Minkä ikäisestä alkaen muistatte asioita?

MInä olin kesällä täyttänyt kolme vuotta, kun isäni joutui lähtemään sotaan.
Se oli niin vaikea asia, että minulle nousi korkea kuume, joka kesti useita päiviä.

Itse asiassa muistan valtavasti tapahtumia koko sota-ajalta ja ennen sitä.

Olin jo viisivuotias kun v.-40 tuli mustareunaisia kirjeitä joissa ilmoitettiin kaatuneiden isän veljien hautajaisista. Sekä joitakin muita sukulaisia kuoli niinä aikoina. Jäi mieleeni kammo niitä mustia reunoja kohtaan, kun näin mitä itkua niistä seurasi.

Varhaisin muisto tässä inkarnaatiossa saattaisi olla se, kun ryömin pihanurmella ja huomasin, että aitta eli puohi ei olekaan tolppien varassa niinkuin olin tottunut ne näkemään. En osannut vielä kävellä enkä puhua joten minun on täytynyt olla alle puolivuotias, koska synnyin helmikuun alussa pommien putoillessa linnuntietä 7 kilometrin päähän (isä kertoi tuon pommijutun). Ja se havainto siis ryömiessäni pihanurmella eli oli siis kesä.
Sitten muistikatko koska en muista vuotta nuoremmasta sisarestani oikeastaan mitään ainakaan pariin vuoteen.
Sitten uudempaa vanhaa. Jossakin vaiheessa huomasin, ettei isä olekaan kotona. Äiti kertoi hänen olevan työssä läheisessä Pietolan suutarinverstaassa.
Istuin pöydän ääressä ja leikin vanhalla ruutisarvella. Huomasin kaikkialla ihoni pinnassa olevan sähkönsinistä muutaman millin pituisen karvan näköistä säteilyä. Mietiskelin, että näkevätkö muut sellaista ja onko sitä muillakin. Jäi kysymättä ja katsomatta silloin. Myöhemmin ei ole näkynyt.
Radio oli musta ja pieni Philipsin "Pikkumatti" seinähyllyllä. Siitä kuunneltiin ainakin lastentuntia hirveän rätinän ja rutinan seasta.
Sitten muutettiin kahdella hevosella (sukulaismiehet kuskasi) metsien läpi toiselle paikkakunnalle keväällä kun olin juuri täyttänyt 3 vuotta. Se reki missä minä olin, kaatui ja mietin että pitäisikö alkaa parkumaan. Äiti kuitenkin ehätti sanomaan, että eipä käynyt mitenkään joten en alkanut parkumaan.
Uudessa asuinpaikassa sitten vähän myöhemmin vanhukset kertoivat, että on tulossa lapsi ja kysyivät, pitäisikö sen olla poika vai tyttö. Minä tähän, että se on rumaa jos talossa on kaksi poikaa ja vastaus nauratti. Tyttö syntyikin minun ollessani noin kolmen ja puoli vuotias. Muistan senkin. Naapurin vanhapiika oli kätilönä, me isän kanssa pysyteltiin poissa ja isä keitti lämmintä vettä. Sitten jonkin ajan päästä saatiin mennä kamariin. Äiti makasi sängyssä, sängyn vieressä oli peltiämpärissä istukka/jälkeiset ja lapsenpäästäjänä ollut punnitsi tyttövauvaa pyyheliinan mutkassa puntarilla ikkunan edessä olevan pöydän päällä. Tarkistin juuri muistiinpanoista, että olin silloin 3 v 9 kk 7 pv:n ikäinen.
Vielä varhaisemmat muistot menevät jo edellisen inkarnaation puolelle eivätkä siten kuulu tälle palstalle. Samoin se, kun en ollut vielä tässä lapsen ruumiissa vaan tullut juuri sanoisinko lepäämästä ja täysin tietoisena, että minun oli taas mentävä maan päälle vaikka en olisi halunnut. Ja millaisen elämän tulisin saamaan. Ehkä niistä toiste ja toisessa yhteydessä.

Muistan 5-vuotiaisesta ja erityisen hyvin 8-vuotiaisesta, moni asia on kuin taulu seinälläni. muistan ehkä sen takia kun olemme

2 ja puolivuotiaana seisoin ikkunapenkillä ja isosiskoni seisoi edessäni ja piti minun ympäriltäni kiinni etten olisi mennyt pikkukamariin, jossa meidän vauva, pikkusiskoni syntyi. Kätilö kulkee huoneen toisella puolella hakien hellalta jotain, menee takaisin pikkukamariin.
Näen koko huoneen selvästi silmissäni. Voisin kertoa kaikki yksityiskohdat sieltä.
Kun lopulta päästään pikkukamariin, äiti makaa omalla sängyllään, ja isän tyynyllä makaa pieni punainen mustatukkainen vauva, joka ei puhu mitään, meidän vauva on syntynyt.

Olin kaksi ja puolivuotias. Iän tiedän tarkkaan koska vuoden lopulla -39 sota ajoi evakkoon syntymäkodista, jonne en ikinä palannut.
Valkoverhoisesta ikkunasta tulvi valoa ja sen edessä oli kukkanen, verenpisara. Teki mieli niitä pyöreitä punaisia nuppuja kosketella. Kurkottelin nuppuja alapuolelta juuri ja juuri niihin ylettyen. En tiedä olinko jollekin istuimelle kiivennyt jotta yletyin niihin.
Kun nuppua painoi se napsahti auki, sitä jatkoin siihen asti kunnes äiti tuli tupaan hetken ulkona käytyään. Siihen loppui äkisti se hauskuus ja toruja varmasti sain kun sen vieläkin muistan.
Näyttävät mieleen painuvan tapahtumat joihin liittyy myös jonkinmoinen tunnemuisto.

ps. aihe on ollut palstalla aiemminkin ja kerroin silloinkin tämän ja muutaman muunkin muiston samalta vuodelta. En viitsi niitä uusia.

Muistan pari-kolmevuotiaana istuneeni raitiovaunussa matkalla junalle ja kotiin. En olisi millään lähtenyt. Kadehdin kaikkia jotka jäivät vaunuun, kun astuimme alas aseman pysäkillä. Siinä paikassa päätin, että muutan Helsinkiin kun tulen isoksi.
Ja niin muutinkin, 17-vuotiaana, enkä ole takaisin kaivannut.

Joku on sanonut, sitä tikulla silmään joka vanhoja muistaa.
Kyllä minunkin muistot alkavat jo, kun olin lähes kolme vuotias, isäni sai lähijärvestä alkukesästä suuren hauen painoi toistakymmentä kiloa, se oli laitettu kotona kolmijalkaiseen pyykkisaaviin tuvan lattialle. Muistan kun otin saavin reunasta kiinni, ja kurkkasin, samalla hauki polskautti hännällään vettä, siinä kastui käteni, ja pääni.
Samana kesänä elokuussa isäni kuoli, äidin piti mennä pappilaan ilmoittamaan kuolemasta, ja sopimaan hautajaisista, samalla reisuulla minut ja parivuotta vanhempi veljeni kastettiin, sinne kävelimme yhdessä, ei ollut aiemmin asiaa papille joten kaksi asiaa samalla kertaa. Muistan hyvin kun kävelimme menomatkan yli
7 km, ei silloin autoja kulkenut kovin usein. Takaisin tulimme linjaautolla.
Ne isän hautajaiset muistan hyvin haudalla oli paljon väkeä, minä heitin jonkun kukan arkun päälle, ja meinasin pudota hautaan, mutta onneksi joku otti minusta kiinni, asia selvisi minulle kuka oli kiinniottaja, vuosikymmeniä jälkeenpäin. Kerran se kiinniottaja kysyi muistanko kun meinasit pudota isäsi hautaan, muistan sanoin en vain tidä kuka oli kiinniottaja, no Ossi naapurin poika 10 vuotta minua vanhempi kertoi jälkeenpäin napanneensa minut. Meillä on valokuva kotona vietetyistä hautajaisista siellä se naapurin Ossikin oli, minä istuin kuvassa äitini polvella. Sota-aikakin hyvin muistissa, 41 aloitin koulun, muuta ehkä siitä joku toinen kerta.

Ilolla voin panna merkille, miten monet ovat kirjoittajina kehittyneet tosi paljon täällä vuosien kuluessa. Se todistaa, että tietokone pään sisällä päivittyy säännöllisesti, että ihminen elää ja on voimissaan.

Vanhin siskoni, joka oli jo aikuinen, oli saanut kauniin kansallispuvun. Olimme meidän puutarhassa, jossa kukat olivat parhaimmillaan, valkoiset pionit, keisarinkruunut, unikot ym., hän halusi päästä kuvaan ja kutsui minua myös.
Olen ollut noin 2 v. silloin, tykkäsin kuitenkin juosta hiekkakäytäviä pitkin,
silloin hän keksi, että hänellä on Sisu-pastilleja ja niin tuli kuva, jossa otan rasiasta niitä!
Koulun aloitin 7 vuotiaana, vuosi oli 1944. Matka oli aika pitkä, joka kävellen taitettiin.
Kerran löysimme siskoni kanssa kuolleen linnun, hautasimme sen asianmukaisin menoin, risti vielä päälle. Muistimme sen aina, kun se oli polun varrella, jota oikaisimme kouluun.
Monia mukavia muistoja on, kannattaisi ne pistää kaikki ylös!