Eroon kielteisestä ajatuskierteestä?

Tuo uskonto se vasta ahdistaakin ajattelevaa ihmistä. Olisi saanut jäädä Egyptin aikoihin koko sekoilu.

fghkjhgfc kirjoitti:

Tuo uskonto se vasta ahdistaakin ajattelevaa ihmistä. Olisi saanut jäädä Egyptin aikoihin koko sekoilu.

...vastauksista, erityisesti Kempiläinen. Kyse siis ei ole tietystä kielteisestä ajatuskierteestä, vaan haluaisin kokonaan eroon moisesta asioiden vatvomisesta. Minulla ei ole auttanut sellaiset, että alan vain ajatella mukavia, yritän nauttia tästä hetkestä tai alan puuhastella jotain kivaa. Tottakai se voi hetken auttaakin, mutta huomaan taas jonkin ajan kuluttua olevani vielä syvemmällä ajatusten suossa. En siis halua sysätä ajatuksiani muualle tai keksiä mitään sijaistoimintoja vaan oppia ajattelemaan eri tavalla. Meditaatio kuulostaa kiinnostavalta, mutta en ole sitä toistaiseksi oppinut.

Havahtumisen olen noista vinkatuista kirjoista lukenutkin. Se oli hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta, mutta jotenkin se ei vain ollut oikea kirja havahduttamaan minua. Jatkan noista muista, ehkä se vielä tärppääkin ja löydän minulle oikean tavan. Tietenkään mikään kirja ei keskity vain tähän. Jos nyt vaikka ajattelee mielenhallintaa yleensä, se on jo muutakin kuin tietynlaisen ajattelun opettelemista. Mutta edellä kuvattu on se asia, johon itse haluaisin apua ja koska lukemissani kirjoissa ei ole minusta tarpeeksi syvennytty tähän asiaan, ne ovat jääneet vaikuttamatta minuun.

Onko jollakin muulla jotain muita vinkkejä? Kaipaisin erityisesti konkreettisia vinkkejä, mitä tulee tehdä saadakseen rauhallisen/positiivisen mielen. En erityisesti kaipaa mitään vaikeaa filosofista pohdintaa, vaikka sellaisen kautta pääseekin kait parhaimmillaan kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen itsestä.

ihan_jumissa kirjoitti:

...vastauksista, erityisesti Kempiläinen. Kyse siis ei ole tietystä kielteisestä ajatuskierteestä, vaan haluaisin kokonaan eroon moisesta asioiden vatvomisesta. Minulla ei ole auttanut sellaiset, että alan vain ajatella mukavia, yritän nauttia tästä hetkestä tai alan puuhastella jotain kivaa. Tottakai se voi hetken auttaakin, mutta huomaan taas jonkin ajan kuluttua olevani vielä syvemmällä ajatusten suossa. En siis halua sysätä ajatuksiani muualle tai keksiä mitään sijaistoimintoja vaan oppia ajattelemaan eri tavalla. Meditaatio kuulostaa kiinnostavalta, mutta en ole sitä toistaiseksi oppinut.

Havahtumisen olen noista vinkatuista kirjoista lukenutkin. Se oli hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta, mutta jotenkin se ei vain ollut oikea kirja havahduttamaan minua. Jatkan noista muista, ehkä se vielä tärppääkin ja löydän minulle oikean tavan. Tietenkään mikään kirja ei keskity vain tähän. Jos nyt vaikka ajattelee mielenhallintaa yleensä, se on jo muutakin kuin tietynlaisen ajattelun opettelemista. Mutta edellä kuvattu on se asia, johon itse haluaisin apua ja koska lukemissani kirjoissa ei ole minusta tarpeeksi syvennytty tähän asiaan, ne ovat jääneet vaikuttamatta minuun.

Onko jollakin muulla jotain muita vinkkejä? Kaipaisin erityisesti konkreettisia vinkkejä, mitä tulee tehdä saadakseen rauhallisen/positiivisen mielen. En erityisesti kaipaa mitään vaikeaa filosofista pohdintaa, vaikka sellaisen kautta pääseekin kait parhaimmillaan kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen itsestä.

Lue lisää

No huonoja neuvoja löytyy tällässeeltä ahdistuneelta riippuvuuksilla niitä parantelevalta tyypiltä vaik kuinka paljon :p
-syö kokoajan jotain, tai
-polta pilvee,ym.., tai
-ryyppää,...
mut sitten noita terveellisempiä,johon mun masentunu mieli ei kykene
-lenkkeile/urheile hulluna,säännööllisesti
-nai,
-sauno,käy hierojalla,..
-pidä hauskaa ystävien/perhee/tuttujenkkaa,naura...
Kyllähän kaikki nää tietää mut noudattaminen ei vaan oo niin helppoa.

Kuulostaapa hurjalta tuo lääkitys. Mutta voisihan siitä olla apua minullekin. Taidanpa ainakin käydä jonkun ulkopuolisen kanssa tästä juttelemassa. On kyllä jo jonkin aikaa tuntunut, etten taida omin avuin tästä vellovasta ajatusten suosta nousta. Perhe on saanut jo kuulla ongelmistani ihan tarpeeksi. Minä olen myös pienten lasten äiti ja siksi juuri tuntuu erityisen kurjalta tämä alavireisyys. Voisimme saada elämästä niin paljon enemmän irti, kun pääsisi näistä pakkoajatuksista, vai mitä sitten ovatkin. Vaikea vain kenellekään ulkopuoliselle määrittää, että missä määrin tämä on normaalia äitiyden tuomaa huolta ja syyllisyyttä ja missä määrin taas epätavallisen voimakasta pakko-oireilua. No, kaipa sen itse tietää, koska ajatuskierteestä tulee liian vaikea käsitellä.

Oli hyvä kirja ja auttoi jo jossain määrin. Ostin oikein omaksi, niin voin palata siihen uudestaan. Nyt luen Havahtumista toistamiseen. Olen jo jyvällä "tietoisuudesta", mutta jotenkin haluaisin vain vielä löytää sen oivalluksen, miten elää koko ajan tässä hetkessä. Ei vain silloin, kun keskittyy asiaan. Läsnäolo olemassaolevassa hetkessä on se keino, miten tästä kaikesta selviää. Murheita tulee koko ajan ja jos on tällainen murehtija kuin minä löytää taatusti aina uuden aiheen pakkoajatuksiin.

ihan_jumissa kirjoitti:

Oli hyvä kirja ja auttoi jo jossain määrin. Ostin oikein omaksi, niin voin palata siihen uudestaan. Nyt luen Havahtumista toistamiseen. Olen jo jyvällä "tietoisuudesta", mutta jotenkin haluaisin vain vielä löytää sen oivalluksen, miten elää koko ajan tässä hetkessä. Ei vain silloin, kun keskittyy asiaan. Läsnäolo olemassaolevassa hetkessä on se keino, miten tästä kaikesta selviää. Murheita tulee koko ajan ja jos on tällainen murehtija kuin minä löytää taatusti aina uuden aiheen pakkoajatuksiin.

Lue lisää

Et löydä oivallusta kirjoista, mene sairaalaan tapaamaan vakavasti sairaita potilaita, kuolevia ja vammaisia, niin ymmärrät miksi on niin tärkeää elää joka hetki ilman murehtimatta, olla kiitollinen joka päivästä, jonka saa herätä omilla jaloillaan, nähdä ja tuntea luonnon, saada olla arjessa mukana, havainnoida ympärillä olevaa elämää. Elä yksi päivä ajatellen, että olisit tuo henkilö joka makaa tuossa sängyssä tuskaisena, sairaana, masentuneena vailla toivoa, ota se kaikki taakka omille harteillesi, koe ja tunne mitä se voisi olla, elä hetki hänen elämäänsä...(tai vietä yksi päivä lääkärinä pitkäaikaisosastolla).

Voin taata, että mikään kirja, mikään tieto ei saa sinua havahtumaan samalla tavalla kuin elämän rajallisuuden kohtaaminen konkreettisesti, joko omassa elämässä tai lähimmäisen elämässä. Kuolema on avain oivallukseen, se on peruuttamaton ja säälimätön. Sairaudet voivat olla pysyviä ja viedä elämästä kaiken ilon ja kyvyn elää normaalia elämää.

On tärkeä tuntea kiitollisuutta olemassa olevasta hetkestä, niistä elämän pienistä anneista, joita se meille tiputtelee joskus enemmän joskus vähemmän, mutta aina pitäisi kiittää, siitäkin, että eivät ole hyvin, mutta pahemminkin ne voisivat olla. Kiitollisuus elämää kohtaan on se oivallus, kiitollisuus siitä, että saat olla nyt ja tässä, elää ja hengittää. Tee jotain arvokasta toisen ihmisen puolesta, unohda itsesi hetkeksi, keskity toiseen ihmiseen ja hänen elämäänsä.

Usein me ihmiset tajuamme vasta liian myöhään, että olemme tuhlanneet monta hyvää vuotta pelkkään murehtimiseen sen sijaan, että olismme eläneet ne päivät täysillä ja kiitollisina. Minua on opettanut elämä itse, kuoleman ja kärsimyksen kohtaaminen, se muutti minut murehtijasta elämän rajallisuuden ymmärtäjäksi ja ihmiseksi, joka kiitollisena ottaa vastaan jokaisen päivän, vaikka se olisi huonokin, sillä se huono päiväkin on parempi kuin ei päivä, jota en näkisi ollenkaan.

Elämä on arvaamaton, mikään siinä ei ole itsestään selvää muuta kuin, alku ja loppu...elämme ja kuolemme. Murehtiminen on epäkiitollisuutta elämää kohtaan, se ei kunnioita elämää ja sen anteja, vaan väheksyy sitä ja pitää sitä halpana. Kiitolliselle mielelle elämä avaa salaisuutensa, se näyttää parhaat puolensa ja vastaa kiitollisen mielen pyyntöön antamalla mielelle syvän rauhan ja tyynen mielen.

Toivon, että tulet ymmärtämään mitä elämä sinulta tahtoo, se ei vaadi mitään, mutta se ei myöskään anna, jos et ole nöyrä ja kiitollinen sen edessä. Elämä on sinun lahjasi, jota sinun tulee kunnioittaa ja kiitollisena elää, älä väheksy sitä

lottamari_1 kirjoitti:

Et löydä oivallusta kirjoista, mene sairaalaan tapaamaan vakavasti sairaita potilaita, kuolevia ja vammaisia, niin ymmärrät miksi on niin tärkeää elää joka hetki ilman murehtimatta, olla kiitollinen joka päivästä, jonka saa herätä omilla jaloillaan, nähdä ja tuntea luonnon, saada olla arjessa mukana, havainnoida ympärillä olevaa elämää. Elä yksi päivä ajatellen, että olisit tuo henkilö joka makaa tuossa sängyssä tuskaisena, sairaana, masentuneena vailla toivoa, ota se kaikki taakka omille harteillesi, koe ja tunne mitä se voisi olla, elä hetki hänen elämäänsä...(tai vietä yksi päivä lääkärinä pitkäaikaisosastolla).

Voin taata, että mikään kirja, mikään tieto ei saa sinua havahtumaan samalla tavalla kuin elämän rajallisuuden kohtaaminen konkreettisesti, joko omassa elämässä tai lähimmäisen elämässä. Kuolema on avain oivallukseen, se on peruuttamaton ja säälimätön. Sairaudet voivat olla pysyviä ja viedä elämästä kaiken ilon ja kyvyn elää normaalia elämää.

On tärkeä tuntea kiitollisuutta olemassa olevasta hetkestä, niistä elämän pienistä anneista, joita se meille tiputtelee joskus enemmän joskus vähemmän, mutta aina pitäisi kiittää, siitäkin, että eivät ole hyvin, mutta pahemminkin ne voisivat olla. Kiitollisuus elämää kohtaan on se oivallus, kiitollisuus siitä, että saat olla nyt ja tässä, elää ja hengittää. Tee jotain arvokasta toisen ihmisen puolesta, unohda itsesi hetkeksi, keskity toiseen ihmiseen ja hänen elämäänsä.

Usein me ihmiset tajuamme vasta liian myöhään, että olemme tuhlanneet monta hyvää vuotta pelkkään murehtimiseen sen sijaan, että olismme eläneet ne päivät täysillä ja kiitollisina. Minua on opettanut elämä itse, kuoleman ja kärsimyksen kohtaaminen, se muutti minut murehtijasta elämän rajallisuuden ymmärtäjäksi ja ihmiseksi, joka kiitollisena ottaa vastaan jokaisen päivän, vaikka se olisi huonokin, sillä se huono päiväkin on parempi kuin ei päivä, jota en näkisi ollenkaan.

Elämä on arvaamaton, mikään siinä ei ole itsestään selvää muuta kuin, alku ja loppu...elämme ja kuolemme. Murehtiminen on epäkiitollisuutta elämää kohtaan, se ei kunnioita elämää ja sen anteja, vaan väheksyy sitä ja pitää sitä halpana. Kiitolliselle mielelle elämä avaa salaisuutensa, se näyttää parhaat puolensa ja vastaa kiitollisen mielen pyyntöön antamalla mielelle syvän rauhan ja tyynen mielen.

Toivon, että tulet ymmärtämään mitä elämä sinulta tahtoo, se ei vaadi mitään, mutta se ei myöskään anna, jos et ole nöyrä ja kiitollinen sen edessä. Elämä on sinun lahjasi, jota sinun tulee kunnioittaa ja kiitollisena elää, älä väheksy sitä

Lue lisää

loistava kirjoitus. Minä olen kokenut niin paljon murheita ja suruja ja suuria ongelmia, mutta kiitollisuuden ja positiivisen alitajunnan kautta elän ja olen onnellinen joka hetkestä.

Lette, en ole lukenut kirjaa, mutta kiitos vinkistä. Minulla on jo paljon kirjoja itseyteni löytämiseen, täytyypä lisätä tuo hankittavien listalle.
Ja kiitos lottamari_1 ajatuksistasi. Minun kohdallani tuo ei vain toimi niin kuin sanoit. Sukuni perintönä on masennusta, se on tuttua minullekin. Samoin kaksi lähisukulaistani ovat vakavasti sairaita ja toinen heistä on todella vanha, joten kuoleman ajatus on lähellä aina, kun hänen luonaan vierailen. Se ei kuitenkaan saa minua kiitolliseksi omasta elämästäni. Päinvastoin, olen surullinen läheisteni puolesta ja sitten, kun lähden pois, ahdistaa vielä enemmän. Pian tuo on minun tai puolisoni tai lasteni tai äitini kohdalla. Mikä sairaus meitä kohtaa? Miten paljon yhdelle annetaan kannettavaksi? Miksi niin käy? Miksi toinen löytää onnen vaikeuksien keskellä pienestä kukkasesta ja joku toinen ei yltäkylläisyydessään ja hyvissä ihmissuhteissaan koskaan?

Minä tiedän, että oma tieni oivallukseen on pohtimisessa, lukemisessa ja sen kautta oivaltamisessa. Jotenkin en edes halua olla kiitollinen siitä, että minulla on tämä terveys, jota jollakin toisella ei ole. Se on minulle ihan väärä ajattelutapa. Tietenkin on hyvä, että joku kokee sitä kautta oivalluksen. Tiedän, että murehtiminen on epäkiitollisuutta elämää kohtaan, mitäpä muuta se olisi. Ja sehän minua pelottaakin, että oivaltaisin kuolinvuoteellani elämän menneen ohitse turhia murehtien. Siksi haluan oivaltaa. Olen jo lukenut uudestaan Havahtumisen ja olen saanut siitä taas enemmän irti. "Palatkaa kotiin omaan itseenne. Tehkää havaintoja itsestänne. Hetken kuluttua teidän ei tarvitse enää ponnistella, sillä kun harhaluulot alkavat murentua, koette jotakin sanoin kuvaamatonta. Sitä kutsutaan onnellisuudeksi. Kaikki muuttuu ja tietoisena olemisesta tulee teille välttämätön tapa."

ihan_jumissa kirjoitti:

Lette, en ole lukenut kirjaa, mutta kiitos vinkistä. Minulla on jo paljon kirjoja itseyteni löytämiseen, täytyypä lisätä tuo hankittavien listalle.
Ja kiitos lottamari_1 ajatuksistasi. Minun kohdallani tuo ei vain toimi niin kuin sanoit. Sukuni perintönä on masennusta, se on tuttua minullekin. Samoin kaksi lähisukulaistani ovat vakavasti sairaita ja toinen heistä on todella vanha, joten kuoleman ajatus on lähellä aina, kun hänen luonaan vierailen. Se ei kuitenkaan saa minua kiitolliseksi omasta elämästäni. Päinvastoin, olen surullinen läheisteni puolesta ja sitten, kun lähden pois, ahdistaa vielä enemmän. Pian tuo on minun tai puolisoni tai lasteni tai äitini kohdalla. Mikä sairaus meitä kohtaa? Miten paljon yhdelle annetaan kannettavaksi? Miksi niin käy? Miksi toinen löytää onnen vaikeuksien keskellä pienestä kukkasesta ja joku toinen ei yltäkylläisyydessään ja hyvissä ihmissuhteissaan koskaan?

Minä tiedän, että oma tieni oivallukseen on pohtimisessa, lukemisessa ja sen kautta oivaltamisessa. Jotenkin en edes halua olla kiitollinen siitä, että minulla on tämä terveys, jota jollakin toisella ei ole. Se on minulle ihan väärä ajattelutapa. Tietenkin on hyvä, että joku kokee sitä kautta oivalluksen. Tiedän, että murehtiminen on epäkiitollisuutta elämää kohtaan, mitäpä muuta se olisi. Ja sehän minua pelottaakin, että oivaltaisin kuolinvuoteellani elämän menneen ohitse turhia murehtien. Siksi haluan oivaltaa. Olen jo lukenut uudestaan Havahtumisen ja olen saanut siitä taas enemmän irti. "Palatkaa kotiin omaan itseenne. Tehkää havaintoja itsestänne. Hetken kuluttua teidän ei tarvitse enää ponnistella, sillä kun harhaluulot alkavat murentua, koette jotakin sanoin kuvaamatonta. Sitä kutsutaan onnellisuudeksi. Kaikki muuttuu ja tietoisena olemisesta tulee teille välttämätön tapa."

Lue lisää

Tunnistan itseäni paljon ekan kirjoittajan ja kysyjän persoonasta. Olen myös itse sellainen henkilö, joka miettii ja pohtii turhia, sekä suree jo taphtumattomia asioita. Olen itseäni tarkkailemalla ja maailmaa miettimällä ymmärtänyt myös, että suurin osa murheistani on turhia ja vailla pohjaa. Minulla on rutiini ajatella siten, että jokin on huonosti. Olen koettanut muokata tätä ajattelumallia aika lailla ja nyt ollessani vähän yli 30-vuotias, olenkin siinä kehittynyt hieman paremmaksi ja en murehdi enää niin paljoa kuin joskus, mutta sorrun siihen silti edelleen. Mielestäni itsensä "kouluttamiseen" uusille teille ei ole mitään pikakeinoa, vaan asiat tapahtuvat pikku hiljaa. Itselleni tärkeitä hetkiä ovat olleet läheisen kuolemasta johtuva havahtuminen siihen, että aika on kallista ja mitä vain voi tapahtua koska vain. Toisaalta johtuen suorittamisen piirteestä itsessäni, aloin sen tapahtuman jälkeen suorittamaan kaikkia uusia asioita ja koetin elää mahdollisimman täydesti, ymmärtämättä sen johtavan väsymykseen. Nyt olen viime vuosina koettanut päästä eroon myös suorittamisesta, löytää rajani ja keskittyä elämään nykyhetkessä. Nykyhetkessä eläminen on minulle tärkeää sen takia, että olen aina koettanut paeta tavallista elämää mielikuviin ja kuvitelmiin tulevaisuudesta ja oikeasti en ole tehnyt tarpeeksi asioiden toteuttamiseksi. Jossain vaiheessa, parisuhdekriisin kautta, ymmärsin että ajattelin kaikkea haaveitteni kautta ja ne eivät vastanneet todellisuutta, jota oikeasti pelkäsin. Suorittaminen ja perfektionismi saa minut pelkäämään todellisuutta, koska pelkään, että en pystykään toteuttamana niitä asioita oikeasti, joista olen haaveillut. Negatiivisten asioiden vatvominen mielessäni auttoi minua välttämään (ja edelleen auttaa...) asioiden oikeasti tekemistä, koska ne pelottavat minua niihin sisältyvän riskin vuoksi. On myös hassua, että kuvittelen "epäonnistumistumisen" johtavan johonkin sellaiseen tilanteeseen, josta en selviä ja jossa minut luultavasti hylätään. Bull shit! Kyseessä on vain minuun rakentuneita pelkoja asiasta, joissa ei ole järjellä ajatellen juurikaan mitään järkeä, mutta tunnetasolla koen niiden olevan totta.
Näen, että paras keino muuttaa itseään suuntaan tai toiseen on koko ajan tehtävä työ, joka on varsin vaativaa. Minua on auttanut se, että olen pyrkinyt huolehtimaan itsestäni fyysisesti mahdollisimman hyvin (riittävä uni, liikunta jne.) ja lisäksi koettanut työstää ajatteluani, joka kohdallani on tarkoittanut sitä, että olen pyrkinyt ymmärtämään toimintaani paremmin ja miettinyt keinoja, millä muuttaa toimintaani. Olen myös koettanut keskittyä asioihin sellaisina kuin ne ovat ja olla välittämättä vanhastaan minuun iskostuneista tunteista niihin liittyen. Tämä on lisännyt ymmärtämystäni asioiden suhteen ja tehnyt minut vapaammaksi oppimaan uusia asioita. En kuitenkaan usko, että olen koskaan valmis, mutta se ei haittaa, kunhan vain saan oloni paremmaksi. Suhtaudun myös kiinnostuksella ja innostuksella löytöretkiin itsessäni - elämä on seikkailu. :) Tsemppiä tiellesi, toivottavasta saat asioita itsesi kanssa selvitettyä!

ihan_jumissa kirjoitti:

Lette, en ole lukenut kirjaa, mutta kiitos vinkistä. Minulla on jo paljon kirjoja itseyteni löytämiseen, täytyypä lisätä tuo hankittavien listalle.
Ja kiitos lottamari_1 ajatuksistasi. Minun kohdallani tuo ei vain toimi niin kuin sanoit. Sukuni perintönä on masennusta, se on tuttua minullekin. Samoin kaksi lähisukulaistani ovat vakavasti sairaita ja toinen heistä on todella vanha, joten kuoleman ajatus on lähellä aina, kun hänen luonaan vierailen. Se ei kuitenkaan saa minua kiitolliseksi omasta elämästäni. Päinvastoin, olen surullinen läheisteni puolesta ja sitten, kun lähden pois, ahdistaa vielä enemmän. Pian tuo on minun tai puolisoni tai lasteni tai äitini kohdalla. Mikä sairaus meitä kohtaa? Miten paljon yhdelle annetaan kannettavaksi? Miksi niin käy? Miksi toinen löytää onnen vaikeuksien keskellä pienestä kukkasesta ja joku toinen ei yltäkylläisyydessään ja hyvissä ihmissuhteissaan koskaan?

Minä tiedän, että oma tieni oivallukseen on pohtimisessa, lukemisessa ja sen kautta oivaltamisessa. Jotenkin en edes halua olla kiitollinen siitä, että minulla on tämä terveys, jota jollakin toisella ei ole. Se on minulle ihan väärä ajattelutapa. Tietenkin on hyvä, että joku kokee sitä kautta oivalluksen. Tiedän, että murehtiminen on epäkiitollisuutta elämää kohtaan, mitäpä muuta se olisi. Ja sehän minua pelottaakin, että oivaltaisin kuolinvuoteellani elämän menneen ohitse turhia murehtien. Siksi haluan oivaltaa. Olen jo lukenut uudestaan Havahtumisen ja olen saanut siitä taas enemmän irti. "Palatkaa kotiin omaan itseenne. Tehkää havaintoja itsestänne. Hetken kuluttua teidän ei tarvitse enää ponnistella, sillä kun harhaluulot alkavat murentua, koette jotakin sanoin kuvaamatonta. Sitä kutsutaan onnellisuudeksi. Kaikki muuttuu ja tietoisena olemisesta tulee teille välttämätön tapa."

Lue lisää

Niin, noihin miksi kysymyksiin ei ole vastausta. Itse pohdin samoja asioita vuosia sitten, mutta minun oivallaukseni oli luovuttaminen, eläminen nyt ja tässä, ei hukata hetkeäkään vaan elää täysillä juuri se päivä, joka sinulla on edessäsi, vaikka se olisikin vaan ihan tavallinen ja huonokin päivä, mutta se päivä on sinun päiväsi, ei kenenkään muun. Yksi, jonka huomasin oli se, mitä enemmän pohdin, mitä enemmän halusin onnea sitä enemmän kysymyksiä sitä kauemmas onni pakeni. Onnellisuutta on olla läsnä. Oivaltaminen on juuri sitä, että tuntee itsensä, kuka minä olen, mikä merkitys on minun elämälläni, miten hyväksyn itseni. Maailma on pullollaan kirjoja ja minäkin luin niitä, mutta ne olivat vain toisten ajatuksia, oivalluksia, ne eivät olleet minun elämääni, enkä lopultakaan saanut niistä muuta kuin kroonisen krapulan. Kirjat luovat mielikuvan, siitä että kaikki on niin helppoa. Kun löin kirjan kannet kiinni ja päätin alkaa ELÄMÄÄN, tajusin, että ei elämällä todellakaan ole muuta tarkoitustakaan kuin nauttia siitä, elää jokainen päivä niin täysillä kuin pystyy.

Niin, palaa omaan itseesi, se on tärkeä neuvo, siitä se lähtee. Nyt et ole siellä, vaan poissa sieltä :)

T. Lottamari

Lottamari_ kirjoitti:

Niin, noihin miksi kysymyksiin ei ole vastausta. Itse pohdin samoja asioita vuosia sitten, mutta minun oivallaukseni oli luovuttaminen, eläminen nyt ja tässä, ei hukata hetkeäkään vaan elää täysillä juuri se päivä, joka sinulla on edessäsi, vaikka se olisikin vaan ihan tavallinen ja huonokin päivä, mutta se päivä on sinun päiväsi, ei kenenkään muun. Yksi, jonka huomasin oli se, mitä enemmän pohdin, mitä enemmän halusin onnea sitä enemmän kysymyksiä sitä kauemmas onni pakeni. Onnellisuutta on olla läsnä. Oivaltaminen on juuri sitä, että tuntee itsensä, kuka minä olen, mikä merkitys on minun elämälläni, miten hyväksyn itseni. Maailma on pullollaan kirjoja ja minäkin luin niitä, mutta ne olivat vain toisten ajatuksia, oivalluksia, ne eivät olleet minun elämääni, enkä lopultakaan saanut niistä muuta kuin kroonisen krapulan. Kirjat luovat mielikuvan, siitä että kaikki on niin helppoa. Kun löin kirjan kannet kiinni ja päätin alkaa ELÄMÄÄN, tajusin, että ei elämällä todellakaan ole muuta tarkoitustakaan kuin nauttia siitä, elää jokainen päivä niin täysillä kuin pystyy.

Niin, palaa omaan itseesi, se on tärkeä neuvo, siitä se lähtee. Nyt et ole siellä, vaan poissa sieltä :)

T. Lottamari

Lue lisää

NSHJ:n ja Lottamarin omaan kokemukseen perustuvat viisaat kirjoitukset panivat minut myös miettimään tätä asiaa. Olen pohtinut myös näitä märehtimisasioita asioita eli menneiden vatvomista ja tulevien tapahtumien huolehtimista. Törmäsin kesällä milenkiintoiseen tyyppiin, joka on myös psykologi ja joka kertoi järjestävänsä syksyllä jonkinlaisen ryhmäkoulutuksen, johon voisi mennä kuka vaan ja jossa ohjatusti käytäisiin läpi näitä asioita ja ohjattaisiin ihmiset näkemään mistä tällainen ajattelu johtuu kunkin kohdalla ja luopumaan siitä. En ihan tajunnut hommaa, mutta ymmärsin että tavoitteena olisi nimenomaan saavuttaa elämästä nauttimisen taito tässä ja nyt. Lottamarin tavoin olen lukenut lukemattoman määrän erilaisia kirjoja aiheesta, mutta itseäni ne eivät ole muuttaneet. Tämä psykologi sanoikin, että ei se ole tiedosta kiinni, vaan siitä että ihminen kokisi täysin uuden tavan olla suhteessa itseensä ja olla täysin oma aito itsensä. Jotenkin kuulosti samlta kuin Lottamarin kirjoitus siitä että hyväksyy itsensä ja filosofia siinä taustalla oli että ei sinun tarvitse muuttua vaan luopua vain epäaidoista rooleista ja "peleistä" ihmissuhteissa. Psykologi itse oli epävarma siitä, miten muuten terveet ihmiset tulisivat tällaiseen koulutukseen, mikä ei ole terapiaa vaan vapauttava kokemus, kun näkee itsestä aidosti uusia puolia ja uusia mahdollisuuksia elämässään, kun "laput" tippuu silmistä.