Varautukaa pitkään avautumiseen, minun on pakko saada purkautua jonnekin tai tulen hulluksi! :)
Olen siis 22-vuotias opiskelijanainen ja olen seurustellut avomieheni kanssa kohta 4½ vuotta, joista yhdessäasumista on melkein 4. Meillä on alusta asti ollut kuta kuinkin täydellinen, rakastavainen ja riidaton suhde ja olen vuosi toisen jälkeen tajunnut ja todennut itsekseni, että hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Näin siis vielä tunsin kun melkein 4 vuotta tuli täyteen, jolloin tiedostin myös sen, että alkuhuuma on hävinnyt aikoja sitten ja jäljellä on vain ihana ja luottamuksellinen rakkaus. Mieheni eroaa radikaalisti muista tuntemistani ihmisistä - hän on hyvin ujo ja hiljainen (muiden kuin minun seurassani,) hän on äärettömän fiksu, ihailtava, söpö, kiltein tuntemani ihminen, hyvin rauhallinen eikä koskaan korota minulle ääntänsä. Eikä koskaan pyydä minua tekemään jotain asiaa, vaan tarjoutuu itse tai ehdottaa sitä yhteiseksi tekemiseksi. Hän peittelee minut hellyydenosoituksilla (vieläkin!) päivittäin ja saa välillä nauru/hymyilykohtauksia tarkkaillessaan minua, kun olen hänen mielestään niin ihana.
Kuulostaa siis täydelliseltä, eikö?
Viimeisen puolen vuoden aikana suhtautumiseni häneen on kuitenkin muuttunut. Jotkut noista yllä mainitsemistani piirteistä ovat hiljattain alkaneet häiritsemään, ihan vain sen takia, että oma elämäntilanteeni on muuttunut niin paljon. Ennen teimme asioita yhdessä ja vietimme oikeastaan pelkästään toistemme kanssa aikaa, ystäviä minulla tai hänellä ei edes kummoisemmin ollut (mitä nyt koulututtuja) sillä vietimme kaiken ajan toistemme seurassa. Ja se riitti meille, koska sovimme yhteen kuin paita ja peppu. Emme kumpikaan käyneet opiskelijajuhlissa tai juhlissa ylipäätään, rakastimme vain toisiamme ja teimme mieluummin asioita kahdestaan esim. koti-illan merkeissä tai tietokoneillamme istuen.
Joskus ennen joulua aloin huomata kuinka koulutoverini alkoivat kiinnostaa minua enemmän, ja aloin pikkuhiljaa käymään yhteisissä tilaisuuksissa ja pienissä tapahtumissa - ensin vain yhden hyvän kaverin tähden, "no tän kerran"-meningillä, sitten jo suuremman porukan vuoksi, ja aloin huomata kuinka paljosta olen jäänyt paitsi, nimittäin ystävistä ja varsinkin nuoruusajan ihanuudesta ja vapaudesta. Juuri tällä hetkellä, ihanan kevään jälkeen, tuntuu kuin olisin kömpinyt esiin jostain luolasta ja maistanut elämää ensi kertaa. Ensimmäistä kertaa minua pyydetään mukaan jonnekin, seurassani viihdytään, minä viihdyn muiden seurassa, hengailen ja nautin nuoruudestani ystävien kanssa ja puhun syvällisempiäkin asioita muiden kun avomieheni kanssa. Vielä pari kolme vuotta sitten olin hyvin epäsosiaalinen (niin kuin avomieheni vieläkin) enkä kokenut, että muut ihmiset kiinnostavat minua. Nyt en malta odottaa seuraavaa tapaamista kaveriporukan kanssa, yhteisiä tekemisiä ja hauskoja päähänpistoja. En polta, enkä pahemmin juo, joten en tarkoita, että kännissä rellestän kaupungilla joka ilta. Muita aktiviteetteja löytyy :) Elämästä on hetkessä tullut älyttömän antoisaa! Olen alkanut vähentämään aikaani esim. tietokoneen edessä (josta olin hyvin riippuvainen vielä puoli vuotta sitten) ja muutenkin kotona tekemässä ei-mitään.
-- jatkuu --
Paikallaan junnaava suhde, loukkaamisen pelko
22
3709
Vastaukset
- -Elise-
Tämä muutos elämäntavassani on myös avannut silmiäni siitä, kuinka avomieheni on ruvennut näyttämään erittäin elottomalta. Vaikka yritän patistaa häntä liikkeelle ja käymään paikoissa tai menemään tapaamaan niitä harvoja kavereita mitä hänellä on, hän on kuin ei olisi kuulevinaan. Muiden (esim. ystävieni tai lähisukulaisteni seurassa) hän erottuu joukosta olemalla tuppisuu ja niin ujo, että minua tekee pahaa katsoa häntä ja tunnen vain huolta ja epämukavuutta, kun en voi nauttia muiden seurasta hänen ollessaan siinä samaan aikaan ahdistunut tilanteesta. En ota häntä mukaan mihinkään "omiin" juttuihini juuri tämän takia, myönnän. Muutenkin emme enää puhu juuri mistään muuta kun arjen asioista. Tunteeni häntä kohtaan ovat auttamatta hiipumassa totaalisesti pois, ja huomaan kuinka eri asioista me loppujen lopuksi pidämme. Tai siis, hänellä ei ole edes muita kiinnostuksen kohteita kuin netti ja opiskelut. Hän on alkanut viettää aikaa vanhempiensa luona lähes päivittäin (asuvat lähellä), ja käy veljensä kanssa usein jossakin, mutta siinä se onkin (hyvä tosin, että pitää edes jotain suhteita yllä). Hänen epäsosiaalisuus ei ollut ongelma suhteemme alussa, sillä sopeuduin siihen itsekin. Mutta nyt olen siis huomannut, kuinka hiljainen hän oikein on. Ja nykyään myös minun kanssani. Emme ole pitkään aikaan käyty mitään keskustelua, sillä hänestä on niin vaikea saada mitään irti. Minä taas haluaisin puhua paljon ja pohtia maailman menoja ja merkitystä. Huomaan, etten oikeastaan edes tunne häntä, sillä emme ole koskaan keskustelleet ns. "koko yön" itsestämme, elämistämme ja suhteestamme. Hän ei koskaan kerro mitään itsestään, ja kun yritän saada aikaan keskustelua, hän vastaa hyvin hitaasti tai lyhyesti, eikä vuorovaikutuksesta ole tietoakaan. Se on myös todistettu, kuinka herkkä hän on kaikelle mitä sanon. Hän yliajattelee asioita aivan äärimilleen ja pohtii jokaista lausettaan varmaan 5 minuuttia ennen kuin sanoo sen ääneen. Hän tulee surulliseksi ja jopa itkee hyvin helposti. Suuri kysymys siis nyt kuuluu, mitä minun tulisi tehdä? Tunteella, ei ehkä järjellä ajateltuna, haluaisin tällä hetkellä asua yksin. En ole koskaan asunut yksin, enkä edes ole ollut sinkku sitten ollessani 17-18 vuotta, ja juuri nyt tunnen itseni itsenäisemmäksi kuin koskaan ennen. Ongelma onkin nyt, että onko tämä vain hetken huumaa elämässäni ja olenko tekemässä valtavan virheen ja elän jossain illuusiossa, vai tulisiko minun seurata sydäntäni? Ahdistun kun ajattelen, että olisin tässä suhteessa loput 60 vuotta elämästäni. Haluaisin kokea enemmän, ehkä siis myös yksin.
Avomieheni ei tiedä tästä tunteestani ollenkaan, hän on aivan liian sinisilmäinen ja rakastunut huomatakseen mitään epänormaalia. Eikä muutenkaan keskustele mistään "pinnan alla" tsm. suhteeseen liittyvistä asioista koskaan. Ongelma lieneekin juuri siinä, että jos haluaisin päättää tämän pitkään kestävän, tähän asti idyllisen suhteen, kuinka minun tulisi edetä? En vain VOI laskea sellaista äkillistä pommia avomiehelleni, että "hei, en muuten ole enää onnellinen kanssasi ja haluaisin itsenäistyä ja kasvaa ihmisenä yksin". Hänellä on jo vaikeuksia puhua pienistä ongelmista suhteessa tulematta surulliseksi ja/tai panikoimatta niistä, joten tällainen isku saisi hänet varmasti tolaltaan. En uskalla edes miettiä kuinka älyttömän surulliseksi hän tulisi, sillä hän oikeasti taitaa rakastaa minua aivan järjettömästi (siis alleviivattuna, aivan kuin vieläkin olisi vastaihastunut) ja hän murtuisi täysin. Pelkään mitä hän tekisi itselleen, melkeinpä. Ja muutenkin ollaan aina puhuttu vuosien varrella, että jos jompi kumpi jostain syystä saa jonkun päähänpistoksen ja yrittää lopettaa suhteen, toinen ei sitten saa antaaa periksi. Nyt tuo ajatus kuulostaa hullulta, enkä edes muista sitä rakastamisen tunnetta joka minulla näköjään oli tuolloin kuin noin mietin/mietimme. Mikä siis vielä pätesi vuosi sitten. Suhteemme on ollut niin pitkä, kokemuksia täynnä ja suunnitelmia tulevaisuudelle on älyttömästi. Itsellekin tuntuu siltä, että miten voisinkaan heittää kaiken menemään. Olemme sitoneet tiukan solmun, ja en osaa edes kuvitella minkälainen tuo nurkan takana lymyilevä Elämä on ilman avomiestäni. Mutta se vetää minua puoleensa. Olenko sitten suhteessa vain koska "se nyt vain on niin", eli käytännöllisyyden takia ja koska siitä on tullut tapa, ja koska irtautuminen ja kaiken (unelmien, tulevaisuuden, kokemusten, omaisuuden jne.) rikkominen tuntuu niin vaikealta ja suurelta. En uskalla tehdä niin suurta päätöstä. Rakastan häntä ihmisenä valtavasti, mutta en rakasta enää häntä. Pelkään loukkaavani häntä, ja se tuleekin olemaan väistämätöntä mikäli asia kehittyy.
-- jatkuu --- -Elise-
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän. - we
-Elise- kirjoitti:
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän.mutta pelkään pahoin, että miehesi ei huomaa muuttunutta suhdettanne tai ainakaan ei tunnusta sitä edes itselleen, joten pitkään joudut odottamaan, jos hänen puoleltaan aktiivista otetta odotat. Tai voi hän huomatakin, mutta ajattelee samalla tavalla kuin sinä ja odottaa aloitetta sinulta.
Samalla tavalla kun ei tee aloitetta seksielämässa, ei tee aloitetta muussakaan! Tuntuu, että jos haluat muutosta kohtuullisessa ajassa niin aloite on tultava sinulta, muutoin näivetyt paikallesi. Jos siitä seuraa paniikkia tjs. niin sitten seuraa. Kyllä niistä selviää. Muista myös, että jonkin loppu on aina uuden alku. Kerro se hänellekin! - Puhumaan!
-Elise- kirjoitti:
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän.Se ei tarkoita täydellistä suhdetta, jos mies on kiltti, eikä koskaan sano vastaan, ettekä te riitele koskaan mistään. Myöskään tuo puhumattomuus ei ole hyvän parisuhteen merkki. Olette hirveän nuorina muuttaneet yhteen asumaan ja ainakin sinulla tuntuu olevan paljonkin vielä sellaista mitä haluaisit elämässäsi kokea. Reilun 4 vuoden seurustelun aikana kyllä hitsautuu tiiviisti kiinni, mutta jos sinusta on nyt jo pidempään tuntunut tuolta, niin voipi olla että se "tavoite" 60 vuotta ei tämän henkilön kanssa onnistu sitten millään. Tästä avopuolisosi herkkyydestä sen verran, että elämässä tulee jokaiselle ikäviäkin asioita vastaan ja se on jokaisen hyväksyttävä ja niistä ylipäästävä. Et voi jäädä suhteeseen/välttää ikävien asioiden kertomista vain kumppanisi mahdollisen järkytyksen välttääksesi, se olisi väärin teitä molempia kohtaan. Mieti myös asiaa siltä kannalta, että haluaisitko itse olla jonkun sellaisen henkilön kanssa yhdessä, joka ei tosissaan sinusta välitä. Se olisi ainakin itsestäni kammottavinta. Nyt siis puhumaan asiasta, vaikkei se ole missään nimessä helppoa ja vielä vähemmän mukavaa. Joskus ihmiset vain kasvavat eri teille. Ja luultavasti joskus muutaman vuoden päästä jo ihmettelet että mitä ihmettä teit tuossa suhteessa niin pitkään....
- isfslfhd
-Elise- kirjoitti:
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän.Koitapa puhua kuitenkin poikaystävällesi tunteistasi pikkuhiljaa. Jos hän ei vastaa tai reagoi, kirjoita kirje. Joskus sekin on hyvä vaihtoehto. Rohkeutta tehdä kuten sydän sanoo! Mutta toista ei saa johtaa harhaan vaan on hyvä toimia selkeästi. Toiseen koskee hetken, mutta jos pitää ikään kuin narun päässä toista, se voi olla pahinta mitä toinen joutuu kokemaan. Tiedän, koska olen itse sen kokenut.
isfslfhd kirjoitti:
Koitapa puhua kuitenkin poikaystävällesi tunteistasi pikkuhiljaa. Jos hän ei vastaa tai reagoi, kirjoita kirje. Joskus sekin on hyvä vaihtoehto. Rohkeutta tehdä kuten sydän sanoo! Mutta toista ei saa johtaa harhaan vaan on hyvä toimia selkeästi. Toiseen koskee hetken, mutta jos pitää ikään kuin narun päässä toista, se voi olla pahinta mitä toinen joutuu kokemaan. Tiedän, koska olen itse sen kokenut.
Eroasiat ja ongelmat parisuhteessa ovat aina vaikeita juttuja. Tosin nekin ovat osa parisuhdetta ja elämää valitettavasti. Vaikuttaa selvästi siltä,että eronne on väistämätön,kun sulla on vahvoja tunteita sitä kohtaan. Toisaalta ymmärrän sua,kun olette olleet niin nuoria aloittaessanne seukkaamaan. Niinku itsekin sanoit,et ole ehtinyt elää kunnolla nuoruuttasi,kaipaat vapautta. Se on totta,että kaverit ovat tärkeitä,niitä ei saa unohtaa ees parisuhteessa,vaan pitää yllä. Teidän suhteenne ei ole kyllä normaali,kyllä pitää suhteessa olla avoin ja keskustella,seksinkin pitää toimia suht säännöllisesti. Joten suosittelen sulle eroa epäsosiaalisesta miehestäsi,mutta tee se fiksusti ja reilusti,juttelemalla rehellisesti tunteistasi,mut älä tee sitä yhtäkkiä ja heitä ovesta ulos,vaan kuin aikuiset ihmiset ajan myötä rauhassa...
- Hyvää kesäää
-Elise- kirjoitti:
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän.On aika sääli jos jäät hänen kanssaan säälistä ja pelosta että hän tekee itselleen ´jotain koska sehän ei ole hyväksi hänelle. Tavallaan sinä olet myös vastuussa hänen 'turvallisuuden tunteen kanssa' koska niin kauan kun sinä olet hänen kanssaan niin hän ei edes yritä sosiaalisesti muuttua, koska ei tarvitse, sinä ruokit hänen tarpeitaan ja hän piiloskelee sinun takanasi. Hänelle tekisi hyvää olla yksin ja kohdata maailma yksin ilman sinun suojaasi. Et voi olla kenenkään hoitaja tai olla vastuussa heistä kun vanhempi. Teidän suhde ei kuulosta terveeltä koska asioista pitää pystyä puhua vaikka kuinka hankalia ne ovat.
Paniikki kohtaukset jne...tulevat kun on pelkoa ja jos sinä et anna hänen 'deal with them on his own' (sory en osaa enää suomeksi kaikkea selittää) niin hän ei myöskään muutu. Olisi hänellekkin hyväksi jos te olisitte vähän eriksi ja koska olette noin nuoria niin kyllä teiän pitäisi nähdä ja nauttia elämästä kodin ulkopuolella ennen kun se on liian myöhästä. Sinun pitää rohkeasti puhua mitä on mielessäsi ja kohdata mitä tulee vastaan. Se rohkeus tulee elämän myötä ja luonnollisesti sulla ei ole sitä ikä rohkeutta vielä mutta se tulee ja kaikki tämä on sinulle kokemusta ja kuuluu elämään. Hyvin usein suhdeessa alkaa ällöttää noin asiat toisessa mihin hänessä ensimmäiseksi ihastuit ja kuulostaa että sinulla on näin käymässä. Ihminen tarvii kavereita varsinkin naiset joitten kanssa voi puhua asioita läpi ja pitää kaveri hauskaa ja sitten miesten kanssa on eri suhde, he ovat erilaisia, he eivät puhu asioista aina samallalailla joten on tervettä pitää yllä erilaisia ystäviä joitten kanssa voi puhua ja käydä läpi ongelmia. Pitää myös pitää hauskaa kodin ulkopuolella. Sun pitää tehä päätös rohkeesti että haluatko olla tämän miehen kanssa loppuikäsi ja kestätkö olee ja pystytkö olee ilman muuta elämää vai onko mahdollista että voit olla hänen kanssaan ja myös tehdä muita asioita samalla ja vaan hyväksyä hänet niinkuin on vai tukahduttaako se suhde teidät kummatkin? Ehkä pieni ero tekisi hyvää ja kuka sitä ikinä tietää vaikka palaisittekin yhteen parin vuoden kuluessa kun olette kummatkin nähneet muutakin elämää? - onneton_itse
-Elise- kirjoitti:
Olen vakavissani miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että minimoisin äkillisen tuskan tunteen pitkittämällä tätä yhteiseloa kunnes avomieheni itse tajuaa että jotain on vialla tai rupeaa itsekin miettimään, että toimiiko tämä suhde edes. Se siis käytännössä tarkoittaisi sitä, että alan elää omaa elämääni (en siis tietenkään petä!), mutta asun kotona ja pyöritän arkea/suhdetta normaalisti, mutta passiivisesti. Pelkurin vaihtoehto, tiedän. Vai pitäisikö minun vain kylmästi ottaa avomieheni niskasta kiinni ja istua alas hänen kanssaan, ja keskustella ensin ihan pintapuoleisesti suhteestamme jne. (en tosin voi sanoa sanallakaan näistä omista tunteistani, ainakaan heti, sillä hän on tosiaan älyttömän herkkä ja pelkään mitä hän tekisi)? Vuosi sitten hänelle todettiin myös lievä paniikkihäiriö, jonka oireet ovat olleet pahimmassa tapauksessa oksentelua ja voimakasta huimausta. Kumpi olisi siis edes reilumpaa hänelle? Voi jopa olla, että tuo ensimmäinen vaihtoehto olisi hänen kohdallaan inhimillisempi ja hän saattaa jopa siitä kiittää minua joskus tulevaisuudessa. Pelkään, että hän saa paniikkikohtauksen jos viittaan sanallakaan siihen suuntaan, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja/tai omista tunteistani (tai niiden olemattomuudesta). Eli olisiko paras antaa hänen tajuta asia itse, ja ottaa se itse puheeksi? Huh, elämä on niin vaikeaa.
Näin lisäinfona, jos joku sattuu ihmettelevän: emme myöskään ole harrastaneet seksiä moneen kuukauteen, eli silläkin saralla on paljon ongelmia. Kumpikaan ei tee aloitetta, ja aivan kuin emme haluaisikaan. Ja taaskaan emme puhu, että "miksi?". Olen tosin asettanut tuon kysymyksen hänelle pari kertaa, ihan mielenkiinnosta ja koska halusin saada aikaan keskustelua olemattomasta seksielämästämme, mutta hän ei taaskaan ollut kiinnostunut puhumaan siitä sen enempää. Kyllä hänelle siis seksi maistuisi jos suoraan sitä ehdottaisin, mutta... huh. Tämän passiivisempaa suhdetta ei kuvittelisi löytyvän.Niinkuin sanoit ota miestäsi niskasta kiinni ja jutelkaa asioista.. kuitenkin kehut miestäsi niin että luulisin hänen olevan hyvä ihminen ja rakastat häntä.. "Ei ruoho ole välttämättä oikeasti aidan takana vihreämpää"
itse olen aina `valinnut` ne jotka lopulta käyttäytyvät minua kohtaan halveksuvasti ja ilkeästi.. jos miehesi ei niin tee niin mielestäni sinun kannattaisi vielä yrittää, koska e.m. miehiä maailmassa riittää........... Itse olen kokenut opiskelu elämän bailut.. mietinkin onko sinulle tullut sellainen elämän vaihe, että se harmittaa sinua, ettet itse mennyt siellä (?) voin sanoa ettet ole paljoa menettänyt, ne ovat täynnä humalanhakuista juomista ja irtosuhteita.. minun sinisilmäisestä kokemusta halusin aina löytää mukavan hienon miehen, mutta ikinä ei niin käynyt.. miksiköhän! tjaa-a
Ja älä pelkää kertoa omista tunteistasi missään tilanteessa.. tästä omasta kokemuksestani voin kertoa että itse olen kärsinyt paniikkihäiriöistä ym. ensimmäinen poikaystäväni pelkäsi erota minusta, koska pelkäsi että teen itselleni jotain, koska olin yrittänyt itsemurhaa.. mutta lopulta kun exäni kertoi tämän asian tunsin katkeruutta ja se loukkasi minua, koska lopulta en halunnut toisen "kituvan suhteessa", loukkaavan minua ja toisekseen loppujen lopuksi itsellänikin oli paha olla..
Puhuminen on tärkää, ja parisuhde on kahden kauppa!
Tällä hetkellä itse elän suhteessa jossa puolisoni ei halua puhua asioista taikka kohdata niitä koska ne sattuvat..
Kuitenkin asiat pitää ottaa puheeksi jotta ne voidaan yhdessä muokata paremmaksi.. se minusta on parisuhteen peruspilari
Mielestäni teidän pitäisi yhdessä miehesi kanssa lähteä jonnekin "hulluilemaan" ja näkemään elämää.. ihan vain muuten vaan ja arjen rikkomiseksi
- 1AnnA1
Elise, tosin hyvin kirjoitat ja mietit tilannetta. Olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa. Hetken jo luulin lukevani omaa tekstiäni... Haluaisitko meilata mun kanssa suoraan?
Anna - been_there_done_that
Minä kuulisin mielelläni mihin ratkaisuun päädyt. Itse exän kanssa lopetettiin neljä vuotta kestänyt suhde (ikää minulla 23) tänä keväänä ja ongelmana oli (muiden lisäksi) miehen keskustelukyvyttömyys. Olen jopa miettinyt, että voiko meissä naisissa olla jotain "vikaa", luonteenpiirrettä joka pistäisi miehillä sulkeutumisvaiheen päälle.. Sen jälkeen nainen jatkuvasti lisää yrittämällä yrittää saada miestä avautumaan mikä saakin miehen vain sulkeutumaan lisää. Ja oravan pyörä on valmis. (Tai näinhän se tutkitusti myös on, miehet marsista naiset venuksesta tuli luettua tuossa ongelma-aikoina, yritin miestäkin suostutella lukemaan mutta eipä häntä paljon kiinnostanut.)
Itse yritin lukuisia kertoja keskustella miehen kanssa suhteesta, mutta aina hänellä oli joku syy ettei tarvitsisi keskustella. Sitten eräänä iltana sain vihdoin keskusteltua hänen kanssaan ja ehdotin kihlauksen purkamista. Tällöin mies oli vielä sitä mieltä, että tuntuisi oikealta olla yhä kihloissa. Tästä vajaan kuukauden päästä hän oli sitä mieltä että parempi muuttaa erilleen. Itse olisin ollut vielä valmis suhteen pelastamiseen. Meillä oli ongelmamme, mutta hyvin ne mielestäni olisi vielä voinut yrittää hoitaa. Niistä olisi vain pitänyt puhua! Miehen käyttäytymisen perusteella hän ei halunnut asioita puida, vaan todeta vaan että nämä mättävät -> erotaan. Jälkeenpäin mies on sanonut, ettei tuo päätös ihan lyhyen mietinnän jälkeinen ollut vaan hän(kin) oli pohtinut asiaa pitempään. Olisi vain saanut kakistettua ulos niin olisimme voineet yrittää yhdessä suhdetta hoitaa! Eron jälkeen mies on ollut vailla huolen häivää, joten vaikuttaisi siltä, että hän oli suhteessamme vain koska ei keksinyt parempaakaan tekemistä eikä jaksanut alkaa eroamaan (auts).
Itse suosittelisin (kuten muut täällä ja kuten itsekin tiedät) keskustelemaan miehesi kanssa suhteestanne. Ei kannata paukauttaa pöytään että haluat erota, vaan kysellä onko suhteenne hänen mielestään kunnossa ja sanoa että itselläsi on ollut hieman epäilyksiä suhteesta. Kuulostaisi siltä, että miehesi on vielä samassa "tilanteessa" kuin sinä ensimmäiset kolme vuotta, eli rakastaa sinua hurjasti eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. On hankalaa, jos suhteen arkipäiväistymisen huomaa eri puolet eri aikoihin. Tällöin toinen alkaa keskittyä enemmän omaan elämäänsä ja sinne vielä ehtimätön osapuoli taas yrittää hanakammin sitoa toista kun huomaa muuttuneen käyttäytymisen.
Tietysti vaihtoehto on pistää suhde tauolle ja muuttaa erilleen, mutta harvemmin tauon jälkeen taidetaan enää yhteen palata. Lisäksi "jätetty" osapuoli joutuu elämään jatkuvassa toivossa yhteen palaamisesta.
Voimia päätöksen tekemiseen! Itse juuri muutin omaan asuntooni ja välillä on vaikeaa kun on niin hirveä ikävä miestä, mutta kyllä omasta rauhasta osaa jo nauttiakin! - Need be happy?
Hei Sinulle!
Olen 19-vuotias ja kuulosti voi hyvänen aika niin tutulta! Olisitko ystävällinen ja kuten nimi; Annakin pyysi, niin vois vaikka laitella sähköpostia? En nyt jouda tekemään piilo-osoitetta, koska omistan vain viralliset @, mutta laita sinä omasi? Itse olen ollut avoliitossa, eronnut siitä puolen vuoden jälkeen, sinkkuna noin kuukausi, yhteenpaluu, pettäminen, parisuhdetta.. En tiedä, minkä arvoista tämä nyt sitten on.
Hän myös ns. maailman ihanin, mutta maailma mua tuntuu vievän.. Ongelmana vielä se, ettei minulla paljokaan ole kavereita ja ihmissuhteiden tarve on suuri. Hän ei voi korvata näitä puuttuvia suhteita, mutta tilanne ahdistaa. Ja voi voi niin paljon olis samantyyppistä asiaa, oispa kiva meilata :)- -Elise-
Kiitos kaikille rohkaisevista vastauksista ja omien kokemuksien jakamisesta! Älyttömän hienoa tietää, etten ole ainoa joka on tällaisen ongelman kanssa taistellut.
Olen hieman ajatellut, että en kuitenkaan ihan vielä halua tehdä päätöstä suuntaan enkä toiseen, ihan vain sen takia, etten oikein vielä luota omiin tunteisiini täysin. Pelkään edelleen eläväni jossain hetken huumassa tästä juuri löydetystä "nuoruuselämästä" ja en haluaisi olla siitä sokaistuna. Ennen kuin siis otan asian edes puheeksi avomieheni kanssa, haluan olla varma tunteistani ja siitä kuinka aion itse käsitellä tilanteen. Ja miettiä tarkalleen millä tavalla aion nostaa kissan pöydälle kun hetki koittaa. Tämä tunteideni laantuminen on kuitenkin tullut aika äkisti (näin jälkeenpäin tajusin, että sehän alkoi varmaan jo vuoden alussa, mutta vasta nyt olen pikkuhiljaa tiedostanut ja myöntänyt sen itsekin). En siis haluaisi hätiköidä, vaikka periaatteessa tekisikin mieli, näin kesän kynnyksellä ja koska en jaksaisi tätä passiivista suhdetta enää.
Avomieheni on kyllä nyt lähipäivinä ehkä hieman aavistanut, että olen vähän passiivisempi kuin ennen, sillä yrittää välillä vitsailla jostain (tosin huomasin kuinka ennen mielestäni niin huumorintajuinen ja hauska avomieheni ei enää sitä ole, eikä läpänheitotkaan naurata samalla tavalla) tai kommentoida jotain arkipäiväisiä asioita. Aivan kuin olisimme vain kämppäkavereita omissa oloissamme, vaikka välillä TV:tä yhdessä katsellaankin tai tehdään jotain muuta pientä. Ne hetket eivät kuitenkaan enää tunnu siltä, että rakkaan kanssa saa puuhailla, siis minulle. Sydämeni särkyy hieman joka kerta kun hän katsoo minua rakastunein silmin, yrittää saada huomioni, kertoo kuinka kaunis olen (tms. kohteliaisuuksia) tai muuta vastaavaa. En voi sille mitään, mutta huomaan vain tulevani vähän ärtyneeksi näistä tunnustuksista. Varmaan siksi kun hän luultavasti (tajuamattaan) yrittää päästä positiiviseen valoon kaikin muin konstein paitsi puhumalla.
On aivan ihanaa keskustella näiden uusien ystävien kanssa, kun kerrankin keskustelu sujuu normaaliin tahtiin (avomiehelläni kestää tosiaan ainakin ja valehtelematta usein se 5 min ennen kuin saa yhden lauseen minulle sanottua, jos siis ylipäätään sanoo ollenkaan, varsinkin kun kyseessä jokin herkkä aihe tai "riita") ja osapuolet oikeasti katsovat toisiaan kun toinen puhuu ja samalla vastaa/rohkaisee/on mukana. Vaikka olen itsekin vielä hieman sosiaalisesti rajoittunut, osaan kuitenkin olla kohtelias kun puhun toisen ihmisen kanssa, asia joka vaikuttaa olevan tuntematon avomiehelleni. Toisten kanssa ollessamme hän jännittyy jos ihmiset kysyvät häneltä jotain, ja vastatessa ei katso heitä vaan lattiaan tai sitten useimmiten minua (ja minä yritän taas esim. katsoa henkilöä jolle hän puhuu, jotta tajuaisi itsekin tehdä niin). Aivan älytöntä siis. Hän puhuu myös aivan liian hiljaa, josta olen hänelle varovasti maininnutkin pari kertaa, mutta hän hermostuu kaikista kommenteistani jotka koskevat hänen sosiaalisuuttaan, joten en viitsi auttaa enää. Voi hyvinkin olla, että olen toiminut väärin monessakin asiassa, ja ehkä tässä juuri mainitsemassakin jutussa. Haluaisin siksikin itse tutustua uusiin ihmisiin ja oppia elämältä ja uusilta suhteilta taitoja ja tietoa, jotka minulta tässä suhteessa puuttuvat.
Noniin, meni ehkä hieman off-topiciksi, mutta tuostakin piti saada vähän avautua :)
Avomieheni on muuten näillä näkymin lähdössä ulkomaille koko heinäkuuksi, joten ajattelin, että jos tuo kuukauden kestävä ero ei tuo tunteita takaisin pintaan tai muuta tilannetta/suhdetta, rupean valmistelemaan itseäni eroon ja avomieheni kanssa vakavasti keskustelemiseen. Haluan vain ensin kerätä ajatuksiani ja tunteitani kaikessa rauhassa, ei tunnu oikealta nostaa asia esiin juuri ennen hänen lähtöään. Muutenkin se saattaisi pidättää hänet lähtemästä, ja sitä nyt ainakaan en halua. Myönnän odottavani tuota erokuukautta aivan älyttömästi (vaikka tuleekin vähän huono omatunto tästä tunteesta).
Te jotka halusitte mailailla, s-postia voi laittaa osoitteeseen boraptor@gmail.com. Olisi tosi mukava kuulla kokemuksistanne ja kuulumisistanne :) - been_there_done_that
-Elise- kirjoitti:
Kiitos kaikille rohkaisevista vastauksista ja omien kokemuksien jakamisesta! Älyttömän hienoa tietää, etten ole ainoa joka on tällaisen ongelman kanssa taistellut.
Olen hieman ajatellut, että en kuitenkaan ihan vielä halua tehdä päätöstä suuntaan enkä toiseen, ihan vain sen takia, etten oikein vielä luota omiin tunteisiini täysin. Pelkään edelleen eläväni jossain hetken huumassa tästä juuri löydetystä "nuoruuselämästä" ja en haluaisi olla siitä sokaistuna. Ennen kuin siis otan asian edes puheeksi avomieheni kanssa, haluan olla varma tunteistani ja siitä kuinka aion itse käsitellä tilanteen. Ja miettiä tarkalleen millä tavalla aion nostaa kissan pöydälle kun hetki koittaa. Tämä tunteideni laantuminen on kuitenkin tullut aika äkisti (näin jälkeenpäin tajusin, että sehän alkoi varmaan jo vuoden alussa, mutta vasta nyt olen pikkuhiljaa tiedostanut ja myöntänyt sen itsekin). En siis haluaisi hätiköidä, vaikka periaatteessa tekisikin mieli, näin kesän kynnyksellä ja koska en jaksaisi tätä passiivista suhdetta enää.
Avomieheni on kyllä nyt lähipäivinä ehkä hieman aavistanut, että olen vähän passiivisempi kuin ennen, sillä yrittää välillä vitsailla jostain (tosin huomasin kuinka ennen mielestäni niin huumorintajuinen ja hauska avomieheni ei enää sitä ole, eikä läpänheitotkaan naurata samalla tavalla) tai kommentoida jotain arkipäiväisiä asioita. Aivan kuin olisimme vain kämppäkavereita omissa oloissamme, vaikka välillä TV:tä yhdessä katsellaankin tai tehdään jotain muuta pientä. Ne hetket eivät kuitenkaan enää tunnu siltä, että rakkaan kanssa saa puuhailla, siis minulle. Sydämeni särkyy hieman joka kerta kun hän katsoo minua rakastunein silmin, yrittää saada huomioni, kertoo kuinka kaunis olen (tms. kohteliaisuuksia) tai muuta vastaavaa. En voi sille mitään, mutta huomaan vain tulevani vähän ärtyneeksi näistä tunnustuksista. Varmaan siksi kun hän luultavasti (tajuamattaan) yrittää päästä positiiviseen valoon kaikin muin konstein paitsi puhumalla.
On aivan ihanaa keskustella näiden uusien ystävien kanssa, kun kerrankin keskustelu sujuu normaaliin tahtiin (avomiehelläni kestää tosiaan ainakin ja valehtelematta usein se 5 min ennen kuin saa yhden lauseen minulle sanottua, jos siis ylipäätään sanoo ollenkaan, varsinkin kun kyseessä jokin herkkä aihe tai "riita") ja osapuolet oikeasti katsovat toisiaan kun toinen puhuu ja samalla vastaa/rohkaisee/on mukana. Vaikka olen itsekin vielä hieman sosiaalisesti rajoittunut, osaan kuitenkin olla kohtelias kun puhun toisen ihmisen kanssa, asia joka vaikuttaa olevan tuntematon avomiehelleni. Toisten kanssa ollessamme hän jännittyy jos ihmiset kysyvät häneltä jotain, ja vastatessa ei katso heitä vaan lattiaan tai sitten useimmiten minua (ja minä yritän taas esim. katsoa henkilöä jolle hän puhuu, jotta tajuaisi itsekin tehdä niin). Aivan älytöntä siis. Hän puhuu myös aivan liian hiljaa, josta olen hänelle varovasti maininnutkin pari kertaa, mutta hän hermostuu kaikista kommenteistani jotka koskevat hänen sosiaalisuuttaan, joten en viitsi auttaa enää. Voi hyvinkin olla, että olen toiminut väärin monessakin asiassa, ja ehkä tässä juuri mainitsemassakin jutussa. Haluaisin siksikin itse tutustua uusiin ihmisiin ja oppia elämältä ja uusilta suhteilta taitoja ja tietoa, jotka minulta tässä suhteessa puuttuvat.
Noniin, meni ehkä hieman off-topiciksi, mutta tuostakin piti saada vähän avautua :)
Avomieheni on muuten näillä näkymin lähdössä ulkomaille koko heinäkuuksi, joten ajattelin, että jos tuo kuukauden kestävä ero ei tuo tunteita takaisin pintaan tai muuta tilannetta/suhdetta, rupean valmistelemaan itseäni eroon ja avomieheni kanssa vakavasti keskustelemiseen. Haluan vain ensin kerätä ajatuksiani ja tunteitani kaikessa rauhassa, ei tunnu oikealta nostaa asia esiin juuri ennen hänen lähtöään. Muutenkin se saattaisi pidättää hänet lähtemästä, ja sitä nyt ainakaan en halua. Myönnän odottavani tuota erokuukautta aivan älyttömästi (vaikka tuleekin vähän huono omatunto tästä tunteesta).
Te jotka halusitte mailailla, s-postia voi laittaa osoitteeseen boraptor@gmail.com. Olisi tosi mukava kuulla kokemuksistanne ja kuulumisistanne :)Toisaalta tuo kuulostaa ihan hyvältä, mutta tuo on juuri sitä mitä itse haluaisin että parisuhdekumppani kaikin keinoin välttäisi. Eli tuo, että itse märehtii noiden fiilisten kanssa vaikka puolikin vuotta ja sitten kun on päätöksen tehnyt niin "ilmoittaa" siitä vain kumppanille, joka ei ole voinut asiaan mitenkään valmistautua. Mielestäni olisi reilua kertoa näistä epämääräisistäkin tunnelmista, että toinen voisi myös tutkiskella itseään ja herätä pohtimaan miten paljon on valmis näkemään vaivaa suhteen hoitamiseen ja parantamisen yrittämiseen. Näin asia ei tulisi shokkina toiselle osapuolelle vaan myös hän voisi valmistautua omalta osaltaan mahdolliseen eroon.
- no joo...
-Elise- kirjoitti:
Kiitos kaikille rohkaisevista vastauksista ja omien kokemuksien jakamisesta! Älyttömän hienoa tietää, etten ole ainoa joka on tällaisen ongelman kanssa taistellut.
Olen hieman ajatellut, että en kuitenkaan ihan vielä halua tehdä päätöstä suuntaan enkä toiseen, ihan vain sen takia, etten oikein vielä luota omiin tunteisiini täysin. Pelkään edelleen eläväni jossain hetken huumassa tästä juuri löydetystä "nuoruuselämästä" ja en haluaisi olla siitä sokaistuna. Ennen kuin siis otan asian edes puheeksi avomieheni kanssa, haluan olla varma tunteistani ja siitä kuinka aion itse käsitellä tilanteen. Ja miettiä tarkalleen millä tavalla aion nostaa kissan pöydälle kun hetki koittaa. Tämä tunteideni laantuminen on kuitenkin tullut aika äkisti (näin jälkeenpäin tajusin, että sehän alkoi varmaan jo vuoden alussa, mutta vasta nyt olen pikkuhiljaa tiedostanut ja myöntänyt sen itsekin). En siis haluaisi hätiköidä, vaikka periaatteessa tekisikin mieli, näin kesän kynnyksellä ja koska en jaksaisi tätä passiivista suhdetta enää.
Avomieheni on kyllä nyt lähipäivinä ehkä hieman aavistanut, että olen vähän passiivisempi kuin ennen, sillä yrittää välillä vitsailla jostain (tosin huomasin kuinka ennen mielestäni niin huumorintajuinen ja hauska avomieheni ei enää sitä ole, eikä läpänheitotkaan naurata samalla tavalla) tai kommentoida jotain arkipäiväisiä asioita. Aivan kuin olisimme vain kämppäkavereita omissa oloissamme, vaikka välillä TV:tä yhdessä katsellaankin tai tehdään jotain muuta pientä. Ne hetket eivät kuitenkaan enää tunnu siltä, että rakkaan kanssa saa puuhailla, siis minulle. Sydämeni särkyy hieman joka kerta kun hän katsoo minua rakastunein silmin, yrittää saada huomioni, kertoo kuinka kaunis olen (tms. kohteliaisuuksia) tai muuta vastaavaa. En voi sille mitään, mutta huomaan vain tulevani vähän ärtyneeksi näistä tunnustuksista. Varmaan siksi kun hän luultavasti (tajuamattaan) yrittää päästä positiiviseen valoon kaikin muin konstein paitsi puhumalla.
On aivan ihanaa keskustella näiden uusien ystävien kanssa, kun kerrankin keskustelu sujuu normaaliin tahtiin (avomiehelläni kestää tosiaan ainakin ja valehtelematta usein se 5 min ennen kuin saa yhden lauseen minulle sanottua, jos siis ylipäätään sanoo ollenkaan, varsinkin kun kyseessä jokin herkkä aihe tai "riita") ja osapuolet oikeasti katsovat toisiaan kun toinen puhuu ja samalla vastaa/rohkaisee/on mukana. Vaikka olen itsekin vielä hieman sosiaalisesti rajoittunut, osaan kuitenkin olla kohtelias kun puhun toisen ihmisen kanssa, asia joka vaikuttaa olevan tuntematon avomiehelleni. Toisten kanssa ollessamme hän jännittyy jos ihmiset kysyvät häneltä jotain, ja vastatessa ei katso heitä vaan lattiaan tai sitten useimmiten minua (ja minä yritän taas esim. katsoa henkilöä jolle hän puhuu, jotta tajuaisi itsekin tehdä niin). Aivan älytöntä siis. Hän puhuu myös aivan liian hiljaa, josta olen hänelle varovasti maininnutkin pari kertaa, mutta hän hermostuu kaikista kommenteistani jotka koskevat hänen sosiaalisuuttaan, joten en viitsi auttaa enää. Voi hyvinkin olla, että olen toiminut väärin monessakin asiassa, ja ehkä tässä juuri mainitsemassakin jutussa. Haluaisin siksikin itse tutustua uusiin ihmisiin ja oppia elämältä ja uusilta suhteilta taitoja ja tietoa, jotka minulta tässä suhteessa puuttuvat.
Noniin, meni ehkä hieman off-topiciksi, mutta tuostakin piti saada vähän avautua :)
Avomieheni on muuten näillä näkymin lähdössä ulkomaille koko heinäkuuksi, joten ajattelin, että jos tuo kuukauden kestävä ero ei tuo tunteita takaisin pintaan tai muuta tilannetta/suhdetta, rupean valmistelemaan itseäni eroon ja avomieheni kanssa vakavasti keskustelemiseen. Haluan vain ensin kerätä ajatuksiani ja tunteitani kaikessa rauhassa, ei tunnu oikealta nostaa asia esiin juuri ennen hänen lähtöään. Muutenkin se saattaisi pidättää hänet lähtemästä, ja sitä nyt ainakaan en halua. Myönnän odottavani tuota erokuukautta aivan älyttömästi (vaikka tuleekin vähän huono omatunto tästä tunteesta).
Te jotka halusitte mailailla, s-postia voi laittaa osoitteeseen boraptor@gmail.com. Olisi tosi mukava kuulla kokemuksistanne ja kuulumisistanne :)toivottavasti ukko ymmärtää pettää sua reissullansa...ja himaan olisi hyvä tulla kunnon pöhnässä ja pistää vaikka vähän keittiötä remonttiin....eiköhän se siitä sunkin kiinnostus ja arvostus miestä kohtaan taas nousisi kohinalla... :)
- juupajuu123456789
been_there_done_that kirjoitti:
Toisaalta tuo kuulostaa ihan hyvältä, mutta tuo on juuri sitä mitä itse haluaisin että parisuhdekumppani kaikin keinoin välttäisi. Eli tuo, että itse märehtii noiden fiilisten kanssa vaikka puolikin vuotta ja sitten kun on päätöksen tehnyt niin "ilmoittaa" siitä vain kumppanille, joka ei ole voinut asiaan mitenkään valmistautua. Mielestäni olisi reilua kertoa näistä epämääräisistäkin tunnelmista, että toinen voisi myös tutkiskella itseään ja herätä pohtimaan miten paljon on valmis näkemään vaivaa suhteen hoitamiseen ja parantamisen yrittämiseen. Näin asia ei tulisi shokkina toiselle osapuolelle vaan myös hän voisi valmistautua omalta osaltaan mahdolliseen eroon.
olen samaa mieltä, että ei ole reilua toista kohtaan että vaan pohtii asioita oman pään sisällä eikä keskustele niistä tuntemuksista kumppanin kanssa. ja sit vaan "ilmottaa" että ei tämä suhde nyt toimi ja heippa! tms.
jos edes kunnioittaa kumppaniaan niin asioista pitäis mielestäni jutella aikasemmin, jos vähän miettii sitä miltä siitä jätetystä vois tuntua kun ei ole voinu sanoa asiaan juuta eikä jaata, luulee että kaikki on ok ja sit toinen vaan toteaa ettei tästä tuukkaan mitään....
- Theofano
Hei!
Minulla on jotain ehkä vähän saman tapaista menossa... tai no, ehkä tuon eropohdinnan osalta enemmänkin. Avaudun nyt tähän, kun en omaa ketjua halunnut aloittaa, ainakaan vielä.
Minun tilanteeni on ehkä monin tavoin "parempi" kuin sinun, siis siinä mielessä, että mieheni on esimerkiksi hyvin puhuvaista sorttia ja olemme melkeinpä aina pystyneet keskustelemaan asioista. Viime aikoina olemme kuitenkin olleet jumissa ja minun on ollut vaikea puhua, sillä en haluaisi satuttaa miestäni enää enempää enkä aiheuttaa ahdistusta.
Olen näet miettinyt eroa. Siihen on useita syitä, joista merkittävimpinä "menojalka vipattaa" ja tietyt jatkuvasti pinnalle nousevat ongelmat suhteessamme. Kiinnostusta säätää jotain muiden kanssa ei kai yleisesti pidetä hirveän hyvänä syynä erota, mutta sen tukahduttaminen on käsittämättömän vaikeaa. Se nousi pinnalle jo kaksi vuotta sitten, jolloin myös harkitsin eroa, mutta mies ei halunnut ja päätin kuitenkin jäädä, koska suhteessa oli paljon hyvääkin. Lisäksi sovimme sellaisesta hiukan vapaammasta suhteesta (seksiin asti ei saanut mennä, muu oli ok), mikä ehkä kompensoi haluani hummailla. Toisin sanoen, tämä into on ollut esillä jo aika pitkään, vaihtelevalla vahvuudella. Asiaan vaikuttaa tietysti se, että mieheni on ensimmäinen seurustelukumppanini ja ne vähäiset seksikokemukset, joita minulla ennen häntä oli, tapahtuivat kesällä ennen kuin aloin seurustella hänen kanssaan syksyllä. Kaikki teini-iän säädöt ovat jääneet minulta täysin välistä ja jotenkin tuntuu nyt, että tekisi mieli vähän rillutella, kun on vielä nuori ja vireä... Periaatteen tasolla tiedän, etten ehkä oikeasti ole menettänyt mitään, mutta kun tunnepuoli ei suostu uskomaan sitä.
Toinen juttu ovat suhteemme ongelmat. Mieheni juo minusta liikaa ja käy liikaa ulkona, vähintään 1-2 kertaa viikossa pitkän kaavan mukaan (tulee siis viideltä kotiin, aiemmin saattoi olla tulemattakin, jos meni jatkoille - tästä lisää kohta), joskus jopa useammin. Hän kokee määrän sopivaksi, kun taas minä olen aina kärsinyt siitä ja aiheesta on tapeltu monet kerrat. Toinen juttu on se, että suhde on edennyt käytännössä miehen määräämän tahdin mukaan, mikä on kieltämättä hiukan katkeroittanut minua. Muutimme yhteen, kun miehelle lopulta sopi, vaikka olisin itse halunnut jo aiemmin ja naimisiinmenosta on ollut puhetta vain "joskus sitten" -tasolla, vaikka olen jo pidempään sitä halunnut. Olen jokseenkin kyllästynyt ja väsynyt odottamaan, milloin mies on valmis ottamaan seuraavan askeleen. Jostain asunnon ostamisesta ei kannata puhuakaan...
Viime vuoden lopulla sattui myös episodi, joka on vaikuttanut minuun aika paljon. Mies petti minua - ei mennyt loppuun asti, mutta kuitenkin yli sovittujen rajojen. Olen sinänsä päässyt asiasta yli eikä itse tapahtuma minua enää häiritse, mutta asioiden jälkipuinti kylläkin. Koen, etten saanut mieheltä tarvitsemaani tukea moneen kuukauteen vaan hän pikemminkin harasi vastaan. Hän suostui luopumaan jatkoille menemisistä, mutta muuten mitään varsinaisia rajoituksia ei saanut asettaa, koska hän "inhoaa sääntöjä". Sain myös pitkään kärttää yhdessä tekemistä, että hän pyytäisi minua menoihinsa mukaan jne.
En kuitenkaan tahdo sanoa, että mies jätti minut täysin oman onneni nojaan. Alkukeväästä hän lähti kanssani parisuhdekurssille, mikä kyllä auttoikin asiaa ja vähitellen tilanne alkoi korjaantua. Minulle on kuitenkin jäänyt jonkinlainen kammo tuosta talvesta - en enää HALUAISI välittää miehestä niin kovasti. Hänen ulkonakäymistensä sietäminen silloin oli todella vaikeaa. Se ei ollut kovin rationaalista enkä oikein tiedä, mitä varsinaisesti pelkäsin, mutta olin todella ahdistunut, masentunut ja tuskainen. Mies taas oli turhautunut sekä siihen, ettei "mistään, mitä hän tekee/sanoo, ole apua" ja toisaalta siihen, että "tarvitsen häntä liikaa" - minun pitäisi tarvita vähemmän. Nyt on sellainen olo, etten haluaisi tarvita lainkaan, koska en tahdo enää kokea niitä tunteita, joita koin esimerkiksi herätessäni yöllä viiden aikaan toteamaan, ettei mies ole vielä tullut kotiin. Haluaisin etäännyttää itseni ja olla tunteeton.- Theofano
--Jatkuu--
Toisaalta taas miehessä ja suhteessa on paljon hyvääkin ja totuus on, että välitän miehestäni todella paljon. En millään haluaisi satuttaa häntä. Tunnen valtavaa huonoa omaatuntoa jo ylläkuvatuista ajatuksistanikin. Toisaalta taas pelkään, että tämän valtavan empatia- ja uhriutumisominaisuuteni vuoksi saatan työntää omat haluni ja tarpeeni syrjään vain, jotten aiheuttaisi kipua miehelleni. En pelkää miehen selviämisen puolesta, hän selviäisi kyllä, sillä hän on itse asiassa vahvempi kuin minä. En vain tahtoisi loukata häntä mitenkään.
Niin, mainittakoon tähän loppuun vielä, että asiaan toki liittyy ihastumisiakin, minun puoleltani nimenomaan... Olen ihastumisaltis ihminen ja olen pari kertaa munannut sillä saralla. Viimeksi juuri tämän kriisin aikana, menin sanomaan miehelleni tyhmiä asioita ja satutin häntä. Semminkin en tahtoisi satuttaa enää yhtään enempää, kun olen jo näinkin paljon tuhoa tehnyt...
Olen aika hämmentynyt tilanteesta enkä tiedä, mitä tehdä. Ihmeellinen limbo.
Ja kunhan nyt avauduin. Sekä purkaakseni ajatuksiani että ilmaistakseni, ettei aloittaja tosiaan ole yksin... Suosittelisin tosin, että aloittaja edes yrittäisi keskustella miehensä kanssa. Kuten joku tässä mainitsikin, sellainen pommina taivaalta tuleva "hei, haluan erota, vaikken olekaan mitenkään tätä aiemmin ilmaissut" -heitto ihan yhtäkkiä on aika ikävä juttu puolisolle. On aika epäreilu tilanne, jos ja kun toinen on jo päässään käsitellyt eron, kun taas toinen joutuu sitten aloittamaan vasta juuri eron koittaessa.
- hellurei!
En ole kylläkään opiskelija, mutta tuntuipa niin ihmeen tutulta tuo kirjoitus. Meitä on muitakin, joilla sama ongelma...liika kiltti mies.....syö oman elämän täysin.....näivettyy todellakin....sanat eivät riitä kuvaaamaan.
- katkera & onnellinen
kyllä kuulosti tutulle.
Kun nuorena alkaa suhteeseen on vain niin otettu puolin ja toisin ettei ymmärrä katsoa toisen piirteitä lähempää ja sitten tarkemmin analysoida käyvätkö ne yhteen. Itse ihan saman kokenut ja eronnut. No ei tietenkään ihan samaa...mutta: mä en jotenkin myöskään luottanut miehen tunteisiin koska hän ei pystynyt oikein ottaa mua huomioon, mä olin se "räväkämpi" mut se oli helppo suoja piileskellä koko elämää ja arkiaskareitakin..Vain kova kovaa vasten sain miehen aina toimimaan oli asia sitten siivoupäivä tai jotain pitntä kivaa illalla..Onhan sitä sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja kaikenlaista mut mulla enempi vaikutti jo laimentunut/kokonaan hävinnyt seksielämä, selvittämättömät asiat ja henkinen latistaminen. joo-o mies ei koskaan innostunut mistään, kulki kaiken alavireisyyden ja sosiaalisen estymisen lisäksi vielä todella alhaisella taajuudella kun taas itse innostun ja keksin ja koetan pyrkiä parempaan...oli se itellekin masentavaa kun toinen aina lyttäsi ideat eikä kannustanut kovinkaan saati tulevaisuutemme ei oikein näyttänyt kovin mitenkään hehkeältä eikä mies sitä tahtonut suunnitellakaan..
Sinne en enää takaisin tahdo koska nyt elämä on avautunut aivan eri tavalla. Voi vaan pohtia että kuka se lopulta dominoikaan suhdetta: minä vai eks. Kummallakin on oltava oma tilansa mutta toinen on otettava arjessa huomioon tai kullä siinä virkeinkin kukka ennenpitkää nuutuu..ilman rakkautta!!!!- ex-puoliso
Olen siis aloittajan (-Elise-) ex-avopuoliso, alussa hieman taustaa miten tänne päädyin. Ennen matkaa jo tuli ilmi minullekin ettei kaikki ole hyvin. Keskustelimme asiasta ja tuli siis ilmi että hänen tunteensa minua kohtaan olivat todella matalla tasolla, mikä tietysti järkytti minut sillä uskoin hänen rakastavan minua kuitenkin erittäin paljon vaikka omat tunteeni olivatkin vahvemmat. Lohtua etsiessäni täältä foorumeilta löysin sattumalta tämän avopuolisoni kirjoituksen, joka tietysti musersi minut täysin. Lähdin kuitenkin matkalle, koska tiesin että jättämällä sitä väliin en ainakaan paranna tilannetta. Tämä matka teki oikeastaan hyvää minulle, sillä sain vähän etäisyyttä tapahtuneeseen. Ennen matkaa kerroin avoimesti tunteistani häntä kohtaan ja keskustelin meistä mitä nyt tunnemyrskyn keskellä kykenin. Takaisin tullessa entinen avopuolisoni (-Elise-) sitten lopullisesti sanoi suhteemme irti. Tunteiden alamäki alkoi oikeastaan tästä, sillä reissun aikana työnsin ajatukset syrjään ja pidin yhä toivoa yllä...
Viime vuosi on ollut minulle suht. myrskyisä, sillä perheenjäsen kävi läpi todella vakavan sairauden ja se vaikutti minun elämääni täysin. Olisi ehkä pitänyt huomata että kaikki ei ole täysin ennallaan, sillä tässä vaiheessa en tuntenut sellaista lämpöä jota ehkä rakastavalta avopuolisolta voisi odottaa. Eron jälkeen tuntui kuin sydän olisi revitty irti. Musertavinta tämän tuomion kuulemisessa oli se, kun huomasin mm. tämän kirjoituksen avulla että avopuoliso on tosiaan miettinyt näitä asioita kauan, ja lyö vain viimeisen naulan arkkuun kertoessaan siitä minulle. En siis voinut enää vaikuttaa asioihin millään tavalla, vaan huomasin että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen, ja alkoi torjua minua yhä aggressiivisemmin niin verbaalisesti kuin fyysisestikin.
Itse päätös oli varmasti tässä tilanteessa oikea. Olisiko se ollut eri jos päätös olisi muodostettu yhdessä, en tiedä, mutta paluuta menneisyyteen ei valitettavasti ole. En varmasti ollut täydellinen puoliso, ja olen liikaa turvautunut puolisooni. Rakastin häntä kuitenkin niin paljon, että en tosiaan tiedä miten ja milloin tästä pääsen yli. Se tunne kun elämäni tärkein henkilö, jonka vuoksi olisin valmis tekemään mitä vain, sanoo ettei hän rakasta enää minua, on täysin musertava.
Tämä on ollut aika rankkaa luettavaa, koska täällä on sinänsä aika inhorealistinen kuva itsestäni, ja varsinkin niistä ominaisuuksista minussa joita itse inhoan yli kaiken. Vaikka nämä ominaisuudet yksinään eivät minua kokonaan hyvin kuvaa, sillä haluan uskoa että minussa on vielä niitäkin asioita joihin -Elise- alunperin ihastui, niin myönnän täysin että nämä ne asiat jotka hän kuvaili pitää paikkansa. En kuitenkaan kadu sitä, että tänne päädyin, sillä uskon tämän auttavan minua kasvamaan ihmisenä.
Tästä eteenpäin uskon että "minullakin" menee se 6kk käsitellä näitä asioita ennen kuin pystyn nauttimaan elämästä kuten ennen. Rakkaus on muuttunut turtuneisuudeksi, enkä enää tunne iloa tai innostusta asioista jotka ennen saivat perhosia vatsaani. Jos jollain on ideoita miten tämä tyhjä olo täytetään, niin otan ilolla vastaan. Kavereita olen ruvennut tapaamaan enemmän, mutta sekään ei mitenkään riitä täyttämään tätä tyhjyyden tunnetta, vaikka he ovatkin olleet korvaamaton tuki varsinkin eron jälkeen. Pohjimmiltaan eniten sattuu se yksinäisyyden tunne, kun ei ole sitä läheistä sidettä enää kenenkään kanssa.
Kommentoikaa tai laittakaa s-postia: tyhjyys2010@gmail.com - hae tukea
ex-puoliso kirjoitti:
Olen siis aloittajan (-Elise-) ex-avopuoliso, alussa hieman taustaa miten tänne päädyin. Ennen matkaa jo tuli ilmi minullekin ettei kaikki ole hyvin. Keskustelimme asiasta ja tuli siis ilmi että hänen tunteensa minua kohtaan olivat todella matalla tasolla, mikä tietysti järkytti minut sillä uskoin hänen rakastavan minua kuitenkin erittäin paljon vaikka omat tunteeni olivatkin vahvemmat. Lohtua etsiessäni täältä foorumeilta löysin sattumalta tämän avopuolisoni kirjoituksen, joka tietysti musersi minut täysin. Lähdin kuitenkin matkalle, koska tiesin että jättämällä sitä väliin en ainakaan paranna tilannetta. Tämä matka teki oikeastaan hyvää minulle, sillä sain vähän etäisyyttä tapahtuneeseen. Ennen matkaa kerroin avoimesti tunteistani häntä kohtaan ja keskustelin meistä mitä nyt tunnemyrskyn keskellä kykenin. Takaisin tullessa entinen avopuolisoni (-Elise-) sitten lopullisesti sanoi suhteemme irti. Tunteiden alamäki alkoi oikeastaan tästä, sillä reissun aikana työnsin ajatukset syrjään ja pidin yhä toivoa yllä...
Viime vuosi on ollut minulle suht. myrskyisä, sillä perheenjäsen kävi läpi todella vakavan sairauden ja se vaikutti minun elämääni täysin. Olisi ehkä pitänyt huomata että kaikki ei ole täysin ennallaan, sillä tässä vaiheessa en tuntenut sellaista lämpöä jota ehkä rakastavalta avopuolisolta voisi odottaa. Eron jälkeen tuntui kuin sydän olisi revitty irti. Musertavinta tämän tuomion kuulemisessa oli se, kun huomasin mm. tämän kirjoituksen avulla että avopuoliso on tosiaan miettinyt näitä asioita kauan, ja lyö vain viimeisen naulan arkkuun kertoessaan siitä minulle. En siis voinut enää vaikuttaa asioihin millään tavalla, vaan huomasin että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen, ja alkoi torjua minua yhä aggressiivisemmin niin verbaalisesti kuin fyysisestikin.
Itse päätös oli varmasti tässä tilanteessa oikea. Olisiko se ollut eri jos päätös olisi muodostettu yhdessä, en tiedä, mutta paluuta menneisyyteen ei valitettavasti ole. En varmasti ollut täydellinen puoliso, ja olen liikaa turvautunut puolisooni. Rakastin häntä kuitenkin niin paljon, että en tosiaan tiedä miten ja milloin tästä pääsen yli. Se tunne kun elämäni tärkein henkilö, jonka vuoksi olisin valmis tekemään mitä vain, sanoo ettei hän rakasta enää minua, on täysin musertava.
Tämä on ollut aika rankkaa luettavaa, koska täällä on sinänsä aika inhorealistinen kuva itsestäni, ja varsinkin niistä ominaisuuksista minussa joita itse inhoan yli kaiken. Vaikka nämä ominaisuudet yksinään eivät minua kokonaan hyvin kuvaa, sillä haluan uskoa että minussa on vielä niitäkin asioita joihin -Elise- alunperin ihastui, niin myönnän täysin että nämä ne asiat jotka hän kuvaili pitää paikkansa. En kuitenkaan kadu sitä, että tänne päädyin, sillä uskon tämän auttavan minua kasvamaan ihmisenä.
Tästä eteenpäin uskon että "minullakin" menee se 6kk käsitellä näitä asioita ennen kuin pystyn nauttimaan elämästä kuten ennen. Rakkaus on muuttunut turtuneisuudeksi, enkä enää tunne iloa tai innostusta asioista jotka ennen saivat perhosia vatsaani. Jos jollain on ideoita miten tämä tyhjä olo täytetään, niin otan ilolla vastaan. Kavereita olen ruvennut tapaamaan enemmän, mutta sekään ei mitenkään riitä täyttämään tätä tyhjyyden tunnetta, vaikka he ovatkin olleet korvaamaton tuki varsinkin eron jälkeen. Pohjimmiltaan eniten sattuu se yksinäisyyden tunne, kun ei ole sitä läheistä sidettä enää kenenkään kanssa.
Kommentoikaa tai laittakaa s-postia: tyhjyys2010@gmail.comLue kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Löydät varmasti monta kohtaa, johon voit samaistua. Parisuhteen täydentävyys ja sopeutuva käyttäytyminen ovat varmasti olennaisia asioita suhteessanne. Itsetuntosi on varmasti saanut melkoisen kolauksen, joten pyri eheyttämään sitä. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, voit myös osallistua sellaiseen, voin suositella omasta kokemuksesta.
- nuorimiekkonen
hae tukea kirjoitti:
Lue kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Löydät varmasti monta kohtaa, johon voit samaistua. Parisuhteen täydentävyys ja sopeutuva käyttäytyminen ovat varmasti olennaisia asioita suhteessanne. Itsetuntosi on varmasti saanut melkoisen kolauksen, joten pyri eheyttämään sitä. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, voit myös osallistua sellaiseen, voin suositella omasta kokemuksesta.
On todellakin helpottava lukea näitä kohtalotovereita sillä asiasta on hankala puhua kenenkään tuttavan kanssa. Mutta huomasin että monet kirjoittajista olivat naisia joka hieman yllätti minut. Itse olen siis 23 vuotias mies ja olen seurustellut viisi vuotta, asunut yhdessä vuoden. Suhteemme on päällisin puolin kunnossa puuhastelemme aina jotain pientä, seksielämä on hieman hiipunut mutta 1-2 kertaa viikossa kuitenkin harrastamme seksiä. Tyttöystäväni on oikeastaan hyvinkin ihana kumppani mutta jotenkin minua on alkanut suhteemme tympiä.
Kun aloimme tapailla toisiamme hän teki aloitteen minua kohtaan ja jotenkin vain aloimme seurustella, en siis kokenut mitään "rakkautta ensi silmäyksellä" ja se minua hieman harmittaa koska haluiaisin kokeilla miltä rakastuminen tuntuu. Kyllä minä siis rakastan puolisoani todella paljon, mutta se rakkaus kasvoi ajan myötä.
Olen hyvin sosiaalinen ja menevä ihminen, joka on tuottanut ongelmia suhteen alusta asti, puolisoni on hieman hiljaisempi ja hyvin hyvin mustasukkainen. Aina jos olemme jossain yhdessä tunnen oloni hieman vaivaantuneeksi koska hän vain istuu siinä vieressä hiljaa eikä oikein ota osaa keskusteluihin ellei hänelle jutella suoraan. Sitten juhlien jälkeen saan taas kuulla miten minä siellä vain viihdytin muita enkä ottanut häntä huomioon ollenkaan, tottakai minä juttelen muittenkin kanssa olisihan hieman outoa jos aina menisimme juhliin ja oltaisiin molemmat hiljaa jossain nurkassa. Enkä minä häntä jätä huomiotta, mutta olen huomannut että minua rupeaa aina suututtamaan juhlissa hänen hiljainen olemuksensa.
Myös mustasukkaisuus on ollut suuressa osassa suhteessamme, sillä itse en ole oikeastaan ollenkaan mustasukkainen sillä rakastan ja luotan häneen, aina joskus vähän esitän mustasukkaista koska hän tavallaan pitää siitä. olenkin siis joskus miettinyt että onko normaalia etten ole lainkaan mustasukkainen jos hän juttelee jonkun miehen kanssa? Hän puolestaan on hyvinkin mustasukkainen ja saattaa jopa suuttua kun vaihdan pari sanaa kaupan kassaneidin kanssa ja tämä saa minut aina suuttumaan koska se on ruvennut rajoittamaan olemustani ja laskenut sosiaalista kanssakäymistäni.
Olemme siis asuneet yhdessä vuoden ja mitään suurempia ongelmia ei ole ollut olemmet riidelleet isommin vain kahdesti. Minusta tuntuu että hän on vieläkin "ihastunut" minuun, koska hän aina sanoo kuinka onnellinen on kun saa olla kanssani ja hän ikävöi minua kun olen vaikka ollut väsynyt ja tehnyt paljon töitä jolloin en ole niin paljoa halailemassa häntä ym. Hän sanoo joskus katsovansa minua kun nukun ja ajattelevan ettei voisi saada parempaa miestä, tätä hän vielä toitottaa muillekkin joten olisi hieman nolo jos eroaisimme koska kaikki tietäisivät hänen olleen pilvilinnoissa ja minä taasen olisin täysi m*lkku. olen joskus aikasaimminkin ajatellut eroamme mutta jotenkin sitä olen vain siirtänyt elämäntilanteiden mukaan eteenpäin, en siis ole kokoaikaa ajatellut että haluan erota, koska olen ollut onnellinen hänen kanssaan. Mutta olen aina ajatellut että katsotaan nyt vielä miten se menee kun olen esim. armeijassa. Ja armeija paranti suhdettammme luultavasti erossa oltu aika vaikutti siihen.
Mutta nyttemmin minua on alkanut ärsyttää yhteiselommme ja mietin etten halua olla hänen kanssaan loppuelämääni, mutta toisaalta hän olisi omalla tavallaan ihana kumppani ja olemmekin suunnitelleet yhteisiä lapsia ja taloa. Uskallanko ottaa asian puheeksi vai kadunko sitä liikaa jos eroamme? Koska periaatteessa suhteessamme ei ole vikaa, vaan vika on minussa kun haluiaisin elää yksin ja kokeilla miltä elämä maistuu sinkkuna? Rakkaushan hiipuu jossain vaiheessa joka suhteessa se saattaa seilata hyvinkin voimakkaasti, mutta jos tuntuu etten enää rakasta häntä sillä tavoin niin onko järkeä jatkaa, vai pitäisikö odottaa jos vaikka rakkaus leimahtaisi joskus takaisin.
Tulipas avauduttua ja ehkä jopa hieman helpotti :D mutta nimimerkki ex-puoliso.lle haluan sanoa että varmasti tuntuu pahalta ja vielä täältä lukea näitä juttuja itsestään. Mutta hyvä että oot ruvennu käymään ulkona enemmän ja muutenkin et vain murehdi kotona :) mutta odota vaan päivää kun tapaat jonkun ja tunnet sen ihastumisen uudelleen, sillon tiiät että elämältä voit saada vielä mitä vaan :D
Tsemppiä kaikille tällästen asioiden kanssa tekemisissä oleville ihmisille!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En voi jutella kanssasi
tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih577320Trump ja Vance murskasivat ja nolasivat Zelenskyn tiedotusvälineiden edessä Valkoisessa talossa.
Jopa oli uskomaton tilaisuus Valkoisessa talossa. Zelensky jäi täydelliseksi lehdellä soittelijaksi suhteessa Trumpiin j7393594Zelenskyi ei suostunut nöyrtymään Trumpin ja Vancen edessä, siksi meni pieleen
Trumppia täytyy imarrella, silloin homma toimii aina. Tähän Zelenskyi ei suostunut.3711978Mikä on kaivattusi ärsyttävin piirre?
Mun kaivattu on erittäin vastahakoinen puhumaan itsestä. Kääntää puheenaiheen aina muuhun kun hänestä tulee puhetta.1651816- 861459
Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa
Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens841401- 911290
Anteeksi Pekka -vedätys
Apuna Ry:n somessa levinnyt Anteeksi Pakka -kampanja saa aina vaan kummallisempia piirteitä. ”Mä pyydän anteeksi. Mä631257Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä TOTUUDEN kanssa.
Tajuatteko, että jotkut ihmiset pitävät siitä, kun toiset kaatuvat? He nauttivat siitä, kun toiset mokaavat tai käyttävä2621251- 811164