Runoudesta

monitahonen juttu.

En tiedä valehtelusta, mutta fiktiota nyt ainakin
käytän itse, ja paljon.
Ja kaipa elämänkerroissakin voi valehdella, kuka-
pa niitä tarkistelee - oikeellisuuksia tahi val-
heita. Tai jos vaikka läheiset esmes tarkistelee,
niin tuskinpa kuitenkaan missään oikaisee.

Joten runoillaan ja rustaillaan, valehdellaan ?

Kiva, että otit tuon aiheen keskusteltavaksi.
Varmaan herättää monia mielipiteitä.

paljolti samaakin mieltä
mutta minusta ei kirjoittaja voi koskaan
itseään paeta kovinkaan kauan
jossakin kuitenkin on se minä

Valheista en tiedä, mutta tunnetilat vaihtelevat nopeasti. Elämänkerrassa tämä vaihtelu antaisi sekopään maineen.

Kyllä minä kirjoitan omaa elämääni runoihin,
sitten kun niitä on tarpeeksi, pistän
ne nippuun, ei todellakaan tarvitse enää
erikseen kirjoittaa elämänkertaa, se on siinä.
Jos joukossa on valheita....sanon
kuin Matti Nykänen; so not;DD

Mikä lopujen lopuksi on totuus asioista?

Mikäli kirjoittaisin totuudenmukaisen elämänkerran itsestöäni, on varmaa, että joku sukulaisistani väittäisi minun valehtelevan.

Elämänkerta ei mielestäni tarkoita sitä, että kerrotaan vain ja pelkästään itsestään.
Siinä huomioidaan myös ympäristöä, sekulaisia ja ympäristöä.

Mikään ei estä runossa valehtelua, mitä sillä loppujen lopuksi sitten tarkoitetaan?

"Elämä on harha..." kirjoitti Edith Södergran, mikäli oikein muistan

Miksi valehdella missään? Sen paremmin runoissa kuin elämänkerroissakaan?

Ja mikä sitten on se, mikä estää valehtelemasta... kiinnijäämisen pelko? Niin kauan voi valehdella, kun ei oo pelkoa kiinnijäämisestä? Elämänkerroissa ei viitsi valehdella, koska siitä jäisi kiinni?
Hmmm...

Rehellinen ihminen ei vältä valehtelua kiinnijäämisen pelon vaan totuudentunnon vuoksi, koska totuudellisuus jo itsessään on arvo ihan katsomatta niihin asioihin, mitkä tuntuisi "vaativan" valehtelua.

Näin ajattelen...
Mutta Kotron lauseeseen on vähän vaikea ottaa kantaa irrallisena väittämänä, kun ei tiedä mihin se liittyy, miltä kantilta se on sanottu...

Kuinka valhe määritellään?

- - -

Niin kuin Linda tuossa totesi, runot voi olla fiktiota, olematta kuitenkaan valhetta. Otetaan pieni esimerkki... Rex Stout kirjoittaa: "Tiedän aika hyvin, mikä on minun alaani. Ensisijainen tehtäväni on toimia piikkinä Wolfen tuolin istuimella..."

Haa! Rex Stout valehtelee!

Öh?

Lainaus oli kirjasta REX STOUT: PUNAISEN RASIAN ARVOITUS, sivu 174. Tietysti... eihän Stout väitäkään olevansa piikkinä Wolfen tuolin istuimella, hänen romaaninsa minähenkilö väittää niin...

Samalla tavalla saatan kirjoittaa "minä kosketan sinua poskelle" tarkoittamatta että minä äitiparta jotakin koskettaisin. Runo sitä paitsi on erittäin paljon monimuotoisempaa kuin proosa - paitsi ehkä jokin erittäin modernistinen, kokeileva, tajunnanvirtainen proosa?

Runolauseet eivät ole valhetta, ne ovat faktisia lauseita: ihan oikeita kirjaimia.

Valhe tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa jos runoilija tarkoituksellisesti pyrkii antamaan itsestään harhaanjohtavan, virheellisen kuvan. Esimerkiksi, jos lauseella "minä kosketan sinua poskelle" väitän muistelevani jotakin elämäni tilannetta, vaikka tosiasiassa ei ollut niin. Silloin kyseessä on valhe.

- - -

Ja tuohon elämänkerta-asiaan... Elämänkertahan on jo itsessään 100% valhe. Kun ihmisen elämä siirretään kuvaksi paperille on kyseessä elämän kuva, ei elämä. Kuva ei koskaan ole identtinen sen kanssa mitä kuvataan. Ajattele valokuvaa: sumuinen saari keskellä järveä. Se on valokuva saaresta - kohde on irroitettu yhteydestä. Sumun pehmentämät puut, kenties punainen pieni mökki puiden katveessa, ovat vain osa kokonaisuutta. Lämpötila? Tuuli ja sen voimakkuus? Veden ääni? Ja kymmenen tuhatta muuta merkittävää pikkuseikkaa, joista kuva ei kerro mitään... Sen sijaan runo, kuvatessaan ihmisen sisäistä tapahtumista ja tunnetilaa, saattaa olla hämmästyttävän tosi, ilmaista jotakin sellaista, mitä mikään elämänkerta ihmiselämän kuvana (tiettyjen tapahtumasarjojen kronologisena esityksenä) ei voi selostaa.

Runossa käytetyt kielikuvat saattavat olla silkkaa fiktiota, ne ovat rekvisiitta mitä käytetään, mutta jos näiden kuvien eli rekvisiitan avulla ja kautta saadaan ilmaistuksi tunne, aistimus, mitä asiateksti ei voi kuvata - jokin hienovarainen ja monimutkainen elämys, joka väistää suorasukaista selostusta mutta ikäänkuin antautuu kiertokautta tapahtuvalle lähestymiselle, lyyrilliselle hapuilulle - eikö silloin juuri fiktio ole faktan väline? Todellinen elämä tulee lähelle: teksti auttaa kokemaan ehkä kipeitäkin asioita mitkä se nostaa lukijan tunnemuistista, sielun syövereistä esiin?

Valhe ja totuus eivät siis ole yksiselitteisiä asioita...
Runoudessa...
Riippuu täysin näkökulmasta ja valituista määritelmistä, minkä sanomme valheeksi.

Joitain selkeitä asioita on olemassa. Tarkoituksellinen itsensä esittäminen väärässä valossa jne. Silloin on kyse valheellisuudesta. Mutta kun mennään tekstin sisälle, asia on mutkikkaampi.

- - -

Valehteleva runoilija on epärehellinen runoilija. Epärehellisyydellä voi saavuttaa jotakin, ehkä itsetuntoa toisten silmien edessä, mutta se kostautuu.

Rehellinen runoilija ei voi valehdella... Hän kirjoittaa sielustaan kumpuavaa tekstiä, olkoon se omakohtaista tunnelmointia tai älyllistä tarkastelua ilmiöstä nimeltä runous, eläytymistä aiheisiin tai pelkästään lauseiden analysointia, ehkä omakohtaista empiiristä tutkimusta kuinka rakennetaan lauseita jotka luovat illuusion asioista, ja niihin eläytymisestä.

Minulla runous on vähän tuota kaikkea samanaikaisesti ja erikseen. Jotkut runot on henkilökohtaisesti tärkeitä katsomatta ovatko faktaa tai fiktiota, ja saattavat koskettaa sisintäni syvästikin, toiset taas on sana- ja kielikuvamaailman tarkastelua ilman mitään sattuvia tunteita ja kuitenkin älyllisesti itseäni kiinnostavia.

Kun sammutan tietokoneen, naps, runomaailma jää sinne.

- - -

Runous on vain pieni osa elämääni IRL (in real life) mutta kuitenkin osa. Se on se osa mikä kytkeytyy päälle kun istahdan koneen äärelle ja annan itselleni luvan inspiroitua sanoista ja niihin liittyvistä mielikuvista, assosisaatioiden ketjuista, tajuamisen mekanismeista joita siinä ja sitten tarkastelen, milloin miltäkin kantilta. No niin...

Jotkut ovat ottaneet asiakseen arvioida koko elämäni tämän yhden pienen osa-alueen perusteella... Ok... Heillä on siihen oikeus. Silloin kyseessä on ihmisen toisesta ihmisestä tekemä tulkinta.
Itse asiassa se on yksi runojeni keskeinen teema. Usein. Kuinka tulkitsemme itseämme, tunteitamme, maailmaa ympärillämme - kuinka havaitsemme ja tiedostamme omat reagointitapamme - millä tavalla kykenemme erottamaan vai kykenemmekö toisistaan maailman, sellaisena kuin se on itsessään, ja maailmaa koskevat tulkintamme? Pohdimmeko koskaan: mitkä asiat minussa, henkilöhistoriassani ja tunnemaailmassani saavat minut kokemaan tietyt sanat tietyllä tavalla, tai miksi minulla on tarve määritellä ja leimata lähimmäiseni juuri näin?
Mielestäni nämä ovat tärkeitä kysymyksiä...

Fakta ja fiktio ja niiden suhde. Niin. Vedän tähän yhden faktarunon:

4:58 - 5:00
Kirjoittanut: äitiparta 21.1.2008 klo 05.01

käsi purjehtii ihon valtamerta,
kohti kultaista satamaa
etenee kohisten

ja juuri sataman portilla
tartut ranteeseeni, sanot, ei tänään

haaksirikko!

- - -

Tämä on ehdoton faktaruno, aivan sataprosenttinen faktaruno. Se ei tarkoita että runon kuvaama tapahtuma olisi todellisesti tapahtunut, tai siis - mikä on runon tapahtuma?

Tässä runossa otsikko on hyvin tärkeä, se on koko runon avain. 4:58 - 5:00. Kuten huomaat runo on lähetetty palstalle 05:01. Jos ajatellaan että "käsi purjehtii ihon valtamerta" olisi faktaa tapahtumana, jossa käsi todellisesti purjehtii ihon valtamerta? Huokaus mitä maalailua, ihon valtameri! Siinä on eräs käytännöllinen mahdottomuus: ei ole mahdollista samanaikaisesti kädellään purjehtia ihon valtamerta ja kirjoittaa tietokoneen näppäimistöllä: "käsi purjehtii ihon valtamerta". Siksi kuvattu tapahtuma (olkoon kyseessä proosa tai lyriikka) ei koskaan ole tapahtuma, vain tapahtuman kuva. Onko tässä nyt kyse sellaisesta tapahtumasta? Minun käteni purjehti jonkun ihon valtamerta, sitten hän tarttui ranteeseeni kiinni, haaksirikko, sitten tulin tietokoneelle kirjoittamaan runon siitä? Mahdotonta sekin. Miksi? Koska faktarunon otsikko kertoo tapahtuma-ajan. On käytännössä aivan mahdotonta syöksyä 4:58 - 5:00 tapahtuneesta tilanteesta näyttöruudulle ja alle minuutissa kirjoittaa tapahtunut niin että ehtii sen vielä singauttaa palstalle klo 5:01.

Runo ehdoton faktisuus on tässä, että "käsi purjehtii ihon valtamerta" on faktaa tapahtumana, jossa käsi kirjoittaa näyttöruudulle, juuri nuo sanat. Se on tapahtuma.
Runo kuvaa siis kirjoittamista. Kirjoittaminen on sekä runon aihe että sen tapahtuma; runon aiheena on runon tapahtuminen, sanojen tapahtuminen, niiden putoileminen näyttöruudulle.

Voiko mikään olla enempää faktaa kuin tämä? Siinä mielettömässä huikaisevassa nykyhetkessä missä kirjoitat EI OLE OLEMASSA MITÄÄN MUUTA FAKTAA kuin se, että KIRJOITAT. Kirjoittaminen. Kaikki muu on olematonta: jotain mitä on ollut ja jotain mitä tulee olemaan. Ne perustuvat lukijan mielikuviin ja assosisaatioihin.

Ajatellaanpa sinua joka luet. Ajatellaanpa nyt sinua.
Tässä minä kirjoitan juuri nyt, mutta kas, tässä sinä luet juuri nyt. Tässä minä kirjoitan - ja sinua ei vielä ole, olet joku joka tulee olemaan, nyt vielä olematon. Tässä sinä luet - ja minua ei enää ole, olen joku joka olin, nyt jo olematon. Kaikki mikä on tulee mielikuviesi kautta.
Näiden sanojen, juuri näiden kautta hahmotat minut tähän kirjoittamaan.

- - -

Lauseet näyttöruudulla - mustat, kiemuraiset kirjainjonot jotka itsessään ovat vain kuollut solukko, merkityksetön - ovat ainoa fakta. Kaikki muu perustuu jälkeenpäin tuleviin tulkintoihin, lukukokemukseen ja on niin ollen fiktiota: todellisuudesta muovattua tulkintaa ja määritelmää, subjektiivista kokemista. Lukeva mieli antaa sanoille merkitykset kieliopin, ymmärryksen ja emotionaalisten ailahdusten mukaan, jolloin ollaan kaukana lähtötilanteesta, siitä, mikä on vain kuollut solukko vailla kokijaa, ainoa tosi: kirjoitettu lause ilman kirjoittajaansa, ilman lukijaansa.
Olen tässä mutta sinä et ole tässä. En ole tässä mutta sinä olet tässä.

Minun ja sinun välillä - kun olen poistunut palstalta ja sinä et ole vielä tullut - on ainoastaan kirjainten litania, hieroglyfien lauma silmättömässä pimeässä.

Olen tässä, mutta sinä et ole tässä. En ole tässä, mutta sinä olet tässä. Olemme kumpikin tässä?

Kuvakulmia voidaan käännellä loputtomiin, jokainen kulma on osittain totta, osittain valhetta ja kertoo kokonaisuudesta jotain.

- - -

Sanat ovat tärkeä väline minun ja sinun välillä yrittäessämme tehdä itseämme ymmärrettäväksi, kommunikaatioväline. Tajuamisprosessi on väline. Sen myötä tapahtumisesi - kuinka ilmenet - siirtyy mieleeni, välittää sinut kuvaksi tajuntaani. Hahmotan sinut ihmisenä itseäni vastapäätä.

Väline itsessään ei ole tärkeä. Talonrakennuksessa vasara ei ole tärkeä, olennainen. Tärkeä on se mitä tehdään. Tärkeä on ihminen - ja että hahmottaisin hänet mahdollisimman oikein. Väline - sanat ja tajuamisprosessi - tarvitaan, mutta sittenkin se on vain väline.

Meidän ei tule keskittyä välineeseen itseensä ikäänkuin se olisi asia - meidän tulee keskittyä toistemme ymmärtämiseen, yritämme saada kiinni ideasta, mitä lähimmäinen tahtoo sanoa. Mitä on hänen sydämellään? Mille asialle hän juuri nyt hapuilee muotoa tehdäkseen sen minulle tiettäväksi? Mutta jos jätämme välineen kokonaan huomiotta, sekin on virhe. Kohdatessani välineen kohtaan vajavaisuuteni. Ymmärrän: lähimmäinen ei siirry suoraan minuun, välillämme on prosessi, tulkinta. Se mikä siirtyy minuun on kuvani lähimmäisestä - parhaimmillaankin vain kuva, minun tulkintani. Lähimmäisen kuva voi kertoa jotain totuudesta, mutta ei ole identtisesti totuus, lähimmäinen.

Kuvani ihmisestä, se millaisena hän minulle ilmenee tajuamiseni kautta ei ole yhtäkuin ihminen itsessään, ihminen sellaisena kuin hän minun ja subjektiivisen havaintoni ulkopuolella on.

Välineen tarkasteleminen opettaa nöyryyttä.

Alleviivaan.

"Käsi purjehtii ihon valtamerta" ei ole faktaa tapahtumana, jossa käsi purjehtii ihon valtamerta, mutta "käsi purjehtii ihon valtamerta" on faktaa tapahtumana, jossa käsi kirjoittaa näyttöruudulle:

Käsi purjehtii ihon valtamerta.

- - -

Nyt selitän runon.

Olin menossa nukkumaan ja sulkemassa tietokoneen, mutta sitten päätin kirjoittaa vielä ennen koneen sulkemista, runon, jos ehkä mieleen tulisi jotain kirjoitettavaksi kelpaavaa. Mielessäni ei ollut yhtään tunnelmaa, mielikuvaa tai sanaa mistä olisin lähtenyt liikkeelle. Ajattelin kirjoittavani runon kirjoittamisesta ja päätin ottaa lähtökohdaksi jonkin lauseen mikä ensimmäiseksi juolahtaisi mieleen. Annoin tajunnanvirralle tietyt raamit: jollain tapaa sen pitäisi sisältyä rakkausrunoilun tematiikkaan ja mielellään olla lyhyt. Ok. Katsoin kelloa, se oli 4:58. Ensimmäinen mieleeni pulpahtava lause: "käsi purjehtii" - mitä käsi purjehtii? "Ihon valtamerta". Hyvä, sormeni lähtivät naputtamaan "käsi purjehtii ihon valtamerta" - lause johti toiseen lauseeseen, ja näin muodostui alle kolmessa minuutissa (4:58 - 5:00) runo.

Yhden määritelmän mukaan tuo runo on fiktio. Toisen määritelmän mukaan fakta. Riippuu näkökulmasta ja määritelmistä. Itse katson asiaa niin, että yhdellä tasolla runo on fiktio ja yhdellä tasolla fakta. Se on siis kumpaakin. Mutta onko se valhetta vai totta? Ainakin se on rehellinen runo. En missään kohtaa yrittänyt luoda kenellekään mielikuvaa äitiparrasta tosielämässä käsi jonkun iholla. Runon otsikko on sen selitys, sen avain. Faktisessa elämässään äitiparta kirjoittaa juuri tällä hetkellä klo 4:58 - 5:00 juuri nämä sanat:

käsi purjehtii ihon valtamerta,
kohti kultaista satamaa
etenee kohisten

ja juuri sataman portilla
tartut ranteeseeni, sanot, ei tänään

haaksirikko!

- - -

Lopuksi vielä... en malta olla vertaamatta runoutta, joka yleensä on maalailevaa ja enemmän aisteihin kuin järkiperäiseen ajatteluun perustuvaa, ja elämänkertaa, joka yleensä on asiatekstiä eli analyyttista, järkeilevää selostusta tapahtumasarjoista ja niiden kronologisista järjestyksistä... kumpi on enemmän valheellista, vääristelevää? Mielestäni elämänkerta ja aivan erityisesti omaelämänkerta.

Kuka pystyy kirjoittamaan toisen tai varsinkaan omasta elämästä niin, ettei väritä tapahtumia - rehellisenkään kirjoittajan on vaikea olla korostamatta itselle edullisia tapahtumia. Jos hän kirjoittaa itselle negatiivisista tapahtumista, hän pyrkii kuitenkin esittämään ne niin, että ne jäisivät positiivisten varjoon, eikö vain? Tai sitten hän korostaa negatiivisia asioita, ja siihenkin on syynsä: sairaalloinen syyllisyydentunto, itsensä mollaamisen tai jopa häpäisemisen tarve, vääristynyt tarve olla äärimmäisen rehellinen niin, että lukijoiden edessä tuntemansa häpeän kautta ikäänkuin tulee sovitetuksi omassatunnossaan?

Elämänkerrassa esitetyt tapahtumat ja tunteet saattavat olla tosia, mutta eivät ole kaikki mitä ihmiselle on tapahtunut ja mitä hän on tuntenut. Mikä on valintaperuste?

Mitkä tapahtumat ja tunteet kuvataan, mitkä jätetään ulkopuolelle?
Ja voidaanko tunteita koskaan kuvata siinä moninaisuudessa missä ne ovat tapahtuneet, tuoda esiin säikeet ja yhtymäkohdat, mielikuvat ja assosisaatiot mitkä kyseisessä hetkessä ihmisen läpi kulkivat aistimusryppäinä?

Kun lukijan mielikuva henkilön koko elämästä muotoutuu muutamista otteista, osatotuuksista, onko lopputulos fakta vai ei? No, faktaa on ainakin tämä: lukija suhtautuu omaan mielikuvaansa ja käsitykseensä ikäänkuin olisi ymmärtänyt lukemastaan ihmisestä ja hänen elämästään jotain - väkisinkin hän samaistaa kuvan ja kuvan kohteen. Näin ihminen elämäntapahtumineen on irronut lähtökohdistaan; ne tapahtumat eivät enää ole hänen omaisuuttaan, jotain hänelle sattunutta ja hänen kehossaan kulkevaa, nyt niistä on tullut osa toisen, lukijan elämää, hänen elämänsä materiaalia ja mielikuvamaailmaa.

Ihmisen ja ihmisen välillä.
Ovat sanat.

- - -

Ai niin... vielä tärkeä rönsy, CC, ja ehdottoman faktinen In Real Life. Jokainen palstalla kirjoittava on tosi ihminen. Siksi jokainen runo on ehdottoman irl.

Tietysti ihminen voi kadottaa itsensä haaveilujen ja mielikuvamaalailun alle... Kirjoittaa rakastamisesta, mutta uppoutuu sanoihinsa niin että unohtaa rakastaa juuri niitä todellisia ihmisiä, jotka kulloinkin on käden ja katseen ulottuvilla... Mutta, silloinkin kyseessä on jotakin irl tapahtuvaa, todellista: todellista elämän hukkaamista, todellista itsensäpakenemista...

Joka tapauksessa jokainen runo on ihme, kun katsotaan runon läpi.
Näyttöruudun toisella puolella asuu ja toimii ihme, ihminen, minun lähimmäiseni!

Omalta kohdalta täytyy sanoa kiitollisin mielin, että olen palstan kautta tutustunut mielenkiintoisiin, ihaniin ihmisiin. Se on suurta rikkautta.

Kaikista ihmisistä ei voi pitää samalla tavalla...
Kaikista runoista ei nouse yhtä ihania fiiliksiä kirjoittajaa kohtaan...
Silloinkin saamme oppia elämän ihmettä. Oppia jotain itsestämme, kun rehellisesti tarkastelemme omia tunteita, aistimuksia. Tulkintojamme ihmisestä.
Oppia näkemään, oivaltamaan ja kokemaan

että tuokin ihminen on arvokas itsessään, minusta ja tulkinnoistani, määritelmistäni riippumatta. Tunnen sitten häntä kohtaan sympatiaa tai antipatiaa, minun patiani eivät ole maailmankaikkeuden ydin ja

keskus.

Parhaimmillaan runopalsta voi opettaa nöyryyttä elämää ja sen monimuotoisuutta kohtaan?
Oppiminen on mahdollista vain siellä, missä suostutaan rehellisyyteen. Valehtelu kuuluu ylpeyden ja egoismin maailmaan, missä toisen muodostama kuva minusta on

totuutta tärkeämpi.

* röyh *

[ Voi käydä niinkin, että ihminen alkaa yhä enemmän elää toisen silmiä varten, ollakseen hänen silmiensä kautta sellainen, kuin haluaisi olla? Seuraus: sinun täytyy nähdä minut sellaisena kuin olen - siis sellaisena, jollainen tahtoisin olla. Vain toisen silmien kautta hän tulee joksikin omissa silmissään: kaunis, rakastettava, aito, vilpitön, hyväksytty, tärkeä. Mutta mitä enemmän hän tulee itselleen joksikin toisen kautta, sitä enemmän hän menee itseltään hukkaan, kadoksiin. Jos minun aito olemiseni, identiteettini itsessäni ja toisen muodostama kuva minusta, se millaiseksi hän minut määrittelee, menevät sekaisin ja jos ne menevät sekaisin jopa niin, että jälkimmäinen määrää edellisen, voiko lopputuloksena olla muuta kuin läheisriippuvuutta - ihminen yrittää manipuloida ja painostaa (ääritapauksessa jopa noituutta käyttäen) toista näkemään ja kokemaan itsensä sellaisena, kuin haluaisi toiselle olla: korvaamaton? Mutta jos olet korvaamaton toiselle sen kautta, että olet käyttäytymiselläsi manipuloinut hänet näkemään itsesi korvaamattomana, et koskaan voi todella olla onnellinen, tyydytetty hänen kanssaan - et voi kokea, että olet korvaamaton ja tärkeä juuri sellaisena kuin olet. Toisen silmien edessä oleminen paljaana ja ilman vaatimuksia, ilman painostusta on hirvittävä riski, voihan näet olla, ettei hän hyväksy näkemäänsä. Kuitenkin se on ainoa tie. Jos hän rakastuu, hänen täytyy rakastua juuri sinuun - sellaisena kuin olet, ei sellaisena jonka olet itsestäsi hänen silmilleen luonut. ]

Olen vakuuttunut, että todellinen onni ja elämän mielekkyys voi löytyä vain nöyrtymisen kautta. Kun ihminen ensinnä suostuu näkemään ja myöntämään raadollisuutensa, taipumuksensa pahaan, taipumuksensa totuuksien kertomiseen vain osatotuuksina, taipumuksensa ylpeyteen ja itsensä puolustelemiseen, itsensä maalamiseen, värittämiseen.

Kasvuun kuuluu kasvukipu.

Täydellisiä emme ole, mutta kun epätäydellisinä pyrimme rehelliseen ja aitoon elämään voimme sitten ymmärtää toisia epätäydellisiä ja rakastaa heitä, silloinkin, kun he vielä elävät - niin sietämätöntä kuin se onkin! - valheessa, tai ainakin meidän näkökulmamme ja määritelmämme mukaan valheessa.

Toisen elämää ei voi muuttaa, omaansa voi...

- - -

Ovatko tässä viestissä olevat katkoviivat valehtelua? Ne eivät tapahtuneet kohdissa missä näyttävät tapahtuvan, vaan on lisätty jälkeenpäin - helpottamaan lukemista, koska käsitän, että osiin jaettua kirjoitusta on helpompi lukea kuin yhtä pitkää pötkylää.

Ovatko korjatut kirjoitusvirheet valehtelua, tosiasian vääristämistä? Kirjoitin tekstin kohtalaisen nopeasti ja lopuksi korjailin havaitsemani virheet sekä muutin muutamia sanamuotoja.

Esimerkiksi, en kirjoittanut:

Valhe tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa, jos runoilija tarkoituksellisesti pyrkii antamaan itsestään harhaanjohtavan, virheellisen kuvan. Esimerkiksi, jos lauseella "minä kosketan sinua poskelle" väitän muistelevani jotakin elämäni tilannetta, vaikka tosiasiassa ei ollut niin.

Kirjoitin:

Valhe tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa, jos runoilija tarkoituksellisesti pyrkii antamaan itsestään harhaanjohtavan, virheellisen kuvan. Esimerkiksi, jos lauseella "minä kosketan sinua poskelle" väitän muistelevani jotakin elämäni tilannetta, jota en kirjoittaessa muistellut.

Oikolukuvaiheessa muokkasin tekstiä - samalla tulin vääristäneeksi menneisyyttä? Eikö minun, ollakseni rehellinen, olisi pitänyt jättää kappale kohtaansa korjaamatta, ja laittaa korjattu versio liitteeksi viestin loppuun? Silloin olisin toiminut totuudenmukaisesti?

- - -

On siis näin. On valehtelua ja vääristelyä joka kuuluu elämään eikä sodi rehellisyyttä vastaan, mutta on myös valehtelua ja rehellisyyttä joka ei kuulu elämään...
Sydämeltään rehellinen, totuuteen pyrkivä ihminen varmasti kykenee erottamaan nämä, ensin karkeissa muodoissaan. Sitten, oman henkisen kasvunsa myötä yhä hienommin, jolloin mennään valheesta valkoisiin valheisiin ja lopulta asenteisiin ja mielikuviin. Kun olemme kasvussamme päässeet siihen pisteeseen, ettemme edes asenteiden ja ajatusten tasolla salli itsellemme halveksuntaa ja mitätöintiä ketään lähimmäistämme kohtaan, olemme päässeet jo aika pitkälle totuudellisuudessa.

Yksi asia mistä olen sataprosenttisen varma on tämä: mitä totuudellisemmiksi olemme kasvaneet sen armollisempia olemme niitä kohtaan, jotka eivät ole yhtä totuudellisia.

Henkinen kasvu edellyttää nöyrtymistä, oman raadollisuuden tunnustamista ja vajavaisuuden tuntemista.
Rehellinen ihminen ymmärtää, ettei ole rehellinen oman kyvykkyytensä ja erinomaisuutensa seurauksena, vaan on tarvinnut siihen apua. Kuinkas se nyt menikään?

Siperia opettaa.

Ja hyvä on, että opettaa. Vain vastoinkäymisten kautta kasvetaan ihmisyyteen. Jos emme anna niiden masentaa ja katkeroittaa itseämme...