Jeesus ja kristinusko - myytti valtavirroista..?

Jos Raamattu ja kristinusko olisivat kohta kohdaltaan niin ainutlaatuisia, ettei missään muualla ole mitään samankaltaista uskomusta niin todistaisiko se raamatullisen ontologian ja kristinuskon uskomuksien totuusarvon puolesta (eli että Jumala, Kristus, saatana ja enkelit ovat todella olemassa ja että Raamatun väitteet ovat tosia)? Ei väitteen tai uskomuksen uniikkisuus kerro mitään sen ontologiasta. Uskomus voi olla väärä, vaikka kukaan muu ei olisi keksinyt mitään edes etäisesti sitä muistuttavaa. Aivan samalla tavalla johonkin väitteeseen uskovien suuri määrä ei ole todiste, että väite on tosi. Kannattajien paljous (tai vähäisyys) ja uskomuksien samankaltaisuus muiden uskomuksien kanssa tai harvinaisuus ovat epäoleellisia ontologian ja totuusarvon kannalta.

Kristillis-uusitestamentilliselle teologialle Jeesuksesta syntien sijaissovittajana, joka moraalisesti täydellisenä ihmisenä ja sovittajana kuolee viattomana ja vaieten kärsimykseen suostuen ihmisten puolesta on selvät teologiset juurensa ja esikuvansa vanhassa Mesopotamian uskonnossa, josta sijaiskärsijän ja sijaissovittajan ideat tulivat juutalaisillekin tutuiksi ja levisivät koko Lähi-itään. Mitään ennenkuulumatonta ja mullistavaa uutuutta ei uusitestamentillisessa "ristin evankeliumissa" ja syntien sijaissovitus-teologiassa ole. Mesopotamialaisen Marduk- jumalan pojan, parantaja ja pelastaja-jumala Nabun symboli oli muuten risti. Nabu on taivasten valtakunnan perillinen ja hän pitää kirjaa ihmisten teoista kirjaten ne kohtalon tauluun viimeisellä tuomiolla tutkittaviksi, kun ihmiset tuomitaan tekojensa mukaan. Mesopotamian uskonnossa tunnettiin siis varsin samantyyppinen jumalan poika, kuin alkukirkon teologiassaan muotoilema Jumalan poika Kristus Jeesus: vapahtaja, tuomari viimeisellä tuomiolla, kuoleman ja sairauksien voittaja. Nabu samastettiin Aššurin ja Enlilin poikaan Ninurtaan, joka on pimeyden, kuoleman, tautien ja demonien voittaja, suuri parantaja. Ninurtan symbolina on samoin risti.
Kuningas oli Tammuz-jumalan inkarnaatio, joka oli imenyt jumalanäidin rintaa temppelissä pienenä lapsena, ja kruununprinssinä hän oli jumalan poika sekä Pelastaja, jonka hallintokauden tuleminen ennakoi sitä, että valo voittaa pimeyden (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s. 237–238).

Synti oli mesopotamialaisessa uskonnossa toisaalta rikos jumalia vastaan ja toisaalta saastaa, joka tahrii ihmisen sielun ja koko persoonan. Synnistä vapaaksi pääseminen oli mahdollista ainoastaan sovittamalla synti (tuli rukoilla anteeksiantoa, katua ja tunnustaa ääneen tiedostamattomat että tiedostetut synnit sekä uhrata uhri) sekä uudesti syntymällä henkisesti niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissa.

Erityisen raskaan synnin tehdessään kuninkaan oli kuoltava syntinsä sovitukseksi. Mutta tällaisen suuren synnin tekijälle oli tarjolla Jumalan armosta pelastuksen mahdollisuus: toinen ihminen pystyi ottamaan kuninkaan sijaisena, sijaiskärsijänä, kantaakseen kuninkaan syntitaakan ja kuolemaan hänen puolestaan, kun katuva kuningas samalla katuu ja tunnustaa syntinsä sekä kuoletti vanhan minänsä sekä syntyi uudestaan henkisesti. Tällaiseksi sijaiskärsijäksi, ”sijaiskuninkaaksi” valittiin yleensä joku rikollinen, jolle annettiin kruunu ja kuninkaalliset vaatteet ja joka uhrilampaan lailla vaiti sai kuulla tuomionsa taivaallisen tuomioistuimen edessä ("hallittuaan" tavallisesti sata päivää).


”Tämän Kristuksen kärsimystä muistuttavan riitin alkuperä on Mesopotamiassa, mutta sitä harjoitettiin laajasti koko muinaisen Lähi-idän alueella. Se oli hovirituaali, mutta silti hyvin tunnettu myös kansan keskuudessa, sillä sijaiskuninkaan kruunaaminen ja hautaus olivat julkisia tapahtumia; muistumia siitä esiintyy vielä Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, ja myös juutalaiset joutuivat sen todistajiksi Baabelin vankeudessa ollessaan. Riitin taustalla oleva ajatus kuolemansyntien sovituksesta viattoman ja avuttoman sijaiskärsijän kautta tunnetaan eri muodoissaan muualtakin mesopotamialaisesta kulttuurista. Assyrian kuningasta vastaan kapinoivat vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla rakkaimpansa, viattomat poikansa elävältä (vrt. kertomusta Abrahamin uhrista, Genesis 22). ”Ihmisen sijainen” – nimisessä parannusrituaalissa karitsa uhrataan kuolemansairaan sijasta manalan jumalille, jotta tämä pelastuisi. ”Ištarin manalanmatkassa” jumaläiti joutuu luovuttamaan syyttömän poikansa (Tammuz) tuonelaan, jotta rakkaudettomuuden tilaan joutunut maailma pelastuisi. Yhtymäkohdat Kristuksen kärsimyskuoleman taustalla olevaan ajatteluun ovat ilmeiset” (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s. 241. Lihavoinnit minulta).
7. Johtopäätös kristinuskon ainutlaatuisuudesta ja väitetystä jumalallisesta alkuperästä
Kuten yllä olevat esimerkit Zalmoxis ja Inanna todistavat, ihmiset ovat kehittäneet omista lähtökohdistaan käsin itsenäisesti ja toisistaan riippumatta (ei ole perusteita olettaa Inanna-myytin ja Zalmoxiksen välille lainaussuhdetta) uskomuksia (jopa uskonnon, joka eli satoja vuosia!) ja kertomuksia sankarin/jumaluuden epäitsekkäästä kuolemasta (Inannan kuolintapa oli vieläpä ristiinnaulitseminen tuonelassa), sijaiskärsimisestä/kuolemaan suostumisesta vapaaehtoisesti ja kuolleista nousemisesta. Jopa kreikkalaisella maaperällä näin on todistettavasti tehty, vaikka Paavalin kirjeistä voisi päätellä, että idea olisi jotenkin "luonnoton" ja mahdoton hyväksyä kreikkalaisille ja edellyttäisi jumalallista suunnitelmaa. Paavalin ja muiden kristittyjen päättely on, kuten olen näyttänyt, perusteita vailla ja pelkkää kristillistä propagandaa, jolla halutaan oikeuttaa kristinuskon universaalisuus.
Ei ole edes oleellisinta se, onko kyseessä uskomuksien nimenomainen lainaaminen ja suora perinneketju uskonnosta ja kultista toiseen, vai ovatko nuo uskomukset syntyneet itsenäisesti, toisistaan riippumatta ja sattumalta muotoutuneet toisiaan muistuttaviksi. Kummassakin noista edellä mainitsemissani vaihtoehdoissa pätee se, että kristinusko ja Raamattu eivät ole millään epätavallisella tavalla uniikkeja sui generis tai poikkeavia Lähi-idän ja myöhäisantiikin hellenistisen kulttuuripiirin puitteissa niin että niiden syntyä ja monimuotoista teologiaa ei voitaisi selittää pätevästi maailmansisäisin syin (toisin sanoen ei ole mitään tarvetta eikä välttämätöntä syytä uskontojen tutkimuksen kannalta olettaa mitään "ihmismielen luontaisten ajattelutapojen vastaista" jumalallista ilmoitustietoa selittämään Raamattu ja kristinusko). Toisen puolesta kuolemaan suostumisen, jumalan tai heeroksen väkivaltaisen kuoleman, kuolleista ylösnousemisen motiivit eivät ole ainutlaatuisesti vain alkukristilliseen teologiaan liittyvä piirre. On siis väärin ja tosiasioiden vastaista olettaa, että "luonnollinen" (so. ihminen vailla uskoa Jeesukseen) ihminen ei voisi keksiä ideaa sijaiskärsimisestä, toisen hyväksi kuolemisesta epäitsekkyyden tai rakkauden motivoimana.

Näin ollen viimeinen ja tärkein uskonnonfilosofinen ja rationaalinen johtopäätös on seuraava: ei ole perusteita eikä tarvetta olettaa juutalaisuutta ja siitä erkaantunutta kristinuskoa sekä Raamattua "Jumalan ilmoitukseksi" eikä millään sellaisella tavalla ihmiskunnan uskonnollisista universaaleista ideoista ja Välimeren pohjukan uskonnollisesta perinnejatkumosta niin suuresti poikkeavaksi, että ihmismieli ei olisi voinut uskonnollisessa ajattelussaan tuollaisia uskomuksia ja oppeja kehittää. Alkukristityt ja heidän apostolinsa olivat aikansa lapsia omassa juutalais-hellenistisessä synkretistisessä (synkretismi = uskonnollisten käsityksien ja perinteiden sekoittuminen) kulttuuripiirissään, jonka tarjoamien juutalaisten ja hellenististen (ja yleisitämaisten) mytologioiden ja uskomuksien avulla he rakensivat teologisia tulkintojaan Jeesuksen (sikäli kuin hän oli todellinen henkilö) olemuksesta ja merkityksestä (kristikunta oli jo alusta alkaen hajanainen, monimuotoinen keskenään kilpailevien Kristus-uskon tulkintojen kenttä, jolla kiisteltiin "oikeasta opista" aivan kuten kristityt nykyäänkin taistelevat toisiaan vastaan oppikysymyksissä).

Jeesuksen ristiinnaulitsemisen tulkitsemiselle saatiin - jälkeenpäin - ainekset juutalaisesta uhrikultista ja Deuterojesajan (Jes.53) "kärsivä Herran palvelija" -tekstien sovittamisesta Jeesuksen kuolemaan. Juutalaiskristillisellä puolella ammennettiin erityisesti Vanhasta testamentista ja juutalaisesta perinnöstä (sen mukaan millaiseksi se oli muodostunut uskonnollisen integroitumisen, synkretismin ja kulttuurilainojen tuloksena), mutta hellenistisen kristillisyyden puolella vaihtoehtoja Jeesuksen tulkitsemiseksi ja ihmisten silmissä uskottavia uskonnollisia ja filosofisia perinteitä oli enemmän. Tosiasiassa on täysin ilmeistä, että Jeesuksen kuolemaan ja sitä edeltävään oikeudenkäyntiin liittyy vakavia historiallisia ongelmia ja ristiriitoja (kronologiankaan osalta ei pääsiäiskertomuksien välillä ole yhteensopivuutta, eikä varmuutta ole edes paikasta, jossa Pilatus tuomitsi Jeesuksen). Jeesuksen elämän loppuvaiheet on kuvattu neljässä evankeliumissa keskenään ristiriitaisesti ja lähinnä arvaten, mitä olisi voinut tapahtua yrittäen liittää Jeesuksen elämänvaiheita VT:n teksteihin (monesti varsin mielivaltaisesti ja perusteettomasti niitä tulkiten ja VT:n tekstin kontekstille väkivaltaa tehden. Matteus jopa keksii käytännössä omasta päästään yhden "profetian" messiaasta: "häntä on kutsuttava nasaretilaiseksi", Matt.2:23. VT ei sisällä tuollaista ennustusta).

8. Uudehkoja tutkimuksia Jeesus-uskon ja muinaisen pakanuuden välisestä yhteydestä sekä Jeesuksen historiallisuudesta
On syytä huomioida, että viime aikoina on noussut vakavasti otettavia tutkimuksia, joissa ei pidetä Jeesusta enää historiallisena henkilönä, joten enää ei vallitse sellainen tilanne, jossa "kaikki tutkijat" pitäisivät Jeesusta historiallisena henkilönä. Kristikunnan alkuperän ymmärtämisen kannalta uusilla vakuuttavasti perustelluilla tutkimuksilla on hyvin merkittävä vaikutus. Nähtäväksi jää alkaako Jeesuksen historiallisuuden epäilystä tai kiistämisestä tulla uusi trendi historialliseen tutkimukseen. Ohessa historiallisia ja teologisia tutkimuksia, jotka ovat suositeltavaa lisälukemistoa.
Timothy Freke & Peter Gandy: The Jesus Mysteries: Was the 'original Jesus' a Pagan god? Acacia Press, 1999. (Arvio tutkimuksesta ja sen saamaa palautetta)

Tämän teoksen mukaan Jeesus ei ole edes historiallinen henkilö, vaan rakentaen vahvasti Nag Hammadin gnostilaisten evankeliumien perustalle tekijät päättelevät, että Jeesus-usko on synkretistinen gnostikkojen uudelleentulkinta pakanallista "jumalanmiehistä" (godman). Osiris, Dionysus, Attis ja Mithra ovat kaikki ilmentymiä yhdestä kultista, jossa on kuoleva ja kuolleista nouseva "jumalanmies". Kirjan tekijät käyttävät siitä nimitystä Osiris-Dionysos. Literalistinen "oikeaoppinen" kristinusko ei ollut gnostilaisen kristillisyyden edeltäjä, vaan se on myöhemmin kehittynyt, ja se kirjoitti historiaa uusiksi saadakseen literaalin (kirjaimellisesti tekstejä tulkitsevan) kristillisyyden näyttämään gnostilaisuutta vanhemmalta. Kristinusko on kirjan tutkijoiden mukaan juutalaistettu versio pakanallisista mysteeriuskonnoista.

Tom Harpur: The Pagan Christ; Recovering the Lost Light, Thomas Allen, 2004. (Harpurin ja hänen tutkimuksensa kuvaus )

Tutkimuksen mukaan, viitaten sellaisiin oppineisiin kuten Alvin Boyd Kuhn, kristinuskon keskeiset myytit muotoiltiin Egyptissä tuhansia vuosia ennen evankeliumien kirjoittamista. Harpur kiinnittää huomiota egyptiläiseen Horus-jumalaan, jonka ihmeellisen syntymän sanansaattajana oli tähti itäisellä taivaalla, ja joka kastettiin kastajan toimesta, joka myöhemmin mestattiin (vrt. Johannes Kastaja). Horuksella oli 12 opetuslasta, hän käveli veden päällä, ajoi pois demoneita, paransi sairaan, kirkastui vuorella, ristiinnaulittiin kahden varkaan väliin, haudattiin kallioluolaan ja nousi kuolleista ja lisäksi Horus tunnettiin nimellä KRST tai "se, joka on voideltu" (juutalaisten "messias" ja kreikan Kristus tarkoittavat "voideltua"). Horus oli myös hyvä paimen, jumalan karitsa, elämän leipä, ihmisen poika, Sana ja kalastaja. Harpurin mukaan Horus-myyttiä ei koskaan tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi ylimaallisesta olennosta nimeltä Horus.

Horus on symboli ihmisyydelle itselleen. Edustaessaan sekä meidän (kuten gnostilaisuudessa ajatellaan) jumalallista että inhimillistä puoltamme Horus on jokamies ja jokanainen. Horuksen tarina on ihmisen tietoisuuden gnostilainen tarina. Legenda Horuksesta nousee pinnalle uudestaan myöhempien vapahtajien/pelastajien myyteissä, kuten Tammuz, Adonis, Mithra, Dionysos, Krishna ja Buddha. Purkamalla palasiksi todisteet historiallisesta Jeesuksesta Harpur tukee väitettään siitä, että Jeesus-kertomus on yksinkertaisesti vain yksi muunnelma tästä arkkityyppisestä usein ja useissa uskonnoissa toistuneesta teemasta.

Lisäksi on syytä panna merkille, että kristityille ei näytä tuottavan mitään ongelmaa hyväksyä uskonnosta ja kulttuurista toiseen lainaamisen ideaa sinänsä, kunhan suunta on vain teologisesti oikea ja "turvallinen" - eli Raamatusta ja kristinuskosta "pakanauskontoihin" päin. Mutta eikö Raamatun ja kristinuskon pitänyt olla jumalallista, inhimillistä viisautta ja ajattelua ylempää ja sellaista, että sitä jumalallista "totuutta" ihmiset vihaavat - kuinka ihmeessä he sitten voivat hyväksyä kristillisen uskon motiiveja ja käsityksiä ja integroida ne omiin "pakanallisiin" uskontoihinsa? Ja se, että kristilliset teologiset ideat ja käsitteet sopivat liitettäviksi niihin "pakanauskontoihin" kertoo myös siitä, että niissä muissa uskontojen olemuksessa, käsitteistössä ja rakenteissa oli niille teologisesti tilaa, ne sopivat noihin "pakanallisiin kultteihin ja uskontoihin". Joten eivät ne Etu-Aasian ja Egyptin "pakanoiden" uskonnot lopultakaan ratkaisevasti vieraita ja pääsemättömästi erilaisia olleet, kuten kristityt haluaisivat uskotella puolustaessaan Raamatun ja kristinuskon ilmoitusluonnetta ja ainutlaatuisuutta.

Oletusta (hypoteesia) siitä, että Mithran kulttiin lainattiin uskomuksia kristinuskosta voidaan pitää vakavasti otettavana mahdollisuutena ja merkittäviä sitä kannattavia tutkijoita on ollut vuodesta 1971 eteenpäin, kun Mithran kultin tutkimuksen paradigma uusiutui. Vaikka lainaamisen suunta olisi ollut kristinuskosta Mithran kulttiin eivät uskonnonfilosofiset seuraukset ole yhtään sen parempia kristinuskon kannalta. Seuraukset kristinuskolle voivat olla jopa vielä kiusallisempia tässä hypoteesissa. Jos oletetaan (varsinkin konservatiiviset kristityt hanakasti tarttuvat tähän mahdollisuuteen pelastavana oljenkortenaan), että kristinuskosta lainattiin vaikutteita roomalaiseen mithralaisuuden versioon niin se kertoo, että kristinusko nähtiin ensinnäkin vakavasti otettavana kilpailijana ja toiseksi sen uskomuksia pidettiin lainaamisen arvoisena, mithraismin kanssa yhteensopivina ja käyttökelpoisena kun nämä erilaiset kilpailevat kultit kalastelivat myöhäisantiikin "pelastusmarkkinoilla" samoja ihmisiä. Miten Mithran kultin roomalaisen version kannattajat olisivat ottaneet uskoonsa sellaisia uskomuksia, jotka eivät sopisi mitenkään heidän kulttinsa olemukseen?
Jos mithralaisuus halusi muistuttaa kristinuskoa lainaamalla siitä käsityksiä niin sehän osoittaa, että kristinuskoa ei koettu Mithran kultin kannattajien keskuudessa vieraana eikä vastenmielisenä tai "ihmisluonnon vastaisena", vaan päinvastoin osana itämaisten mysteerikulttien eetosta ja "lajityyppiä". Jos kristinuskon käsitykset ja uskomukset olisivat "ihmisluonnon vastaisia", eikä "luonnollinen ihminen" (kuten apostoli Paavali nimittää Kristukseen uskomatonta ihmistä) voisi kristinuskoa muistuttavia uskomuksia keksiä (varsinkin uskomuksia vapahtajasta sijaiskärsijänä, vapahtajan kuolemasta ja ylösnousemuksesta) eikä pitää hyväksyttävinä, vaan tuntisi vain vihamielisyyttä kristillisiä uskomuksia kohtaan niin miten ihmeessä Mithran palvojat olisivat lainanneet mitään uskomuksia kristinuskosta? Oli muuten täysin mahdollista, että Mithran kultti olisi voinut voittaa kilpailun kristinuskon kanssa, mutta roomalaisen keisarivallan ja kirkon tehokkaan organisaation tähden historian kulki meni niin, että kristinusko voitti. Ja voittoisa kirkko hauskasti omaksui "pakanallisia" juhlia ja tapoja (joulun vietto 25.12. esimerkiksi). Minkä tähden? Kirkko halusi saada pakanat tuntemaan olonsa kotoisiksi ja sopeutumaan kristinuskoon ja ehkäpä niitä "pakanallisia" tapoja ja uskomuksia, joita kirkkoisät pilkkasivat ei pidetty lopultakaan niin kovin vastakkaisina ja epäyhteensopivina sille, mitä kristinusko tarjosi (hellenistikristillisessä muodossaan varsinkin) neitsyt-tytöstä syntyvän jumalihmisen, kuolevan sekä kuolleista nousevan Jumalan pojan kautta tuonpuoleista pelastusta, vapautusta pahasta ja kuolemattomuutta tavoitteleville hellenistisen maailman ihmisille.

Eräs esimerkki kristinuskoa kiistatta vanhemmasta neitsyt-myytissä ja rituaalista, jota kirkko lainasi vanhemmasta pakanuudesta. Kyseistä rituaalia vietettiin Aleksandriassa Koren (Persefoneen) pyhätössä kun vuosi vaihtui. Myytti Koresta, joka on kreikkalaisessa mytologiassa tyttö, jonka kuoleman jumala Hades joka vuosi ryösti ja vei manalaan. Kevään koittaessa Kore-tyttö saapui takaisin, joten tämä on vuodenaikojen vaihtelua kuvaava myytti (Korea esittävät patsaat puettiin värikkään iloisesti). Tässä rituaalissa neitsyttyttö synnyttää uuden vuoden eli Aioonin ja juhlaa vietettiin tammikuun kuudes päivä (nykyinen loppiaispyhä). Kirkko vietti joulua 6. tammikuuta 4. vuosisadalle saakka (Armenian kirkko ei ole kyseisestä kalenterista luopunut vieläkään). Hauskasti kirkon loppiainen on juuri 6. päivä tammikuuta - ei neljäs eikä kymmenes tammikuuta, vaan juuri kuudes päivä, jolloin "pakanat" juhlivat neitsyttyttöä, joka synnyttää uuden vuoden.

Tässä kohtaa on tarkennettava, että oletus lainautumisesta kristinuskosta mithralaisuuteen tarkoittaa Mithran kultin nuorempaa roomalaista muunnelmaa, eikä sen vanhaa, alkuperäistä persialaista muotoa. Kristinuskosta lainaaminen on - itsestään selvästi - mahdollista vasta ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jaa., jolloin kristinusko syntyi ja lopulta itsenäistyi juutalaisuudesta eronneeksi uskonnoksi. Lisäksi toinen tärkeä huomautus on, että väittely vaikutteiden omaksumisen suunnasta koskee nimenomaan tätä nuorempaa mithralaisuutta, eikä oletus sovi kaikkiin muihin uskontoihin ja jumalmyytteihin siitä hyvin ilmeisestä syystä, että ne muut uskonnot ja mytologiat ovat kristinuskoa selvästi vanhempia (ja eräissä tapauksissa vanhempia kuin kaikki israelilaisten pyhät kirjoitukset).