Kun ihminen menettää puolisonsa pitkäaikaisen sairauksen seurauksena,
sureeko ihminen itseään ja omia kokemuksiaan puolisonsa kanssa,
mitä syvempi ja suurempi suru on
onko surevan kokemukset sitä suurempia kärsimyksiä ?
Koen suurta surua siitä, kun puoliso menetti itsensä hallinnan kaikissa toiminnoissa,
oli lopulta täysin toisten ihmisten avun tarpeessa kaikinpuolin, kakat ja pissat meni alle täysin hallitsemattomasti, ei osannu enään itse syödä, lopuksi ei osannu enään edes niellä,
tämä muistelu aiheuttaa aivan älytöntä tuskaa ja surua,
lopulta koko elämän tuottamus kärsimys tuntuu niin suurilta
ettei halua muistella muuta
kuin vain hyviä ihania tapahtumia mitä elämä toi ja mitä yhdessä olemme kokeneet,
onko suru itsekkyyden lopullinen ilmaisu muoto,
entä se, onko se surua, vai pettymyksen tuottamaa toimintaa,
kun ei pysty uusiin ihmis-suhteisiin ,
vaan sävähtää jos joku tekee eleen haluta tutustua paremmin,
Mitä surus on ?
96
977
Vastaukset
Höpöti, höpö...
Kun vanha kuolee, pitää elämä huolta että uutta ristiä ei ihminen halua kannettavakseen.
Harrasta siis syrjä-hyppyjä kuten ennenkin olet harrastanut.
H."Harrasta siis syrjä-hyppyjä kuten ennenkin olet harrastanut"
Ollpa niin korni kommentti että piti itsekseen tässä hihitellä :DD.
- Heikunkeikku
Jokaisella oma suru. Henkilökohtainen.
En tiedä muiden suruista, vain omasta.
Ei pitäisi koskaan alkaa neuvomaan toista ihmistä, että miten surua pitäisi käsitellä.
Ei ainakaan siten, että sanoo "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu ja näin pitää toimia".
Oman surun käsittelemisiin menee eri ihmisellä eri aika.
Ei ole (mielestäni) mitään sääntöä, miten sen surun kanssa pitäisi toimia, jos se omalle kohdalle osuu. "Heikunkeikku"
Etenkään tällaisissa päästä-keksityissä lörpöti-aloituksissa. :)
H.- Heikunkeikku
"hunksz"
Taitaa olla sinun oma aloituksesi.
Arvelen ma :) Heikunkeikku kirjoitti:
"hunksz"
Taitaa olla sinun oma aloituksesi.
Arvelen ma :)"Heikunkeikku"
No kun ei.
Väärä nimmari.
H.On se hunkszukasta ilmeisesti niiiiiiiiin kummallista, jos joku haluaisi keskustella asiallisesti täällä ja tekee aiheesta monenlaisia ajatuksia sisältävän sekä sellaisia myös muissa ihmisissä herättävän aloituksen.
Ellei ihminen osaa rakastaa, eikä ole sellaista tunnetta koskaan kokenut, voi olla mahdotonta edes kuvitella, millaisia tunteita oman rakkaan sairastuminen ja kuolema herättävät.
Surua on vaikea mitata. Onneksi sen ohella alkaa jossain vaiheessa nousta esille myös hyviä asioita ja onnellisiin päiviin liittyviä kauniita muistoja. Jokainen suree omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Välillä suru voi vallata mielen kokonaan ja unohtua toisinaan pitemmäksi aikaa.
Yritetään antaa läheistemme surulle tilaa ja läheisille aikaa toipua surustaan omaan tahtiinsa. Opetellaan kuuntelemaan muita ihmisiä ja tietysti myös omaa sisimpäämme. Usein lämmin katse ja sanaton kuunteleminen, voi olla monin verroin parempi vastaus kuin viisaimmatkaan ääneen lausutut sanat, ohjeista puhumattakaan.
- hehehehee
Oma eka suruni kuoleman vuoksi oli pettymystä ja kapinaa elämää kohtaan. Siis oman tyhmyyteni tunnustamista 11-vuotiaana, kun vasta silloin tulin tietoiseksi, että kuolema vie, kenet tahtoo, eikä kysy minun mielipidettäni. Se oma voimattomuuteni kiukutti silloin niin vietävästi. Kapinoin mielessäni, etten tahdo elää tällaisessa maailmassa, jossa tällaista tapahtuu.
Kenellekään en kertonut ajatuksiani. Ja vain vähän yksinäisyydessä itkin salaa.
Senjälkeen olen sietänyt kapinoimatta kuolemat, sairaudet ja vammautumiset.
Elämässäni tapahtuneita muunlaisia pettymyksiä en ole oppinut sietämään mököttämättä. Mutta siedätyshoito jatkuu. Ymmärrän tunteesi aloittaja. Kun läheinen menettää iäksi taitojaan yhden kerrallaan on jokaisella menetyksellä oma surutyönsä. Kun aviomies on vaipoissa ja syötettävänä, häneen on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä. Jos joudun samaan tilanteeseen, toivon eutanasian olevan jo laillinen.
Olen kokenut saman kuin aloittaja. Nähnyt hitaan mutta varman hiipumisen.
Kun kuolema lopuksi armahtaa se on helpotus sairaalle ja myös läheisille. Tietenkin kuoleman lopullisuus on aina hyvin surullista, kaikki on silloin tehty ja sanottu.
Itse opin arvostamaan terveyttäni ja päiviä joita saan elää täyttä elämää kaiken jälkeen. En kadu mitään, nyt elän itselleni, en myöskään pelkää uutta ihmis-suhdetta.Höpöhöpö....
Mitä ovat syrjähypyt, nimitys sille että elää täyttä elämää? Olen kulkenut tietäni suoraan, kohdannut mukavia ja vähemmän mukavia asioita :)- O-Orvokki
Voi kuvotus tuon miehen tekstiä. Tekisi mieli sanoa todella pahasti tuolle, ilmeisesti lopun ikäänsä keskenkasvuiselle ihmiselle. Jospa elämä kouluttaisi ihmiseksi, ellei kuolema ehdi korjata sitä ennen.
"häneen on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä"
Olen eri mieltä. Iäkäs raihinaistuva ihminen ansaitsee kunnioittavan kohtelun juuri sen takia että hän on elänyt pitkän elämän ja saanut monenmista aikaan monessa roolissa. Ei raihinaistuminen ja toisten avun varaan joutuminen tee hänestä yhtään lapsenomaisempaa.- tässä.oikeat.sanat
"hunksziin on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä"
siilenämää kirjoitti:
"häneen on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä"
Olen eri mieltä. Iäkäs raihinaistuva ihminen ansaitsee kunnioittavan kohtelun juuri sen takia että hän on elänyt pitkän elämän ja saanut monenmista aikaan monessa roolissa. Ei raihinaistuminen ja toisten avun varaan joutuminen tee hänestä yhtään lapsenomaisempaa.Vaipanvaihto ja syöttämis tilanteessa on käyttäydyttävä luontevasti, ei pidä tehdä asiasta numeroa.
Jo hoidettava on vielä muuten ajan tasalla ja tajuaa kaiken, häntä on tietenkin kohdeltava aikuisena.
Alzhaimer tekee monesta lapsenomaisen, moni pitää vaimoa äitinään,tässä.oikeat.sanat kirjoitti:
"hunksziin on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä"
Minusta häneen voi suhtautua kuin keneen tahansa trolliin ;).
mielikki.mummo kirjoitti:
Vaipanvaihto ja syöttämis tilanteessa on käyttäydyttävä luontevasti, ei pidä tehdä asiasta numeroa.
Jo hoidettava on vielä muuten ajan tasalla ja tajuaa kaiken, häntä on tietenkin kohdeltava aikuisena.
Alzhaimer tekee monesta lapsenomaisen, moni pitää vaimoa äitinään,Minun mielestäni vaikkei olisi ajan tasallakaan, kohdeltava kuin aikuista. Huolimatta siitä että hän on palannut sinne sipulin ytimeen, kaikki kerrokset kuorittu.
siilenämää kirjoitti:
Minun mielestäni vaikkei olisi ajan tasallakaan, kohdeltava kuin aikuista. Huolimatta siitä että hän on palannut sinne sipulin ytimeen, kaikki kerrokset kuorittu.
Tilanteen mukaan, jokainen tapaus on erilainen. Jos äitiä huutava muistisairas rauhoittuu äidillisestä suhtautumisesta niin mikä estää.
O-Orvokki kirjoitti:
Voi kuvotus tuon miehen tekstiä. Tekisi mieli sanoa todella pahasti tuolle, ilmeisesti lopun ikäänsä keskenkasvuiselle ihmiselle. Jospa elämä kouluttaisi ihmiseksi, ellei kuolema ehdi korjata sitä ennen.
"O-Orvokki"
Kyllä minulle voi sanoa rumastikin.
Valitessasi sopivia sanoja minulle, muista kuitenkin että eivät kaikki elä kuten kaikki toiset elävät.
Eikä se tarkoita että ne toiset elävät rumasti, väärin tai pahasti.
Kaikki hetero on kaunista, oli se sitten elämää tahi rakkautta.
Homous on elämän ruminpia maanantai-kappaleita.
Enkä minä ole homo.
H.mielikki.mummo kirjoitti:
Tilanteen mukaan, jokainen tapaus on erilainen. Jos äitiä huutava muistisairas rauhoittuu äidillisestä suhtautumisesta niin mikä estää.
Hoivata voi ilman äidillisyyttäkin, nätisit, lempeästi, rauhoittavavasti uttei äidin roolissa.
- hmpff
siilenämää kirjoitti:
"häneen on pakko suhtautua samoin kuin lapsiin heidän ollessaan pieniä"
Olen eri mieltä. Iäkäs raihinaistuva ihminen ansaitsee kunnioittavan kohtelun juuri sen takia että hän on elänyt pitkän elämän ja saanut monenmista aikaan monessa roolissa. Ei raihinaistuminen ja toisten avun varaan joutuminen tee hänestä yhtään lapsenomaisempaa.Siili, joskus pitää tehdä ratkaisuja omassa suhtautumisessa, että jaksaa jatkaa. Koska se "voima"-suhde on muuttunut, pitää saada oma tunnetila samalle tasolle. Ei voi jatkaa sitä vanhaa roolia suhteessa siihen toiseen. Mä ymmärrän mielikkki.mummon näin, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa.
Mun oma esimerkki on se, että kun äiti sairastui skitsofreniaan (vanha juttu jo tiedän, mutta joskus esimerkki voima on ihmeellinen) niin oloni ja roolini helpottui huomattavasti kun alistuin ja ajattelin että noh, olkoon hän sitten mun veetuileva/oikutteleva teini-ikäinen. Pystyin pysymään eri tavalla tyyneenä hänen purkauksille, ja olla varmempi tuki. Se oli rooli joka oli tuttu, skitrofrenia-potilaan hoitajan rooli ei ollut.
Ei se tarkoita sitä ettei toista kunnioittaisi. Kyllä minä ainakin lapsiani kunnioitan, kovastikin. - hmpff
hmpff kirjoitti:
Siili, joskus pitää tehdä ratkaisuja omassa suhtautumisessa, että jaksaa jatkaa. Koska se "voima"-suhde on muuttunut, pitää saada oma tunnetila samalle tasolle. Ei voi jatkaa sitä vanhaa roolia suhteessa siihen toiseen. Mä ymmärrän mielikkki.mummon näin, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa.
Mun oma esimerkki on se, että kun äiti sairastui skitsofreniaan (vanha juttu jo tiedän, mutta joskus esimerkki voima on ihmeellinen) niin oloni ja roolini helpottui huomattavasti kun alistuin ja ajattelin että noh, olkoon hän sitten mun veetuileva/oikutteleva teini-ikäinen. Pystyin pysymään eri tavalla tyyneenä hänen purkauksille, ja olla varmempi tuki. Se oli rooli joka oli tuttu, skitrofrenia-potilaan hoitajan rooli ei ollut.
Ei se tarkoita sitä ettei toista kunnioittaisi. Kyllä minä ainakin lapsiani kunnioitan, kovastikin.Niin siis, oman suhtautumisen muuttuminen ja roolin hakeminen auttaa mun mielestä surun käsittelyssä. Sellainen, okei, nyt mennään näillä eväillä. Alistuu tilanteeseen eikä pidä kiinni mistään menneestä, ei taistele vastaan.
hmpff kirjoitti:
Siili, joskus pitää tehdä ratkaisuja omassa suhtautumisessa, että jaksaa jatkaa. Koska se "voima"-suhde on muuttunut, pitää saada oma tunnetila samalle tasolle. Ei voi jatkaa sitä vanhaa roolia suhteessa siihen toiseen. Mä ymmärrän mielikkki.mummon näin, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa.
Mun oma esimerkki on se, että kun äiti sairastui skitsofreniaan (vanha juttu jo tiedän, mutta joskus esimerkki voima on ihmeellinen) niin oloni ja roolini helpottui huomattavasti kun alistuin ja ajattelin että noh, olkoon hän sitten mun veetuileva/oikutteleva teini-ikäinen. Pystyin pysymään eri tavalla tyyneenä hänen purkauksille, ja olla varmempi tuki. Se oli rooli joka oli tuttu, skitrofrenia-potilaan hoitajan rooli ei ollut.
Ei se tarkoita sitä ettei toista kunnioittaisi. Kyllä minä ainakin lapsiani kunnioitan, kovastikin.Minä taas näen asian niin että jaksan paremmin jos muistan ne hetket kun hän oli kunnossa, ymmärrän sairauden tuomat haasteet. Kohteen elämän loppuvaiheessa olevana avun, hoivan ja huolenpidon tarvitsijana. Se ei sulje pois noita sopeutumistasijoita mutta en kohteliaisuus lapsenakaan. Niin me ihmiset koemme asioita eri tavoin.
- hmpff
siilenämää kirjoitti:
Minä taas näen asian niin että jaksan paremmin jos muistan ne hetket kun hän oli kunnossa, ymmärrän sairauden tuomat haasteet. Kohteen elämän loppuvaiheessa olevana avun, hoivan ja huolenpidon tarvitsijana. Se ei sulje pois noita sopeutumistasijoita mutta en kohteliaisuus lapsenakaan. Niin me ihmiset koemme asioita eri tavoin.
Jos on erilaiset kokemukset, niin tapa käsitellä asioita ovat erilaiset. Ei voi mennä toisesta sanomaan että se minkä koit tai miten asiaa työstit on väärin.
hmpff kirjoitti:
Jos on erilaiset kokemukset, niin tapa käsitellä asioita ovat erilaiset. Ei voi mennä toisesta sanomaan että se minkä koit tai miten asiaa työstit on väärin.
Sitähän minä juuri sanoin. Elämä ei ole mikään oikeassaolemisen kilpailu eikä toisen kokemus kummempi toista. Oman kokemuksen esiintuominen ei ole toisen kokemuksen väheksymistä tai mitätöimistä.
siilenämää kirjoitti:
Sitähän minä juuri sanoin. Elämä ei ole mikään oikeassaolemisen kilpailu eikä toisen kokemus kummempi toista. Oman kokemuksen esiintuominen ei ole toisen kokemuksen väheksymistä tai mitätöimistä.
Eipä sitä läheskään aina ymmärrä mitä sinä sanoit.
Mitä sinä esmerkiks tällä mahdat sanoa:
"""Se ei sulje pois noita sopeutumistasijoita mutta en kohteliaisuus lapsenakaan."""- hmpff
siilenämää kirjoitti:
Sitähän minä juuri sanoin. Elämä ei ole mikään oikeassaolemisen kilpailu eikä toisen kokemus kummempi toista. Oman kokemuksen esiintuominen ei ole toisen kokemuksen väheksymistä tai mitätöimistä.
No kun kirjoitit mielikki.mummolle hänen tavastaan käsitellä omaa muuttunutta roolia, että "Ei raihinaistuminen ja toisten avun varaan joutuminen tee hänestä yhtään lapsenomaisempaa."
Niin.... minusta se oli vähän sitä, että sanoit toisen kokemuksesta että väärin meni. Mutta hyvä juttu jos et tarkoittanut asiaa niin, että vain mun tulkinta sun viestistä meni pieleen. hmpff kirjoitti:
No kun kirjoitit mielikki.mummolle hänen tavastaan käsitellä omaa muuttunutta roolia, että "Ei raihinaistuminen ja toisten avun varaan joutuminen tee hänestä yhtään lapsenomaisempaa."
Niin.... minusta se oli vähän sitä, että sanoit toisen kokemuksesta että väärin meni. Mutta hyvä juttu jos et tarkoittanut asiaa niin, että vain mun tulkinta sun viestistä meni pieleen.No jos se on sitä maantieteellistä eroa taas. Minä en tarkoittanut mimmimummin tavan olevan väärä, kerroin vain miten itse asian koen.
Tellukka kirjoitti:
Eipä sitä läheskään aina ymmärrä mitä sinä sanoit.
Mitä sinä esmerkiks tällä mahdat sanoa:
"""Se ei sulje pois noita sopeutumistasijoita mutta en kohteliaisuus lapsenakaan."""No ite asiassa en muista enää mitä tuossa oli tarkoitus kirjoittaa :DD. Puhelin vääntää sanat haluamakseen ja en aina ehdi tarkistaa .
siilenämää kirjoitti:
No jos se on sitä maantieteellistä eroa taas. Minä en tarkoittanut mimmimummin tavan olevan väärä, kerroin vain miten itse asian koen.
Ja mistä sinä nyt mimmimummin vedit sekaan?
Oot ihan sekasi.Tellukka kirjoitti:
Ja mistä sinä nyt mimmimummin vedit sekaan?
Oot ihan sekasi.No mimmimummi tai mielikki :DD. Ite ole Se Kasi :D.
Mulla meni mimmimummit ja mielikit sekasi :D. Sorry heille, ei sulle.siilenämää kirjoitti:
No mimmimummi tai mielikki :DD. Ite ole Se Kasi :D.
Mulla meni mimmimummit ja mielikit sekasi :D. Sorry heille, ei sulle.Oot pohjoisesta.
En näe kommentissasi mitään huvittavaa vaikka itse nauratkin suu levällään.Tellukka kirjoitti:
Oot pohjoisesta.
En näe kommentissasi mitään huvittavaa vaikka itse nauratkin suu levällään.No sitähänminä sanoin. Kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä.
- Ainasamaa
O-Orvokki kirjoitti:
Voi kuvotus tuon miehen tekstiä. Tekisi mieli sanoa todella pahasti tuolle, ilmeisesti lopun ikäänsä keskenkasvuiselle ihmiselle. Jospa elämä kouluttaisi ihmiseksi, ellei kuolema ehdi korjata sitä ennen.
Ylläpito on ollut huomaavainen ja poistanut asiattoman viestin.
- mennytonmennyt
Kyllä sokeri leskenkin suussa sulaa, eikä aina kauaa surra, kun uutta seuraa haetaan.
Sureminen on voinut alkaa jo puolison eläessä, ja luopuminen myös omista tarpeista. Kuolema on vain päätepiste vääjäämättömästä.
- elämä-on-rajallista
siilenämää kirjoitti:
Sureminen on voinut alkaa jo puolison eläessä, ja luopuminen myös omista tarpeista. Kuolema on vain päätepiste vääjäämättömästä.
siilenämää,,,
hienosti sanottu, todellakin kun puoliso sairastaa kuolemaan johtavaa tautia, vuosien varrella alkaa jo suruaika,
luopumisen tuska ja tunteet ehtii käydä monta kertaa läpi,
kuitenkin se päivä jolloin kuolema saapuu se yllättää sittenkin,
voi kuitenkin kuvitella,
että sopeutuminen poismenoon on tuonu jonkinverran helpotusta lopulliseen poismenon aiheuttamaan suruun,
vaikka en tiedä,
kovin kävi kipeetä , syvältä viilti kun viimeset henkäykset lähti,
se oli lopullista,
suru jäi vellomaan syvältä syvältä ,
ehkä ajanmyötä suru muuttaa muotoaan ,
ehkä seestyy ,
unohdu ei koskaan, elämä-on-rajallista kirjoitti:
siilenämää,,,
hienosti sanottu, todellakin kun puoliso sairastaa kuolemaan johtavaa tautia, vuosien varrella alkaa jo suruaika,
luopumisen tuska ja tunteet ehtii käydä monta kertaa läpi,
kuitenkin se päivä jolloin kuolema saapuu se yllättää sittenkin,
voi kuitenkin kuvitella,
että sopeutuminen poismenoon on tuonu jonkinverran helpotusta lopulliseen poismenon aiheuttamaan suruun,
vaikka en tiedä,
kovin kävi kipeetä , syvältä viilti kun viimeset henkäykset lähti,
se oli lopullista,
suru jäi vellomaan syvältä syvältä ,
ehkä ajanmyötä suru muuttaa muotoaan ,
ehkä seestyy ,
unohdu ei koskaan,Tuo on totta. Eihän puolison sairaus vie pois muistoa yhteisistä hyvistä vuosista ja koetusta elämästä. Toisaalta jollain tavalla puoliso "kuolee" ensimmäisen kerran jo silloin kun lakkaa tunnistamasta läheisiään. Tämän monet kertovat olevan raskasta aikaa.
Kunpa annettaisiin miesleskien surra ja toipua menetyksestään, niin etteivät kiihkeän innokkaat naiset hyökkäisi leskeä itselleen varaamaan.
Tositapaus tuokin, herkässä mielentilassa oleva, yksin haahuilemaan jäänyt miesleski oli helppo saalis.- hehehehee
@Ancelina
Mielenkiintoinen on kommenttisi miehistä ☺ Holhouksen alle ne on leskimiehet asetettava ja häkkiin teljettävä. Puheluestot laitettava ja akkunoihin pimennysverhot Äitinsä tai kirkkoherran tai maistraatin suostumuksella vasta selvittyään todistetusti (psykiatrin ja kahden valaehtoisen erikoislääkärin todistukset oltava) herkästä mielentilastaan voidaan päästää koevapauteen jalkapantaseurannassa naisvapaalle vyöhykkeelle vähän aikaa kerrallaan. hehehehee kirjoitti:
@Ancelina
Mielenkiintoinen on kommenttisi miehistä ☺ Holhouksen alle ne on leskimiehet asetettava ja häkkiin teljettävä. Puheluestot laitettava ja akkunoihin pimennysverhot Äitinsä tai kirkkoherran tai maistraatin suostumuksella vasta selvittyään todistetusti (psykiatrin ja kahden valaehtoisen erikoislääkärin todistukset oltava) herkästä mielentilastaan voidaan päästää koevapauteen jalkapantaseurannassa naisvapaalle vyöhykkeelle vähän aikaa kerrallaan.Jos ei viitsittäis liioitella, nuo sinun juttusi ovat justiinsa sitä.
Mielenkiintoista sekin, että jo ennen hautajaisia mennään varaamaan miesleski itselleen.
Kyllä tosimies pitää puolensa ja pärjää hyökkäävää naisleskikolonnaakin vastaan, mutta kun on niitä vanhanajan miehiä, jotka eivät osaa edes vettä keittää.
He ehkä jopa mielellään ottavat avun vastaan, ilman valitsemisen vaikeutta/oikeutta.- hehehehee
Ancelina kirjoitti:
Jos ei viitsittäis liioitella, nuo sinun juttusi ovat justiinsa sitä.
Mielenkiintoista sekin, että jo ennen hautajaisia mennään varaamaan miesleski itselleen.
Kyllä tosimies pitää puolensa ja pärjää hyökkäävää naisleskikolonnaakin vastaan, mutta kun on niitä vanhanajan miehiä, jotka eivät osaa edes vettä keittää.
He ehkä jopa mielellään ottavat avun vastaan, ilman valitsemisen vaikeutta/oikeutta.@Ancelina
No, mutta noille surkimoille pitää tehdä mainitsemani toimenpide. hehehehee kirjoitti:
@Ancelina
No, mutta noille surkimoille pitää tehdä mainitsemani toimenpide.No joo, ehkä heitä voisi vähän seurata, kuinka homma menee :)
Kaksi tuttavaa jäi kuukauden välein leskiksi, vertaistukea kaipasivat kumpikin.
Vuoden kuluttua tavallaan saattelin heidät yhteen, kihloissa ovat, omissa kodeissaan asuvat, hyvin pelaa.
Olen sitä mieltä että terveellä on oikeus elää elämäänsä jos puoliso on sairas jopa vuosikymmeniä ja täysin toisen avun varassa. Ei se estä huolehtimista, ehkä huolehtii jopa paremmin kun ei kiillota koko ajan marttyyrinkruunuaan.
Taloyhtiössämme on ollut kova kilpailu vähistä leskimiehistä, ovat minua vanhempaa ikäluokkaa ja miehistä on moni jo manan majoilla. Leskirouvia kun on miehiin verrattuna enemmän."terveellä on oikeus elää elämäänsä jos puoliso on sairas jopa vuosikymmeniä ja täysin toisen avun varassa"
Tusota olen samaa mieltä. Kruunu ei ole yhtään sen kirkkaampi jos unohdat toisen vuoksi itsesi ja omat tarpeesi elää täysipainoista elämää, muutoinkin kuin sairaan puolison hoitajana.
- Kokenut-jotain-tietää
Lienee saman tyyppistä tunnetta. Aloittajan kertoman tuskan koin kun isäni kuoli. Hänen silmissään paloi elämänhalu ja kuolemanpelko. Nytkin tulee kyyneleet ja ahdistus, kun sitä muistan. Niin vain hiipui. Itsellä on tuska, olisiko sittenkin voinut tehdä jotain.
Käsittelen sitä tunnetta niin että märehdin siinä jonkin aikaa kunnolla ja sitten työnnän sen mielestäni. Asiantuntijan mukaan se on yksi tapa työstää se pois.
Kumppanin olen menettänyt vain eron kautta. Kyllä siinäkin oli suuri suru. Surevan kokemukset ovat raskaampia, koska ne kestävät pidempään. Erikoinen ajatus että suru olisi itsekkyyttä. En ole koskaan noin ajatellut. Eihän surua voi olla tuntematta jos sitä kerta on.
Itse löysin uuden aika nopeasti. Juuri noin kun sanot, ensin kavahtaa. Ja usko tai älä, vanhalla iällä seurustelimme puoli vuotta ennen kuin halusin koskettaa. Se kannatti, nyt on hyvä. Ymmärrän hyvin niitä, jotka jäävät kuoleman tai eron jälkeen yksin olemaan haluamatta ketään vierelleen. Se ensimmäinen askel on pelottava. - näkemiinvaan
Ihmisten tunnemaailmaa
-niin pieni ihmissydän on
-niin avara ja pohjaton ..jne - ei ikinä olis ptänyt uskoa tuohisormuksenkaan taikaan
-oppi senkin asian jokseenkin karunsorttisesti.
Ei ole itsestäänselvä asia sekään onko oikeus omiin tunteisiin vai pitääkö kulkea esm joukkotila isuuksissa kokemassa jotain joukkotunteita vai? Lapseni menetin ja ne tunteet silloin oli semmossi et ne lamas kaiken alleen .
Vuosia valmistelin ittiäni tulevaan ja kumminkin en ollut valmis siihen kun tajuaa ettei voi jutella ,soitella ,halata eikä nährä toista enee koskaan .
Musta tuli semmonen istuja pitkän illan ,keinutuolistani näin likan lapsiajan huoneen oven joka mustana tuijotti minua,ei kuulunut alakerrasta elämisen ääniä vaikka miten olis kuulostellut.
Mä olin semmosen mustan kaiken vaimentavan hupun sisällä .
Ei sinne päässyt paljookaan valoo ,olin siellä hiljakseen katkeruuteni ja vihani kanssa ja järkivähä sanoi et kenenkään en voi sitä purkaa ,ellet pysty päästämään irti mä suren itteni hautaan.
Nyt on mennyt 6 vuotta ja tänään huilates tajusin ajattelevani etten oo viikkoihin joka päivä jauhanu sitä ,entäs jos olisin noin tehnyt juttua.
Niin paljon likan kuolema vei et koskaan en varmaankaan oo samanlainen ku sen eläes mut matkalla kohti alistumista ollaan ,olen ain tykänny kirjotella ja sen halun häviäminen huolettaa .Voisko sitä halua kirjoittaa pitää yllä sillain et vaikka aina ei huvittais, kuitenkin joka päivä kirjoittaisi jotain, Jos se halu kirjoittaa siitä elpyis?
Piikkiö, tiedän tunteen, 7-vuotta on kulunut poikamme kuolemasta. Jokin muisto tai tapahtuma laukaisee tuskan taas voimakkaana. Elämä ei palaa koskaan ennalleen.
mielikki.mummo kirjoitti:
Piikkiö, tiedän tunteen, 7-vuotta on kulunut poikamme kuolemasta. Jokin muisto tai tapahtuma laukaisee tuskan taas voimakkaana. Elämä ei palaa koskaan ennalleen.
Erään tuttavani lapsi kuoli. Hirvittävä asia vanhemmille. Kuitenkin jotenkin kylmää kun äitinsä joka vuosi repii haavansa auki laittamalla mm kuvia kuolleesta lapsestaan faceen ja kertaa asiat siellä julkisesti.
- hmpff
Piikkiö, plussaisin jos pystyisin. Kirjoitus kävi sydämessä.
Aloitukseen, mulla ei onneksi ole omaa lähi-kokemusta liian aikaisesta rakkaan kuolemasta, mutta noin muuten pannut merkille että jos suru jonkun poismenosta ei sekoita mikään voimattomuus, huono omatunto tai muu tällainen, niin se on paljon helpompi kantaa.
Valitettavasti tosi usein suruun liittyy kovasti se, ettei osaa antaa itselleen anteeksi. Muistan että sä, Piikkiö, kerran sanoit jotenkin silleen, että olkaa läsnä toistenne elämissä niin kauan kuin voitte. Kuolemaa on niin helppoa unohtaa ja sysätä syrjään arjessa. Uskon että jos se kulkisi vähän enemmän rinnalla noin muutenkin kuin silloin vain kun viikatemies iskee, niin olisimme kaikki vähän kiltimpiä toisillemme. Ottaisimme muita huomioon vähän eri tavalla. - Tärkeysjärjestys
Osut asian ytimeen "hymähdys" jälleen kerran.
- Kokenut-jotain-tietää
Piikkiö, voi miten kauniisti ja syvällisesti kirjoitat. Piti lukea kaksi kertaa, että ymmärsi joka sanan. Olen mukana surussasi ja ikävässäsi. Jos et ihan joka päivä lastasi enää ajattele, niin parantumista on tapahtunut. Miksi olet matkalla kohti alistumista, ei siihen ole mitään syytä. Voimia toivon ja elämän kirkastumista.
69 vuotta sitten kuoli siskoni...yhyy...
Minä synnyin reilun vuoden myöhemmin.
Olin syntyessäni surullinen lapsi, itkin ja vollotin.
Muistan äitini ihmetelleen yön pimeydessä:
Mikä peekele sillä taas on...
Byää...rääääk...yyy
Niin itkuni vain lisääntyi.
Ei siskonkaan kuolema ihan helppoa ole.
Etenkään äidille.
Vanhemmiten sitten tissi on aina luonut lohtua ja lievittänyt elämäni kasvu-kipuja.
Aikuisena ei sitten sattunut yhtään.
Vaikka reikiä oli.
H.- rajat.on
hunksz kirjoitti:
69 vuotta sitten kuoli siskoni...yhyy...
Minä synnyin reilun vuoden myöhemmin.
Olin syntyessäni surullinen lapsi, itkin ja vollotin.
Muistan äitini ihmetelleen yön pimeydessä:
Mikä peekele sillä taas on...
Byää...rääääk...yyy
Niin itkuni vain lisääntyi.
Ei siskonkaan kuolema ihan helppoa ole.
Etenkään äidille.
Vanhemmiten sitten tissi on aina luonut lohtua ja lievittänyt elämäni kasvu-kipuja.
Aikuisena ei sitten sattunut yhtään.
Vaikka reikiä oli.
H.Nyt sanon, että tuo mielikuviteltu surusi, keksitty, on tosi persiistä tähän ketjuun. Koettaisit edes joskus käyttäytyä tai pysyä pois ketjusta jos et pysty kontrolloimaan käyttäytymistäsi.
rajat.on kirjoitti:
Nyt sanon, että tuo mielikuviteltu surusi, keksitty, on tosi persiistä tähän ketjuun. Koettaisit edes joskus käyttäytyä tai pysyä pois ketjusta jos et pysty kontrolloimaan käyttäytymistäsi.
"rajat.on"
Kaikki minkä kirjoitin on ihan täyttä totta.
Siskoni kuolema, syntymäni, vauva-aikainen rääyntä.
Tissien vaikutus elämääni.
Reikiä oli...
Sinä nyt et vaan halua ymmärtää minun tuskaani.
Toisten vain :)
H.hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Kaikki minkä kirjoitin on ihan täyttä totta.
Siskoni kuolema, syntymäni, vauva-aikainen rääyntä.
Tissien vaikutus elämääni.
Reikiä oli...
Sinä nyt et vaan halua ymmärtää minun tuskaani.
Toisten vain :)
H.hunksz
Jos et viitsisi naureskella toisten oikeille suruille, kaikesta päätellen sisaresi kuolema jo ennen syntymääsi on sinulle pelkkä toiston ja muiden surujen aliarvioimisen lähde.
Olen joskus erehtynyt lapseni kuolemasta täällä kertomaan, pilkkakirveitä on silloin perääni heitelty, jopa maan rajojen ulkopuolelta.
Samoin omaishoitajuus aiheuttaa innokkaan piikittelyn.
Toiset saavat, toiset eivät, tasan ei käy onnenlahjat.- rajat.on
hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Kaikki minkä kirjoitin on ihan täyttä totta.
Siskoni kuolema, syntymäni, vauva-aikainen rääyntä.
Tissien vaikutus elämääni.
Reikiä oli...
Sinä nyt et vaan halua ymmärtää minun tuskaani.
Toisten vain :)
H.Sinun tuskasi, surusi, omalla kohdallasi on keksitty. Olet jälkeenpäin kehitellyt pienessä mielessäsi, että jäit jotain paitsi. Todennäköisesti sait rakkautta hiukan enemmän ja tissiä.
Ancelina kirjoitti:
hunksz
Jos et viitsisi naureskella toisten oikeille suruille, kaikesta päätellen sisaresi kuolema jo ennen syntymääsi on sinulle pelkkä toiston ja muiden surujen aliarvioimisen lähde.
Olen joskus erehtynyt lapseni kuolemasta täällä kertomaan, pilkkakirveitä on silloin perääni heitelty, jopa maan rajojen ulkopuolelta.
Samoin omaishoitajuus aiheuttaa innokkaan piikittelyn.
Toiset saavat, toiset eivät, tasan ei käy onnenlahjat."Ancelina"
Niin.
Toistoahan tämä aloitus toistoineen on.
Kuten aikaisemminkin, toiset tajuavat toisia asioita kuin toiset.
Toisella-lailla.
Toisille ei lasta suoda.
Toisille ei edes siskoakaan.
-
Jatkukoon suru ja valitus.
Murhe ja vollotus tuskan
Ehkä loppuu se silloin viimeinkin...
Kun on aika viimeisen ruskan.
H.rajat.on kirjoitti:
Sinun tuskasi, surusi, omalla kohdallasi on keksitty. Olet jälkeenpäin kehitellyt pienessä mielessäsi, että jäit jotain paitsi. Todennäköisesti sait rakkautta hiukan enemmän ja tissiä.
"rajat.on"
Menetkö tosiaan niin pitkälle häpäisyssäsi että minun on laitettava profiiliini kuva hauta-kirjasta?
Ja kuva nukke-kodin kokoisesta, avatusta arkusta.
H.hunksz kirjoitti:
"Ancelina"
Niin.
Toistoahan tämä aloitus toistoineen on.
Kuten aikaisemminkin, toiset tajuavat toisia asioita kuin toiset.
Toisella-lailla.
Toisille ei lasta suoda.
Toisille ei edes siskoakaan.
-
Jatkukoon suru ja valitus.
Murhe ja vollotus tuskan
Ehkä loppuu se silloin viimeinkin...
Kun on aika viimeisen ruskan.
H.hunksz
Kyllä se loppuu aikanaan, niin kuin loppuu kaikki muukin.
Loppuvat laulut ja riimit, toistoa usein niissäkin on.
Eletty elämä, koetut surut,
ne sentään totta aina on.hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Menetkö tosiaan niin pitkälle häpäisyssäsi että minun on laitettava profiiliini kuva hauta-kirjasta?
Ja kuva nukke-kodin kokoisesta, avatusta arkusta.
H.Minä kyllä kerron jos valehtelen.
Sinä näköjään et kerro.
H.- rajat.on
hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Menetkö tosiaan niin pitkälle häpäisyssäsi että minun on laitettava profiiliini kuva hauta-kirjasta?
Ja kuva nukke-kodin kokoisesta, avatusta arkusta.
H.En sanonut etteikö totta olisi siskosi kuolema. Keksitty on oma surusi. Olet mielikuvitellut jotain mitä olisi ollut jos sisaresi olisi saanut elää. Kehitellyt siitä surusi.
Mutta jos tunsit jotain häpäisemistä sanomisessani, niin se on hyvä. Täällä moni on monesti kokenut, että sinä häpäiset heidän tuntemuksensa. rajat.on kirjoitti:
En sanonut etteikö totta olisi siskosi kuolema. Keksitty on oma surusi. Olet mielikuvitellut jotain mitä olisi ollut jos sisaresi olisi saanut elää. Kehitellyt siitä surusi.
Mutta jos tunsit jotain häpäisemistä sanomisessani, niin se on hyvä. Täällä moni on monesti kokenut, että sinä häpäiset heidän tuntemuksensa."rajat.on"
Niin varmaan ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaankin.
Ja asia muuttuu kun vainaja on vähän vanhenpi?
Edelleenkin ihmettelen että minun suruani väheksytään enemmän kuin toisten.
Itkekää nyt minunkin vuokseni.
Edes vähän.
Ainakin seuraavassa "suru ja murhe" -aloituksessa. :)
H.- niinkuinaina
hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Niin varmaan ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaankin.
Ja asia muuttuu kun vainaja on vähän vanhenpi?
Edelleenkin ihmettelen että minun suruani väheksytään enemmän kuin toisten.
Itkekää nyt minunkin vuokseni.
Edes vähän.
Ainakin seuraavassa "suru ja murhe" -aloituksessa. :)
H.Vaivu itsesääliin ja ryve siellä.
niinkuinaina kirjoitti:
Vaivu itsesääliin ja ryve siellä.
"niinkuinaina"
No mitä?
Enkö ole jo kirjoittanut yhtä rypien kuin toisetkin ovat?
H.hunksz kirjoitti:
"niinkuinaina"
No mitä?
Enkö ole jo kirjoittanut yhtä rypien kuin toisetkin ovat?
H.hunksz
Minä kun olen käsittänyt sinun pysyttelevän meidän tavallisten rypijöiden yläpuolella.
Älä suotta alennu tällaiseen itkijänaisten ja - miesten porukkaan.
Yritän nyt pari kyyneltä tiristää, surusi kunniaksi.hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Niin varmaan ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaankin.
Ja asia muuttuu kun vainaja on vähän vanhenpi?
Edelleenkin ihmettelen että minun suruani väheksytään enemmän kuin toisten.
Itkekää nyt minunkin vuokseni.
Edes vähän.
Ainakin seuraavassa "suru ja murhe" -aloituksessa. :)
H.hunksz
Tuosta " ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaan", kehitellyt surun, niinkö?
Ei keneltäkään ole lapsi kuollut ennen hänen omaa syntymäänsä.
Turha sinun kanssasi jatkaa, ihailijasi sinua peukuttaa, se tuntuu varmasti hyvältä.Ancelina kirjoitti:
hunksz
Minä kun olen käsittänyt sinun pysyttelevän meidän tavallisten rypijöiden yläpuolella.
Älä suotta alennu tällaiseen itkijänaisten ja - miesten porukkaan.
Yritän nyt pari kyyneltä tiristää, surusi kunniaksi."Ancelina"
Hyvin usein on minun kirjoituksiasi ilolla lukea.
Ihanasti aikuistunut nainen, joka ei vanhoja muistele silmiään tikustellen.
-
Ymmärrän ihan hyvin että on aikoja ja tapoja jolloin kaikki ei mennyt ihan oikeaan putkeen.
Ja tulva nousi.
Mutta että 60 -ikäisenä vielä?
Ei heevetissä enää.
En usko pätkääkään.
Vanhoja muistellen on aina oikein päärmätä vähä-täyttöisiä tyynyjä.
H.Ancelina kirjoitti:
hunksz
Tuosta " ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaan", kehitellyt surun, niinkö?
Ei keneltäkään ole lapsi kuollut ennen hänen omaa syntymäänsä.
Turha sinun kanssasi jatkaa, ihailijasi sinua peukuttaa, se tuntuu varmasti hyvältä."Ancelina"
LapsestaanKIN...
H.- rajat.on
hunksz kirjoitti:
"rajat.on"
Niin varmaan ajattelevat kaikki kuolleesta lapsestaankin.
Ja asia muuttuu kun vainaja on vähän vanhenpi?
Edelleenkin ihmettelen että minun suruani väheksytään enemmän kuin toisten.
Itkekää nyt minunkin vuokseni.
Edes vähän.
Ainakin seuraavassa "suru ja murhe" -aloituksessa. :)
H.Tuo sarkasmisi ei nyt "purrut". Ei ole edes hymähdyksen arvoinen. Saati, että naurahdin kyyneleet silmissä itkien.
hunksz kirjoitti:
"Ancelina"
LapsestaanKIN...
H.hunksz
Niin, myös lapsestaan.
En muuten ompele, neulo enkä päärmää,
mutta ymmärrän mikäli toiset niin tekevät.
Ja siihen heillä on oikeus, tykkäätpä sinä kuinka kyttyrää tahansa.
- Lirahdus
Näinkin aikuisten olettaisi osaavan jutustella eri aiheista ? Kiukuttelevat ikämiehet pilaavat jokaisen aloituksen vähättelemällä toiset . Eturauhasen mädättämä ego nousee ykköseksi .
- 1lesken
Sana suru tuntuu itsestäni jotenkin vieraalta. Kun puoliso kuoli, lamaannuin ja sisimpäni oli kuin jäätä. Toimin robottimaisesti, kun viralliset asiat oli hoidettava. En osannut itkeä. Arkun vieressä kun ojensin kukkaseppeleen, ajattelin jotenkin sumuisesti, että puolet minussa on arkun sisällä miehen vieressä. 50 % minusta lakkasi elämästä. Menin kotiini ja romahdin totaalisesti. En itkenyt, en mitään. Reilun puolen vuoden jälkeen miehen kuolemasta heräsin kevääseen ja kaipuuseen. Tunsin itsesyytöksiä, vihaa, lohdutonta ikävää. Suru sana on sikäli outo, kun mies oli täysin autettava ja olin omahoitaja. Järjellä ajatellen hänen elämänsä oli äärettömän suppeata, sängyssä ja pyörätuolissa. Kipujen kanssa. Mutta kun aamuisin näin hänen tuikkivat kauniit silmänsä ja hymyn, sain voimaa jatkaa. Irrottaminen tästä sieluni toisesta puoliskosta ei onnistu koskaan. Elän ja kuljen, mutta vain puoliksi. Lesken
"1lesken"
Niin totta.
Minäkin olin menetykseni huumaamana kyvytön kävelemään vähän yli vuoden.
Opetellessani piti jonkun aikaa pitää jostain kiinnikin.
Onneksi ala-hyllyiltä oli nostettu tavarat ylemmäksi.
Ja matot otettu pois lattioilta.
Kauan kesti, ennen-kuin tajusin kuoleman olevan uutta elämää.
H.- New-age
Minusta jokainen potee surunsa niinkuin potee. Kyynelissä ei voi kilpailla.
Olen vollottanut junassa ja ollut pirun vihainen toisaalla.
Se klisee, niin paljon sanomatta jää.
On viimeinen kosketus. On viimeinen repliikki. Ja fiu. Ei enää.
Siksikin 60 kandeis onnellistuttaa itseään eri asioista, mitä kerkeää. Koolla ei niin väliä: kukka, linnun laulu, matka, runot, musiikki, leffat. Juuri nyt, mikä on tässä. Lähteneet tuskin toivovat, että pyörimme murheenlaaksossa ikiaikaisesti. hunksz kirjoitti:
"1lesken"
Niin totta.
Minäkin olin menetykseni huumaamana kyvytön kävelemään vähän yli vuoden.
Opetellessani piti jonkun aikaa pitää jostain kiinnikin.
Onneksi ala-hyllyiltä oli nostettu tavarat ylemmäksi.
Ja matot otettu pois lattioilta.
Kauan kesti, ennen-kuin tajusin kuoleman olevan uutta elämää.
H.hunksz
Hyvä on, tuo huvitti vähän.Ancelina kirjoitti:
hunksz
Hyvä on, tuo huvitti vähän."Ancelina"
Monet jutut huvittavat.
Etenkin silloin kun ne eivät kosketa itseä.
Toisiin kohdistuvat jutut jopa naurattavat hersyvästi.
H.hunksz kirjoitti:
"Ancelina"
Monet jutut huvittavat.
Etenkin silloin kun ne eivät kosketa itseä.
Toisiin kohdistuvat jutut jopa naurattavat hersyvästi.
H.hunksz
Erittäin hersyvästi nauroin äsken itselleni, olenhan kömmähdysten kunkku.
Tytärkin nauroi, jopa huolestuttavan hersyvästi, vaikka pitäisihän hänen jo nämä tietää.
Ja jokainen meistä on kävelemään opetellut, minä opin 10 kuukauden ikäisenä.- suru-kipu-ei-näisty
1lesken:
jokseenki samoin olen kokenu oman puolison sairauden ja poismenon,
siilä erotuksella , tunnen todella v i i l t ä v ä ä tuskaa sielussani kun muistelen häntä, kuinka sairaus runteli hänet pikkuhiljaa avuttomaksi sekavaksi puhumattomaksi , - hänenestä näki kuinka hän taisteli hirvittävästi sairautta vastaan huitomalla käsillään yrittäen sanoa jotain,
kuin ( ei ääntäkää tullu ) huutaen ettei tämä ole otta,
hän terveenä ollessaan ei koskaan halunnu kuolla,
sen hän ilmaisi myös heti kun sai sairaudestaan diaknoosin arlzhaimer,
tauti vaan on armoton, se vie vääjäämättä siihen sairastuneen mennessään,
kuolemasta on jo noin viisivuotta,
aina vieläki tunnenen viiltävää kipua ja tuskaa sielussani hänen kärsimystensä vuoksi, miksi jonkun ihmisen pitää kuolla tommoseen sairauteen,
olen yllättyny ja tullu tietoiseksi, suomessa on valtavan paljon ihmisiä jotka sairastuu alzhaimeriin ,
onko niin että alzhaimen on suoalaisten kansantauti,
kun sitä esiintyy yllättävän yleisesti kansamme keskuudessa . - sitä-ihettellen-kysymys
suru-kipu-ei-näisty kirjoitti:
1lesken:
jokseenki samoin olen kokenu oman puolison sairauden ja poismenon,
siilä erotuksella , tunnen todella v i i l t ä v ä ä tuskaa sielussani kun muistelen häntä, kuinka sairaus runteli hänet pikkuhiljaa avuttomaksi sekavaksi puhumattomaksi , - hänenestä näki kuinka hän taisteli hirvittävästi sairautta vastaan huitomalla käsillään yrittäen sanoa jotain,
kuin ( ei ääntäkää tullu ) huutaen ettei tämä ole otta,
hän terveenä ollessaan ei koskaan halunnu kuolla,
sen hän ilmaisi myös heti kun sai sairaudestaan diaknoosin arlzhaimer,
tauti vaan on armoton, se vie vääjäämättä siihen sairastuneen mennessään,
kuolemasta on jo noin viisivuotta,
aina vieläki tunnenen viiltävää kipua ja tuskaa sielussani hänen kärsimystensä vuoksi, miksi jonkun ihmisen pitää kuolla tommoseen sairauteen,
olen yllättyny ja tullu tietoiseksi, suomessa on valtavan paljon ihmisiä jotka sairastuu alzhaimeriin ,
onko niin että alzhaimen on suoalaisten kansantauti,
kun sitä esiintyy yllättävän yleisesti kansamme keskuudessa .Vaikutaa erittäin yleiseltä kuolinsyyltä suomessa,
eräs ukrainalinen apuhoitaja sanoi ettei ukrainassa ole tämmöstä tautia juurikaan,
mitä pahaa suomalaiset ovat tehneet kun tauti runtelee aivot ??????????
alzhaimer on erittäin yleinen kuolemaan johtava syy ja tauti suomessa,
laitokset ovat pullolaan dementikkoja,
Kokenut jotain tietää
Kysyit alistumisesta, olen aina ollut se joka vastaa ja järjestää ,kuvannollisesti yritin estää kuolemankin tulon likan huoneeseen.
Vaikka seisoin oviaukossa puristaen karmeja sormet valkosina se vaan tuli.
Väistämättömän hyväksyminen hiljalleen ,sitä tarkotin alistumisella omaan kohtaloonsa"koti-kiusattu"
Minut kutsuttiin hätiin kun faija alkoi kuolla.
Ajoin Helsingistä rauhallisesti Keski-Suomeen kuten aina ennenkin.
Sairaalassa sanoin faijalle: H. tässä.
Sain vastaukseksi omituisen möläytyksen.
Faija oli anti-biootti- ja muussa lääkitys-höyryssä.
Keuhkoonsa kun oli kuume iskenyt.
Silitin lyhyesti faijan tukkaa ja lähdin ajamaan takaisin Stadiin töihini.
Kahden sodan veteraanin, kaltaiseni elämä-juopon fysiikka ei enää kestänyt.
Hän ei ollut syönyt tarpeeksi.
Liian laiha oli.
En nähnyt tarpeelliseksi puristaa edes rattia.
Sillä tiesin oman elämäni jatkuvan kaikesta huolimatta.
Olimmehan isän kanssa kohdanneet kuolemaa ennenkin.
-
yhyy...äää....
H.hunksz kirjoitti:
"koti-kiusattu"
Minut kutsuttiin hätiin kun faija alkoi kuolla.
Ajoin Helsingistä rauhallisesti Keski-Suomeen kuten aina ennenkin.
Sairaalassa sanoin faijalle: H. tässä.
Sain vastaukseksi omituisen möläytyksen.
Faija oli anti-biootti- ja muussa lääkitys-höyryssä.
Keuhkoonsa kun oli kuume iskenyt.
Silitin lyhyesti faijan tukkaa ja lähdin ajamaan takaisin Stadiin töihini.
Kahden sodan veteraanin, kaltaiseni elämä-juopon fysiikka ei enää kestänyt.
Hän ei ollut syönyt tarpeeksi.
Liian laiha oli.
En nähnyt tarpeelliseksi puristaa edes rattia.
Sillä tiesin oman elämäni jatkuvan kaikesta huolimatta.
Olimmehan isän kanssa kohdanneet kuolemaa ennenkin.
-
yhyy...äää....
H.Oikean miehen ne hätiin hälytti kun sulle soittivat ,komeesti hoirit homman .
Alottaja kyseli miten surun kokee , omasta kokemuksestani kirjotin , olen haudannut vanhempani ja yhren veljeni ,sisarusten lapsista puhumattakaan.
Omasta kokemuksestani voin sanoa et oman lapsen poismeno oli pahempi kokemus kuin muut kuolemat .piikkiö kirjoitti:
Oikean miehen ne hätiin hälytti kun sulle soittivat ,komeesti hoirit homman .
Alottaja kyseli miten surun kokee , omasta kokemuksestani kirjotin , olen haudannut vanhempani ja yhren veljeni ,sisarusten lapsista puhumattakaan.
Omasta kokemuksestani voin sanoa et oman lapsen poismeno oli pahempi kokemus kuin muut kuolemat ."piikkiö"
Tässä asiassa taidan luottaa sinuun.
Kuitenkaan en tunne tarpeelliseksi joka toinen kuukausi keskustella henkilö-kohtaisista kuolemista.
Niistä tulee aina minä, minä -huttua.
-
Toisaalta toistenkaan ihmisten suruja on idioottimaista alkaa ruotia.
Minä, tosin kykenisin helposti kirjoittamaan tarinan sinun surustasi.
Onko tarinani sitten oikein...
Niin joku uskoo taatusti tarinaanikin.
-
"Danny seisoi ja katseli kiveä jota meri huuhteli.
Iso-isänsä aluksen keula oli hakannut sitä.
Hän muisteli kuinka Pirtu-aikaan iso-isä oli pirteä ja nuori.
Iloisena hyppelehti keulalta maalle ja takaisin.
Enää on jäljellä vain historia ja hauta-kivi."
-
Jos tuntee pakottavaa tarvetta jauhaa surua, murhetta ja kuolemaa.
Olisi parasta keskustella siitä, miksi lääke-tiede ei tee parastaan...
Tms.
H.- amadeusmozart
hunksz kirjoitti:
"piikkiö"
Tässä asiassa taidan luottaa sinuun.
Kuitenkaan en tunne tarpeelliseksi joka toinen kuukausi keskustella henkilö-kohtaisista kuolemista.
Niistä tulee aina minä, minä -huttua.
-
Toisaalta toistenkaan ihmisten suruja on idioottimaista alkaa ruotia.
Minä, tosin kykenisin helposti kirjoittamaan tarinan sinun surustasi.
Onko tarinani sitten oikein...
Niin joku uskoo taatusti tarinaanikin.
-
"Danny seisoi ja katseli kiveä jota meri huuhteli.
Iso-isänsä aluksen keula oli hakannut sitä.
Hän muisteli kuinka Pirtu-aikaan iso-isä oli pirteä ja nuori.
Iloisena hyppelehti keulalta maalle ja takaisin.
Enää on jäljellä vain historia ja hauta-kivi."
-
Jos tuntee pakottavaa tarvetta jauhaa surua, murhetta ja kuolemaa.
Olisi parasta keskustella siitä, miksi lääke-tiede ei tee parastaan...
Tms.
H.Olet ihan samanlainen kuin eräs entinen naisystäväni. Hän aloittaa puhumisen jostain, ajatus lentää puheiden edelle, tulee kummaa sekasotkua, asiat vaihtavat paikkaa ja muuttuvat nopsaan.
Lopetin kanssakäymisen kun en enää jaksanut kuunnella. - kylmätotuus
Aikoja sitten palstalla oli aloitus, jossa pohdittiin, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Silloin kirjoitin, että uskon vainajien siirtyvän olotilaan, josta meillä täällä vajavaisuudessamme ei ole tietoa, mutta "elämä" jatkuu kuitenkin jossain paremmassa muodossa.
Ajattelen edelleen samoin ja sinäkin olit samoilla linjoilla.
Jos läheisellä ihmisellä on sairaus, joka väistämättä johtaa kuolemaan, emme voi sitä estää vaikka yrittäisimmekin.
Omana kokemuksenani on läheiseni sairaus, joka aiheutti hänelle sietämättömiä kipuja, joita eivät poistaneet vahvatkaat opioidit.
Saattaa kuulostaa pahalta, että koin suurta helpotusta, kun hänen kärsimyksensä loppuivat kuolemaan.
Kaipaan häntä edelleen, mutten sure hänen kuolemaansa. Jos sitä surisin, olisin itsekäs. Kuolema oli hänelle armahdus.
Elämä on saamista ja luopumista ja se meidän on hyväksyttävä.
- henrjii
suru on mustaa ainetta joka piileksii jossain,
päivällä sitä saattaa löytyä komerosta.
Yöllä musta aine valtaa koko tienoon, ja aamulla se menee piiloon
jonnekin, luulisin - nyt.suruton
Kukaan ei voi sanoa että minun suruni on suurempi suru, kuin sinun surusi.
- hmpff
Tuo on kyllä just noin, hienosti kirjoitit.
Mutta jos joku on joutunut suremaan omaa lastaan, niin en tuuppaannu viereen sanomaan että surua minäkin olen tuntenut (kaikki omat lapset elossa).
Yli kaksi vuotta hoidin kotona välillä sairaaloissa vaimoani. Pidin hänen kädestä yli kolme tuntia siis tiedän kuoleman vaiheet.
Suru on aina tavallaan siellä takana joka monessa välehtää kuin takana. Naisia on ollut ja mennyt elämässä nyt kuitenkin etäyhteys yli kuusi vuotta. Vaimoni kuoli 2007.- realiteettiä
Kokemuksena olen huomannut et neljäsvuosi menneistä alkaa normalisoida elämää .
- maissiii
olisiko se jotain tälläistä...
Usein tunnen, että suru on tunne tunteitteni joukossa ja aina vain omanlaiseni.
En voi toisen surua kuin vain hiukkasen aavistaa, olla lähellä ja siten vain hänen oloaan huojentaa. Hänen surunsa on ihan ikiomansa ja minun omani, eri lailla koettuja ja elettyjä.
Suurimmillaan se on ollut, kun olen menettänyt läheisiäni. Ja niitä suruja olen saanut kokea liian paljon. Puoli vuotta vakavaa sairautta, vuosia totaalista alkoholismia, jatkunutta itsensä suoranaista tuhoamista, ikä vain on jollakin omaisellani tullut täyteen, monet ovat heidän lopullisten poismenojensa syyt olleet.
Päällimmäisenä on ollut ajatus, miksi minut, meidät hylkäät jne. Olen pakotettu luovuttamaan, vaikken millään haluaisi luopua. Varsinkin jos läheiseni elämä on mielestäni jäänyt kesken.
Yksi lähtee, toinen jää, se on elämän kiertokulku. Ei, vaikka kuinka rakastavat toisiaan, ehkä onnettomuus voi olla yhtäaikainen lähtö.
Syyllisyys saattaa kiertää surijaa kuin kuuma kiekko kun on omaisensa menettänyt. Vihankin olen käynyt läpi. Trauma vaatii kaikkien vaiheiden läpi elämisen. Katkeruuden ja vihan koukkuun olisi liian raskasta jäädä.
Ajatus, että ”suru olisi jokin itsekkyyden lopullinen ilmaisu muoto” tuntuu vieraalta.
Vielä nytkin vuosien jälkeen mietin, olenko surressani surrut enemmän itseäni vai pois mennyttä läheistäni. Minut on jätetty ja elämäni on monin tavoin muuttunut, mikään ei ole ikuista, vai surenko itse asiassa kaikkea sitä, mistä läheiseni on jäänyt paitsi, kun hänen elämänsä katkesi.
Tällä hetkellä suruni on esimerkiksi se, että edesmennyt puolisoni ei ole voinut elää mukana aikuistuneiden lastensa monissa onnellisissa elämän vaiheissa, joissa minä olen voinut olla mukana. Hänelle myös elämä isoisänä olisi ollut iso ilo.
Suru on monen ilon hiljainen näkymätön varjo.- rakkaitain-muistaen
maissiii :
Hienosti ilmaistu,
aivan kuin omakohtainen kokemus on myös surusta,
siinä mielessä olisko eri,
vieläki viiltää syvältä poismeneitten kärsimys,
mutta kun kenenkää toisen ihmisen kärsimyksiä ei voi poistaa,
voi vain tuntea rinnalla samaa tuskaa,
joka ikäväkseni jää ikuisesti jälkeenjäävien sieluun pistävänä haavana, - maissiii
rakkaitain-muistaen kirjoitti:
maissiii :
Hienosti ilmaistu,
aivan kuin omakohtainen kokemus on myös surusta,
siinä mielessä olisko eri,
vieläki viiltää syvältä poismeneitten kärsimys,
mutta kun kenenkää toisen ihmisen kärsimyksiä ei voi poistaa,
voi vain tuntea rinnalla samaa tuskaa,
joka ikäväkseni jää ikuisesti jälkeenjäävien sieluun pistävänä haavana,Uskon, ettei toisen ihmisen kipua ei kärsimystä pysty omille harteilleen ottamaan vaikka kuin haluaisi. Lähellä olollaan voi helpottaa kärsimystä, jaettu tuska vaikka sen eri lailla kokeekin on aina jossakin määrin jaettu, näin kuvittelen.
'Puhaltaminen' aina auttaa niin pienessä kuin isossa kivussa.
Aika on aikamoinen parantaja, kun itselleen sitä antaa ja jatkaa elämäänsä mahdollisimman täydesti.
Ajattelin, että niin poismennyt läheisenikin haluaisi. Halusi eläessään, että olisin mahdollisimman onnellinen, ei kait hän yhtäkkiä poismentyään halua jotain muuta, näin lapsellisesti sen asian aikoinaan ajattelin. Koska elämä jatkuu...
Pistävät haavatkin ajan kanssa, suruja eri lailla ja eri yhteyksissä käsitellen, aikanaan paranevat, umpeutuvat. Niistä jää muistoksi arvet, jotka ovat vain todiste siitä, että on elänyt, elämä on suonut vahvoja kokemuksia, ei ole elämä ollut yhdentekevää. Jonain päivänä osaa olla jopa kiitollinen arvistaan, kiitollinen yhteisestä ajasta ja elämästä poismenneen läheisen rinnalla. - uskon-aika-parantaa
maissiii kirjoitti:
Uskon, ettei toisen ihmisen kipua ei kärsimystä pysty omille harteilleen ottamaan vaikka kuin haluaisi. Lähellä olollaan voi helpottaa kärsimystä, jaettu tuska vaikka sen eri lailla kokeekin on aina jossakin määrin jaettu, näin kuvittelen.
'Puhaltaminen' aina auttaa niin pienessä kuin isossa kivussa.
Aika on aikamoinen parantaja, kun itselleen sitä antaa ja jatkaa elämäänsä mahdollisimman täydesti.
Ajattelin, että niin poismennyt läheisenikin haluaisi. Halusi eläessään, että olisin mahdollisimman onnellinen, ei kait hän yhtäkkiä poismentyään halua jotain muuta, näin lapsellisesti sen asian aikoinaan ajattelin. Koska elämä jatkuu...
Pistävät haavatkin ajan kanssa, suruja eri lailla ja eri yhteyksissä käsitellen, aikanaan paranevat, umpeutuvat. Niistä jää muistoksi arvet, jotka ovat vain todiste siitä, että on elänyt, elämä on suonut vahvoja kokemuksia, ei ole elämä ollut yhdentekevää. Jonain päivänä osaa olla jopa kiitollinen arvistaan, kiitollinen yhteisestä ajasta ja elämästä poismenneen läheisen rinnalla.yllättäin saattaa kyyneleet tulvia simänurkasta, kuten nytki,
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En voi jutella kanssasi
tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih496115Trump ja Vance murskasivat ja nolasivat Zelenskyn tiedotusvälineiden edessä Valkoisessa talossa.
Jopa oli uskomaton tilaisuus Valkoisessa talossa. Zelensky jäi täydelliseksi lehdellä soittelijaksi suhteessa Trumpiin j6372502Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa
Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens821191- 791080
Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä TOTUUDEN kanssa.
Tajuatteko, että jotkut ihmiset pitävät siitä, kun toiset kaatuvat? He nauttivat siitä, kun toiset mokaavat tai käyttävä3301063Anteeksi Pekka -vedätys
Apuna Ry:n somessa levinnyt Anteeksi Pakka -kampanja saa aina vaan kummallisempia piirteitä. ”Mä pyydän anteeksi. Mä551030Mikä on kaivattusi ärsyttävin piirre?
Mun kaivattu on erittäin vastahakoinen puhumaan itsestä. Kääntää puheenaiheen aina muuhun kun hänestä tulee puhetta.651002- 61925
- 228854
- 51811