Äiti riippuvainen lapsistaan?

Joillekin vanhemmille irtipäästäminen on tosi vaikeaa, mistä lie johtuu, syitä on monia. Äitisi ei ole käsitellyt asiaa, mitä lapset tarkoittavat: myös menetystä ja irtipäästämistä. Mutta hän toimii ehdottoman väärin: kukaan aikuinen mies, mikä veljesikin alkaa olla, ei halua kuulla olevansa vauva eikä äidin vauva. Tyttöystävän kanssa pitääkin jo haluta viettää lomansa, kun kerran sellainen on, ja itsenäistyminen on tuossa iässä jo ihan normaalia ja ajankohtaista. Tuollatavalla jotkut äidit tuhoavat poikansa ja saavat heidät lannistumaan ja jäämään kotiin. Jopa loppuelämäkseen...

Yleensä äidit jäävät roikkumaan poikiinsa, saa nähdä miten vaikeaa nuorimmaiselle tulee.

Olet aivan oikeassa, kun sanot äidillesi miten asiat ovat. Yritä kannustaa häntä näkemään poikansa kasvaminen myös ylepyden aiheena: siihenhän pyritään, että lapset saadaan maailmalle. Hän voisi olla onnellinen että pojalla on tyttöystävä, ja että hän haluaa aikuistua. Jos poika ei haluaisi aikuistua tuossa iässä, olisi äitisi oikeastaan epäonnistunut kasvattajana. Yritä puhua kiltisti mutta suoraan, ettei teille tulisi pahoja riitoja. Voit myös kannustaa veljeäsi pitämään päänsä. Onneksi hän jo muutti.

On aika vaarallista myös parisuhteelle että vanhemmat roikkuvat, manipuloivat ja kilpailevat kumppanin kanssa. Se johtaa usein vain ikävyyksiin ja jopa välien menettämiseen, toisin tai toisin päin.

Äitisi käytös ei ole harvinaista, mutta oikeinkaan se ei kyllä ole. Lisäksi se on väärin teitä nuorempia kohtaan, koska hänhän viestittää, miten tärkeä isoin lapsi on, mutta viestittääkö hän, miten tärkeitä te olette? Voisit jutella siitäkin. Yritä olla asiallinen, vaikka mitä tapahtuisi. Hänellä on vielä kotona asuvia lapsia, joitten kaikkien aika tulee itsenäistyä: se on normaalia ja kuuluu elämään. Paremmat ja terveemmät välit hän saa pidettyä, kun opettelee suhtautumaan asiaan. Ei kai hänkään oikeasti toivo jotain ikuista vauvaa ja mammanpoikaa, joka ei kehity?

Voit yrittää puhua asioista, olla rehellinen ja elää vahvana omaa elämääsi. Kasvaa itsenäsi ja olla vahva itsetuntoinen, kyllä äitisi sopeutuu, hänhän on jo aikuinen. Tai pakkohan hänen on: ette te saa uhrata omaakaan elämäänne. Meillä kaikilla aikuisilla on takana asioita, äitisi ei varmastikaan itsekään tiedä kaikkia menetyksen pelon syitään, mutta hänellä on ilmeisesti pelkoja ja kipuja, mitä hän ei ole käsitellyt. Sinun ei tarvitse olla äitisi äiti eikä psykiatri, mutta ehkä sinua helpottaa ymmärtää, että joskus ihmiset toimivat käsittämättömillä tavoilla ja meidän täytyy se vain hyväksyä ja silti elää omaa elämäämme. Perhettään voi rakastaa, vaikka eläisikin omalla tavallaan ja itsenäisesti.

Näin äidin näkökulmasta, veljesi on se joka ei päästä irti, vaan tekee niin kuin äitisi haluaa, hänellä on käsittääkseni oma koti tyttöystävänsä kanssa, miksei mene sinne lomilla ? Äitisi voi jankata puhelimessa miten haluaa, mutta veljesi on se joka päättää, menkööt omaan kotiinsa ja pyytäkööt äitisi siellä käymään kahvilla. Ehkä veljelläsi on jäänyt jotenkin itsenäistyminen kesken, yleensähän lapset irtautuvat vanhemmista ryminällä ja siihen malliin, että vanhemmat toivovat sen kakaran jo lähtevän, eli välit menee rikki ja sitten aloitetaan alusta sen aikuisen lapsen kanssa.

Meillä on tilanne se, että itse toivoisin vanhimman käyvän koulunsa kotoa ja lähtisi vasta valmistuttuaan omilleen, kun pojat nyt vaan on niin lapsellisia myöhempään kuin tytöt.

Pitääkö äitisi yhtä tärkeinä teitä muita? Tuntuuko teistä siltä? Tästä voisit jutella äitisi kanssa.

Juttele veljesi kanssa myös. Ilmeisesti hän ei näe asiaa niin kokonaisvaltaisesti kuin sinä.
Kerro, että tyttöystäväkin tarvitsee veljesi aikaa.

Mies on aina töissä. Ehkä äidilläsi sittenkin on tyhjää elämässään? Voisitko isälle jutella äidin käytöksestä?
Voisiko hän mitenkään vaikuttaa siihen, tai olla enemmän kotona?

Tsemppiä ! :)

Kyllä äitisi täytyisi nyt jutella jonkun asiantuntijan kanssa... Tuo ei kyllä ole enää ihan normaalin rajoissa..
Toki lapsiaan rakastaa, mutta tulee aika jolloin on luovuttava. Ei se tarkoita että lapset unohtaisi vanhempansa. Minulla itselläni on kaksi aikuista poikaa, enkä ole puuttunut heidän elämäänsä. Itse ovat valitansa ja muuttamisensa tehneet. Soitellaan viikottain. Nuoremman kanssa ehkä useammin, koska hän muutti perheineen toiselle paikkakunnalle. En siinäkään kyllä laittanut hanttiin, se on hänen elämänsä, ei minun. Käyn siellä yökylässä silloin tällöin, mutten tuppaudu. Enkä jakele neuvoja, jokaisen on asiat opittava ihan itse. He tietävät että kysyä saa jos joku asia askarruttaa ja kaipaavat neuvoja. Tiedän oman ikäisiäni 'miniöitä', jotka eivät anoppinsa mielestä osaa tehdä mitään oikein... huh huh.
Kun pojat oli nuorempia, sanoin heille, että jos silloisen tyttöystävän kanssa menee välit lopullisesti poikki, kotiin voi aina tulla takaisin. Eli varmistin turvapaikan... Mielestäni sen pitäisi näin ollakkin. Täytyyhän heidän joskus oppia elämään omaa elämäänsä, eikä tunte syyllisyyttä kumpaakaan naista kohtaan...

Oma äitini on samanlainen, ehkä pahempikin. Äiti ei haluaisi millään päästää nuorinta isoveljeäni (meitä on neljä) itsenäistymään. Äiti syytää hänelle rahaa ja ruokaa ja juomaa, me muut hädin tuskin saamme edes lainaa. Veljeni voi tehdä mitä vain tuottamatta pettymyksiä, koska hän tekee loppujen lopuksi juuri niin kuin äitimme haluaa. Me muut olemme itsenäisempiä tai itsepäisempiä, joten meitä ei äiti voi komentaa. Veljeni on jo reippaasti yli 25v. joten minusta hänen olisi jo aika katkaista napanuora, mutta kukin taaplaa tyylillään.

ei ole normaalia. Veljen on itsenäistyttävä. Äiti terapiaan ja hankkikoon oman elämän.

Muistaakseni Seppo Jokinen on kirjoittanut kirjan "Päästä irti äiti"

Olisiko veljellesi hyvä lukea tuo kirja
ja ennen kaikkea äitisi pitäisi lukea ko. kirja.

Onko veljesi äidillesi puolison korvike, kun isänne on paljon töissä?
Vanhempien välit eivät ole kunnossa.

Itselläni oli sama ongelma aikanaan. Nyt se on jo helpottanut, kun olen asunut jo niin kauan pois kotoa. Olen naimisissa ja lapsikin on tulossa. Vaikka kyllä äitini vieläkin, joskus minua vauvakseen sanoo ja lässyttää! Ja kylässä pitäisi käydä usein.

Kotoa muuttamiseni aikoinaan oli erittäin vaikeaa. Äitini jopa sabotoi asunnon etsimistäni! Hän ei ymmärtänyt ollenkaan miksi haluan muuttaa pois. Kun saisin asua ilmaiseksi kotonani ja mitä siellä omassa asunnossani yksin tekisin. Muutin salaa pois, siirtelin tavaroitani pikkuhiljaa kämppääni. Kova riitahan siitä tuli kun ilmoitin, että muutan. Isäkään ei ollut kovin iloinen. Mutta ei sentään niin dramaattinen.

Siskoni muutti miehen kanssa yhteen ja siitäkö vasta soppa syntyi. Äitini inhosi miestä vuosia!

Veljeni asuikin sittten kotonaan liki 3-kymppiseksi. Hän olikin aina äitini suosikki ja muuttui vielä enemmän sellaiseksi, kun pysyi kotona.

Toivottavasti sinun äitisi on fiksumpi ja keskusteleminen auttaa. Jos ei niin, eipä siihen taida auttaa kuin aika.

Niin se on se vauva sanan kaytto ihan sellainen sosoaalinen juttu yleensa, eli ei tarkoita mitaan. Mutta tuo roikkuminen lapsessa on toki paha, jos se siis todellakin on niin. Paras olisi etta pois muutto ja valien mahdollinen hiljentyminen tapahtuisi yhteisymmarryksessa, mutta jos tama ei toimi, niin sitten kannattaa harkita sita, etta kylman rauhallisesti vain on valittamatta aidin yhteyden otoista, ja antaa asian hiljentya itsekseen. Itse viela kotona asuvalle voisin todeta, etta kannattaa olla aika varovainen tuossa, koska asut viela kotona niin tilanne voi menna kannaltasi huonosti. http://mattiviikate.newsvine.com/

Minulla on kaksi poikaa, toinen vielä alaikäinen. Kun vanhempi poika lukion päätyttyä lähti toiselle paikkakunnalla, se oli kuin olisi käsi otettu pois. Sille tunteelle ei voinut mitään, mutta pikkuhiljaa käsittelin asiaa ja annoin pojalle rauhan omaan elämään. Nyt hänellä on jo vakinainen kumppani ollut pitkään ja soittelemme milloin sattuu, poika käy kumppaninsa kanssa kotona ja me muu perhe heidän luonaan. Nyt sitten nuorempikin poikani on alkanut seurustella ja olen pikkuhiljaa irroittamassa otettani, sopivasti siihen kun hän täyttää 18.
Ei ole niin helppoa luopua lapsesta ja vaikka kuinka ymmärtäisi asian, se ei muuta niitä tunteita, jotka siinä luopumistilanteessa on. Pahinta minulle taisi olla se kun poika oli vaihto-oppilaana maailmalla vuoden. Ei nähty ja harvakseltaan puhuttiin puhelimessakin. Äitisi kyllä siitä tokenee ja luultavasti teidän muiden lasten kohdalla on sitten helpompaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla se lienee vaikeita ja ehkä kuopuksen myös. Älä moiti äitiäsi asiasta, puhu ennemminkin niistä asioista ja vaikkapa omista suunnitelmistasi.
Tuli vielä mieleen, että oletko hiukan mustasukkainen.. sekään ei ole mahdotonta.

Aika tekee tehtävänsä ja äitisi oppii luottamaan siihen, että lapset pärjäävät maailmalla. Minäkin tässä pikkuhiljaa valmistaudun siihen, että nuorempi poikani lähtee parin vuoden kuluttua. Tyttöystävän myötä hän on jo tavallaan jonkinverran irti kotoa, mikä on tietenkin lopulta hyvä asia. Toisaalta koti on koti ja sinne on aina tervetullut. Ja äiti on äiti, tiukan paikan tullen hänen luokseen voi aina tulla. Mutta ei tarvitse. Tosin tiedän, että sen jälkeen kun on päästetty irti ja päästy irit, kotiin"paluu" on aika riemukasta molemminpuolin. Paljon puhuttavaa ja jaettavaa.. Niin, haluan vielä täsmentää, pojillani on myös isä ja nämä asiat koskevat häntäkin.

Minusta olisi hyvä, jos kannustaisit veljeäsi olemaan itsenäinen äidin valituksesta huolimatta. Toki äidillesikin puhuminen voi auttaa. Hyvää jatkoa sinulle. :)

Pitääkö tuota edes kysyä...
Turhia ovat vanhemmat jotka eivät kannusta lapsiaan, vaan pikemminkin pyrkivät latistamaan.

onneksi ei tarvii miettiä tollasia koska oon löytänyt elämäni naisen enkä oo tollanen hylkiö joka vain hämmentyneisyyttään lapsen jota ei edes itse ymmärrä... älkää ihmiset tehkä lapsia taikka asuko yhdessä ellette ole 100% varmoja... ja jos tuntuu että olette 100% varmoja niin se jo on väärin.. olette pilanneet lasten elämät,,, vitun idiootit

olet epäonnistunut kasvatuksessa.. parempi olisi ollut kun et olisi lapsia tuonut maailmaan koska et ollut taikka kumppanisi ei ollut (sun ois pitänyt nähä se) valmis... onneksi olkoon. olet pilannut lastesi elämän

olen jo vanha isä. ja vituttaa tuollaiset jotka vaan aloittavat seurustelusuhteen. tosirakkaus on tosirakkautta ja häpäiset sen nimen. jos asut jonkun kanssa niin pitää olla ehdottomasti varma että rakastat vaimoasi/tyttöystävääsi mutta tämän takia lapset kärsivät koska vanhemmat ovat kaltaisiasi idiootteja ja mielijohteesta haluavat tunnustaa elämänsä rakkautta vaikka eivät tiedä koko asiasta hevonvittuakaan. you make me feel sick ja tekisi mieli pätkiä sulta aivot pellolle pesäpallomailan kanssa

extyttöystävän äidiltä. Mä oon pari vuotta ikävöinyt ja ikävöin edelleen exää ja epäilen ettei äitinsä hyväksynyt suhdettamme. Epäilen että eromme johtui äidistään. Nytpä kerronkin kaiken alusta. Tapasin pari vuotta sitten tansseissa ihanan ja lempeen tytön. Tyttö teki jopa aloitteen ja ilmas tunteet mua kohtaan ja samantien itsekin olin rakastuneempi kun koskaan. Kerran kun tyttö oli äitinsä kyydillä tansseissa ja mä eri kyydillä, niin me tanssittiin tytön kanssa melkein koko illan yhessä. Mä hain jopa äitiinsä tanssiin yrittääkseni tehä vaikutuksen. Tyttö hymyili sekä mulle ja äidillensä, kun hain äitiinsä tanssiin. Äitinsä vaan kattoi mua aluks silmät ja suu pyöreenä, mutta lähti kumminkin tanssiin. Kerroin ihan vaan itsestäni äidillensä ja kerroin työstäni ja juteltiin ihan mukavia äitinsä kanssa. Kun äitinsä yht'äkkiä päätti että ne lähtee kotiin, tuli hän keskeyttää tanssimme ja sanoi tytölle "Nyt lähetää". Äiti repi tyttöö kädestä puol väkisin ja ei ehitty tytön kanssa kunnolla sanoo "heippa", vaikka oli niin ihana ilta. Seuraavalla viikolla tyttö tuli mun kyydissä tanssiin. Äitinsä ei ollut mukana. Me tanssittiin koko illan yhessä, suudeltiin ja olimme kiinni toisissamme. Se oli ihanin ilta elämässäni. Sitten ruvettiin tapailee paljon noin kuukauden ajan ja tuntui että olin onnellisempi, kun koskaan. Sitten suhteen loppuvaiheissa, kun kysyin että tuleeko tulevana viikonloppuna kyydissäni tanssiin. Hän ekaks oli hiljaa noin puoli minuuttia ja sanoi "Tota noin... Ois mun kivempi mennä äidin kyydissä. Äiti loukkaantuu, jos en mee sen kyydissä". Hän välillä valitti että äitinsä on aina tiukka, kun haluu lähtee tansseista tiettyyn aikaa pois, kun ne on samalla kyydillä tansseissa. Tyttö jossain vaiheessa mainitsi että menee Pääsiäisenä äitinsä kans kahestaan Espanjaan. Tytöllä oli kaks isoveljee ja kertoi olevansa äitinsä kans läheisempi, kun veljensä. Yhtenä päivänä tyttö yht'äkkiä lähetti tämmösen tekstarin: "Mä tässä mietiskelin etten sittenkää halu parisuhdetta. En oo sittenkää siihen valmis. Ollaan kavereita". Seuraavalla viikonloppuna näin tytön äitinsä kans tansseissa. Hain tyttöä paljon illan aikana tanssiin. Tyttö yhessä vaiheessa sanoi ettei oo aikaa seurustella. Tyttö oli suurimman osan illasta äitinsä kanssa ja tanssi suurimman osan illasta vain äitinsä kanssa. Illan loppu vaiheessa hain tyttöö tanssii äitinsä vierestä ja hän vastas vihasen näkösenä "En mä enää...." Sitten illan loputtua, kun tyttö meni äitinsä kanssa eteiseen vaihtaa tanssikenkiä ulkokenkiin, ne huomaamatta tuli mun lähistölle istuu. Kun äitinsä huomas mut, se repi tyttöönsä kauemmaks musta. Sen jälkeen en oo nähnyt tyttöö tansseissa. Sillon, kun näin tytön viimesen kerran, olin ollut monta päivää surullinen ja en oo saanut kunnolla yöllä unta. Olen edelleen surullinen, kun muistelen tuota kyseistä vikaa iltaa, kun tyttö ei hymyillyt niinkun ennen ja oli vihasen ja surullisen näkönen. Äitinsä oon sen jälkeen nähnyt tansseissa monta kertaa. Kun äitinsä nykyään kävelee mua vastaan, hän kattoo mua vihasena. Mä epäilen että äitinsä ei hyväksynyt mua jostain syystä. Mulla ja tytöllä ei ollut suhteemme aikana mitään riitaa mistään ja ei ees pientäkään kinasteluu. Tyttö oli tuolloin 22vuotias ja mä 25vuotias. Mä en voi tajuta että äitinsä pitää sen ikästä tyttöö pikkutyttönä. Mun tekis kovasti mieli mennä sanoo äidillensä suorat sanat että ei määrää sen ikästä tyttöö. Mä epäilen ettei tyttö oo tullut tanssiin äitinsä takii, kun ei hyväksy mua. Tyttöhän itse teki alotteen ja tilanne muuttui epäselväks. Oisin mitä vaan valmis tekee että saisin tän tytön takas.

Teidän äitinne taitaa olla narsistinen luonne. Kaikkien olisi tehtävä hänen mielikseen. Nimitellä nyt armeijaikäistä vauvaksi. Sanokaapa te häntä harpuksi jos huomaisi jotain.

Musta tuntui aikoinaan vähän samalta! Mua ei koskaan kannustettu itsenäiseen elämään eikä koskaan ole annettu tukea seurustelu-asioille. Olen siis esikoinen. Mulle kans aina toitetiin, miten saan asua kotona vaikka nelikymppiseksi. Ja nytkin, kun olen asunut useita vuosia omillani, niin aina välillä saan "tarjouksia", että miten tuolla heidän kotonaan on huone vapaana eikä tarvitsisi maksaa mistään mitään.

Kun muutin kotoa pois, niin äiti tietysti itki asiaa. Se soitteli mulle päivittäin, joskus jopa useita kertoja. Tuntu että hänelle piti tehdä tiliä siitä, missä olen ja mitä teen ja kenen kanssa. Nyt vuosia myöhemmin nuo soitot ovat onneksi vähentyneet ja välillä menee useita päiviä, ilman että hän soittaa. Hän on tainnut pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään, että mulla on omaakin elämää, josta hänen ei tarvitse kaikkea tietää. Osaan olla kyllä itsekin luja. Jos soittoja alkaa tulla liikaa, niin olen vastaamatta. Äiti myös maanittelee usein käymään kotona tai milloin minnekin. Siihen sanon vain napakasti, että tulen, jos on aikaa. Että en tiedä vielä.

Minuakin hän välillä kutsuu leikillään vauvakseen ja muistelee innolla minun ja sisareni vauva-aikoja. Kun olen käymässä kotona, hän saattaa tulla peittelemään tai antaa pusun poskelle. Minä olen kuulemma aina hänen pieni tyttönsä tai vauvansa. Kun siskoni muutti vähän minun jälkeeni pois kotoa kans, niin äiti itkeskeli asiaa joka päivä. Kun hän kuuli siskoni seurustelevan, se oli hänelle enemmän järkytys kuin ilouutinen. Hän oli ihan ilman syytä kauhean epäluuloinen miestä ja heidän suhdettaan kohtaan, vaikka kyseessä oli täysin kunnollinen ja hyvä mies.

Todennäköisesti tilanne vaatii totuttelua ja aikaa. Se voi viedä jopa vuosia. Veikkaan että ajan kuluessa äitisi tottuu kyllä ajatukseen ja hyväksyy tilanteen. Veljellesi voisi tehdä hyvää, että hän osaisi olla tarpeeksi napakka äidilleen ja pitää kiinni omista rajoistaan. On väärin, että äitisi yrittää änkeä hänen seurustelusuhteensa tielle. Joskus on pakko olla toiselle jopa tyly, että asia menee perille. Äitisi pitäisi ymmärtää, että veljelläsi on oma elämä ja hän on aikuinen mies. Jonkinlainen etäisyyden otto voisi olla paikallaan. Äidit osaavat usein olla melko manipuloivia tapauksia. Sekin voi vaikuttaa, että minkälainen suhde äidilläsi on omaan äitiisi? Onko heidän välillään riippuvuutta?

Kiva kuulla että jällakin tpoisella on smanalaisia ongelmia.
Minä itse olen 17 vuotias, perheeni vanhin lapsi.
Mun stoorini on, että äiti ei anna minun muuttaa muualle opiskelemaan!!
Haluaisin mennä jaa saada paremman koulutuksen lukiosta, joka on toisessa kaupungissa (matkaa oman asuinpaikkani ja kyseisen kaupungin välillä n. 150 km)
En seurustele, mutta äitini koittaa tuputtaa minulle aina jotakin sulhasehdokasta. Useimmin poika on minua vuoden pari nuorempi ja TÄYSI kusipää!
Jos tässä ei olisi tarpeeksi vuodatettavaa, niin äitini määrää keiden kanssa saan olla tekemisissä. Kummitätini, alakouluaikainen paras kamuni, exäni, eräs äitini entinen tuttu ja pari muuta ovat mustalla listalla.

Kyllä kyrpii toi muden käytös!

Kyllä sinun veljeäsi kuuluu kannustaa itsenäistymisessä. Myös teilla kaikkea hyvää!

No näitä on koettu ja itse siitä viisastuneena pojallani ,joka on 16v on oma elämä..pelisäännöt toki kun kotona asuu ja musta ihanaa että menee ja tulee ja tuo tyttökaverinkin tänne...ja toivottavasti muuttaa kotoa pois kun aikuistuu.Vaikka olen aina ollut yh äippä niin koskaan en ole paaponut vaan ennemminkin pistänyt tekemään asioita ja ottamaan sellasta vastuuta mikä on mihinkin ikään sopinut.Musta on kammottavaa nähdä näitä tapauksia kun oma pikku mussukkaa piinataan soittamalla perään ja paapotaan vaikka ei jäpä haluaiskaan.Vaikka olen äiti olen myös minä ja terveellä tavalla ollut itsekäs ja samalla luonut turvaa pojalleni olemalla lähellä mutta antanut hänen itsekkin ajatella.Onneksi meillä on sellaoset välit että puhutaan suoraan ja jos sanon jotain paapomiseen päinkään niin poikani sanoo ettei ole vauvva enää...Luopumisen tuska on jollekin kova ja varsinkin esikoisen mutta äitisi ei tajua että samalla saattaa pilata suhteen kokonaan..mielestäni veljesi pitäisi pystyä puhumaan suoraan ja vaikka ensin isällesi...ja olkaa te sisarukset veljenne tukena siinä.....puhukaa asiat läpi..ei kukaan pahaa tarkoita mutta kohta voi välit tulehtua mahdottomaksi ja sellainen ei ole millekkään perheelle hyväksi....tsemmpiä ja ottakaa asia puheeksi koko joukolla!

on; Äidit ei suo pojalleen vaimoo, mut tyttärelleen miehen!

Vaikeaa oli äidille isoveljemme lähtö. Myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin, veljellä oli jo
kolme lasta, oli ja on edelleen hänen pikkupoikansa. Poika muuten täyttää ensi vuonna 60 vuotta!!!
Tämän minä ja siskoni siedämme oikein hyvin, naureskellaan veljen piikkiin. Hukkaan menee, kun veli nauraa mukana. Veljen esikoinen, poika hänkin muuttui korvikkeeksi, mummun silmäterä. Silmäterä täyttää 40 ensivuoden lopulla. Hänkin jo naureskelee koko asialle. Mutta äitimme ei muutu, nyt on hampaissa pojanpojanpoika, 17 vuoden hänkin. Mutta ne on meidän äidin ykkösiä. Antaa olla. Minuakin komentelee kun jouduin muuttamaan kotiin asumaan ja häntä hoitamaan. Minulla on aikaa, lapset ovat pois kotoa ja käyn sitten heillä moikkaamassa omia lastenlapsia. Silloin äiti mutisee, eikö minun tyttäreni ymmärrä, et minullakin pitäisi olla omaa aikaa!!! Minä kohta viisikymppinen nainen, minun pitää olla kotona äitini kanssa, viettämässä omaa aikaa. :D
Jotkut äidit eivät muutu koskaan, meidän pitää ymmärtää ja olla välittämättä välillä. Sinun pitää sanoa veljellesi, että laittaa välillä vastaan. Muuten äitisi ohjaa hänen elämäänsä kehdosta..... hautaan, mikäli elää niin kauan.
Meitä on aina ollut viiden polven ihmisiä. Minulla oli lapsenlapsia jo ennen kuin isovanhempani kuoli, vaari viimeisenä 2002. Eli minulla on odotettavissa noin 20.t ratkiriemukasta vuotta äitini kanssa. Olen toden näköisesti vielä kuuden, äitini näkökulmasta. Isosiskoni on kai sitten teini hänen mielestään. (käy harvoin kotonaan)
Ja voin sanoa tietäväni, että näitä kuningatar/marttyyriäitejä on ollut ja tulee olemaan kautta aikojen. Tunnenkin muutaman.
Omalta osaltani tuen omia lapsiani tarvittaessa, mutta rajaa pitää olla. Itse asiassa menen välillä karkuun. Ihanaa on olla -sellaisia aamuja- kun ei tarvii ajatella kuin itseään. Muistathan sen sitten itse kun sinulla on poikia ja tyttöjä! Tsemppiä, et onnistutte äidin ja veljen suhteen.

Olipa helpottavaa kuulla, että jollakin muullakin on tuollainen "outo" perhekuvio. Voin vaan surukseni sanoa olevani 38 v, ja äitini sanoo VIELÄKIN mua "vauvakseen"...! Tämä siitä huolimatta, että suvussa on lapsenlapsia - siskoni lapset.. Mutta äitini ei ole heille läheinen. Tuntuu kuin hän ei oikein tajuaisi sitä, että siskoni on äiti myös. Äitini esim. sanoo siskolleen, että pue lapsille pipo päähän ym.. vaikka lapset ovat jo teini-iässä ja siskoni taatusti osaa hoitaa äitinä olon moitteettomasti.

Mua on usein hävettänyt ja suututtanut se, kun äitini alkaa mieheni läsnäollessa sössöttää mulle vauvankielellä. :( Mutta häntä ei auta siitä arvostella, hän vain suuttuu ja loukkaantuu kovasti. Se kun on hänen tapansa rakastaa, kuulemma. Mutta on ikävää olla keski-ikäisenä pakotettuna "vauvaksi".. se on myös typistänyt suhdettamme. En voi puhua äidilleni oikeastaan mitään aikuiselämäni merkittävistä ongelmista tai iloista, koska hän torjuu sen tosiasian että OLEN aikuinen.

Voi kökkö.

Äidit, koettakaa päästää irti aikuistuvista/aikuisista lapsistanne. Tämä on tärkeää varsinkin jos tahdotte luoda hyvän ja merkityksellisen suhteen aikuiseen lapseen. Jos pakotatte lapsen vauvaksi vain, niin menetätte sen aikuisen ihmisen, joka hänestä on tullut.

Järjestäkää interventio. Kerro asiasta äitisi sisarille, kavereille, veljellesi, isällesi ym tutuille joiden uskot olevan tärkeitä/ vaikutusvaltaisia äidillesi ja jotka ovat samaa mieltä kanssasi, että liika on liikaa. Otatte sitten yhtenä kauniina iltana äitisi puhutteluun, että nyt riittää. Lapsia saa ja pitää rakastaa ja vielä aikisenakin, mutta heille on annettava mahdollisuus omaan elämään aikuisena. Aikuiset lapset varmasti käy äidin luona kylässä useammin, kun äiti ei ole sitä koko ajan ruikuttamassa ja pakottamassa.

Ihan kuin kertoisit mieheni äidistä. Hän on yh-äidin esikoinen. Onko teillä isä vielä kuvioissa? Mietin vain, että mahtavatko jotkut naiset hakea miehen puuttuessa elämästä pojaltaan sitä turvaa, mitä heidän kuuluisi oikeastaan saada parisuhteesta...

Anopin kielenkäyttöön kuuluu vieläkin, pojan ollessa yli kolmekymppinen, nimitykset "äidin pieni poika" ja "äidin kulta". Kun aloimme seurustella aikoinaan, oli se anopille niin kova pala, ettei tosikaan. Kun ilmoitimme 1,5 vuoden seurustelun jälkeen muuttavamme yhteen, hän puhkesi kyyneliin ja kysyi, että eikö häneltä kysytä ollenkaan... Monta vuotta sen jälkeen olen saanut sietää pelkkää huonoa energiaa ja ilkeyksiä hänen suustaan. Mieheni onneksi puuttui tähän lopulta, vaikka ei yleensä kykene missään asiassa sanomaan äidilleen vastaan. Koko suhteemme ajan olen kaikin tavoin tuntenut olevani ei-toivottu.

Lopulta anoppi ilmeisesti ymmärsi, ettei minusta eroonkaan pääse, niin hän sitten onkin kääntänyt kelkkansa ja on nykyään olevinaan kovin mairea minua kohtaan. Kun sitten kahdeksan vuoden yhdessä olon jälkeen avioiduimme, pisteenä i:n päälle anoppi pukeutui häissämme mustaan ja itki enemmän, kun oman vanhempansa hautajaisissa... Ja voin kertoa, että ne eivät olleet onnen kyyneleitä.

Että näin meillä. Kohta kymmenen vuotta tätä olen katsellut ja antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos... Olen päättänyt, että jos anoppi hakee käytöksellään riitaa, sitä hän ei ainakaan tule saamaan aikaiseksi. Tilanteen ollessa tämä ei ole ihme, että olen jättänyt sosialisoinnin anoppini kanssa aika minimiin.

Ei ole normaalia kätyöstä äidiltäsi.
Tosin miten HÄN määrittää normaalin rajat, on minulle tuntematon käsite.
Nosta kissa pöydälle, mielummin rauhallisissa merkeissä. Ja sen sijaan että aloittaisit lauseen: "et saa" tai "tekisit näin", sano mielummin: "minusta tuntuu" tai "olisi kiva, että"
Äitisi vaikuttaa nimittäin omapäiseltä tässä asiassa.
Äitisi on kuitenkin aikuinen ihminen ja häneltä velvoitetaan aikuisen käytöstä, etenkin kun kyseessä on lapsien tukeminen. Lapset kasvavat, ikävä tai vähemmän ikävä fakta tämä.

Omä äitini on/oli samanlainen. Tosin ymmärrettävää, sillä lensin pesästä heti 16-vuotta täytettyäni, mutta opiskelupaikkani oli kaukana, joten pakko oli.
Ennen lähtöäni sain kuulla ties monenmoista, uhkailuista aneluihin. On nyt kuitenkin rahallisesti tukenut.
Ensimmäiset puoli vuotta, äitini soitteli vähintään 3 kertaa päivässä. Joskus kun hänellä oli vapaapäivä, saattoi puhelin soida tunnin tai jopa puolen välein.
Aina sama laulu: "Mitä kuuluu? Milloin tulet kotiin?"
(Eikä unohdeta vielä isän soitteluita kaupan päälle.)

Äitisi on saatava käsittämään, että veljesi on jo aikuinen ja häneltä saattaa myös palaa pinna koska tahansa.
Minulle näin kävi, enkä vieraillut kotona yli puoleen vuoteen. Soittelukin väheni kerran/kahteen viikossa.
Tilanne vähän helpotti.

Nyt kun opiskelut päättyivät, tulin kesäksi asumaan vanhempieni luo ja syksyllä on taas muutto uudelle paikkakunnalle, tosin lähemmäs. Saa nähdä mitä käy. Sain jo täällä asuessani puheluita vähintään 2 kpl päivässä, kun äiti haluaa tietää, mitä mussukka puuhaa. Innostui uudelleen...

Yksi naseva keskustelu hillitsi soitteluita:
Äiti: "Miks oot aina niin tyly minulle? Mikset halua jutella kanssani puhelimessa, oon sinun äiti."
Minä: "Kuinkas usein oma äitis soittelee sulle? Tai varsinkaan sinä hänelle?"

Eipä sanonut tuohon mitään.

Onnea sinne teille, koittakaahan kestää ja selvittää asiat.

niin että munkin äiti kutsuu mua vielä "omaksi lapsekseen", ei sentään vauvaksi, olen yli 50 vuotias eronnut mies.
Ja minä omia lapsiani, 22mies (asuu omillaan) ja 18tyttö kullanmuruikseni. Kannustan omillaan elämistä, kunhan koulut saisivat käytyä. Se on nimittäin niin, että vanhemmat aika usein sattuvat RAKASTAMAAN omia lapsiaan yli kaiken. Itse antaisin heidän puolestaan mitä tahansa, vaikka pääni vadilla jos sitä vaadittaisiin.

Ikää lähempänä kolmekymmentä mutta äiti silti yrittää kontrolloida. Kuvitteli etten pärjää ilman hänen rahojaan vaikka asunut 16 v saakka omillani. Suutuin kerran niin pahasti että pistin välit poikki 3 kuukaudeksi ja tein selväksi etten tarvitse häntä tai rahojaan yhtään mihinkään. Pikkusen rauhottunut nyt se höösääminen ja sanon kyllä heti jos meinaa vielä vanhoja temppujaan koittaa. Rakkautta on pitää kiinni, mutta vielä suurempaa on päästää irti. Tätä suosittelen alkuperäisellekin, velipoika kylmästi pistää välit poikki siihen asti kunnes äitinsä osaa laskea irti kuten kuuluukin.

hullu mikä hullu

http://www.kelolsmohaafansite.tk/

Vaikka olen jo asunut vuosia poissa kotoa, niin äitini pitää itsestäänselvyytenä, että menen heidän luokseen lomilla ja vietän heidän kanssaan vaput, juhannukset jne. Vaikka miten olisin suunitellut omia asioita ja ilmoittanut siitä heille, niin sama jankutus ja painostus kotona käymiseen jatkuu. Olen totaalisen väsynyt, että lähes kolmekymppisenäkin joudun selittelemään ja selittelemään, miksi en ole tulossa. Haluavat myös tietää ystävieni nimet, asuinpaikat jne. Jos eivät ole jostain ystävästäni kuulleet, niin alkavat heti kyselemään, että kukas se tuommoinen ystävä on, missä ollaan tutustuttu, kun eivät ole aiemmin hänestä kuulleet. Ratkaisuna olen suosinut sitä, että en vastaa jokaiseen puheluun. Äitini ei myöskään tajua lopettaa puheluansa, vaikka miten sanoisin, että nyt pitää lopettaa. Hän vain jatkaa puhumistaan. Olen kurkkuani myöten tätä täynnä ja vastakeinona olen käyttänyt sitä, että en vastaa puhelimeen.

Äitini on ihan samanlainen. Hän paapoo veljeäni joka on osittain tämän johdosta täysin syrjäytynyt. Ei kannusta ollenkaan itsenäistymään. On tehnyt todellisen karhunpalveluksen veljelleni! Ja parasta on kun mainitsen tästä äitini vain suuttuu eikä asiaan tule mitään muutosta.

Mulle on periaatteessa ihan sama mitä hän tai veljeni tekee elämällään mutta äidin pitäis tajuta se ettei hän ole elä loputtomiin ja joskus tulee se päivä kun veljeni on täysin omillaan. Vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa itsenäiseen elämään. Mitäs sitten kun äitiä ei enää ole ja pitäisi yksin pärjätä? Minun apuun on kyllä turha luottaa. Luulen että äitini olettaa että minä pidän huolta veljestä sitten vuosien päästä. En kuitenkaan todellakaan aio paapoa aikuista miestä vaan joku muutos tähän pitää tulla.

Mitä teen? Sanonko äidille suoraan että en aio olla mitenkään tekemisissä veljeni kanssa jotta hän saisi jonkun herätyksen ja tajuaisi alkaa patistamaan poikaa itsenäisesti pärjäämiseen? Oikeasti en ihan täysin haluaisi katkaista välejä sukulaisiini mutta tuntuu että jotain kovia keinoja pitää käyttää tai ainakin väittää että minä en tule auttamaan tulevaisuudessa ollenkaan. Luulen että äitini tällä hetkellä olettaa että kyllä minä sitten hoidan kun äidistä aika jättää. Mutta mitä jos äitini suuttuu tästä ja alkaa kääntämään veljeä minua vastaan?

Tiedän, ei ollenkaan normaalia, mutta minä en asialle mitään voi. Ei noita ihmisiä hoitoonkaan voi pakottaa.

Eihän äiti voi tuosta vain lyödä ovea kiinn. Hän on se,joka on pojan riippuvaiseksi äidistään tehnyt. Olisi riski jonkunlaisesta hylkäämisen tunteesta yhdistettynä omaan ja jännittävään(pelottavaan) maailmaan lähtöön voi jo traumatisoida. Äitin tulee rohkaista lähtöön,tehdä joku aikataulu milloin vaikka käy pojalla kattomas että kaikki on.

Äidin tuossa tulee olla se viisaamp.

Äitisi vaikuttaa kyllä liian tarkertuvalta. On tietenkin tavallista, että oman lapsen lähtemistä pois kotoa suree, mutta tarkertuminen on sitten eri asia. Lapsiaan pitäisi sopivasti voida rohkaista itsenäiseen elämään. Mahtaa olla vaikea paikka veljellesikin tuo. Tiedostaakohan hän asian? Tai vaikuttaako ahdistuvan tilanteesta?