeistään kouluiässä. Miehesi varmaan ajattelee nyt tunteella enemmän kuin realistisesti järjellä, mutta onneksi miehet saa taipumaan aika helposti kun tosiaan rupeaa latelemaan arkielämän skenaarioita pöytään. Mies on pahassa välikädessä, mutta itsepä on soppansa keittänyt.

      • se on

        ja kannattaa muistuttaa miestä siitäkin, että mitenkäs se seksielämä hoituu sitten, kun mummokin on talossa kuuntelemassa. :D

    • tsemppiä kovasti

      Kerro myöhemmin, mitä asialle tapahtui. Miten mies reagoi, entä anoppi.
      Sinulla on täällä tukijoukot, sillä ei kukaan täysjärkinen ota kuusikymppistä anoppi asumaan luokseen.

      Lisäksi sinun selkäsi takana on toimittu tosi inhottavasti, ylitsesi on kävelty pokkana.

      • paha ongelma

        joo, kertoilen teille ensi viikolla (kunhan neuvottelut on pidetty) että miten tässä käy.
        Parhaillaan kirjoittelen ukolle esimerkkilistaa, että mitä seuraisi jos anoppi meille muuttaisi...
        itselle tuli ekana kauhukuvana myös se, että kun anoppi asuisi kaukana ystävistään ja muusta suvusta, niin tästä tulisi sitten anopin ystävien ja lastenlasten yleinen lomanviettopaikka... samoin kaikki juhlapyhät (joulut etc) vietettäisi aina koko suvun voimin täällä meillä, suvun yhteisjoulut kun on anopille olleet aina tärkeitä, ei koskaan ole hyväksynyt sitä että lapset haluaisivat viettää näitä ihan vaan oman perheen kesken... ja täytyyhän lastenlasten saada viettää lomat mummun kanssa... jee, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Mut kiitos teille kaikille tuesta, sain paljon hyviä vinkkejä mitä miehelle illalla esitän. perästä kuuluu... :)

      • anopin koti
        paha ongelma kirjoitti:

        joo, kertoilen teille ensi viikolla (kunhan neuvottelut on pidetty) että miten tässä käy.
        Parhaillaan kirjoittelen ukolle esimerkkilistaa, että mitä seuraisi jos anoppi meille muuttaisi...
        itselle tuli ekana kauhukuvana myös se, että kun anoppi asuisi kaukana ystävistään ja muusta suvusta, niin tästä tulisi sitten anopin ystävien ja lastenlasten yleinen lomanviettopaikka... samoin kaikki juhlapyhät (joulut etc) vietettäisi aina koko suvun voimin täällä meillä, suvun yhteisjoulut kun on anopille olleet aina tärkeitä, ei koskaan ole hyväksynyt sitä että lapset haluaisivat viettää näitä ihan vaan oman perheen kesken... ja täytyyhän lastenlasten saada viettää lomat mummun kanssa... jee, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Mut kiitos teille kaikille tuesta, sain paljon hyviä vinkkejä mitä miehelle illalla esitän. perästä kuuluu... :)

        Juuri niin, ja pitäisihän anopin elää normaalia sosiaalista elämää luonanne, kutsua omia vieraitaan, tuoda tavaransa myös teidän säilytystiloihin, käyttää keittiötä, kylppäriä... Siinäpä hänellä myös aitiopaikka kuunnella kaikki perheenne asiat, myös lapsen kasvatukseen osallistuminen, kodistasi tulisi todellakin hänen kotinsa. Ja jos otatte hänet "kokeeksi, toistaiseksi", niin ikinä ette pois saa. Sen jälkeen kysymyksessä olisikin sitten ulosheitto ja heitteillejättö, koko suvun mielestä, joten nyt vielä se käy sittenkin kivuttomammin.

        Kauhistuin un kuvittelin itselleni saman tilanteen, en suostuisi ikinä, vaikka anoppini onkin mukava. Hengessä mukana.

      • Kaarina Kos
        paha ongelma kirjoitti:

        joo, kertoilen teille ensi viikolla (kunhan neuvottelut on pidetty) että miten tässä käy.
        Parhaillaan kirjoittelen ukolle esimerkkilistaa, että mitä seuraisi jos anoppi meille muuttaisi...
        itselle tuli ekana kauhukuvana myös se, että kun anoppi asuisi kaukana ystävistään ja muusta suvusta, niin tästä tulisi sitten anopin ystävien ja lastenlasten yleinen lomanviettopaikka... samoin kaikki juhlapyhät (joulut etc) vietettäisi aina koko suvun voimin täällä meillä, suvun yhteisjoulut kun on anopille olleet aina tärkeitä, ei koskaan ole hyväksynyt sitä että lapset haluaisivat viettää näitä ihan vaan oman perheen kesken... ja täytyyhän lastenlasten saada viettää lomat mummun kanssa... jee, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Mut kiitos teille kaikille tuesta, sain paljon hyviä vinkkejä mitä miehelle illalla esitän. perästä kuuluu... :)

        74 -vuotias anoppini jäätyään leskeksi yritti suremisensa eräässä vaiheessa lopettaa itsensä syömällä yliannoksen lääkkeitä. Hän joutui sairaalaan ja masennus hoidettiin ja melko pian hänet laskettiin kotihoitoon.

        Päästyään sairaalasta otimme anopin asumaan luoksemme, minä kai suuresta säälistä häntä kohtaan suostuin mieheni ehdotukseen ottaa sureva mummo luoksemme tyhjillään olevaan ylimääräiseen huoneeseen.
        Vanhin lapsista oli näet jo muuttanut omilleen.

        Ensimmäinen viikko meni suht kivasti. Sitten alkoi tulla pikkuhiljaa muutoksia arjen kulkuun, kun mummo kotiutui.
        Anoppini heräsi aikaisin. Sunnuntaiaamuisinkin. Muori huuteli makuuhuoneemme oven takana:" Mitä työ nukutte niin pitkään! Milloin työ heräätte? Nouskaa jo kahvia keittämään"

        Anoppi käytti lonkkavaivansa takia rollaattoria ja kolisi kitisevällä laitteellaan edestakaisin makuuhuoneen oven takana, kunnes oli pakko nousta "seuraa pitämään" hänelle.

        Viikkojen vieriessä anoppi esittämään vaateita ruoan suhteen. Makutottumukset eivät käyneet yksiin. Hänelle piti paistaa pannulla erikseen lanttukuutioita, tehdä kaaliruokia, maitoperunaa, kaurakiisseliä ja "kuhakeittii" joka käänteessä. Piti paistaa pullalettiä, kun pikku pullat eivät käyneet. Pannulla paistetut, ruisjauholla leivitetyt silakat olivat herkkua.
        Unohtaa saatiin lasagnet, pitsat sekä uudemmat ruokakokeilut. Anoppi ei koskenut mihinkään mielenosoituksellisesti niinä päivinä, ei edes leipään.

        Olimme näin löytäneet uusia puolia mieheni äidistä, joka aiempina vuosina oli ollut herttainen mummo, tosin alistavan miehen lannistama. Mummokin taisi löytää ensimmäisen kerran tien "omaan tahtoonsa."

        Anoppi alkoi vahtia vedenkulutusta: minä lorotin liikaa vettä kraanasta. Pyykkikonetta käytin liian paljon, pesin liian puhtaita vaatteita.

        Huomasin kauhukseni, ettei anoppi pissalla käydessään pessyt käsiään... säästi näes vettä.
        Anoppi kävi öisin pari kertaa vessassa ja alkoi vaatia, että hänet oli talutettava yöllä vessaan, vaikka ennen än oli vallan hyvin päässyt itsekin.

        Anoppi alkoi parin kuukauden asumisen jälkeen taantua... saunaan hän ei halunnut mennä yksin, vaan meidän piti lähteä sinne hänen mukaansa. Niin sitä löylyteltiin perhesaunassa lauteilla koko revohka.
        Kun pesin anopin selkää, hän päästi pitkän kaasupurkauksen peräpäästään ja tokaisi minulle: "Haista sinä paska!"

        Se oli kai anopin uutta vitsihuumoriansa. Ei sillä, kyllä oli miehenikin ilme näkemisen arvoinen.

        Anoppi ryhtyi elämään täysillä meidän elämäämme.
        Hän katkaisi suhteita ystäviinsä ja otti meidän perhetuttumme sydämelleen. Tottakai, kun vieraita tuli, oli anoppikin mukana kahvipöydässä... asuimmehan samassa taloudessa. Sitä ei toki voinut kieltää.
        Anoppi esitti ystävillemme omia vanhanajan kommenttejaan lastenkasvatuksesta, piiskaamisesta ja tuttaviemme lapsista.
        Kummasti alkoivat tuttavamme jättää vierailut väliin.
        Tosin meitä pyydettiin innokkaasti tuttavaperheisiin, mutta vastakyläilyjä ei tullut. Muorin kahvipöydässä utelemiset kai olivat kiusallisia.

        Kun anoppia ei otettu mukaan, kauppaan tai muuhun kyläilyyn, oli hän sillä aikaa kotona "kaatunut" tai oli järjestetty sopivaa vahinkoa. Maito kaadettu lattialle, jääkaapin ovi auki, ikkunat selällään talvipakkasella, pissattu vessan lattialle tai muuta mukavaa.

        Televisio-ohjelmien katsomisesta tuli sanomista. Anoppi huudatti televisiota ja radiota täysillä. Omassa huoneessaan olevaa radiota hän ei enää osannut itse aukaista, vaan muori komenteli huoneestaan: "Tulkaa aukaisemaan ratio... tulkaa panemaan kiinni... mie haluan toisen kanavan..." ja toisinaan ei löytynyt sopivaa kanavaa ollenkaan.

        Kun jäin sairaslomalle angiinan ja kovan kuumeen vuoksi, niin anoppi seisoi sängyn vierellä ja hoputti ylös: " Mitä sie makkaat koko päivän".

        Kun sulkeuduimme miehen kanssa makuuhuoneeseen (oven saa lukkoon) vahti muori oven takana ja huuteli: "Mitä työ sinne menitte olemaan!"
        Minusta tuntui, että hän vahti muutenkin intiimiä kanssakäymistämme korvat ja silmät tarkkana.

        Anoppi alkoi komennella minua ja töksäytteli: suksi kuuseen -tokaisuja aina sopivasti.
        Hän halusi olla perheen pomo, Suuri Äiti vailla vastuuta.

        Enää hän ei ollut alistettu nainen, kuten avioliitossaan.
        Hän ryhtyi päätoimiseksi johtajaksi viettäen aikaansa istuskellen television tai radion ääressä ja vahtien tekemisiämme.
        Kaikki aktiivisuus, oma tekeminen lopahti. Ainoastaan suu kävi ja kaikenlainen näytösluonteinen temppuaminen.

        Jos tartuin johonkin kirjaan viettääkseni rentouttavan hetken, oli anoppi haukkana vieressäni tuhahtelemassa "maailman turhinta touhua". Olisi pitänyt istua kutimet kädessä.

        Eräänä kertana sitten katkesin. Olin saanut vapaapäivän ja tajusin, etten voisi sitä viettää OMASSA kotonani, vaan jossain kaupungin kahviloissa istuskellen, jotta voisin levätä ja olla rauhassa.
        Kotona minulla ei ollut paikkaa, jossa olisin voinut olla vapaana ilman arvostelua ja kyttääviä silmiä.

        Tein miehelleni selväksi, että on kaksi vaihtoehtoa: vaimo tai vanha äitinsä.
        Mies olikin jo kypsynyt tilanteeseen, hänkin kärsi... suurin kiusa varmaankin intiimin elämän muuttuminen ahdistavaksi hissutteluksi ja vapaapäivien varhainen ylösnousu rasitti. Samaten mummon yökukkumiset olivat tehneet unestamme katkonaisen.

        Muorille etsittiin asunto ja talutin itse hänet sinne kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Se oli erräs elämäni onnellisimpia päiviä.

        Anoppi kantoi paratiisista karkotuksestaan katkeruutta ja kaunaa hamaan kuolemaansa asti minulle. Tosin viimeisinä elinkuukausina hän oli "antanut anteeksi" tekoni.

        Olisin seonnut, jos anoppi olisi jatkanut asumista kanssamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
        Huolehdimme anopista hyvin, vaikka hän asusteli omassa huoneistossaan. Hän jopa aktivoitui ja löysi kadonneita taitojaan, kun oli pakko.

        Sinun anoppisikin vanhenee koko ajan... ja ikääntyvä ihminen saattaa heittäytyä tosi vaikeaksi, kun on saatavilla sopivaa "yleisöä".

        Sano ehdoton ei, anopin tulolle asumaan samaan talouteen. Se on hulluinta, mitä ihminen voi tehdä, jos ottaa mummon samaan talouteen.

      • voitteko kuvitella
        Kaarina Kos kirjoitti:

        74 -vuotias anoppini jäätyään leskeksi yritti suremisensa eräässä vaiheessa lopettaa itsensä syömällä yliannoksen lääkkeitä. Hän joutui sairaalaan ja masennus hoidettiin ja melko pian hänet laskettiin kotihoitoon.

        Päästyään sairaalasta otimme anopin asumaan luoksemme, minä kai suuresta säälistä häntä kohtaan suostuin mieheni ehdotukseen ottaa sureva mummo luoksemme tyhjillään olevaan ylimääräiseen huoneeseen.
        Vanhin lapsista oli näet jo muuttanut omilleen.

        Ensimmäinen viikko meni suht kivasti. Sitten alkoi tulla pikkuhiljaa muutoksia arjen kulkuun, kun mummo kotiutui.
        Anoppini heräsi aikaisin. Sunnuntaiaamuisinkin. Muori huuteli makuuhuoneemme oven takana:" Mitä työ nukutte niin pitkään! Milloin työ heräätte? Nouskaa jo kahvia keittämään"

        Anoppi käytti lonkkavaivansa takia rollaattoria ja kolisi kitisevällä laitteellaan edestakaisin makuuhuoneen oven takana, kunnes oli pakko nousta "seuraa pitämään" hänelle.

        Viikkojen vieriessä anoppi esittämään vaateita ruoan suhteen. Makutottumukset eivät käyneet yksiin. Hänelle piti paistaa pannulla erikseen lanttukuutioita, tehdä kaaliruokia, maitoperunaa, kaurakiisseliä ja "kuhakeittii" joka käänteessä. Piti paistaa pullalettiä, kun pikku pullat eivät käyneet. Pannulla paistetut, ruisjauholla leivitetyt silakat olivat herkkua.
        Unohtaa saatiin lasagnet, pitsat sekä uudemmat ruokakokeilut. Anoppi ei koskenut mihinkään mielenosoituksellisesti niinä päivinä, ei edes leipään.

        Olimme näin löytäneet uusia puolia mieheni äidistä, joka aiempina vuosina oli ollut herttainen mummo, tosin alistavan miehen lannistama. Mummokin taisi löytää ensimmäisen kerran tien "omaan tahtoonsa."

        Anoppi alkoi vahtia vedenkulutusta: minä lorotin liikaa vettä kraanasta. Pyykkikonetta käytin liian paljon, pesin liian puhtaita vaatteita.

        Huomasin kauhukseni, ettei anoppi pissalla käydessään pessyt käsiään... säästi näes vettä.
        Anoppi kävi öisin pari kertaa vessassa ja alkoi vaatia, että hänet oli talutettava yöllä vessaan, vaikka ennen än oli vallan hyvin päässyt itsekin.

        Anoppi alkoi parin kuukauden asumisen jälkeen taantua... saunaan hän ei halunnut mennä yksin, vaan meidän piti lähteä sinne hänen mukaansa. Niin sitä löylyteltiin perhesaunassa lauteilla koko revohka.
        Kun pesin anopin selkää, hän päästi pitkän kaasupurkauksen peräpäästään ja tokaisi minulle: "Haista sinä paska!"

        Se oli kai anopin uutta vitsihuumoriansa. Ei sillä, kyllä oli miehenikin ilme näkemisen arvoinen.

        Anoppi ryhtyi elämään täysillä meidän elämäämme.
        Hän katkaisi suhteita ystäviinsä ja otti meidän perhetuttumme sydämelleen. Tottakai, kun vieraita tuli, oli anoppikin mukana kahvipöydässä... asuimmehan samassa taloudessa. Sitä ei toki voinut kieltää.
        Anoppi esitti ystävillemme omia vanhanajan kommenttejaan lastenkasvatuksesta, piiskaamisesta ja tuttaviemme lapsista.
        Kummasti alkoivat tuttavamme jättää vierailut väliin.
        Tosin meitä pyydettiin innokkaasti tuttavaperheisiin, mutta vastakyläilyjä ei tullut. Muorin kahvipöydässä utelemiset kai olivat kiusallisia.

        Kun anoppia ei otettu mukaan, kauppaan tai muuhun kyläilyyn, oli hän sillä aikaa kotona "kaatunut" tai oli järjestetty sopivaa vahinkoa. Maito kaadettu lattialle, jääkaapin ovi auki, ikkunat selällään talvipakkasella, pissattu vessan lattialle tai muuta mukavaa.

        Televisio-ohjelmien katsomisesta tuli sanomista. Anoppi huudatti televisiota ja radiota täysillä. Omassa huoneessaan olevaa radiota hän ei enää osannut itse aukaista, vaan muori komenteli huoneestaan: "Tulkaa aukaisemaan ratio... tulkaa panemaan kiinni... mie haluan toisen kanavan..." ja toisinaan ei löytynyt sopivaa kanavaa ollenkaan.

        Kun jäin sairaslomalle angiinan ja kovan kuumeen vuoksi, niin anoppi seisoi sängyn vierellä ja hoputti ylös: " Mitä sie makkaat koko päivän".

        Kun sulkeuduimme miehen kanssa makuuhuoneeseen (oven saa lukkoon) vahti muori oven takana ja huuteli: "Mitä työ sinne menitte olemaan!"
        Minusta tuntui, että hän vahti muutenkin intiimiä kanssakäymistämme korvat ja silmät tarkkana.

        Anoppi alkoi komennella minua ja töksäytteli: suksi kuuseen -tokaisuja aina sopivasti.
        Hän halusi olla perheen pomo, Suuri Äiti vailla vastuuta.

        Enää hän ei ollut alistettu nainen, kuten avioliitossaan.
        Hän ryhtyi päätoimiseksi johtajaksi viettäen aikaansa istuskellen television tai radion ääressä ja vahtien tekemisiämme.
        Kaikki aktiivisuus, oma tekeminen lopahti. Ainoastaan suu kävi ja kaikenlainen näytösluonteinen temppuaminen.

        Jos tartuin johonkin kirjaan viettääkseni rentouttavan hetken, oli anoppi haukkana vieressäni tuhahtelemassa "maailman turhinta touhua". Olisi pitänyt istua kutimet kädessä.

        Eräänä kertana sitten katkesin. Olin saanut vapaapäivän ja tajusin, etten voisi sitä viettää OMASSA kotonani, vaan jossain kaupungin kahviloissa istuskellen, jotta voisin levätä ja olla rauhassa.
        Kotona minulla ei ollut paikkaa, jossa olisin voinut olla vapaana ilman arvostelua ja kyttääviä silmiä.

        Tein miehelleni selväksi, että on kaksi vaihtoehtoa: vaimo tai vanha äitinsä.
        Mies olikin jo kypsynyt tilanteeseen, hänkin kärsi... suurin kiusa varmaankin intiimin elämän muuttuminen ahdistavaksi hissutteluksi ja vapaapäivien varhainen ylösnousu rasitti. Samaten mummon yökukkumiset olivat tehneet unestamme katkonaisen.

        Muorille etsittiin asunto ja talutin itse hänet sinne kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Se oli erräs elämäni onnellisimpia päiviä.

        Anoppi kantoi paratiisista karkotuksestaan katkeruutta ja kaunaa hamaan kuolemaansa asti minulle. Tosin viimeisinä elinkuukausina hän oli "antanut anteeksi" tekoni.

        Olisin seonnut, jos anoppi olisi jatkanut asumista kanssamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
        Huolehdimme anopista hyvin, vaikka hän asusteli omassa huoneistossaan. Hän jopa aktivoitui ja löysi kadonneita taitojaan, kun oli pakko.

        Sinun anoppisikin vanhenee koko ajan... ja ikääntyvä ihminen saattaa heittäytyä tosi vaikeaksi, kun on saatavilla sopivaa "yleisöä".

        Sano ehdoton ei, anopin tulolle asumaan samaan talouteen. Se on hulluinta, mitä ihminen voi tehdä, jos ottaa mummon samaan talouteen.

        Just tuo mitä kerroit "näytösluontoisesta temppuamisesta" vai miten sen ilmaisit, oli aivan kuin meidän äitiä!

        Huh huh kyllä jos olisin hänet siinä vaiheessa ottanut meille asumaan, niin helvettihän siitä olisi tullut!

      • itkeäkö vai nauraa
        Kaarina Kos kirjoitti:

        74 -vuotias anoppini jäätyään leskeksi yritti suremisensa eräässä vaiheessa lopettaa itsensä syömällä yliannoksen lääkkeitä. Hän joutui sairaalaan ja masennus hoidettiin ja melko pian hänet laskettiin kotihoitoon.

        Päästyään sairaalasta otimme anopin asumaan luoksemme, minä kai suuresta säälistä häntä kohtaan suostuin mieheni ehdotukseen ottaa sureva mummo luoksemme tyhjillään olevaan ylimääräiseen huoneeseen.
        Vanhin lapsista oli näet jo muuttanut omilleen.

        Ensimmäinen viikko meni suht kivasti. Sitten alkoi tulla pikkuhiljaa muutoksia arjen kulkuun, kun mummo kotiutui.
        Anoppini heräsi aikaisin. Sunnuntaiaamuisinkin. Muori huuteli makuuhuoneemme oven takana:" Mitä työ nukutte niin pitkään! Milloin työ heräätte? Nouskaa jo kahvia keittämään"

        Anoppi käytti lonkkavaivansa takia rollaattoria ja kolisi kitisevällä laitteellaan edestakaisin makuuhuoneen oven takana, kunnes oli pakko nousta "seuraa pitämään" hänelle.

        Viikkojen vieriessä anoppi esittämään vaateita ruoan suhteen. Makutottumukset eivät käyneet yksiin. Hänelle piti paistaa pannulla erikseen lanttukuutioita, tehdä kaaliruokia, maitoperunaa, kaurakiisseliä ja "kuhakeittii" joka käänteessä. Piti paistaa pullalettiä, kun pikku pullat eivät käyneet. Pannulla paistetut, ruisjauholla leivitetyt silakat olivat herkkua.
        Unohtaa saatiin lasagnet, pitsat sekä uudemmat ruokakokeilut. Anoppi ei koskenut mihinkään mielenosoituksellisesti niinä päivinä, ei edes leipään.

        Olimme näin löytäneet uusia puolia mieheni äidistä, joka aiempina vuosina oli ollut herttainen mummo, tosin alistavan miehen lannistama. Mummokin taisi löytää ensimmäisen kerran tien "omaan tahtoonsa."

        Anoppi alkoi vahtia vedenkulutusta: minä lorotin liikaa vettä kraanasta. Pyykkikonetta käytin liian paljon, pesin liian puhtaita vaatteita.

        Huomasin kauhukseni, ettei anoppi pissalla käydessään pessyt käsiään... säästi näes vettä.
        Anoppi kävi öisin pari kertaa vessassa ja alkoi vaatia, että hänet oli talutettava yöllä vessaan, vaikka ennen än oli vallan hyvin päässyt itsekin.

        Anoppi alkoi parin kuukauden asumisen jälkeen taantua... saunaan hän ei halunnut mennä yksin, vaan meidän piti lähteä sinne hänen mukaansa. Niin sitä löylyteltiin perhesaunassa lauteilla koko revohka.
        Kun pesin anopin selkää, hän päästi pitkän kaasupurkauksen peräpäästään ja tokaisi minulle: "Haista sinä paska!"

        Se oli kai anopin uutta vitsihuumoriansa. Ei sillä, kyllä oli miehenikin ilme näkemisen arvoinen.

        Anoppi ryhtyi elämään täysillä meidän elämäämme.
        Hän katkaisi suhteita ystäviinsä ja otti meidän perhetuttumme sydämelleen. Tottakai, kun vieraita tuli, oli anoppikin mukana kahvipöydässä... asuimmehan samassa taloudessa. Sitä ei toki voinut kieltää.
        Anoppi esitti ystävillemme omia vanhanajan kommenttejaan lastenkasvatuksesta, piiskaamisesta ja tuttaviemme lapsista.
        Kummasti alkoivat tuttavamme jättää vierailut väliin.
        Tosin meitä pyydettiin innokkaasti tuttavaperheisiin, mutta vastakyläilyjä ei tullut. Muorin kahvipöydässä utelemiset kai olivat kiusallisia.

        Kun anoppia ei otettu mukaan, kauppaan tai muuhun kyläilyyn, oli hän sillä aikaa kotona "kaatunut" tai oli järjestetty sopivaa vahinkoa. Maito kaadettu lattialle, jääkaapin ovi auki, ikkunat selällään talvipakkasella, pissattu vessan lattialle tai muuta mukavaa.

        Televisio-ohjelmien katsomisesta tuli sanomista. Anoppi huudatti televisiota ja radiota täysillä. Omassa huoneessaan olevaa radiota hän ei enää osannut itse aukaista, vaan muori komenteli huoneestaan: "Tulkaa aukaisemaan ratio... tulkaa panemaan kiinni... mie haluan toisen kanavan..." ja toisinaan ei löytynyt sopivaa kanavaa ollenkaan.

        Kun jäin sairaslomalle angiinan ja kovan kuumeen vuoksi, niin anoppi seisoi sängyn vierellä ja hoputti ylös: " Mitä sie makkaat koko päivän".

        Kun sulkeuduimme miehen kanssa makuuhuoneeseen (oven saa lukkoon) vahti muori oven takana ja huuteli: "Mitä työ sinne menitte olemaan!"
        Minusta tuntui, että hän vahti muutenkin intiimiä kanssakäymistämme korvat ja silmät tarkkana.

        Anoppi alkoi komennella minua ja töksäytteli: suksi kuuseen -tokaisuja aina sopivasti.
        Hän halusi olla perheen pomo, Suuri Äiti vailla vastuuta.

        Enää hän ei ollut alistettu nainen, kuten avioliitossaan.
        Hän ryhtyi päätoimiseksi johtajaksi viettäen aikaansa istuskellen television tai radion ääressä ja vahtien tekemisiämme.
        Kaikki aktiivisuus, oma tekeminen lopahti. Ainoastaan suu kävi ja kaikenlainen näytösluonteinen temppuaminen.

        Jos tartuin johonkin kirjaan viettääkseni rentouttavan hetken, oli anoppi haukkana vieressäni tuhahtelemassa "maailman turhinta touhua". Olisi pitänyt istua kutimet kädessä.

        Eräänä kertana sitten katkesin. Olin saanut vapaapäivän ja tajusin, etten voisi sitä viettää OMASSA kotonani, vaan jossain kaupungin kahviloissa istuskellen, jotta voisin levätä ja olla rauhassa.
        Kotona minulla ei ollut paikkaa, jossa olisin voinut olla vapaana ilman arvostelua ja kyttääviä silmiä.

        Tein miehelleni selväksi, että on kaksi vaihtoehtoa: vaimo tai vanha äitinsä.
        Mies olikin jo kypsynyt tilanteeseen, hänkin kärsi... suurin kiusa varmaankin intiimin elämän muuttuminen ahdistavaksi hissutteluksi ja vapaapäivien varhainen ylösnousu rasitti. Samaten mummon yökukkumiset olivat tehneet unestamme katkonaisen.

        Muorille etsittiin asunto ja talutin itse hänet sinne kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Se oli erräs elämäni onnellisimpia päiviä.

        Anoppi kantoi paratiisista karkotuksestaan katkeruutta ja kaunaa hamaan kuolemaansa asti minulle. Tosin viimeisinä elinkuukausina hän oli "antanut anteeksi" tekoni.

        Olisin seonnut, jos anoppi olisi jatkanut asumista kanssamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
        Huolehdimme anopista hyvin, vaikka hän asusteli omassa huoneistossaan. Hän jopa aktivoitui ja löysi kadonneita taitojaan, kun oli pakko.

        Sinun anoppisikin vanhenee koko ajan... ja ikääntyvä ihminen saattaa heittäytyä tosi vaikeaksi, kun on saatavilla sopivaa "yleisöä".

        Sano ehdoton ei, anopin tulolle asumaan samaan talouteen. Se on hulluinta, mitä ihminen voi tehdä, jos ottaa mummon samaan talouteen.

        tuolle sinun tarinalle! Toisaalta traagista mutta toisaalta niin koomista..

        Omaa anoppiani en ottaisi meille asumaan kuuna kullan valkeana, ennemmin muuttaisin henkilöllisyyden ja lähtisin maasta.

        Äitini anoppi on vähän tuollainen kauhuanoppi myös, asuu lähellä ja välillä täytyy olla aamua-iltaa katsomassa mummua ja yölläkin vielä soittelee paikalle "kohtauksiaan" todistamaan. Oikeasti on varmaan vain yksinäinen ja vähän saattaa mummua pelottaakin mutta miksi ei suostu muuttamaan kylälle pienempään asuntoon tai palvelukotiin kun on jo selvästi palvelukoti-ikäinen ja terveyskin reistaa?

        Äitiäni sitten haukkuu ja parjaa kaikille vastaantulijoille siitä huolimatta, että on ainoa "sukulainen" joka mummusta huolehtii. Tuollainen "haista paska"-juttukin olisi hänelle oikein tyypillistä kun oikein sille päälle sattuu. Kaikkia hirveyksiä sanoo jä vähän tekeekin ja silti kehtaa odottaa että äitini hänet passaa ja hoivaa.

      • paha ongelma
        Kaarina Kos kirjoitti:

        74 -vuotias anoppini jäätyään leskeksi yritti suremisensa eräässä vaiheessa lopettaa itsensä syömällä yliannoksen lääkkeitä. Hän joutui sairaalaan ja masennus hoidettiin ja melko pian hänet laskettiin kotihoitoon.

        Päästyään sairaalasta otimme anopin asumaan luoksemme, minä kai suuresta säälistä häntä kohtaan suostuin mieheni ehdotukseen ottaa sureva mummo luoksemme tyhjillään olevaan ylimääräiseen huoneeseen.
        Vanhin lapsista oli näet jo muuttanut omilleen.

        Ensimmäinen viikko meni suht kivasti. Sitten alkoi tulla pikkuhiljaa muutoksia arjen kulkuun, kun mummo kotiutui.
        Anoppini heräsi aikaisin. Sunnuntaiaamuisinkin. Muori huuteli makuuhuoneemme oven takana:" Mitä työ nukutte niin pitkään! Milloin työ heräätte? Nouskaa jo kahvia keittämään"

        Anoppi käytti lonkkavaivansa takia rollaattoria ja kolisi kitisevällä laitteellaan edestakaisin makuuhuoneen oven takana, kunnes oli pakko nousta "seuraa pitämään" hänelle.

        Viikkojen vieriessä anoppi esittämään vaateita ruoan suhteen. Makutottumukset eivät käyneet yksiin. Hänelle piti paistaa pannulla erikseen lanttukuutioita, tehdä kaaliruokia, maitoperunaa, kaurakiisseliä ja "kuhakeittii" joka käänteessä. Piti paistaa pullalettiä, kun pikku pullat eivät käyneet. Pannulla paistetut, ruisjauholla leivitetyt silakat olivat herkkua.
        Unohtaa saatiin lasagnet, pitsat sekä uudemmat ruokakokeilut. Anoppi ei koskenut mihinkään mielenosoituksellisesti niinä päivinä, ei edes leipään.

        Olimme näin löytäneet uusia puolia mieheni äidistä, joka aiempina vuosina oli ollut herttainen mummo, tosin alistavan miehen lannistama. Mummokin taisi löytää ensimmäisen kerran tien "omaan tahtoonsa."

        Anoppi alkoi vahtia vedenkulutusta: minä lorotin liikaa vettä kraanasta. Pyykkikonetta käytin liian paljon, pesin liian puhtaita vaatteita.

        Huomasin kauhukseni, ettei anoppi pissalla käydessään pessyt käsiään... säästi näes vettä.
        Anoppi kävi öisin pari kertaa vessassa ja alkoi vaatia, että hänet oli talutettava yöllä vessaan, vaikka ennen än oli vallan hyvin päässyt itsekin.

        Anoppi alkoi parin kuukauden asumisen jälkeen taantua... saunaan hän ei halunnut mennä yksin, vaan meidän piti lähteä sinne hänen mukaansa. Niin sitä löylyteltiin perhesaunassa lauteilla koko revohka.
        Kun pesin anopin selkää, hän päästi pitkän kaasupurkauksen peräpäästään ja tokaisi minulle: "Haista sinä paska!"

        Se oli kai anopin uutta vitsihuumoriansa. Ei sillä, kyllä oli miehenikin ilme näkemisen arvoinen.

        Anoppi ryhtyi elämään täysillä meidän elämäämme.
        Hän katkaisi suhteita ystäviinsä ja otti meidän perhetuttumme sydämelleen. Tottakai, kun vieraita tuli, oli anoppikin mukana kahvipöydässä... asuimmehan samassa taloudessa. Sitä ei toki voinut kieltää.
        Anoppi esitti ystävillemme omia vanhanajan kommenttejaan lastenkasvatuksesta, piiskaamisesta ja tuttaviemme lapsista.
        Kummasti alkoivat tuttavamme jättää vierailut väliin.
        Tosin meitä pyydettiin innokkaasti tuttavaperheisiin, mutta vastakyläilyjä ei tullut. Muorin kahvipöydässä utelemiset kai olivat kiusallisia.

        Kun anoppia ei otettu mukaan, kauppaan tai muuhun kyläilyyn, oli hän sillä aikaa kotona "kaatunut" tai oli järjestetty sopivaa vahinkoa. Maito kaadettu lattialle, jääkaapin ovi auki, ikkunat selällään talvipakkasella, pissattu vessan lattialle tai muuta mukavaa.

        Televisio-ohjelmien katsomisesta tuli sanomista. Anoppi huudatti televisiota ja radiota täysillä. Omassa huoneessaan olevaa radiota hän ei enää osannut itse aukaista, vaan muori komenteli huoneestaan: "Tulkaa aukaisemaan ratio... tulkaa panemaan kiinni... mie haluan toisen kanavan..." ja toisinaan ei löytynyt sopivaa kanavaa ollenkaan.

        Kun jäin sairaslomalle angiinan ja kovan kuumeen vuoksi, niin anoppi seisoi sängyn vierellä ja hoputti ylös: " Mitä sie makkaat koko päivän".

        Kun sulkeuduimme miehen kanssa makuuhuoneeseen (oven saa lukkoon) vahti muori oven takana ja huuteli: "Mitä työ sinne menitte olemaan!"
        Minusta tuntui, että hän vahti muutenkin intiimiä kanssakäymistämme korvat ja silmät tarkkana.

        Anoppi alkoi komennella minua ja töksäytteli: suksi kuuseen -tokaisuja aina sopivasti.
        Hän halusi olla perheen pomo, Suuri Äiti vailla vastuuta.

        Enää hän ei ollut alistettu nainen, kuten avioliitossaan.
        Hän ryhtyi päätoimiseksi johtajaksi viettäen aikaansa istuskellen television tai radion ääressä ja vahtien tekemisiämme.
        Kaikki aktiivisuus, oma tekeminen lopahti. Ainoastaan suu kävi ja kaikenlainen näytösluonteinen temppuaminen.

        Jos tartuin johonkin kirjaan viettääkseni rentouttavan hetken, oli anoppi haukkana vieressäni tuhahtelemassa "maailman turhinta touhua". Olisi pitänyt istua kutimet kädessä.

        Eräänä kertana sitten katkesin. Olin saanut vapaapäivän ja tajusin, etten voisi sitä viettää OMASSA kotonani, vaan jossain kaupungin kahviloissa istuskellen, jotta voisin levätä ja olla rauhassa.
        Kotona minulla ei ollut paikkaa, jossa olisin voinut olla vapaana ilman arvostelua ja kyttääviä silmiä.

        Tein miehelleni selväksi, että on kaksi vaihtoehtoa: vaimo tai vanha äitinsä.
        Mies olikin jo kypsynyt tilanteeseen, hänkin kärsi... suurin kiusa varmaankin intiimin elämän muuttuminen ahdistavaksi hissutteluksi ja vapaapäivien varhainen ylösnousu rasitti. Samaten mummon yökukkumiset olivat tehneet unestamme katkonaisen.

        Muorille etsittiin asunto ja talutin itse hänet sinne kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Se oli erräs elämäni onnellisimpia päiviä.

        Anoppi kantoi paratiisista karkotuksestaan katkeruutta ja kaunaa hamaan kuolemaansa asti minulle. Tosin viimeisinä elinkuukausina hän oli "antanut anteeksi" tekoni.

        Olisin seonnut, jos anoppi olisi jatkanut asumista kanssamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
        Huolehdimme anopista hyvin, vaikka hän asusteli omassa huoneistossaan. Hän jopa aktivoitui ja löysi kadonneita taitojaan, kun oli pakko.

        Sinun anoppisikin vanhenee koko ajan... ja ikääntyvä ihminen saattaa heittäytyä tosi vaikeaksi, kun on saatavilla sopivaa "yleisöä".

        Sano ehdoton ei, anopin tulolle asumaan samaan talouteen. Se on hulluinta, mitä ihminen voi tehdä, jos ottaa mummon samaan talouteen.

        Ensinnäkin Kaarina, kiitokset sinulle! Tästä kirjoituksesta sain monta hyvää kohtaa siihen listaan mitä meidän elämämme tulisi olemaan seuraavat 20 v, jos anoppi meille muuttaisi.

        Mies tuli eilen kotiin, pidimme pitkän perheneuvottelun, johon myös tytär hetkeksi osallistui. Lopputuloksena oli, että mieskään ei enää ole valmis ottamaan äitiään meille :) Myönsi ettei ollut asiaa tarpeeksi ajatellut kun oli äidilleen luvannut meiltä kodin... Nyt meillä on siis rauha maassa ja OMA koti! Mies soitti sitten illalla kahdelle siskolleen ja huomenna tulee anoppi siskojen kanssa meille keskustelemaan asiasta ja yhdessä sovimme että keskustelu viedään alusta lähtien niille linjoille, että anopille etsitään nykyisestä kotikaupungistaan vaikkapa rivarikaksio, jos tuntee ettei jaksa tai halua enää omassa talossaan asua ja sitä hoitaa. Ja sitten myöhemmin, jos kunto ei enää siihenkään riitä, niin joku palvelutalo-tyyppinen ratkaisu. Ja tietysti anoppia tarvittaessa autetaan ja hänen luonaan vieraillaan, kuten hänkin tietysti meillä ja muiden lastensa luona. Tarkoitus ei ole hylätä häntä mihinkään vanhusvarastoon, vaan auttaa jaloilleen, omaan itsenäiseen elämään.

        Juttelin itsekin toisen siskon kanssa, ja hän sanoi suuresti ihmetelleensä 'meidän' ratkaisuamme ottaa anoppi meille, kun tämä itse oli siitä tyttärelleen kertonut. Sisko itse ei kuulemma olisi ollut sellaiseen valmis, mutta oli ajatellut että jos me on anopin kanssa niin sovittu, niin hän ei asiaan puutu.

        Ai että on taas hyvä ja kevyt olo. Oma elämä edessä, omassa kodissa ja nyt tunnen että minulla on sekä mieheni että hänen sukunsa tuki tälle asialle. Eiköhän me yhdessä saada anoppikin ymmärtämään tuon hänen suunnitelmansa mahdottomuus. Se lista jonka tein, oli muutn hyvä idea. Mies aikoi laatia anopille samanlaisen, siitä millaista hänen elämänsä olisi, jos hän asuisi meillä.

      • Oikein tehty.
        paha ongelma kirjoitti:

        Ensinnäkin Kaarina, kiitokset sinulle! Tästä kirjoituksesta sain monta hyvää kohtaa siihen listaan mitä meidän elämämme tulisi olemaan seuraavat 20 v, jos anoppi meille muuttaisi.

        Mies tuli eilen kotiin, pidimme pitkän perheneuvottelun, johon myös tytär hetkeksi osallistui. Lopputuloksena oli, että mieskään ei enää ole valmis ottamaan äitiään meille :) Myönsi ettei ollut asiaa tarpeeksi ajatellut kun oli äidilleen luvannut meiltä kodin... Nyt meillä on siis rauha maassa ja OMA koti! Mies soitti sitten illalla kahdelle siskolleen ja huomenna tulee anoppi siskojen kanssa meille keskustelemaan asiasta ja yhdessä sovimme että keskustelu viedään alusta lähtien niille linjoille, että anopille etsitään nykyisestä kotikaupungistaan vaikkapa rivarikaksio, jos tuntee ettei jaksa tai halua enää omassa talossaan asua ja sitä hoitaa. Ja sitten myöhemmin, jos kunto ei enää siihenkään riitä, niin joku palvelutalo-tyyppinen ratkaisu. Ja tietysti anoppia tarvittaessa autetaan ja hänen luonaan vieraillaan, kuten hänkin tietysti meillä ja muiden lastensa luona. Tarkoitus ei ole hylätä häntä mihinkään vanhusvarastoon, vaan auttaa jaloilleen, omaan itsenäiseen elämään.

        Juttelin itsekin toisen siskon kanssa, ja hän sanoi suuresti ihmetelleensä 'meidän' ratkaisuamme ottaa anoppi meille, kun tämä itse oli siitä tyttärelleen kertonut. Sisko itse ei kuulemma olisi ollut sellaiseen valmis, mutta oli ajatellut että jos me on anopin kanssa niin sovittu, niin hän ei asiaan puutu.

        Ai että on taas hyvä ja kevyt olo. Oma elämä edessä, omassa kodissa ja nyt tunnen että minulla on sekä mieheni että hänen sukunsa tuki tälle asialle. Eiköhän me yhdessä saada anoppikin ymmärtämään tuon hänen suunnitelmansa mahdottomuus. Se lista jonka tein, oli muutn hyvä idea. Mies aikoi laatia anopille samanlaisen, siitä millaista hänen elämänsä olisi, jos hän asuisi meillä.

        Kyllä kannattaa pitää päänsä.

        Toivottavasti keskustelu anopin kanssa menee hyvin eikä hänelle mene "herne nenään" ainakaan pitkäksi aikaa.

        Mutta kyllä se siitä, eiköhän anoppikin huomaa, mikä on kaikille parasta, kunhan pääsee taas elämän alkuun.

      • odotamme
        paha ongelma kirjoitti:

        Ensinnäkin Kaarina, kiitokset sinulle! Tästä kirjoituksesta sain monta hyvää kohtaa siihen listaan mitä meidän elämämme tulisi olemaan seuraavat 20 v, jos anoppi meille muuttaisi.

        Mies tuli eilen kotiin, pidimme pitkän perheneuvottelun, johon myös tytär hetkeksi osallistui. Lopputuloksena oli, että mieskään ei enää ole valmis ottamaan äitiään meille :) Myönsi ettei ollut asiaa tarpeeksi ajatellut kun oli äidilleen luvannut meiltä kodin... Nyt meillä on siis rauha maassa ja OMA koti! Mies soitti sitten illalla kahdelle siskolleen ja huomenna tulee anoppi siskojen kanssa meille keskustelemaan asiasta ja yhdessä sovimme että keskustelu viedään alusta lähtien niille linjoille, että anopille etsitään nykyisestä kotikaupungistaan vaikkapa rivarikaksio, jos tuntee ettei jaksa tai halua enää omassa talossaan asua ja sitä hoitaa. Ja sitten myöhemmin, jos kunto ei enää siihenkään riitä, niin joku palvelutalo-tyyppinen ratkaisu. Ja tietysti anoppia tarvittaessa autetaan ja hänen luonaan vieraillaan, kuten hänkin tietysti meillä ja muiden lastensa luona. Tarkoitus ei ole hylätä häntä mihinkään vanhusvarastoon, vaan auttaa jaloilleen, omaan itsenäiseen elämään.

        Juttelin itsekin toisen siskon kanssa, ja hän sanoi suuresti ihmetelleensä 'meidän' ratkaisuamme ottaa anoppi meille, kun tämä itse oli siitä tyttärelleen kertonut. Sisko itse ei kuulemma olisi ollut sellaiseen valmis, mutta oli ajatellut että jos me on anopin kanssa niin sovittu, niin hän ei asiaan puutu.

        Ai että on taas hyvä ja kevyt olo. Oma elämä edessä, omassa kodissa ja nyt tunnen että minulla on sekä mieheni että hänen sukunsa tuki tälle asialle. Eiköhän me yhdessä saada anoppikin ymmärtämään tuon hänen suunnitelmansa mahdottomuus. Se lista jonka tein, oli muutn hyvä idea. Mies aikoi laatia anopille samanlaisen, siitä millaista hänen elämänsä olisi, jos hän asuisi meillä.

        mikä mahtaa olla anopin vastaveto keskusteluissanne?

      • Kaarina Kos
        paha ongelma kirjoitti:

        Ensinnäkin Kaarina, kiitokset sinulle! Tästä kirjoituksesta sain monta hyvää kohtaa siihen listaan mitä meidän elämämme tulisi olemaan seuraavat 20 v, jos anoppi meille muuttaisi.

        Mies tuli eilen kotiin, pidimme pitkän perheneuvottelun, johon myös tytär hetkeksi osallistui. Lopputuloksena oli, että mieskään ei enää ole valmis ottamaan äitiään meille :) Myönsi ettei ollut asiaa tarpeeksi ajatellut kun oli äidilleen luvannut meiltä kodin... Nyt meillä on siis rauha maassa ja OMA koti! Mies soitti sitten illalla kahdelle siskolleen ja huomenna tulee anoppi siskojen kanssa meille keskustelemaan asiasta ja yhdessä sovimme että keskustelu viedään alusta lähtien niille linjoille, että anopille etsitään nykyisestä kotikaupungistaan vaikkapa rivarikaksio, jos tuntee ettei jaksa tai halua enää omassa talossaan asua ja sitä hoitaa. Ja sitten myöhemmin, jos kunto ei enää siihenkään riitä, niin joku palvelutalo-tyyppinen ratkaisu. Ja tietysti anoppia tarvittaessa autetaan ja hänen luonaan vieraillaan, kuten hänkin tietysti meillä ja muiden lastensa luona. Tarkoitus ei ole hylätä häntä mihinkään vanhusvarastoon, vaan auttaa jaloilleen, omaan itsenäiseen elämään.

        Juttelin itsekin toisen siskon kanssa, ja hän sanoi suuresti ihmetelleensä 'meidän' ratkaisuamme ottaa anoppi meille, kun tämä itse oli siitä tyttärelleen kertonut. Sisko itse ei kuulemma olisi ollut sellaiseen valmis, mutta oli ajatellut että jos me on anopin kanssa niin sovittu, niin hän ei asiaan puutu.

        Ai että on taas hyvä ja kevyt olo. Oma elämä edessä, omassa kodissa ja nyt tunnen että minulla on sekä mieheni että hänen sukunsa tuki tälle asialle. Eiköhän me yhdessä saada anoppikin ymmärtämään tuon hänen suunnitelmansa mahdottomuus. Se lista jonka tein, oli muutn hyvä idea. Mies aikoi laatia anopille samanlaisen, siitä millaista hänen elämänsä olisi, jos hän asuisi meillä.

        Onnittelen, että pidit pääsi ja oman kotisi rauhan.

        On kaikkien kannalta paras ratkaisu, että jokainen elelee omassa kodissaan, niin anoppi kuin aikuset lapset.

        Ja vaikka anoppi nyt nöksähtäisikin, niin se on pienempi riesa kuin menettää reviirinsä... josta ennenpitkää olisi kuitenkin tullut tahtojen taistelukenttä.

      • päätöksenteossa
        paha ongelma kirjoitti:

        Ensinnäkin Kaarina, kiitokset sinulle! Tästä kirjoituksesta sain monta hyvää kohtaa siihen listaan mitä meidän elämämme tulisi olemaan seuraavat 20 v, jos anoppi meille muuttaisi.

        Mies tuli eilen kotiin, pidimme pitkän perheneuvottelun, johon myös tytär hetkeksi osallistui. Lopputuloksena oli, että mieskään ei enää ole valmis ottamaan äitiään meille :) Myönsi ettei ollut asiaa tarpeeksi ajatellut kun oli äidilleen luvannut meiltä kodin... Nyt meillä on siis rauha maassa ja OMA koti! Mies soitti sitten illalla kahdelle siskolleen ja huomenna tulee anoppi siskojen kanssa meille keskustelemaan asiasta ja yhdessä sovimme että keskustelu viedään alusta lähtien niille linjoille, että anopille etsitään nykyisestä kotikaupungistaan vaikkapa rivarikaksio, jos tuntee ettei jaksa tai halua enää omassa talossaan asua ja sitä hoitaa. Ja sitten myöhemmin, jos kunto ei enää siihenkään riitä, niin joku palvelutalo-tyyppinen ratkaisu. Ja tietysti anoppia tarvittaessa autetaan ja hänen luonaan vieraillaan, kuten hänkin tietysti meillä ja muiden lastensa luona. Tarkoitus ei ole hylätä häntä mihinkään vanhusvarastoon, vaan auttaa jaloilleen, omaan itsenäiseen elämään.

        Juttelin itsekin toisen siskon kanssa, ja hän sanoi suuresti ihmetelleensä 'meidän' ratkaisuamme ottaa anoppi meille, kun tämä itse oli siitä tyttärelleen kertonut. Sisko itse ei kuulemma olisi ollut sellaiseen valmis, mutta oli ajatellut että jos me on anopin kanssa niin sovittu, niin hän ei asiaan puutu.

        Ai että on taas hyvä ja kevyt olo. Oma elämä edessä, omassa kodissa ja nyt tunnen että minulla on sekä mieheni että hänen sukunsa tuki tälle asialle. Eiköhän me yhdessä saada anoppikin ymmärtämään tuon hänen suunnitelmansa mahdottomuus. Se lista jonka tein, oli muutn hyvä idea. Mies aikoi laatia anopille samanlaisen, siitä millaista hänen elämänsä olisi, jos hän asuisi meillä.

        Oletkohan tietoinen mahdollisista muista päätöksistä, joita miehesi on tehnyt selkäsi takana? Kertomasi anoppijuttu on siitä törkeimmästä päästä, mitä aviopuoliso yleensäkään voi tehdä parisuhteessa, pettämistä lukuunottamatta.

        Miehelläsi kyllä vähän viiraa, anteeksi vaan, jos hän on kuvitellut / kuvittelee, että tuolla tavoin ylipäänsä voi toimia parisuhteessa.

      • paha ongelma
        odotamme kirjoitti:

        mikä mahtaa olla anopin vastaveto keskusteluissanne?

        Sukukokous oli lauantaina ja yhteistuumin miehen ja hänen siskojensa kanssa saimme anopin vakuuttuneeksi siitä, että hänen elämänsä omassa kotona on paljon vapaampaa ja miellyttävämpää kun meillä. Hän siis ainakin toistaiseksi asuu omassa talossaan, toki lupasimme kaikki antaa apua raskaammissa 'miesten' töissä. Ja esim talven lumitöihin suostuttelimme hänet palkkaamaan naapurinsa, joka muutenkin traktorilla tekee lähitalojen lumityöt. Keskustelu oli pitkä, mutta kun kaikki jälkeläiset olivat samalla linjalla, niin siitä se anoppikin sitten vakuuttui siitä että tämä oli paras ratkaisu. Säilyy hänelläkin oma vapaus ja rauha. Siis kaikki hyvin ja vielä erosimmekin ihan hyvissä väleissä.

        Ja sitten se lupaamani kevennys: arvatkaas mikä oli se asia joka sai miehen tajuamaan oman ajattelemattomuutansa?? Sillä listalla jona hänelle laadin, oli viimeisenä kohtana: 'Haluatko että seuraaavan 20 vuoden aikana joka aamu aamiaispöydässä joku pörröttää tukkaasi ja kysyy Mites se äiteen pikkumies on nukkunut? Tätä anoppi nimittäin harrastaa edelleen (mies 35v) joka aamu kun ollaan siellä yökylässä ja on kuulemma harrastanut joka aamu niin kauan kun mies muistaa... Se kuulemma oli liikaa ;)

      • hienoa että kaikki ok
        paha ongelma kirjoitti:

        Sukukokous oli lauantaina ja yhteistuumin miehen ja hänen siskojensa kanssa saimme anopin vakuuttuneeksi siitä, että hänen elämänsä omassa kotona on paljon vapaampaa ja miellyttävämpää kun meillä. Hän siis ainakin toistaiseksi asuu omassa talossaan, toki lupasimme kaikki antaa apua raskaammissa 'miesten' töissä. Ja esim talven lumitöihin suostuttelimme hänet palkkaamaan naapurinsa, joka muutenkin traktorilla tekee lähitalojen lumityöt. Keskustelu oli pitkä, mutta kun kaikki jälkeläiset olivat samalla linjalla, niin siitä se anoppikin sitten vakuuttui siitä että tämä oli paras ratkaisu. Säilyy hänelläkin oma vapaus ja rauha. Siis kaikki hyvin ja vielä erosimmekin ihan hyvissä väleissä.

        Ja sitten se lupaamani kevennys: arvatkaas mikä oli se asia joka sai miehen tajuamaan oman ajattelemattomuutansa?? Sillä listalla jona hänelle laadin, oli viimeisenä kohtana: 'Haluatko että seuraaavan 20 vuoden aikana joka aamu aamiaispöydässä joku pörröttää tukkaasi ja kysyy Mites se äiteen pikkumies on nukkunut? Tätä anoppi nimittäin harrastaa edelleen (mies 35v) joka aamu kun ollaan siellä yökylässä ja on kuulemma harrastanut joka aamu niin kauan kun mies muistaa... Se kuulemma oli liikaa ;)

        Noin ne asiat pitää hoitaa eikä riitelemällä ja porttikielloilla/ välien katkomisilla. Noin säilyy parisuhteesikin onnellisempana. Hyvin hoidit asian!

      • yhteisasumisesta
        paha ongelma kirjoitti:

        Sukukokous oli lauantaina ja yhteistuumin miehen ja hänen siskojensa kanssa saimme anopin vakuuttuneeksi siitä, että hänen elämänsä omassa kotona on paljon vapaampaa ja miellyttävämpää kun meillä. Hän siis ainakin toistaiseksi asuu omassa talossaan, toki lupasimme kaikki antaa apua raskaammissa 'miesten' töissä. Ja esim talven lumitöihin suostuttelimme hänet palkkaamaan naapurinsa, joka muutenkin traktorilla tekee lähitalojen lumityöt. Keskustelu oli pitkä, mutta kun kaikki jälkeläiset olivat samalla linjalla, niin siitä se anoppikin sitten vakuuttui siitä että tämä oli paras ratkaisu. Säilyy hänelläkin oma vapaus ja rauha. Siis kaikki hyvin ja vielä erosimmekin ihan hyvissä väleissä.

        Ja sitten se lupaamani kevennys: arvatkaas mikä oli se asia joka sai miehen tajuamaan oman ajattelemattomuutansa?? Sillä listalla jona hänelle laadin, oli viimeisenä kohtana: 'Haluatko että seuraaavan 20 vuoden aikana joka aamu aamiaispöydässä joku pörröttää tukkaasi ja kysyy Mites se äiteen pikkumies on nukkunut? Tätä anoppi nimittäin harrastaa edelleen (mies 35v) joka aamu kun ollaan siellä yökylässä ja on kuulemma harrastanut joka aamu niin kauan kun mies muistaa... Se kuulemma oli liikaa ;)

        Hyvä juttu, että asiat järjestyivät. Ja kiva, että tulit vielä kertomaan meillekin, jotka olemme osallistuneet asian seuraamiseen ja kommentointiin.

        Itse kauhistun kaikkia yhteisasumisviritelmiä. Voi kai se joissakin tapauksissa onnistuakin, mutta ne keissit ovat harvassa.

        Yleensä siinä käy niin, että jompi kumpi osapuoli tai molemmat joutuvat joustamaan, luovimaan ja säätämään niin paljon, että asunto ei tunnu enää kenenkään kodilta.

    • on...

      Anoppisi on yksinäinen ja miehensä kuolemasta vielä toipumassa. tuollaisessa tilanteessa huonoon oloon miettii kaikenlaisia ratkaisuja ja nyt hän on keksinyt ratkaisuksi teille muuttamisen.

      ystävät ja muu suku jää tällöin kotipaikkakunnalle, mutta ystävät tulevat myöhemmässä vaiheessa olemaan tarpeen. Anoppi pitäisi saada nyt ensihätään rauhoittuman ja tukea hänelle nykyiseen kotiin. Voisitteko itse tai muut sisarukset käydä hänen luonaan useammin?

      Pienempään asuntoon muuttaminen, ehkä lähemmäs palveluja ja niitä ystäviä, on varmaan pitemmän päälle tarpeen. muutto pois miehen ja hänen yhteisestä kodista voi auttaa myös oman leskenelämän suunnan löytämisessä: muistot eivät ole aina vastassa.

      Mielestäni kannattaa myös korostaa tyttönne asemaa. Hän on odottanut kovasti uutta OMAA huonetta ja koululaisena sellaista jo tarvitseekin. miksi hänen siitä pitäisi luopua!? jos anoppi teille haluaa asumaan, nukkukoon olohuoneen sohvalla. mihin myöskään laittaisitte anopin kaikki tavarat? Jättäisittekö hänen nykyisen talonsa (?) tai asuntonsa "varastoksi".

      Anoppi tarvitsee nyt ystäviä, seuraa, tukea, mutta sitä ei yksin teiltä ei edes pysty saamaan 8ette te ole terapeutteja, eikä tuollainen asumisjärjestely auta ketään).

      • anopille oma elämä

        Sitäpaitsi anoppisi tarvitsee enemmän omia, OMANIKÄISIÄ ystäviä ja omia harrastuksia, kuin tukeutumista nuorempaan polveen. Teidän luonanne hänestä tulee omasta elämästään luopunut teihin sitoutunut mummo, jolla ei ole edes omaa asuntoa. Mutta jos hän jatkaa itsenäistä elämää, hän on vielä pitkään täysivoimainen yhteiskunnan jäsen, jolla on kaikenlaista mielenkiintoista vielä edessä: Omassa elämässään - ei teidän kauttanne.

        Tilapäinenkin sijoitus voi estää itsenäistymiskehitystä.
        Tukekaa häntä mieluummin rohkaisemalla itsenäiseen elämään, pitämään yhteyksiä ystäviin, harrastamaan, opiskelemaan, matkustelemaan. Takuulla hän tulee olemaan onnellisempi, kun vähitellen huomaakin nauttivansa yksin elämisestä ja omanikäisestä seurasta, riippumattomuudesta ja kaikista mahdollisuukista joita hänellä vielä elämässä on.

        Minun isäni oli leskeksi jäätyään noin vuoden ajan surkea ja yksinäinen, nyt hän nauttii yksinolosta ja vapaudesta, omasta rauhasta. Hän on uudessa vapaudessaan jopa energisempi ja hyväntuulisempi kuin joskus nuorempana. Lastensa luona hän malttaa kyläillä enintään yhden päivän ja sitten on jo kiire omiin oloihin.

      • ei auteta liikaa
        anopille oma elämä kirjoitti:

        Sitäpaitsi anoppisi tarvitsee enemmän omia, OMANIKÄISIÄ ystäviä ja omia harrastuksia, kuin tukeutumista nuorempaan polveen. Teidän luonanne hänestä tulee omasta elämästään luopunut teihin sitoutunut mummo, jolla ei ole edes omaa asuntoa. Mutta jos hän jatkaa itsenäistä elämää, hän on vielä pitkään täysivoimainen yhteiskunnan jäsen, jolla on kaikenlaista mielenkiintoista vielä edessä: Omassa elämässään - ei teidän kauttanne.

        Tilapäinenkin sijoitus voi estää itsenäistymiskehitystä.
        Tukekaa häntä mieluummin rohkaisemalla itsenäiseen elämään, pitämään yhteyksiä ystäviin, harrastamaan, opiskelemaan, matkustelemaan. Takuulla hän tulee olemaan onnellisempi, kun vähitellen huomaakin nauttivansa yksin elämisestä ja omanikäisestä seurasta, riippumattomuudesta ja kaikista mahdollisuukista joita hänellä vielä elämässä on.

        Minun isäni oli leskeksi jäätyään noin vuoden ajan surkea ja yksinäinen, nyt hän nauttii yksinolosta ja vapaudesta, omasta rauhasta. Hän on uudessa vapaudessaan jopa energisempi ja hyväntuulisempi kuin joskus nuorempana. Lastensa luona hän malttaa kyläillä enintään yhden päivän ja sitten on jo kiire omiin oloihin.

        Täytyy minunkin kertoa, koska asia on niin tuttu ja purkautumista vaativa meillekin (kuten näyttää olevan monelle muullekin)

        Oma anoppini heittäytyi leskeksi jäätyään täysin avuttomaksi. Hän joka oli toiminut miehensä omaishoitajana ja hoitanut kaikki heidän asiansa siihen asti. Yhtäkkiä hän olikin sairas ja avuton, ei jaksanut mitään, ei edes ymmärtänyt oikein mitään. Ihan kuin olisi hetkessä dementoitunut ja saanut kaikki maailman sairaudet. Selkä, polvet, kädet, kuulokin hiekkeni. Ei pystynyt edes ruokaa laittamaan, ja joka pikku asiaan soitteli lapsiaan apuun, jopa vaihtamaan hehkulamppua poöydän päälle! Joka vierailulle oli hirmuinen lista tehtäviä töitä, joita ei pystynyt itse tekemään, joten vierailut alkoivat muistuttaa työleiriä.

        Me lähisuku pysyttiin tiukkana, ei lähdetty joka hätään avuksi, mutta muuten pidettiin yhteyttä, soittelemalla, ja kyläillessä jätettiin hänen vaatimiaan töitä "vahingossa" tekemättä. Nimenomaan tarkoitus oli saada hänet huomaamaan että hän pystyy selviytymään itse ja yksin, eikä hän ole vielä avuton vanhus. Noin vuosi siinäkin meni, ja lisärasitteeksi hän oli aina kiukkuinen ja pahantuulinen.

        Mutta onneksi jakso meni ohi. Nyt anoppi elelee tyytyväisenä omassa asunnossaan, hoitaa itse itsensä, on vilkkaasti ystäviensä kanssa ja osallistuu paljon eläkeläisten tilaisuuksiin ja matkoille. Ja ennen kaikkea, kiukuttelu on loppunut ja hän on pääosin hyvällä tuulella.

        Oetus: Vanhuksia ei pidä ruveta liikaa auttamaankaan, koska se tuhoaa heidän omatoimisuutensa.

    • kotipalvelu

      Suomessa on paljon palveluita vanhuksille, vaikka ei silti riittävästi.
      Kotipalvelun voi hankkia käymään mummon luona tai jos mummo tarvitsee jatkuvaa apua niin palvelutalo taikka vanhainkoti.
      Toinen vaihtoehto on että mummo vuokraa itselleen oman kämpän teidän läheltä/melko läheltä sovitte yhdessä säännöt vierailuista(kannattaa tehdä, meillä tuli aluksi ongelmia mummon asuessa liian lähellä, ei nääs oo omaa rauhaa ollenkaan)ja kaikesta muusta.
      Ei teille, pilaa perhe-elämän. Olisi varmaan toiminut joskus ennenvanhaan tuokin, mutta nykyään tulee ero kun ei enää jakseta, ei vaan sinnitellä verenmaku suussa.

      Tsemiä teille.

      • kotipalvelu

        Punaisella ristillä on ystävätoimintaa, paljon kerhoja on suomen maassa yms. Harrastuksia hankkimaan ja uusia ystäviä! Mummollakin on niin kivempaa kun kutvoilla vaan teidän nurkissa.

      • 57-vuotias vanhus

        Olen 57-vuotias vanhus ja olen hyväkuntoinen, olen työelämässä.
        Käyn kuntosaleilla ja lenkkeilemässä, nyt olen aloittelemassa countrydancea.

        Silloin tällöin lenkkeilen miniäni kanssa, joka on nuori ja vetreä, pysyn hyvin hänen "kelkassaan", joskus jopa hieman edellä.
        Miniän sisar, 36-vuotias liikuskelee vähemmän, on 125-kiloiseksi paisunut ja muureutunut lähiöyksiöön yh-äidiksi. Työttömäksi. Hän on eristäytynyt ja vihamielinen, tulee huonosti toimeen ihmisten seurassa.
        Arkitaidot hakusessa pahasti: siivous ja ruoanlaitto ei eivät suju ollenkaan. Ei osaa, ei jaksa, ei tahdo, on ääriväsynyt.
        Kävin siellä pesemässä ikkunat.

        Ettäs se vanhuksista, hyvä Kotipalvelu....
        alkuperäisen viestin aloittajan anoppi oli 60-kymppinen hyväkuntoinen leski.
        Siis vanhus, joka tarkoittaa melkein kuin laahus, jota vedetään perässä.... :)

        ... mutta kiitti kuiteskin neuvoillesi Kotiapupalvelu, tuettua asumista sinullekin... tulet jossain vaiheessa itsekin 60-kymppiseksi laahukseksi.

      • ihan pilalla
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Olen 57-vuotias vanhus ja olen hyväkuntoinen, olen työelämässä.
        Käyn kuntosaleilla ja lenkkeilemässä, nyt olen aloittelemassa countrydancea.

        Silloin tällöin lenkkeilen miniäni kanssa, joka on nuori ja vetreä, pysyn hyvin hänen "kelkassaan", joskus jopa hieman edellä.
        Miniän sisar, 36-vuotias liikuskelee vähemmän, on 125-kiloiseksi paisunut ja muureutunut lähiöyksiöön yh-äidiksi. Työttömäksi. Hän on eristäytynyt ja vihamielinen, tulee huonosti toimeen ihmisten seurassa.
        Arkitaidot hakusessa pahasti: siivous ja ruoanlaitto ei eivät suju ollenkaan. Ei osaa, ei jaksa, ei tahdo, on ääriväsynyt.
        Kävin siellä pesemässä ikkunat.

        Ettäs se vanhuksista, hyvä Kotipalvelu....
        alkuperäisen viestin aloittajan anoppi oli 60-kymppinen hyväkuntoinen leski.
        Siis vanhus, joka tarkoittaa melkein kuin laahus, jota vedetään perässä.... :)

        ... mutta kiitti kuiteskin neuvoillesi Kotiapupalvelu, tuettua asumista sinullekin... tulet jossain vaiheessa itsekin 60-kymppiseksi laahukseksi.

        Mitä tekemistä miniäsi ylipainoisella siskolla oli tähän asiaan. Jos ainut vertailu kohde on ylipainoinen yh-äiti, niin kovin suppea maailman kuva sinullakin on 57-vuotiaaksi työssäkäyväksi jopa kunnoltaan ehkä paremmaksi kuin se hoikka miniä. Hyvä kunto ei aina kerro ajatusmaailmankaan kypsyydestä näköjään.

      • 57-vuotias vanhus
        ihan pilalla kirjoitti:

        Mitä tekemistä miniäsi ylipainoisella siskolla oli tähän asiaan. Jos ainut vertailu kohde on ylipainoinen yh-äiti, niin kovin suppea maailman kuva sinullakin on 57-vuotiaaksi työssäkäyväksi jopa kunnoltaan ehkä paremmaksi kuin se hoikka miniä. Hyvä kunto ei aina kerro ajatusmaailmankaan kypsyydestä näköjään.

        Ehkä ei ollut miniän ylipainoinen sisko niin suoraan tekemisissä asian kanssa.

        Vaan tää Kotiapu oli huolissaan 60-vuotiaan hyväkuntoisen anopin pärjäämisestä ja ehdotteli mummolle tukiasumista ym. kotiapua.

        Sitä tarkoitin, että EI tarvitse olle 60-vuotias vanhus tarvitakseen kotiapua ja tuettua asumista.
        Hyvän keskustelun fiiliskään ei ole pilalla, jos tuo asiaan erinäisiä seikkoja, jotka ei kaikkia välttämättä miellytä.

        IKÄ ei ole useinkaan pelkää pärjäämisen kriteeri. 60-vuotiaitten vanhusten ei näinollen tule vedota ikäänsä ja passuuttaa nuoremmilla itseään.

        Monta kertaa vanhat sortuu tähän: aletaan juoksuttaa nuoria ihmisiä, kun itse ei VIITSI enää yrittää.
        Ei ajatella yhtään, että väsyy se nuorikin... varsinkin jos kunto on huono... en siis tuomitse tätä miniän siskoa.
        On vain tosiasia, että hänen ylipainonsa on tehnyt jaksamisen vaikeaksi.

        Kuule, mietipä vähän kahteen kertaan, kun ensin väität kypsymättömäksi...
        nimittäin tässä anoppien turhassa passaamisessa olen miniöitten puolta.
        On tolkuntonta vedota pelkkään ikäänsä. Vanha ihminenkin voi oikeasti olla vain laiska ja laiskuuttaan olla riesa nuorelle perheelle.

      • silti täysin
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Ehkä ei ollut miniän ylipainoinen sisko niin suoraan tekemisissä asian kanssa.

        Vaan tää Kotiapu oli huolissaan 60-vuotiaan hyväkuntoisen anopin pärjäämisestä ja ehdotteli mummolle tukiasumista ym. kotiapua.

        Sitä tarkoitin, että EI tarvitse olle 60-vuotias vanhus tarvitakseen kotiapua ja tuettua asumista.
        Hyvän keskustelun fiiliskään ei ole pilalla, jos tuo asiaan erinäisiä seikkoja, jotka ei kaikkia välttämättä miellytä.

        IKÄ ei ole useinkaan pelkää pärjäämisen kriteeri. 60-vuotiaitten vanhusten ei näinollen tule vedota ikäänsä ja passuuttaa nuoremmilla itseään.

        Monta kertaa vanhat sortuu tähän: aletaan juoksuttaa nuoria ihmisiä, kun itse ei VIITSI enää yrittää.
        Ei ajatella yhtään, että väsyy se nuorikin... varsinkin jos kunto on huono... en siis tuomitse tätä miniän siskoa.
        On vain tosiasia, että hänen ylipainonsa on tehnyt jaksamisen vaikeaksi.

        Kuule, mietipä vähän kahteen kertaan, kun ensin väität kypsymättömäksi...
        nimittäin tässä anoppien turhassa passaamisessa olen miniöitten puolta.
        On tolkuntonta vedota pelkkään ikäänsä. Vanha ihminenkin voi oikeasti olla vain laiska ja laiskuuttaan olla riesa nuorelle perheelle.

        Eihän kukaan herrajjumala ole väittänytkään, että toimeliaisuus / uusavuttomuus iästä olisi kiinni. Mistähän sen revit. Jos sinulla on valittamista nuorista, laiskoista ja läskeistä miniöistä, niin ole hyvä ja aloita uusi ketju!

      • 57-vuotias vanhus
        silti täysin kirjoitti:

        Eihän kukaan herrajjumala ole väittänytkään, että toimeliaisuus / uusavuttomuus iästä olisi kiinni. Mistähän sen revit. Jos sinulla on valittamista nuorista, laiskoista ja läskeistä miniöistä, niin ole hyvä ja aloita uusi ketju!

        Ensinnäkin minun miniäni ei ole läski eikä laiska.
        Yksikään miniöistäni ei ole.
        Miniäni ovat kivoja ihmisiä.

        Miniän sisko on 125 kiloinen. Katsopa tuota virkettä. Lukeeko siinä läski. 125 kiloa on toteamus, joka on TOTTA.
        En voi kirjoittaa valhetta, että hän olisi 55 kiloinen.

        Totuus on, että miniän SISKO on 125 kiloa, eikä pääse liikkelle, ei jaksa, on väsynyt.
        So?
        Suon ilomielin mieluummin HÄNELLE tuetun asumisen kuin 60-vuotiaalle hyväkuntoiselle vanhukselle.

        So? MIKÄ tässä oikein sinua mättää. Enemmän väsynyt yh-äiti tarvitsee KOTIAPUA, että jaksaisi hoitaa pienokaisensa.

        So? Viestini ei ole asiaankuulumaton. Oletko jokin poliisi, joka sanelee, mitä toiset saavat kirjoittaa?
        Hö?

      • 75 vee
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Olen 57-vuotias vanhus ja olen hyväkuntoinen, olen työelämässä.
        Käyn kuntosaleilla ja lenkkeilemässä, nyt olen aloittelemassa countrydancea.

        Silloin tällöin lenkkeilen miniäni kanssa, joka on nuori ja vetreä, pysyn hyvin hänen "kelkassaan", joskus jopa hieman edellä.
        Miniän sisar, 36-vuotias liikuskelee vähemmän, on 125-kiloiseksi paisunut ja muureutunut lähiöyksiöön yh-äidiksi. Työttömäksi. Hän on eristäytynyt ja vihamielinen, tulee huonosti toimeen ihmisten seurassa.
        Arkitaidot hakusessa pahasti: siivous ja ruoanlaitto ei eivät suju ollenkaan. Ei osaa, ei jaksa, ei tahdo, on ääriväsynyt.
        Kävin siellä pesemässä ikkunat.

        Ettäs se vanhuksista, hyvä Kotipalvelu....
        alkuperäisen viestin aloittajan anoppi oli 60-kymppinen hyväkuntoinen leski.
        Siis vanhus, joka tarkoittaa melkein kuin laahus, jota vedetään perässä.... :)

        ... mutta kiitti kuiteskin neuvoillesi Kotiapupalvelu, tuettua asumista sinullekin... tulet jossain vaiheessa itsekin 60-kymppiseksi laahukseksi.

        Olen jo 75 täyttänyt, mutta en koe itseäni vanhukseksi. Minusta nimitys ei sovi terveelle ihmiselle.

        En ikimaailmassa suostuisi muuttamaan lapseni kotiin.

        Sanotaan, että yksi äiti hoitaa 10 lasta, mutta 10 lasta ei hoida äitiä.
        Asian voisi sanoa myös siten, että yksi äiti haluaa hoitaa 10 lastaan, mutta hän ei halua, että ne 10 lasta puuttuvat hänen elämäänsä aikuisina.

        Jokaisella on elämänsä ja reviirinsä. Viisas ihminen tietää oman paikkansa maailmanjärjestyksessä.

      • 57-vuotias vanhus
        75 vee kirjoitti:

        Olen jo 75 täyttänyt, mutta en koe itseäni vanhukseksi. Minusta nimitys ei sovi terveelle ihmiselle.

        En ikimaailmassa suostuisi muuttamaan lapseni kotiin.

        Sanotaan, että yksi äiti hoitaa 10 lasta, mutta 10 lasta ei hoida äitiä.
        Asian voisi sanoa myös siten, että yksi äiti haluaa hoitaa 10 lastaan, mutta hän ei halua, että ne 10 lasta puuttuvat hänen elämäänsä aikuisina.

        Jokaisella on elämänsä ja reviirinsä. Viisas ihminen tietää oman paikkansa maailmanjärjestyksessä.

        Se että tässä vanhustelen ja nimittelen kuusikymppistä samoin, on parodiaa nykyiselle nuoruusihannoinnille.
        Tuossa ed. Kotiapu teki 60-kymppisen tukiasumista tarvitsevaksi mummuksi, jonka itsemääräämisoikeuteen täten puututtaisiin.

        Oikeasti pidän vasta 85-ikäisiä ihmisiä vanhuksina, enkä heistäkään kaikkia.
        Ikääntymisessäkin on omat vaiheensa, -varhais, -keski ja -loppuvaihe. Tätä loppujaksoa, joka kestää suhteellisen lyhyen aikaan ja on usein jo terminaalihoitoa, tällaista ihmistä nimittäisin vasta vanhukseksi.

        Usein nuoret ja keski-ikäiset ihmiset näkevät ikääntymisen yhtenä könttinä... nimellä "vanhus".
        Ikääntynyt ihminen on oma persoonansa kuitenkin ja usein varsin työkykyinen.

        Itse yritän, jos suinkin mahdollista, hankkia myös vanhuusiän ammatin eli työn, joka antaisi paljon.
        En halua jäädä kädet ristissä odottelemaan nuorempien palveluksia ja suhtautumaan elämääni passiivisesti.
        Haluan säilyttää itsemääräämisoikeuteni mahdollisimman kauan.
        Enkä siedä sitä, että minulle alettaisiin herttaisesti jutella lässytellen "mummokielellä" kuten lapsille puhutaan lastenkieltä.

        Haluan säilyttää aikuisuuteni loppuun asti.

        Tietysi riippuu paljon terveydestä, kuinka hyvin aikeeni onnistuu.

      • kotipalvelu
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Olen 57-vuotias vanhus ja olen hyväkuntoinen, olen työelämässä.
        Käyn kuntosaleilla ja lenkkeilemässä, nyt olen aloittelemassa countrydancea.

        Silloin tällöin lenkkeilen miniäni kanssa, joka on nuori ja vetreä, pysyn hyvin hänen "kelkassaan", joskus jopa hieman edellä.
        Miniän sisar, 36-vuotias liikuskelee vähemmän, on 125-kiloiseksi paisunut ja muureutunut lähiöyksiöön yh-äidiksi. Työttömäksi. Hän on eristäytynyt ja vihamielinen, tulee huonosti toimeen ihmisten seurassa.
        Arkitaidot hakusessa pahasti: siivous ja ruoanlaitto ei eivät suju ollenkaan. Ei osaa, ei jaksa, ei tahdo, on ääriväsynyt.
        Kävin siellä pesemässä ikkunat.

        Ettäs se vanhuksista, hyvä Kotipalvelu....
        alkuperäisen viestin aloittajan anoppi oli 60-kymppinen hyväkuntoinen leski.
        Siis vanhus, joka tarkoittaa melkein kuin laahus, jota vedetään perässä.... :)

        ... mutta kiitti kuiteskin neuvoillesi Kotiapupalvelu, tuettua asumista sinullekin... tulet jossain vaiheessa itsekin 60-kymppiseksi laahukseksi.

        Kait hankit apua tuolle rivien välistä luettu "lihavalle laiskalle p***alle"?
        Masennus on katsos aika yleistä suomessakin..

        Ihanaa että sinä olet hyvässä fyysisessä kunnossa!

        Voihan aloittajan anoppikin olla hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta tuettua asumista kannattaa harkita psyykkisistäkin syistä.

        Sori jos loukkasi jotenkin ihmeen lailla sinua viestini (sain sellaisen käsityksen viestistäsi)
        olen itse ollut palvelutalossa töissä ja voin vannoa että jokaisen asiakkaan puolesta hoitajat tekevät kaikkensa jotta vanhuksilla olisi hyvä. Ainakin siinä palvelutalossa tehtiin jossa minä olin.

        Ja ehdotinhan minä spr:n ystävätoimintaakin, nykyään kun ihmisen ei tarvitse selvitä pelkästään omilla ja sukulaisten avuilla.
        Ei ole häpeä hankkia ja saada apua.

      • kotipalvelu
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Se että tässä vanhustelen ja nimittelen kuusikymppistä samoin, on parodiaa nykyiselle nuoruusihannoinnille.
        Tuossa ed. Kotiapu teki 60-kymppisen tukiasumista tarvitsevaksi mummuksi, jonka itsemääräämisoikeuteen täten puututtaisiin.

        Oikeasti pidän vasta 85-ikäisiä ihmisiä vanhuksina, enkä heistäkään kaikkia.
        Ikääntymisessäkin on omat vaiheensa, -varhais, -keski ja -loppuvaihe. Tätä loppujaksoa, joka kestää suhteellisen lyhyen aikaan ja on usein jo terminaalihoitoa, tällaista ihmistä nimittäisin vasta vanhukseksi.

        Usein nuoret ja keski-ikäiset ihmiset näkevät ikääntymisen yhtenä könttinä... nimellä "vanhus".
        Ikääntynyt ihminen on oma persoonansa kuitenkin ja usein varsin työkykyinen.

        Itse yritän, jos suinkin mahdollista, hankkia myös vanhuusiän ammatin eli työn, joka antaisi paljon.
        En halua jäädä kädet ristissä odottelemaan nuorempien palveluksia ja suhtautumaan elämääni passiivisesti.
        Haluan säilyttää itsemääräämisoikeuteni mahdollisimman kauan.
        Enkä siedä sitä, että minulle alettaisiin herttaisesti jutella lässytellen "mummokielellä" kuten lapsille puhutaan lastenkieltä.

        Haluan säilyttää aikuisuuteni loppuun asti.

        Tietysi riippuu paljon terveydestä, kuinka hyvin aikeeni onnistuu.

        Olen pahoillani sanoistani että 60v olisi vanhus.
        En tarkoittanut sitä noin niinkuin te sen ymmärsitte, tunnen monia jopa lähemmäs 80v ihmisiä jotka eivät tarvitse apuja kotonaan.
        Mutta nyt tässä tarkoitin PSYYKKISTÄ puolta ihmisessä.
        En fyysistä.
        Aloittajan anoppi voi olla fyysisesti täysin kunnossa mutta psyykkisesti ollut miehen kuoleman jälkeen ihan poissa tolaltaan. Tällöin on hyvä hankkia apuja!
        Ne ongelmat kun voivat olla sellaisia joita ei kropassa näy!

        "Tuossa ed. Kotiapu teki 60-kymppisen tukiasumista tarvitsevaksi mummuksi, jonka itsemääräämisoikeuteen täten puututtaisiin."
        Lue suomen lakia!
        Laki itsemääräämisoikeudesta!
        Ei viedä palvelutalossa itsemääräämisoikeutta!

        Mikä ihme kammotus se palvelutalo on?
        Minä ainakin toivon pääseväni sinne kun aika koittaa fyysisen kyvyttömyyden tai henkisen kyvyttömyyden vuoksi.

        Sori vielä forever youg!
        Unohdin että nykyaikana ei saa sanoa vielä 70v vanhukseksi, ennen se on kuulemma ollut kunniallinen titteli, nykyään riesan merkki.

        Vanhus-käsitteen voi ymmärtää nääs monella tavalla.

      • kotipalvelu
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Ensinnäkin minun miniäni ei ole läski eikä laiska.
        Yksikään miniöistäni ei ole.
        Miniäni ovat kivoja ihmisiä.

        Miniän sisko on 125 kiloinen. Katsopa tuota virkettä. Lukeeko siinä läski. 125 kiloa on toteamus, joka on TOTTA.
        En voi kirjoittaa valhetta, että hän olisi 55 kiloinen.

        Totuus on, että miniän SISKO on 125 kiloa, eikä pääse liikkelle, ei jaksa, on väsynyt.
        So?
        Suon ilomielin mieluummin HÄNELLE tuetun asumisen kuin 60-vuotiaalle hyväkuntoiselle vanhukselle.

        So? MIKÄ tässä oikein sinua mättää. Enemmän väsynyt yh-äiti tarvitsee KOTIAPUA, että jaksaisi hoitaa pienokaisensa.

        So? Viestini ei ole asiaankuulumaton. Oletko jokin poliisi, joka sanelee, mitä toiset saavat kirjoittaa?
        Hö?

        sille hoikan miniäsi siskolle!

        Hänellä on vietsisi perusteella mahdollisesti masennusta!

        Hän tarvitsee apua jaa saa apua ihan samalla tavalla kuin kaikki suomen kansalaiset.
        KOtipalvelu tai perhetyö olisi varmaan hänelle poikaa.
        Myös esimerkiksi paikkakunnan perhekahvilat taikka vaikkapa oma seurasi voi häntä auttaa!

        PS: ei ikkunoiden pesu auta masennukseen!

      • 57-vuotias vanhus
        kotipalvelu kirjoitti:

        Olen pahoillani sanoistani että 60v olisi vanhus.
        En tarkoittanut sitä noin niinkuin te sen ymmärsitte, tunnen monia jopa lähemmäs 80v ihmisiä jotka eivät tarvitse apuja kotonaan.
        Mutta nyt tässä tarkoitin PSYYKKISTÄ puolta ihmisessä.
        En fyysistä.
        Aloittajan anoppi voi olla fyysisesti täysin kunnossa mutta psyykkisesti ollut miehen kuoleman jälkeen ihan poissa tolaltaan. Tällöin on hyvä hankkia apuja!
        Ne ongelmat kun voivat olla sellaisia joita ei kropassa näy!

        "Tuossa ed. Kotiapu teki 60-kymppisen tukiasumista tarvitsevaksi mummuksi, jonka itsemääräämisoikeuteen täten puututtaisiin."
        Lue suomen lakia!
        Laki itsemääräämisoikeudesta!
        Ei viedä palvelutalossa itsemääräämisoikeutta!

        Mikä ihme kammotus se palvelutalo on?
        Minä ainakin toivon pääseväni sinne kun aika koittaa fyysisen kyvyttömyyden tai henkisen kyvyttömyyden vuoksi.

        Sori vielä forever youg!
        Unohdin että nykyaikana ei saa sanoa vielä 70v vanhukseksi, ennen se on kuulemma ollut kunniallinen titteli, nykyään riesan merkki.

        Vanhus-käsitteen voi ymmärtää nääs monella tavalla.

        Minä en taas menisi palvelutaloon, tuntuu kammotukselta sellainen.
        Oma koti olisi paras loppuun asti.

        Taloudellisestikin... hm... ei minulla taitaisi olla varaa palvelutalon palveluihin. Yritän röhnöttää kotonani, jos vain suinkin mahdollista.

      • kotipalvelu
        57-vuotias vanhus kirjoitti:

        Minä en taas menisi palvelutaloon, tuntuu kammotukselta sellainen.
        Oma koti olisi paras loppuun asti.

        Taloudellisestikin... hm... ei minulla taitaisi olla varaa palvelutalon palveluihin. Yritän röhnöttää kotonani, jos vain suinkin mahdollista.

        Tottakai ihmisiä tuetaan mahdollsimman pitkään kotiin ja siellä minäkin tahdon olla. Mutta ei se palvelutalo mikään kammotus ole.
        Yhteiskunnalla on hyviä tukia! Kyllä kaikilla on varaa palvelutaloon.

    • ei ymmärrä

      Toi olis mun pahin painajainen! Lähtisin varmaan saman tien kävelemään. Tommosen äijän kans, huh huh. Anopeilta nyt voi odottaa mitä vaan, mutta että oma mies menee tollasia lupailemaan sulta mitään kysymättä! Sanoisin varmaan, että jos haluut äitis kanssa asua niin siitä vaan. Me muutetaan tytön kanssa muualle. Rankka veto, mutta niin on toi ukkoskin veto. Tuli ihan paha olo. Ajattele, miltä sun tytöstä tuntuis, kun joutuis jakaa huoneensa mummon kanssa. Lapset kasvaa nopeesti ja kohta se on jo teini... on varmaan tosi "kiitollinen" teille jos annatte sen mummon muuttaa sinne hänen huoneeseensa. Kaikenlaisia ihmisiä sitä onkin.

    • löytyy

      Älä anna miehellisi periksi. Tuommoisista aioista pitää olla yksimeilinen ja avoin. Minä olen kokenut tuon käytännössä. Mieheni toi isoäitinsä meidän talouteen, minulle ei kerrottu asiasta mitään ennen kuin hän tuli tavaroineen. Koko perhe-elämä piti muuttaa hänen tapojensa mukaan ja palvelun piti pelata kuin 5-tähden hotellissa. Kaiken lisäksi hän oli kiihkomielinen uskovainen, joka saarnasi jatkuvasti synnintuntoon tulemista.
      Kutsu suku koolle ja kerro asiasta ja sano suoraan, että sinun kotiisi ei mahdu. Kyllä mummolle pitää keksiä jokin muu asumismuoto kuin toisen perheeleen tukkeutuminen. Tuossa tilanteessa sinun ja miehesi avioliitto tulee liian kovalle koetuksella ja mikä hirvittävä painajainen se onkaan lapselle.

    • asiaan.

      Hyvä keskustelu tärkeästä aiheesta meni väärille raiteille miniän sisaren läskien vuoksi.

      Voisiko alkuperäinen kirjoittaja palata aiheeseen ja kommentoida, miten anopin muuttoaikomus on edennyt. Olisi myös hyvä kuulla, miten tänne kirjoittaneiden neuvot ovat mahdollisesti olleet auttamassa ap:tä.

      • paha ongelma

        laitoin vastauksen tuohon vähän ylemmäs otsikolla tilanne ohi vähän kevennystä.

        tosiaan täältä sain muutamia hyviä vinkkejä ja tärkeintä oli se henkinen tuki jota täältä sain.
        tilanne nyt tosiaan onnellisesti ohi, anoppi jatkaa omaa elämäänsä omassa kodissaan ja me omassamme.
        kiitokset kaikilla tuesta ja neuvoista!

      • nimittäin tähän:
        paha ongelma kirjoitti:

        laitoin vastauksen tuohon vähän ylemmäs otsikolla tilanne ohi vähän kevennystä.

        tosiaan täältä sain muutamia hyviä vinkkejä ja tärkeintä oli se henkinen tuki jota täältä sain.
        tilanne nyt tosiaan onnellisesti ohi, anoppi jatkaa omaa elämäänsä omassa kodissaan ja me omassamme.
        kiitokset kaikilla tuesta ja neuvoista!

        Yksi mutta tuossa miehesi yksipuolisessa
        Kirjoittanut: päätöksenteossa 29.8.2008 klo 15.34

           Oletkohan tietoinen mahdollisista muista päätöksistä, joita miehesi on tehnyt selkäsi takana? Kertomasi anoppijuttu on siitä törkeimmästä päästä, mitä aviopuoliso yleensäkään voi tehdä parisuhteessa, pettämistä lukuunottamatta.

        Miehelläsi kyllä vähän viiraa, anteeksi vaan, jos hän on kuvitellut / kuvittelee, että tuolla tavoin ylipäänsä voi toimia parisuhteessa.

    • enkeliprinsessa

      oltais jossain muslimi maassa, jossa mies päättää asioista ja vaimolta ei tarvitse kysyä yhtään mitään. Mulla on kans sellainen mies ettei muista kaikkea kertoa, mitä on tullut sovittua jostain asiasta. Tai mitä hän on sopinut. Taitaa olla hajamielinen. Ei kyllä anoppi oo muuttanu meille.

    • mies35

      Sinä et saa joutua tässä ikävään välikäteen. Sinun miehesi on yksinkertaisesti sanottava, että hän ja sinä olette yhdessä sitä mieltä, ettei anoppi voi muuttaa teille. Jos miehelläsi on vähääkään järkeä päässä, niin hän ymmärtää, että näin myös hänelle itselleen parempi. Voit tehdä asian selväksi lyömällä kunnolla luun kurkkuun hänelle itselleen, vaikkapa sillä tavalla, että käyt jättämässä eropaperit käräjäoikeuden kansliaan.

      Tämä on sen verran suoraa vihjailua, että miehesi todennäköisesti ymmärtää, ettei kyseessä ole mikään ihan pikkujuttu.

      Siis miehesi tulee ottaa vastuu ja kertoa, että hän on itsekin sitä mieltä, ettei äiti voi muuttaa teille.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. En voi jutella kanssasi

      tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih
      Tunteet
      53
      7115

    2. Trump ja Vance murskasivat ja nolasivat Zelenskyn tiedotusvälineiden edessä Valkoisessa talossa.

      Jopa oli uskomaton tilaisuus Valkoisessa talossa. Zelensky jäi täydelliseksi lehdellä soittelijaksi suhteessa Trumpiin j
      Maailman menoa
      711
      3266

    3. Mikä on kaivattusi ärsyttävin piirre?

      Mun kaivattu on erittäin vastahakoinen puhumaan itsestä. Kääntää puheenaiheen aina muuhun kun hänestä tulee puhetta.
      Ikävä
      134
      1514

    4. Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa

      Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens
      Maailman menoa
      84
      1341

    5. Koska olet rakastellut

      Kaivattusi kanssa viimeksi?
      Ikävä
      84
      1325

    6. Zelenskyi ei suostunut nöyrtymään Trumpin ja Vancen edessä, siksi meni pieleen

      Trumppia täytyy imarrella, silloin homma toimii aina. Tähän Zelenskyi ei suostunut.
      Maailman menoa
      228
      1322

    7. Anteeksi Pekka -vedätys

      Apuna Ry:n somessa levinnyt Anteeksi Pakka -kampanja saa aina vaan kummallisempia piirteitä. ”Mä pyydän anteeksi. Mä
      Maailman menoa
      63
      1207

    8. Miten saisin

      Sinut omakseni?
      Ikävä
      89
      1200

    9. Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä TOTUUDEN kanssa.

      Tajuatteko, että jotkut ihmiset pitävät siitä, kun toiset kaatuvat? He nauttivat siitä, kun toiset mokaavat tai käyttävä
      Idän uskonnot
      232
      1145

    10. Kumpi tästä

      Teidän tilanteesta teki vaikeaa? Sivusta
      Ikävä
      81
      1104
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt