Milloin tunteita vauvaan?

Anna aikaa itsellesi - odotat liikaa. Lyönpä vetoa, että siinä vaiheessa, kun lapsesi hymyilee sinut tunnistaessan tai jokeltaa innoissaan 'isi' sinut nähdessään niin sydämesi sulaa. Tunteet kasvavat pikkuhiljaa - nyt vauvan hoito on työtä ja lapsen tarpeiden tyydyttämistä - lämpöä, ravintoa, unta ja hellittelyä. Kaikkeen kasvetaan - vanhemmuuteen ja rakkauteenkin.

"Syntyy hitaasti - kestää ikuisesti"

Me suomalaiset olemme tottuneet päinvastaiseen.

Hei,

Olen itse äiti, joka ei syttynyt lapseensa kovin nopeasti. Kovasti olin lasta toivonut ja vaikka hän täydellinen pakkaus olikin, olin itsekin itseeni pettynyt kun en heti rakastanutkaan häntä täydestä sydämestä. Rakkaus kuitenkin kasvaa aikaa myötä, joten sinulla ei ole hätää. Olet jo nyt kokenut pieniä läheisyyden hetkiä vauvasi kanssa. Tunteet voimistuvat myöhemmin - nyt kun katson 3v. lastani ei ole mitään mitä en tekisi hänen vuokseen. Rakastan häntä enemmän kuin mitään tai ketään muuta.

Olemme käyneet samat tunteet oman mieheni kanssa, kun esikoisemme syntyi. Hän ei kokenut ns. hoitamisviettiä heti ja koki syyllisyyttä. Mutta totesimme, että kun nainen kasvaa äidiksi jo raskauden aikana miehen isäksi kasvaminen alkaa vasta, kun lapsi on syntynyt. Se vie oman aikansa jokaisella. Näin parin kuukauden jälkeen asiat ovat jo ihan toisin! Joten älä pelkää ettet muka ikinä rakastaisi lastasi, vaan anna ajan kulua ja tutustu pikku hiljaa uuteen perheenjäseneen.

Se vauva on oma persoonansa. Anna ajan kulua ja tutustu häneen hiljalleen.

ihan sama juttu minulla. mutta anna ajan kulua. huomaat kiintyväsi lapseen kun aika kuluu ja tulee yhteisiä kokemuksia elämässä. huomaat joku päivä ajattelevasi miltä tuntuu kun lapsesi on kasvanut isoksi ja lähtee kotoa maailmalle. mulle tuli ainakin tippa linssiin. entäs se tyhjyys kun laspi sitten ei pyöri enää kotona.voi toisille olla aika rankka pala päästää nuori maailmalle. lapset ovat lainaa vain.

Jos odotukset ovat pilvissä niin pettymys on aikavarma asiassa kuin asiassa. Myös omanlapsen syntymän kohdalla. Tee niinkuin täällä ovat kaikki sanoneet ja anna itsellesi aikaa. Keskity rutiinien hoitamiselle. Jonain päivänä huomaatkin ihan arjessa tai sitten kun pitää lähteä vaikkapa yhden yön yli työ reissuun että miten paljon kaipaat lastasikin.

Näin juuri, äidiksi kasvetaan kuten myös isäksi ja se vie oman aikansa... Monilta isiltä olen kuullut sen "ihmeen" tapahtuvan kun lapsi itse osaa ilmaista omaa kiintymystään, se voi olla jo muutaman kuukauden iässä kun lapsi rauhoittuukin myös isän sylissä tai kun lapsi oppii ilmaisemaan itseään muilla tavoilla mutta aikaa se vie. Olen varma että myös sinäkin rakastut omaan lapseesi aikanaan ja se tunne kestääkin sitten loppu elämän ja on maailman suurinta rakkautta.
Onnea isyydestä ja muista ottaa rennosti ja antaa aikaa itsellesi tunteiden kanssa.. Stressaamalla et aiheuta kenellekään mitää hyvää, ennen kaikkea itsellesi.

Olen neljän kuukauden ikäisen pienen tytön äiti. Eipä se "rakastuminen" omalla kohdallakaan iskenyt sillä sekunnilla kun vauva nostettiin synnytyssalissa rinnalle. Alkuun päällimmäisiä tunteita vauvaa kohtaan olivat ihmetys, uteliaisuus, huoli ja ahdistuskin. Vaikka sanotaan, että naisella on mahdollisuus kasvaa äitiyteen jo odotusaikana, ei sitä kuitenkaan etukäteen voinut millään ymmärtää, millaista elämä on pienen ja avuttomaan käärön kanssa, joka on sinusta täysin riippuvainen. Kyllä siinä entistä elämää tuli ikävä useaankin otteeseen. Tarpeeksi väsyneenä ajatukset vauvaa kohtaan olivat välistä aika negatiivisiakin. Rakastuminen alkoi pikkuhiljaa vauvan ensimmäisten hymyjen ja jokeltelujen myötä, toisin sanoen sitten kun vuorovaikutukseen alkoi tulla hiukan vastavuoroisuutta. Nyt tyttöä rakastaa jo niin, että sydämeen sattuu, eikä tällaista lämpimien ja hellien tunteiden määrää osannut edes kuvitella silloin kun raskaustesti näytti plussaa.

Oma mieheni oli aivan samanlainen kun meidän ensimmäinen lapsi syntyi. Olin suorastaan pettynyt hänen käytöseensä jo odotusaikanani. Käytöksesi sanoisin liittyy omiin lapsuus kuvioihisi, joten hakeudu keskustelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Tämä ei tarkoita että olisit joku seko , ei ollenkaan. Monesti ihmisillä on tiedostamattomassa minässä asioita jotka vaikuttavat hänen tunne käyttäytymiseensä. Onnea elämäänne.

Hei,

vaikuttaa siltä, että sinun odotukset ovat olleet liian kovat. Miehen suhtautuminen lapseen voi olla täysin
erilainen kuin naisen. Ja mielestäni pitääkin olla. Nykymiehet vaan pyrkivät liikaa samaistumaan monessa asiassa naisiin. Miehillä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaisia tunteita kuin naisilla. Mielestäni tämä on väärä lähtökohta ja siitä syntyy väärät odotukset, jotka aiheuttavat vain syyllisyyden tunteita.
Omat lapseni ovat jo isoja. Parasta aikaa lasten kanssa oli se vaihe, kun heidän kanssaan pystyi kommuni-
koimaan kunnolla. Ja nyt, kun he ovat jo nuoria aikuisia, on itselläni erittäin hyvä olo heidän seurassaan - silloin, kun he aikaansa minulle suovat.

Noh, itsellä ei ole lapsia, mutta pari koiraa kylläkin.
Samassa tilanteessa olin minäkin, kun toisen koiran otin. Ennestään meillä oli miehen koira, joka ei minusta juurikaan välittänyt, mutta oli silti tärkeä. Joten halusin oman koiran. Parin kuukauden päästä kasvattajan luota tullessa ajomatkalla pitelin sitä pientä karvaista palleroa sylissäni. Itku oli herkässä koko matkan, niin hellyyttävä ja viaton, rauhallinen ja ihana se oli. Silti koin jonkinlaista syyllisyyttä, oliko oikea ratkaisu ottaa toinen koira. Se katseli ajomatkalla minua pariin otteeseen suoraan silmiini, syyllisyys vain kasvoi. Pari päivää ajattelin, että mitä olen tehnyt, onko tämä oikea paikka sille. Silti olin myös äärettömän mustasukkainen pennusta, jos joku muu piti sitä sylissään, vaikka mietinkin, että sopiko pentu tähän elämän tilanteeseen, olinko tehnyt oikein. Muutaman viikon päästä kun tajusin, että pentu seuraa minua jokapaikkaan, ja muita perheenjäseniä ei, oli kiintynyt selvästi minuun, nauroin ja mietin kuinka saatoin olla niin julma, että mietin, oliko uusi koira oikea ratkaisu. Nyt sitä rakastaa niin älyttömästi, en tiedä, mitä tekisin, jos sille tapahtuisi jotain. Koira pitää minut pinnalla vaikeinakin aikoina, se lohduttaa jos muut eivät osaa, ja masennukseni aikana koira oli yksi vahva "lanka", joka piti minut pinnalla, eikä päästänyt minua putoamaan. Noh, sinulla on vähän eri tilanne, mutta luulen, että tunne koiraa kohtaan oli aluksi samanlainen kuin sinulla, välillä ajattelin hankalasta pennusta negatiivistakin, opit kyllä rakastamaan lasta, aivan varmasti.

Tsemppiä!

Rakastuin ensimmäiseen lapseen jo heti syntymästä lähtien. Jossakin vaiheessa lapsi sitten rupesi tuntumaan materialta, mikä on tavallaan tämän yhteiskunnan vaikutusta ja kun syytä siihen en ymmärtänyt, niin en voinut taistella sitä tunnetta vastaan.
Ehkä lapselle onkin tärkeämpää pienenä se äidin rakkaus, vaikka myös miehen kohdalla on biologisesta pyytettömästä rakkaudesta kyse. Saattaa kyllä olla että jotkin yhteiskunnan vaatimat toimenpiteet sen pyyteettömän biologisen rakkauden sammuttavat ennekuin se kerkeää kunnolla juurtumaan.
Eläinkunnassa esiintyy pyyteetöntä biologista rakkautta uroksen ja jälkeläisten välille vaikkei varsinaisesta rakkaudesta olekkaan kyse, vaan lajin säilymisen edistämisestä. Yhteiskunta karsii sen ainakin avoliitossa olevilta isiltä pois.
Pieni lapsi tarvitseekin äitiä enemmän kuin isää. Kun sitten lapsi rupeaa harrastamaan, niin isän ja äidin osallistuminen lapsen harrastukseen lujittaa yhteenkuulumisen tunnetta. Juuri yhteistä harrastamista pitäisikin tukea.
Sitäpaitsi mitä se rakkaus oikeasti on. Ei se ole voimakasta tunnekuohua ja sydämentykytystä, vaan sitä että välittää ja vaikka uhraisi itsensä rakastamansa asian puolesta. Sitä on rakkaus. Epäilen että rakastat lastasi, mutta koska se on siinä vaan turvallisesti, niin ei ole mitään tunnekuohuja.

Sen takia mulla ei kersoja olekkaan, eikä tule.
Ja sitte ne "hirviöksi" haukkuvat ajatuskinteät voi nauttia perhe elämästään täysin rinnoin, ei käy kateeksi.

Olen järkyttynyt, olemme vaimoni kanssa yrittäneet lasta jo 15 vuotta ja takana ovat rankat hoidot, sekä leikkauksiakin, enkä toivoisi muuta niin paljon, kuin että jonainpäivänä saisin pidellä tuota kääröä sylissäni ja antaa hänelle rakkautta.

Reaktiosi on ihan ok. Hyvää siinä on se että tunnistat haluttomuutesi ja se korjaantuu siinä vaiheessa kun saat lapseen ihka oman kontaktin. Minä olen 4lasta kasvattanut nainen ja minun tunteeni lapsia kohtaan olivat ajoittain suorastaan agressiivisia. Enkä minä kyllä rakastunut heihin, en oikeastaan koskaan. Hoidin hommani niin kuin pitää ja olemme olleet aina vaan läheisempiä kun lapset ovat kasvaneet. Silloin kun lapset olivat pieniä, elämä oli työtä. Ei päässyt vessaan yksin, jokaisen aikana piti toimittaa kaikki tarpeensa niin että lapsi pyöri jaloissa. Ei saanut syödä ikinä ruokaansa lämpimänä jne. Nukkua sai kaksi tuntia kerralaan. Siitäkin huolimatta olen ollut onnellinen lapsista, mutten ole tuntenut mitään suuria tunteita, korkeintaan pientä lämpöä.

Vauva on uusi osa sun ja vaimon elämää. Vauva vaatii ja tarvitsee teitä, kirjoituksestasi päätellen et ole kuitenkaan tunteeton. Isä/lapsi suhde tulee vaikka ajan kanssa. ONNEA ja tsemppiä teille.

En ole koskaan ymmärtänyt tuota puhetta siitä, että äiti rakastuu lapseensa jo raskausaikana. Minulle raskausaika on ollut vain aikaa, jolloin huolehdin erityisen tarkkaan terveydestäni, jotta sikiöllä olisi kaikki hyvin, mutta ei se mitään "äidinrakkautta ole". Miten minä nyt voisin tutustua muka lapseen sen paremmin kuin isäkään. Se, että tunnen vatsassa potkuja ei tee minusta rakastavaa äitiä.

Kun lapsi syntyi, otin rennosti ja ihmettelin, missä kaasupilvessä moni äiti (eivät kaikki onneksi) tuntuivat elävän vauvojensa kanssa. Vauvai oli kiva, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä hauskempi siitä on tullut ja sitä suurempaa on kiintymykseni. Toisaalta, olen aina ymmärtänyt että kaikki on lainaa. Lapsi on minulla lainassa kuten minäkin hänellä ja koitan suhtautua muidenkin lapsiin samalla tavoin kuin omaani.

Nykyaika paisuttelee tunnekokemuksia ja nostattaa syyllisyydentunteita täysin normaaleissa tilanteissa. Sinä olet vastuullinen isä, sitä lapsesi tarvitsee. Liikuttumisen aika tulee sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa ;)

Kyllä tuloo sekin päivä kun lapsesi suuttuu äidileen kun ei saakkaan tahtoaan läpi ja silloin se turvautuu isään ja tuloo syliin että silloon viimeksi huomaat sen kuinka lapsi hakoo turvaa myös sinusta.
Näihin juttuihin voit itse vaikuttaa parhaiten kun pidät vauvaa sylissä ja syötät häntä ja vaihdat niitä vaippoja vaikka se onkin niitä epämieluisimpia tehtäviä mutta tätäkautta kun helpotat lapsen epämukavaa oloa ja nälkää ja viihdytät vauvaa leikkimällä sen kanssa niin vauva oppii luottamaan sinuun ja saat häneltä huomiota enemmä sinua kohtaan ja sitä rakkautta ja niin sinunkin rakkautesi kasvaa.
On muuten tärkiää saara tämän lapsen luottamus isään siksikin kun joskus tuloo tilanne että joudutkin olemaan yksin tämän lapsen kanssa niin on helpompaa kun lapsi luottaa ja sinä oot opetellu huolehtimaan lapsen tarpeista ja lapsi ei huura äidin perään esim.kun käy kaupas tai jos tulookin se toinen lapsi niin laitoksella olles joudut olla kahdestaan.
Minä oon kokenu näin eikä lapset oo ikinä itkeny äidin perään kun ovat olleet turvallisin mielin isin kanssa kotona.
Tämä on ollut myös helpotus kohdallani kun meille tuli avioero ja likat olivat 2½ ja 5.v niin eivät ole ikään itkeneet äidin perään ja ovat luottaneet minuun ja on ollut helppoa olla kun on osannut huolehtia lasten tarpeista.
On mulla kokemusta päinvastaisestakin kun olen lapsista vanhin ja muistan kun nuoremmat sisaret itkivät kokoajan kun äiti oli poissa kun eivät luottaneet isäni taitoihin huolehtia.Hän ei esim. vaihtanu vaippoja olenkaan ja ei muutenkaan luottanu itseensä ja kyllä lapsi sen vaistoaa ja huomaa ettei ole turvallinen olo.
Isäni kyllä on rakastanut meitä ja leikkinytkin kun on oltu vanhempia mutta jotenkin se ei luottanu itseensä kun oli kysymys pienestä vauvasta.No tämä taitaa olla yleistä vielä hänen ikäpolvessaan että vauvojenhoito on naisten hommaa niinkun tavallaan onkin mutta kyllä isänkin pitää osallistua ja opetella.
Sen voisin vielä sanoa että se rakkaus siihen lapseen kasvaa ajanmyötä ja on hienoa huomata kun lapsen persoonallisuus rupiaa tulemaan esiin mutta että sen huomaa niin pitää olla sen lapsen kanssa.

Luulenpa että odotat jotain lööpien onnea... Tuli mieleeni heittää kysymys, antaisitko vauvan mulle?
Luullakseni rakkautesi on kuitenkin kiintymystä, huolehtimista. Huolehtimista sinun ei ehkä tarvitse hoitaa niin paljon kuin imettävä äiti tyydyttäessä vauvan tarpeita.
Itse vaan olen huono vastaamaan, sillä rakastan lutuisia kääröjä niin paljon, etten löydä sanoja kuvatakseni. Haluisin itsellekin vielä vauvan, kolmen lapsen kasvaessa jo koululaisina. Mutta onneksi sukulaisilla on monilla pieniä vauvoja, joita saan pitää sylissä tavatessamme tunteja! Ne ovat niin ihania ojentelevin käsin ja ihanin ilmein...

et kertonut ikääsi, mutta oletan ettet ole ihan parikymppinen, vaan kolmekymppinen tai ylikin?
Voisikohan olla niin, että kun nykyään lapsia saadaan vasta kolmenkympin jälkeen, niin sen takia on niin paljon äitiys- ja isyysmasennuksia?
Mistä se sitten johtuu, niin voihan jokainen miettiä minkälainen itse oli kakskymppisenä..
Kyllä silloin tapas elämänsä rakkauden joka päivä ja kaikkeen rakastui tuosta vaan, jo mainittuihin koiranpentuihin, asuntoihin, autoihin, mihin vaan rakastui ihan tuosta vaan.
Kolmekymppisenä on jo väkisinkin tullut vähän kyyniseksi, mutta hyvällä tavalla koska jatkuva rakastuminen kaikkeen, minkä näkee on pidemmän päälle kuluttavaa.
Joten; kun sitten "pitäisi" rakastua johonkin asiaan, niin se ei enää käykään tuosta vaan niin kuin parikymppisenä, vaan sitä on varuillaan vaikkei olisi tarvetta olla?
Mutta ajan kanssa se tulee varmasti:)

En , vaikka olen nainen ja 4 ,än lapsen äiti aikoinaan, sekä nykyään minulle on kertynyt 14 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta, ole kokenut koskaan mitään huimaava äitiyden tunnetta. Siitä huolimatta voin katsella taaksepäin vuosien virrassa , löytyy kokemuksia paljolti, Rakkaus on vastuuta, huolenpitoa ensijaisesti ja se ikuinen suukotteleminen ja haliminen ei ole lainkaan mitä lapsi odottaa saavansa. SEnsijaan ihmisläheisyys ja lämpö toisesta ihmisestä on elintärkeätä. Kunhan vaan olet läheisessä kanssakäymisessä lapsesi kanssa päivittäin niin löydät aaltopituudet jotka teidät yhdistää.
Muistoja paljon, kerronpas yhden... Olen saatuani lapsenlapsia oppinut myös paljolti...muista ainiaan kun yksi tyttärentyttäristä oli vauvana niintein huomion että vauvalle kun näyttää hampaita vähän niin vauva käsittää sen hymyilyksi... jonkun ajan kuluttua on kehittynyt ja silloin on hymyiltävä aitoa hymyä jotta vauvakin hymyilisi. Vauvan siis sai hymyilemään petkuttamalla alkajaisiksi, testaapas näyttää vähän kauniisti hammasriviäsi niin vauva käsittää sun hymyilevän. Hassua mutta totta

Olet aivan normaali ensimmäisen lapsen isä. Vietä joka päivä kuitenkin aikaasi lapsen kanssa ollen, katsellen hoidellen ja joku päivä se on siinä, maailman ihanin pieni ihminen, nauraa, jokeltelee, puree, repii tukasta jne. Tunteille pitää antaa aikaa, ei ole oikeaa tapaa tuntea tai oikeaa aikaa. Lapsen kanssa eläminen on välillä raskastakin, mutta antoisaa lopulta. Harva sen vaiheen elämästä vaihtaisi, jos tilaisuuden saisi.
Eikä kaikkien tarvitse ns rakastua, rakkaus lapseen kasvaa ja pysyy, se tuskin häviää koskaan, kun se kerran tulee. Toisin kuin kumppaniin. Lapsen ja vanhemman suhde on elämän perussuhteita, sitä ei voita mikään.

Älä syyllistä itseäsi, oikeastaan olet jo hyvä isä, kun tuollaisia pohdit, mietipäs sitä :)

En olisi sinuna ollenkaan huolissani, en lainkaan. Kiinnitin huomiota siihen, että sanoit kokevasi ennen kaikkea "vastuun taakkaa". Ensimmäinen lapsi tuo tullessaan aivan uudenlaisen vastuun, jonka vastuuntuntoinen ihminen voi kokea jopa taakkana. Vähitellen totut vastuuseesi ja tilaa tulee muille tunteille.

Tosin "vastuun taakka" on tulevinakin vuosina monissa tilanteissa päällimmäinen tunne, olipa sitten kyse sairastuneen lapsen hoitamisesta, turvallisen koulumatkan järjestämisestä tai murrosikäisen kotiintuloajoista. Vastuun taakka on yksi rakkauden ilmentymä. Onnesta sekoaminen on toinen. Ikävä lasten aikuistuttua on kolmas.

Älä jää uppoavaan laivaan. Eroa ja etsi uusi nainen. Lapsettomia naisia on suomessa pilvin pimein. Ethän ole vaan myöntänyt isyyttäsi??

En ymmärrä tätä ihmisten masennuksen määrää, mistä se oikein johtuu? Masennus on joku ihan itse tehty olotila kun se "joku" ei tuonutkaan sitä hurmostilaa mitä odotti. Oikeasti ei tehdä elämästään sellaista mitä itse haluaa vaan pitää elää jonkun tietyn kaavan mukaan niin kuin muutkin tekee, sitten tulee pettymys ns. masennustila kun tuli kätensä lyötyä paskaan jota ei ihan oikeasti halunnutkaan. Kaikkiin kun ei tunne sitä sun tätä mitä muutkin tekevät niin jos aletaan vielä jopa lääkitsemään itseään jotta saa sen pakonomaisen hurmostilan minkä muutkin kuvitellaan saavan niin johan siitä kierre alkaa. Näen ympärilläni aina ja ikuisesti ihmisiä jotka tekevät niin kuin muutkin tekevät kuuntelematta omaa itseään koskaan. Halutaan lapsia muttei haluta kasvattaa niitä, halutaan omakotitalo muttei tehdä talonmiehen töitä itse, siis kaikki työ mitä iselleen haalitaan pitäisi jonkun muun tehdä. Lapset viedään päiväkotiin jonkun muun hoidettavaksi kun itseään ei kiinnosta. Oman kiinteistön hoitamatta jättämisen voi aina vedota kun on perhe, mitä isompi niin sitä parempi syy. Samoin monilla äijillä on tarve siittää ämmä paksuksi mutta jos ämmä ottaa ja häipyy niin silloin saa yhteiskunta maksaa. Olen itse perheestä jossa miehellä ei tullut tunteita lapsiaan kohtaan mutta ei ollut mitenkään pakotettukaan niitä tekemään. Kunhan sai naida ilman kortsua niin sehän riitti. Ehkäisy oli jo keksitty mutta kun ei haluttu käyttää sitä. Jotkut miehet eivät ajattele kunhan paneskelee ja miettii sitten jälkeenpäin et voihan vittu, en sitä halunnutkaan mitä sieltä voi tulla sen seurauksena. Sitten tuli näitä vaihtuvia isäpuolia kun ämmä joka kakaroita halusi ei halunnutkaan elää yksin. Aina oli joku tyytymättömyys äidilläni jonka piti mies olla tyydyttämässä eikä haitannut jos se vaihtui. Nyt on äitini löytänyt tasapainon vasta seitsemänkymppisenä kun olisi ollut siedettävämpää jos olisi löytänyt sen jo viisikymmentä vuotta sitten. Itse oirehdittua pahasta lapsuudestani en ole alkanut jatkaan sitä perinnettä eteenpäin sukupolvesta toiseen vaan koitan parantaa itseni ilman mitään lääkitystä. En tee mitään niin kuin toiset tekevät enkä toteuta kenenkään muun haaveita vaan sitä mikä itsestä tuntuu parhaimmalta enkä tee mitään hetken mielijohteesta vaan kaikki harkiten.

Kun katselee ihmisiä joilla on vimmattu tarve vaan lisääntyä vaikka maapallo hukkuisi paskaan eikä kukaan enään viitsi itse siivotakkaan, ei hoitaa jälkeläisiään, ei muuta kuin masennuksen piikkiin kaikki niin johan hommat hoituu. Kun sanoo vaan että on masentunut niin johan kaikki työt tekee joku muu, tää on niin helppoa. On joku vitun ongelma niin johan apua saa ja eihän ongelmiaan tarvitse itse selvittää kun yhteiskunta auttaa. Sullakin on se ongelma jonka kohta kustantaa yhteiskunta kun itse et tiedä mitä teet!

Esim. Kai, Kauko...Kyösti, Kenneth,Keke, Keijo,Konsta,Kimmo...?

Odotatko kaiken tulevan vaan jälkijunassa etkä tiedä mitä oikein elämältä haluat? Oletko kokeilunhaluinen ja vasta jälkeenpäin tiedustelet haluatko sitä vai et? Kannattaisi ensin aloittaa jostain muusta niin ettei kokeilunhalu ala ihmisestä. Näitä "kokeilunhaluisia" miehiä on riittämiin ja veronmaksajat kustantaa sitten kokeilunhaluisien paneskelijoiden jälkeläiset kun ämmä häipyy niin rakkaus loppuu lapsiinkin.

Sitten löytyy uusi ämmä jolla taas testataan kokeilunhalukkuutta ja tuleeko tunteita jälkijunassa. Uusperhepalstat ovat täynnä näitä ämmiä ja äijiä jotka kokeilevat loputtomiin tuleeko tunteita vai ei.

Loppujen lopuksi näen helvetin yksinäisiä ihmisiä joilla on kakaroita muttei mitään sidettä niihin kun täytyy kokeilla ja kokeilla lopun elämänsä eikä mistään tule tunteita ei minkäänmoisia. Minkähän takia nuoret ovat itsetuhoisimpia täällä kun missään muualla maailmassa? Kun ei vanhemmat välitä eivätkä tue vaan pitävät omaa elämää tärkeimpänä. Lapsia on pakko saada kun naapurikin saa mutta se oma elämä on tärkeintä ettei vaan mitään jää kokematta.

Älä masennu! Julkisuudessa luodaan ihan vääristynyttä kuvaa valtavasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Se on illuusio. Vauva mullistaa elämän eikä pelkästään positiviisella tavalla. On hienoa, että uskallat tunnustaa asian. Sinusta tulee hyvä isä ja tunteet kyllä tulevat ajan myötä. Ole armollinen itsellesi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

Mulla ei oo oma kohtaista kokemusta tollasesta tilanteesta, mutta mun veljellä on.
Sillä ja sen vaimolla on kolme lasta joista vanhin on kohta 7v ja nuorin 2v, eikä se vieläkään
rakasta lapsiaan, niin paljon kuin vaimoaan.. Jos sen olis ihan pakko päättää kumpi vaimo tai lapset, niin
valitsisi vaimon. (tälläinen tilanne on tullut ja valitsi vaimonsa)
Eli varaudu siis kuitenkin siihen, että tilanne ei tosta muutu.

Mustasukkainen vaimosi ajankäytöstä,kyllä Sinun vuorosi tulee...varmasti.
VM-37

Taidat jo aavistaa että kaikki on väliaikaista ja turhaa, legendaarinen postimies kävi tuuppaamassa vosun tiineeksi ja nyt pötkylä makaa "sinun lapsena" ... tai ainakin sinulle kaupataan isyydn tuomia hupeja eli elatusmaksuja päivittäistä panostusta helpottamaan vosun elämää.
Toivottavasti oot rikas ja antelias ettei vosu sua turhaan valinnut "isäksi", se tuuppaaja kuitenkaan ei olis maksujaan makselle ja jälkeläistä tuskin olis halunnut nähdä edes valokuvasta ... ja muista leikkiä "isää" ihan roolin mukaisesti, oot oikein kunnon lutunen luppakorva ja vikisevä reppa, leikit sitten miestä hetken aikaa kun saat vosulta siihen hetkeksi luvan.

Kannattais siis oikeesti ottaa selvää onko lapsi sinun jälkeläisiä vai ootko näitä "isejä" joita alkaa olla kyllästymiseen asti, naiset on kieroja, valehtelioita, narsiteja, turhamaisia, pinnallisia, ahneita & täysin vailla selkarankaa. Jos kävi niin että joudut lystin maksamaan elatusmaksuina, opitpahan ainakin sen että bordellissa käynti olisi sittenkin tullut perkeleen paljon halvemmaksi ja sieltä olisit saanut parempaa seksiä kuin suomalaiselta tusina-tussulta joita ei pane kuin hätäsesti kännissä.

Minulla nyt 30-v poika.Hänellä kolme lasta. Hän kun syntyi,"sairastuin" siihen jälkimasennukseen. Sen pahempaa sairautta en toivo kenellekkään äidille/isälle. Silloin ei puhuttu ko.asiasta neuvolassa mitään. En ymmärtänyt miksi tunsin melkein vihaa lastani kohtaan. Viisi vuotta myöhemmin synnytin tytön leikkauksella. Viiten kuukauteen meillä ei tiedetty että vauvakin on. Olin reipas,onnellinen ihan "eri äiti". Kyllä sinäkin isi vielä pääset tuosta tunteesta. Ihana asia on että rakastat vaimoasi. Rakkaus lapseen tulee ihan samoin,kun vaimoosi. Onnea ja rakkautta teille.

Olen äiti, jonka vauvan alku ei mennyt ihan 'putkeen'. En tiedä johtuiko siitä, että en tuntenut mitään, en rakkautta, en vihaa, en yhtään mitään. Isä oli se, joka laittoi käden Lastenklinikan lasikaappiin ja silitti, otti syliin sitten kun sai ottaa, minä en tehnyt mitään.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että suojelin itseäni, kun lääkärit eivät antaneet toivoa. Mutta oikea vanhemman rakkaus tulee ajallaan ja kasvaa kohdalleen kun antaa aikaa niin itselleen kuin lapsellekin.

Opettele tuntemaan, opettele kunnioittamaan, opettele antamaan uudelle ihmisen taimelle oma tilansa elää. Yhtään suurempaa mahdollisuutta kasvaa kokonaiseksi, täydeksi ihmiseksi et saa: me teemme lapsemme mutta lapsemme kasvattavat meidät, näinhän sanotaan jossain suomipopin laulussakin.

Minulla on kolme vuotias poika ja minun ja hänen välit ovat syvenneet, vasta silloin kun itse osallistuin hoitamaan häntä, tarkoitan myös niitä kakkavaippojen vaihtoa.
Olen sitä mieltä että jos tekee niitä vähemmän kiinnostavia ja kiinnostavia asioita yhtä paljon, niin huomaa kuinka rakas se lapsi itselleen onkaan.
En voisi edes kuvitellakkaan tätä elämää ilman lastani.
Olen tässä ollut 2 vuotta työttömänä ja 1,5 vuotta hoitanut lasta päivisin yksin kotona, kun vaimoni käy koulua.
Olen ollut erittäin iloinen että olen saanut kasvattaa lastani.
Itsekkään en ole kummemmin tunteellinen tai kauheasti tunteitaan näyttävä mies, ennemminkin viilipytty.
Mutta viimeiset 2 vuotta lapseni on saanut minut nauramaan ja itkemään.
Kun lapsi syntyi niin en osannut käsitellä tunteitani, enkä tiennyt mitä tuntea, mutta päätin järjelläni rakastaa lastani, ja lopputulos on se, että rakastan häntä myös tunteillanikin.

Ei todellakaan kannata huolestua moisesta.Aikaa lapsen syntymästä on kulunut todella vähän joten kyllä ne tuntee tulee sieltä ajan kanssa.Itse pienen lapsen äitinä minun äidinrakkauteni kasvoi vähitellen.Odotin kai liikoja kaikesta;synnytyksestä ja ylipäätään kaikesta.Mutta ajan kanssa ja mitä enemmän olin oman lapseni kanssa rakkaus vain kasvoi.
Onhan se hämmentävä tilanne kun yhtäkkiä huomaa että meitä onkin kolme kahden sijaan.
Tsemppiä sinulle,kyllä ne tunteet sieltä tulla putkahtaa kun vähiten odottaa!

miehillä ei useinkaan sunnu tiivis kontakti lapseen niin nopeasti kuin naisella. Nainenhan on lapselle se elintärkeä ravinnon antaja eikä lapsi vielä tuolloin "tarvitse" isää. Kiinnyt varmasti lapseesi pikkuhiljaa kuin myös lapsi sinuun. Kun lapsi itse oppii haluamaan ja hakeutumaan seuraasi huomaat varmasti että lapsi on sinulle elintärkeä kuin myös sinä lapselle. Totuttele rauhassa uuteen tilanteeseen!

jeah. . tulevat ne... kuvittele tilanne, että lapsesi henki olisi uhattuna.. mitä tekisit.. se kertoo suunnan..

jaksamista teille kaikille.. ja ota vauvasi syliin aina kun menet ohi.. katso silmiin.. kyllä se sieltä tulee..

:)))

Kyllä samoja tuntemuksia on myös äidillä.Olen 6.n lapsen äiti,eli luulen tietäväni jotain edm.
Rakkaus kasvaa ja "puhkeaa" vähitellen.Kai se on jotain itsesuojelu-mekanismii.Sen verran traumaattinen tapahtuma lapsen syntymä aina on.Odota maltillisesti,kyllä tunteet herää.Toisilla nopeemmin ja toisilla vähän hitaammin.Olet vain hämilläs vielä tästä elämän muutoksestas.ONNEA VAAN KOKO PERHEELLESI!Ja ikimuistoisia tulevia vuosia.Olet varmaan Hyvä isä lapsillesi,kuullostaa siltä..

Itse olen ns. vahinko. Äiti olisi antanu minut pois, siis adoptoitavaksi,
mutta suvut ja faija estivät sen. Menivät avioon, täst on 50 vee.
En saanut mutsilta koskaan hellyyttä, faijalta ja toiselta mummolta
sain. Tässä sitä on menty ja kämpät ja kesämökit ja waimokin hankittu,
mutta lapsia ei. Oma kokemus siitä että oli ei toivottu lapsi, jätti
jälkensä. Stoorin aloittaja kuitenkin ilmeisesti halusi skidejä eli
sulla on toivoa !

Rauhassa vaan, ei kannata turhia stressata. Ei se rakkaus toiseen ihmiseen synny hetkessä ja lapseensa varmasti rakastuu, kun tämän kanssa viettää aikaa, tulee niitä omia kahdenkeskisiä juttuja (joita vaimosikaan ei osaa sit tehdä, vaik kuin koittais, sillä ne on näitä isä-poika -touhuja) jne. Mieheni kanssa on puhuttu asiasta paljon, hänkään ei heti kokenut rakkautta esikoista kohtaan, vaikka alusta asti oli hurjan kiintynyt vauvaan. Mitä enemmän olivat yhdessä, sitä suuremmiksi tunteet kasvoivat ja sama toisen lapsen kanssa. Monilla äidelläkin kestää aikaa rakastua lapseen, joillakin kauankin, kun toiset heti synnytyksen jälkeen tuntevat hurjan tunnekuohun oksitosiinin vuoksi. Kyllä se siitä, kun vaan annat aikaa teille molemmille - erityisesti lapselle :)