... ja tuska on aivan mahdoton!
Menetin avomieheni eilen... sairauteen. Oli odotettavaissa mutta ei näin nopeasti. Oli suunnitelmat ja haaveet tulevaisuudeden varalle mutta toisin kävi... Miten tästä eteenpäin, tuntuu että tarvitsen jonkun ulkopuolisen apua, mieheni oli vasta 51 v ja meillä oli elämä vasta edessä....
Ikävä...
muumi47
19
2395
Vastaukset
- tuiaaaa
Otan osaa sinun suruun ja voimia sinulle. Otappa yhteyttä omaan terveyskeskukseen niin sieltä osaavat neuvoa enenpi jotta pääset puhumaan ammattiauttajan kanssa. Itse olin muutamavuosi sitten samassa tilanteessa ja terveyskeskuksesta sain apua.
- Myötäeläjä
Otan osaa sureen suruusi ja rukoilen sinulle voimia jaksaa eteenpäin.
Jos tunnet, ettet yksin jaksa, hakeudu vaikka päivystyksen kautta lähetteellä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon, tai jos sinulla on hyviä, aitoja ja luotettavia ystäviä, uskon, että he haluavat tukea ja kuunnella;
auttaa jaksamaan sinua arjessa eteenpäin.
Paljon lämpimiä halauksia ja voimia sinulle. - a-nelly
puolestasi. Tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Voimia sinulle!
- Annika24
Moi, otan osaa suruusi. Tiedän nyt ihan tuoreeltaan tuskan ja ikävän jota koet.
Avomieheni kuoli 13.10 lauantaina. Oli vaan nukkunut pois. Kuolinsyy raporttia odottelen ja poliisit epäilevät että olis ollut sydänkohtaus.
Avomieheni Jari oli vasta 30v. Itse olen 24v.
Yhdessä kerettiin olla melkein 6 vuotta.
Yhteisiä lapsia meille ei edes siunaantunut ja hedelmöityshoidot ois alkanut 7.11.07 haudan lepoon Jari siunattiin 2.11 Forssassa. Lisäksi siellä soitettiin kappale jota Jari usein höpötti et sit kun hän kuolee ni se on soitettava. Petri Laaksosen "Hyvää matkaa" Nyt jäljellä on suru, ikävä ja tyhjyys. Mutta elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Vaikka aamuisin tuntuu ettei jaksais nousta ylös uuteen päivään. Voimia sinulle kohtalotoverini!- Voin vain kuvitella
miltä tuntuu menettää aviopuoliso. On niin jotenkin väärin,että nuori ihminen kuolee.
Jotenkin vanhempien ihmisten lähdön paremmin hyväksyy, mutta....
Mitä tällä kaikella on merkitystä?
- Päivä kerrallaan odotellen
Osanottoni ja voimia. Keskustele lähimmäisten ja tukihenkilöiden kanssa. Keskity pitämään perusrutiineja kasassa ilman suurempia odotuksia hyvästä olosta.
Ensin menee jonkin aikaa sumussa ja tuskassa. Sitten näkyy pieniä positiivisiakin hetkiä, jolloin tuska ei ole päällimmäinen tunne. Eihän se kaipaus eikä menetys koskaan poistu, mutta ehkä ne positiiviset muistot joskus jäävät päällimmäiseksi.
Itse menetin vaimoni kolmisen kuukautta sitten vaikeaan sairauteen suurin piirtein samassa iässä. Vaikeaa on, mutta päivä kerrallaan elämä jatkuu. Otan osaa sinun suruusi. Lähimmäisen menettäminen on todella vaikeaa. Mene ehdottamasti puhumaan jollekkin koska yksin et jaksa eikä sinun tarvikkaan jaksaa. Se voi viedä kauan ennen kuin osaat jatkaa eteenpäin. siskoni yritti itsemurhaa kesällä mutta epäonnistui siinä..Pelkäsin monta viikkoa että hän kuolee mutta nyt hän on saanut jo elämänsä kasaan.. Mutta puhin muutamalle luotettavlle aikuiselle ja he auttoivat minua jaksamaan.
Jotkut poistuvt aikaisemmin mutta kaikken elämällä on kuitenkin merkitys.. Sinunkin miehen elämällä on ollut merkitystä monille ihmisille. Mutta muista että sinunkin elämäsi pitää jatkua.
Haluan sanoa vielä sen että kuolema ei ole lopullinen. Usko Jeesukseen niin saat elää aina. Niin meille on raamatussa luvattu ja siihen saamme turvata.. Emme ole koskaan yksin vaan Jumala varjelee meitä oli tilanne mikä tahansa.
Siunausta ja voimia sinulle!- sartsa-64
voi kun voisin sinua auttaa.paljon kysymyksiä kun toinen lähtee ja aina liian pian.minä itse menetin siskoni vähän yli vuosi sitten ja en koskaan saannut vastausta mihin hän kuoli.joten aika tyhjänpäällä olen ollut.kuinka olisi halunnut kysyä niin paljon ja aina vaan lykkäs sitä.olen kuitenkin varma ettei tämä tähän lopu.me kaikki kohtaamme vielä ja rakkaat odottaa.sanat ei lohduta,ehkä vähän helpottaa kun tietää ettei ole tuskan kanssa yksin.en muuta osaa sanoa kuin.kärsittävä on,muistettava iloisia hetkiä,surullisia.ei ole lääkettä kuin aika ja sekään ei kaikkea murhetta poista.kliseitä ehkä,mutta niin totta.halaus ja lämmin ajatus sinulle.t.sari
- Halu auttaa, on suuri
Jos kerran tuntuu, että tarvit apua, ystävät voisivat auttaa sinua hakemaan apua. Pyydä heitä jos eivät itse huomaa. Muista, että heilläkin on hätä, suru ja tuska sinun surusi ja hätäsi vuoksi, etteivät huomaa kaikkea.
Minä olen oman suruni ja tuskani keskellä odottanut sitä, että joku tulisi ja tekisi jotain, eikä kyselisi miten voisi auttaa.
Sekin tuntuu nimittäin ylivoimaiselta tarttua puhelimeen, saati sitten lähteä jonnekin sitä apua hakemaan. Jonku pitäisi viedä ja hoitaa asia niin, ettei sinun tarvisi kuin istua penkkiin ja olisit ammattiauttajan luona.
Voi kun kaikki tietäisi, kuinka paljon pari puhelinsoittoa vaatii ja kuinka paljon se helpottaa jos joku soittaa joskus puhelun puolestasi. On toki asioita, joita ei voi kukaan muu hoitaa, kuin asianosainen.
Minä odotan, että joku siivoaisi, on mukavempaa surra jos on siistiä. Eikä tarvis enää edes siivoamista miettiä.
Ja puhu tai kirjoita surusi paperille, vaikka useita kertoja, se alkaa jäsentyään siitä pikkuhiljaa. Se on auttanut myös minua. Äitini kuolemasta on vajaa pari viikkoa. - anneseppo
Sama tunne on varmaan meillä kaikilla läheisemme menettäneillä, tuska on aivan todelista, fyysistä....sanoin kuvaamatonta. Menetin myös mieheni äsken 25.10, lähti terveenä aamulla autolla, jäin vielä nukkumaan, heräsin poliisien tuloon, ja ilmoitukseen että miehenne on saanut luultavasti sairaskohtauksen ja ajanut autollaan metsään, eikä hyvältä näytä. viime lauantaina siunasimme hänet ja nyt sitten on vielä uurnan lasku edessä. Muistikuvani noista muutamasta viikosta ovat todella hatarat, helpottaakohan koskaan... Mieheni täytti juuri pari päivää ennen 53 ja kaksi viikkoa ennen kuolemaa meillä oli 30vuotis hääpäivä...että todella tyhjältä tuntuu...Ottaisin miellelläni vastaan neuvoja miten tästä eteenpäin? Päivät menevät kuin sumussa odottaen ehtoota, jos sais edes lääkkeiden avulla nukuttua mutta kun eivät nekään tahdo auttaa.
- a-nelly
sinulle! Olet vielä varmasti shokissa. Minulta kuoli mies 50 v heinäkuussa, äkillisesti hänkin. Alkuaika on minullakin hämärän peitossa. Välillä tuntuu, että elämä ei mene mihinkään suuntaan, kyselee vain itseltään, että miksi näin piti käydä. Vastausta ei tietenkään ole tullut. Tällä viikolla tulee kuluneeksi 4 kk ja koskaan ei voi tietää, millainen päivä on tulossa. Itku ja ikävä voi tulla koska vain, ja sen voi laukaista ihan mikä vain. Me oltiin naimisissa 27 v, ja millään ei voi uskoa, että se on nyt loppu. Töitä teen lasten parissa ja olen ollut töissä melk. koko ajan. Tuntuu, että "normaali" arki auttaa jaksamaan ne ikävän puuskat. Joskus voi mennä viikkokin tosi huonosti ja sitten taas voi olla helpompi aika käsillä. Mutta aaltoliikettä tämä on , ei ole samanlaista päivää.
Aluksi en pystynyt edes nukkumaan yhteisessä vuoteessa. Nyt menen niin myöhään nukkumaan, että uni tulee varmasti. Muutama viikko sitten nukuin yhden lauantaipäivän melkein kokonaan, univelkaa varmaan. Keskityn tyttäreeni enimmäkseen nykyään, poika on jo opiskelemassa muualla. Olen yrittänyt olla tyttärelleni läsnä enemmän, koska ei olisi oikein, jos hän olisi "menettänyt" molemmat vanhempansa.
Elämäsi jatkuu sumussa jonkin aikaa. Eikä edes 4 kk tuo asiaan vielä mitään helpotusta, ikävä kyllä. Mutta ajan myötä luulisin, meidänkin elämässämme tulee valonpilkahduksia. Moni kyseli meiltäkin, että oliko kamala isänpäivä. No, täytyi kyllä vastata rehellisesti, että ei meillä kaivata isää, jonkun päivän perusteella. Meillä on ikävä joka päivä.
Tänne palstalle kirjoittaminen auttoi aluksi minua, kun ei tiennyt mitä tekisi.
Jaksamisia sinulle ja voimahalauksia! - muumi47
a-nelly kirjoitti:
sinulle! Olet vielä varmasti shokissa. Minulta kuoli mies 50 v heinäkuussa, äkillisesti hänkin. Alkuaika on minullakin hämärän peitossa. Välillä tuntuu, että elämä ei mene mihinkään suuntaan, kyselee vain itseltään, että miksi näin piti käydä. Vastausta ei tietenkään ole tullut. Tällä viikolla tulee kuluneeksi 4 kk ja koskaan ei voi tietää, millainen päivä on tulossa. Itku ja ikävä voi tulla koska vain, ja sen voi laukaista ihan mikä vain. Me oltiin naimisissa 27 v, ja millään ei voi uskoa, että se on nyt loppu. Töitä teen lasten parissa ja olen ollut töissä melk. koko ajan. Tuntuu, että "normaali" arki auttaa jaksamaan ne ikävän puuskat. Joskus voi mennä viikkokin tosi huonosti ja sitten taas voi olla helpompi aika käsillä. Mutta aaltoliikettä tämä on , ei ole samanlaista päivää.
Aluksi en pystynyt edes nukkumaan yhteisessä vuoteessa. Nyt menen niin myöhään nukkumaan, että uni tulee varmasti. Muutama viikko sitten nukuin yhden lauantaipäivän melkein kokonaan, univelkaa varmaan. Keskityn tyttäreeni enimmäkseen nykyään, poika on jo opiskelemassa muualla. Olen yrittänyt olla tyttärelleni läsnä enemmän, koska ei olisi oikein, jos hän olisi "menettänyt" molemmat vanhempansa.
Elämäsi jatkuu sumussa jonkin aikaa. Eikä edes 4 kk tuo asiaan vielä mitään helpotusta, ikävä kyllä. Mutta ajan myötä luulisin, meidänkin elämässämme tulee valonpilkahduksia. Moni kyseli meiltäkin, että oliko kamala isänpäivä. No, täytyi kyllä vastata rehellisesti, että ei meillä kaivata isää, jonkun päivän perusteella. Meillä on ikävä joka päivä.
Tänne palstalle kirjoittaminen auttoi aluksi minua, kun ei tiennyt mitä tekisi.
Jaksamisia sinulle ja voimahalauksia!Kiitos kaikille jotka ovat viestiini vastannut. Nyt vasta oikeastaan havahduin että minulla on varmaan monta kohtalontoveria, voimia teille kaikille! Sitä vaan käpertyy siihen omaan ikävään ja tuskaan ettei tule ajatelleeksi että muitakin kärsijöitä on.
Päivä kerrallaan mennään, illat ja yöt ovat ne pahimmat. Aamulla nukun pitkään ja jotenkin se nukkumaanmeno on vaan niin vaikeaa.
Mihin vaan katsoo niin aina tulee muistoja mieleen, menee varmaan oma aikansa ennen kuin ne muistot hymyilyttävät, nyt saavat aikaan vaan itkunpuuskat jotka eivät meinaa loppua millään.
Paluuta ns arkeen ajattelin kokeilla maanantaina, monet ovat sitä mieltä että edesauttaa kun saa muutakin ajateltavaa ja tapaa muita ihmisiä. Tätä olen yrittänyt hokea itselleni mutta miksi tunnen huonoa omatuntoa??
Voimia kaikille halauksien kera! - a-nelly
muumi47 kirjoitti:
Kiitos kaikille jotka ovat viestiini vastannut. Nyt vasta oikeastaan havahduin että minulla on varmaan monta kohtalontoveria, voimia teille kaikille! Sitä vaan käpertyy siihen omaan ikävään ja tuskaan ettei tule ajatelleeksi että muitakin kärsijöitä on.
Päivä kerrallaan mennään, illat ja yöt ovat ne pahimmat. Aamulla nukun pitkään ja jotenkin se nukkumaanmeno on vaan niin vaikeaa.
Mihin vaan katsoo niin aina tulee muistoja mieleen, menee varmaan oma aikansa ennen kuin ne muistot hymyilyttävät, nyt saavat aikaan vaan itkunpuuskat jotka eivät meinaa loppua millään.
Paluuta ns arkeen ajattelin kokeilla maanantaina, monet ovat sitä mieltä että edesauttaa kun saa muutakin ajateltavaa ja tapaa muita ihmisiä. Tätä olen yrittänyt hokea itselleni mutta miksi tunnen huonoa omatuntoa??
Voimia kaikille halauksien kera!on minulla vieläkin. Ja se johtuu siitä, että minä olen vielä täällä ja rakkaani makaa mullan alla. Jotenkin se vain tuntuu niin väärältä. Monen tekemäni asian kohdalla se huono omatunto putkahtaa esiin, vaikka itse ei ole syypää mihinkään.
Koita jaksaa töissä, vaikka menetyksestäsi on vasta niin vähän aikaa, mutta älä epäröi hakea sairaslomaa, jos siltä tuntuu. Minulla oli vielä kesälomaa jäljellä 2vkoa, kun mieheni kuoli ja sen jälkeen olin pari viikkoa sairaslomalla. Joten olin poissa työelämästä kuukauden verran. Pidän itse sitä lyhyenä aikana, koska olen kuullut kuukausien mittaisista sairaslomista, puolison kuoleman jälkeen. Itse en pystyisi käpertymään kotiin suruni kanssa. Tulisin hulluksi. Sen tiedän siitä, että viikonlopun jälkeen aina olen huojentunut, kun työt taas alkavat. Outoa sinänsä, koska aina olen nauttinut viikonlopuista. Nyt ne lähinnä tuottavat tuskaa.
Ajan myötä tuska toivottavasti hellittää.
Jaksakaahan! - anneseppo
a-nelly kirjoitti:
on minulla vieläkin. Ja se johtuu siitä, että minä olen vielä täällä ja rakkaani makaa mullan alla. Jotenkin se vain tuntuu niin väärältä. Monen tekemäni asian kohdalla se huono omatunto putkahtaa esiin, vaikka itse ei ole syypää mihinkään.
Koita jaksaa töissä, vaikka menetyksestäsi on vasta niin vähän aikaa, mutta älä epäröi hakea sairaslomaa, jos siltä tuntuu. Minulla oli vielä kesälomaa jäljellä 2vkoa, kun mieheni kuoli ja sen jälkeen olin pari viikkoa sairaslomalla. Joten olin poissa työelämästä kuukauden verran. Pidän itse sitä lyhyenä aikana, koska olen kuullut kuukausien mittaisista sairaslomista, puolison kuoleman jälkeen. Itse en pystyisi käpertymään kotiin suruni kanssa. Tulisin hulluksi. Sen tiedän siitä, että viikonlopun jälkeen aina olen huojentunut, kun työt taas alkavat. Outoa sinänsä, koska aina olen nauttinut viikonlopuista. Nyt ne lähinnä tuottavat tuskaa.
Ajan myötä tuska toivottavasti hellittää.
Jaksakaahan!Kiitos vastauksestasi ja neuvoistasi... niitä ei varmaan saa koskaan liikaa. Eilen oli sitten se uurnanlasku, voi hirveetä, kuinka painava se voi olla, en ole koskaan kantanut niin painavaa lastia, matka tuntui ikuisuudelta. Eikä sitä voi kukaan kuvitella miltä tuntuu laskea tuo pieni uurna siihen kuoppaan ja sanoa lopullisesti hyvästi, rakkaimmalleen...ajatukset ovat melko sekavat, toisinaan haluaisi lähteä mukaan mutta sitten taas ajattelen kahta pientä lastenlastani ja palaan takaisin tähän maailmaan. On todella vaikeaa selittää kolmevuotiaalle missä vaari on...Havahduin tänään.... että missä mennään kun tuo pieni tyttö yritti lohduttaa minua mummuaan kun itkin ja selitin ettei vaari ole kotona jonka hän olisi halunnut nähdä. Kerroin että vaari on mennyt taivaaseen, kun vaarin sydän oli jo niin väsynyt ettei jaksanut enää, emmekä siten voisi nähdä vaaria enää mutta vaari kyllä näkisi mitä hänen pikku tyttönsä tekevät. Niin minulle vastattiin ettei mummulla ole mitään hätää Jenna kyllä näkee vaarin, ei mummun tartette itkeä...
Mieheni sai luultavasti sairaskohtauksen autoa ajaessaan, varmistus siitä saadaan muutaman kuukauden sisällä, mutta ei kai sillä niin kiire olekkaan.
Olen kyllä nyt sairaslomalla ettei tarvitse huomenna varsinaisesti mennä töihin mutta kun on oma firma niin jonkun ne työt on kuitenkin tehtävä. Silti ehkä on parempi että on jotain tekemistä, nämä viikonloput ovat kyllä loputtoman pitkiä... toivottavasti jaksetaan, kaikki muutkin joilla on tuo sama tilanne ja meitä kyllä tuntuu riittävän sitä ei vaan huomaa ennenkuin se osuu kohdalle..
- kuka-han
Olen pahoillani teidän kaikkien palstalle kirjoittabeiden tuskan vuoksi Minä menetin huhtikuussa 20 v poikani liikenneonnettomuudessa ja olen vieläkin aivan masentunut Kaikki mahdollinen ammattiapu on saatu ja lääkitykset myös mutta tätä tuskaa ei taida saada pois kokonaan koskaan
Voimia teille kaikille jotka kamppailette surun keskellä- a-nelly
Oman lapsen menettämisen pelko on varmaan kaikkien vanhempien pahin painajainen. Voimia sinulle ja koita jaksaa, vaikka tämä ei paljon autakaan!
Surusi on valtava! - kuka-han
a-nelly kirjoitti:
Oman lapsen menettämisen pelko on varmaan kaikkien vanhempien pahin painajainen. Voimia sinulle ja koita jaksaa, vaikka tämä ei paljon autakaan!
Surusi on valtava!Suru on valtaisa se on totta Selvittävä vaan on kun ei ole vaihtoehtoja Äidin pahin painajainen on toteutunut lapseni kuollut En ole yhtään varma selviänkö tästä koskaan Entiselleen ei ihminen tämmöisen kolauksen jälkeen ei kyllä tule
Poikani pikkusisko 19v on myös kovan koetuksen edessä elämässään Ainoa veli otettiin pois
Me vaan yritetään eteenpäin Suru muuttuu ikäväksi pikkuhiljaa muttei unohdu varmaan koskaan
Jouluntulo pelottaa kun aina oltiin silloin yhdessä kaikki Kiitos ymmärtämisestä Voimia muillekin
- muumi47
Raskas päivä takana, tänään saatoin mieheni viimeiselle matkalleen... Ikävä vaan ei hellitä, mutta onneksi minulla on ihana turvaverkko ympärilläni. Ilman heitä en jaksaisi. Tilaisuuus oli kaunis, juuri sellainen mitä minä ja mieheni olimme ajatelleet. Elämä jatkuu, ainakin mieheni halusi että näin tapahtuu. Vaikeeta on mutta kauniit muistot auttavat jaksamaan. Paljon ehdittiin kokea yhdessä mutta paljon jäi vielä kokematta ja haaveita oli vaikka millä mitalla. Mutta yritän täyttää ainakin muutaman haaveen mitä meillä oli jos vaikka siitä saisi voimia jatkaa tätä elämää "yksin" eteenpäin. Voimia ja halauksia kaikille samassa tilaneessa oleville.
Tiedän miltä teistä tuntuu nyt mutta älkää menettäkö uskoa huomiseen.... Sytytin äsken kynttilän mieheni kuvan viereen ja tuli lämmin levollinen olo, näin hänkin olisi halunnut että toimin.....- kuka-han
Tiedän tasan tarkkaan miten kipeää viimeiselle matkalle saattaminen tekee Minä saatoin 20v poikani toukokuussa viimeiselle matkalle
Käyn joka päivä vieläkin viemässä kynttilän poikani haudalle ja muistelen meidän hyviä hetkiä jotka loppuivat näin äkkiä Jaksamista sinulle mummi47 ja kaikille muillekin täällä palstalla oleville
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Saako kaunis ihminen parempaa kohtelua?
Onko kauniin ihmisen elämä "helpompaa" kuin tavallisen näköisen ihmisen? Olen kuullut väittämän, että kaunis ihminen saa522100En rehellisesti usko et oisit
Sekuntiakaan oikeasti mua kaivannut. Tai edes miettinyt miten mulla menee. Jotenkin todennäköisesti hyödyt tästäkin jos311660Näin sinusta taas unta!
Unessa olin pakahtuneesti rakastunut sinuun. Olimme vanhassa talossa jossa oli yläkerran huoneissa pyöreät ikkunat. Pöly141444Suomennettua: professori Jeffrey Sachs avaa Ukrainan sodan taustat luennollaan EU parlamentissa
Jeffrey Sachs on yhdysvaltalainen ekonomisti. Sachs toimii Columbian yliopiston The Earth Instituten johtajana. Aiemmin3511436- 101394
Nainen, olet jotenkin lumoava
Katselen kauneuttasi kuin kuuta, sen loistoa pimeässä. Sen kaunis valo on kaunista sekä herkkää ja lumoavaa. Olet naisel681305- 121098
En muuttaisi sinusta mitään
Ensin olit etäinen ja yritin pysyä tutkan alapuolella. Mutta ei silmiltäsi jää mitään huomaamatta, kuten minulla ei kuul81014- 81982
- 20969