Yksinäisyyden parempi puoli

ja yksinäisyydestä.
En oikeastaan tiedä parempaa kuin saada olla joskus aivan yksin.
Useimmiten sukulaiset ja ytävät tahtovat kutenkin tulla pistäytymään ja mukavaahan se on toki, mutta yksinäiset lukuhetket 'laiskanlinnaan' käpertyneenä ovat parhaita.
Nyt toivon, etteivät ystäväni lue tätä!

Pakollinen yksinäisyys, kun on tullut hyvin iäkkääksi, on varmaan erilaista.
Ikätoverit ovat poistuneet tästä ajasta ja nuoremmilla ovat omat menonsa ja kiireensä.
Silloin varmaankin kokee yksinäisyyden surullisena ja ahdistavana.

Vai onkohan vetäytyvä ja erakkomainen ihminen silloinkin tyytyväinen elämäntilanteessaan?

Omalla kohdallani on kysymys vapaaehtoisesta itse valitusta tavasta elää muiden joukossa, mutta yksin.

on taivallus yksinäisenä, yksin eläjänä, jonka kohtalo on kohdalleni tuonut.

Muistan, kuinka jo lapsena usein kuljin metsään, kaipasin omaa rauhaa, yksinäisyyttä.. aikaa ajatella ja katsella luonnon ihmeitä.
Minulla oli oma salainen paikka, iso haljennut kivi, jonka päällä kasvoi kitukasvuinen mänty, se oli työntänyt juurensa kiven lohkareiden välistä alas, kiviseen maahan.
Murros ikäisenä tunsin usein olevani kuin tuo mänty joka taisteli ja pysyi pystyssä, etsi ravintoa ja kasvatti juuristoansa aina vain vahvemmaksi. Minäkin etsin vahvuutta kohdata maailma, lähteä lentoon, omille siivilleni, luottaen siihen, että jonkin paikan minäkin löydän elämässäni.
Samaa yksin oloa, rauhaa, tilaa ja hiljaisuutta olen yrittänyt aina silloin löytää, kun kaikki on tuntunut kulkevan liian lujaa, liian kovassa melussa ja kiireessä.

Kaikki se on ollut erilaista yksinäisyyttä, yksin olemista, kun vertaa tähän päivään. Nyt yksinäisyydestä on tullut jatkuva olotila, joka on kuin vuorovesi, nousee ja laskee, tuo uusia ulottuvuuksia ja vie joskus mennessään kaiken toivon ja ilon.
Toinen päivä on harmoninen ja antaa nautinnon siitä rauhasta joka ympärillä vallitsee. Tuntuu kuin tämä olisi juuri sitä elämää jota haluan elää. Kukaan ei aseta ehtoja, kukaan ei aikatauluta elämääni, saan mennä tai tulla oman mielen mukaan. Niinä päivinä yksinäisyys, yksin oleminen ja eläminen tuntuu korvaamattomalta, eikä silloin tule mieleen kirota kohtaloa joka tähän johti.

Se huono päivä taas saa kysymään, onko elämälläni mitään merkitystä. Silloin yksinäisyys tuntuu ahdistavalta, kaipaa ihmistä jolle puhua asioista, jonka kanssa jakaa elämän kokemuksia ja haaveilla huomisesta. Silloin yksinäisyys ahdistaa. Joskus panee oikein miettimään mikä olisi hyvä, miksi huomisen toivo ja unelmat ovat kadonneet. Onneksi niitä päiviä on vähemmän.

Kun lastenlapset ja heidän perheensä ovat luonani, päivät ovat täynnä touhua ja ääntä. Pienten leluja on joka askeleella, vaatteita hujan hajan, kenkiä eteisessä joka puolella...
Siitäkin elämän osasta nautin, mutta kun taas olen yksin, huomaan kuinka helpottunut olo, on vihdoinkin rauhallista.

Näin minä koen yksinäisyyden, yleensä nautin siitä, mutta niitä ahdistaviakin hetkiä yksin oleminen tuo tullessaan, kuten sanoin, kuin vuorovesi, nousee ja laskee, paljastaen joskus sen ikävän pohjamudankin jota ei haluaisi nähdä.

Mietin yksinäisyyttäni.
Sen tunteen olen karvaasti kokenut,tiedän mitä on olla yksin.

Tarkastellessani elämääni taaksepäin,huomaan sen olleen työn ja perheen täyttämää,niin kai kaikilla on.
Avioliiton ajan uurastin milloin kodin,milloin lasteni ,vuoksi.Oli hankittava kesäpaikka,auto ,maksettava lasten harrastukset,
milloin piano, sähkökitara jääkiekkovarusteet,autot lapsille ym.

Elämän tärkein tehtävä oli työ ja rahan ansaitseminen(kultalusikka ei ollut syntyessä suussa)koti ja perhe,ne olivat sisältö,minkä vuoksi elää.

Tämä kaikki oli niin luonnollista ja aina oli päämäärä ,mitä kohti ponnisteltiin.
Tuli normaali lasten kotoa lähtö,perhe kasvoi lastenlasten ja vielä lastenlasten lasten myötä.
Tässä vaiheessa olemme kotona kaksin ja alkoi vaihe jolloin elimme enemmän toisillemme,lapset perheineen kävivät viikottain,heidän elämäänsä seurattiin ,autettiin tarvittaessa .
Ihanat mökillä vietetyt kesät ja kaikki se minkä eteen olimme uurastaneet,oli nyt valmiina ,voimme vain nauttia tuloksista.Elämä hymyili.

Sitten tuli se torstai ja kaikki romahti.
Siitä alkoi yksinäisyys ei sisältöä,se mikä oli meni mieheni mukana hautaan.
Vieraannuin lapsista, itsekkyys kasvoi sisälläni ja olin vain minä.
Tähän tunteeseeen tuli hätä ,mitä nyt,hakeuduin kuin hukkuva harrastuksiin,pois kotoa mahdollisimman paljon.
Myös lapseni huomasivat äidin ja mummin muuttuneen,se ei heistä mukavalta tuntunut,ennen heidän elämää kiinnostuneena seurannut äiti ,olikin nyt itsekäs ja uutta otetta etsivä ihminen.He eivät osanneet auttaa.
Tämä kaikki oli sisälläni ja en pystynyt muuta,kuin etsimään,jostakin olisi löydyttävä kiinnekohta.

Nyt yli neljän pitkän hapuilevan vuoden jälkeen,olen löytänyt myös yksin olosta jotakin ja jopa viihdyn yksin.

Harrastukseni täyttää elämäni edelleen,mutta nyt en tunne pakokauhua kotiin tullessani,istun teen käsitöitä,katson televisiota ja olen tämän koneen ääressä paljonkin.

Sanottakoon ,että joku on koukussa tietoneeseen,minulle tämä on ollut yksinäisyyden karkoitusta,mitä suurimmassa mielessä.
Minusta on mukava aamulla avata kone ja uteliaana katson mitä uutta on ilmestynyt ja sitten vastailen,kuten nytkin,puran sitä yksinäisyyttä.

Odotan ja toivon ,että yksinäisyyteni pelko häipyy ja saan levollisen ja yksinäisyyteenkin sopeutuvan iltaehtoon.

Pitkä tuli jutustani,mutta jos joku on samassa pisteessä,kuin olen ollut,niin kertokoon,tämä juttuni sen ,että aika kaiken muuttaa voi,ja toivossa olen itsekin sen suhteen,että löydän rauhan.

kun ihmettelen äitiäni kun hän haluaa olla yksin.Olen jopa huolissani ja soittelen usein,kunnes huomaan että hän ei haluakkaan että soitan niin usein.Ihailen myös hänessä tätä taitoa-osata olla yksin!

On varmaankin suuri ero itsevalitulla yksinäisyydellä ja yksinäisyydellä johon on pakko sopeutua.

Niinkuin kirjar kertoi jo pienenä hakeutuneensa yksinäisyyteen, niin tein minäkin.
Ehkä se on luonnollista tällaiselle, joka on kasvanut suurperheessä, missä ei ole ollut mahdollisuutta olla yksin, vaan oli aina oltava jonkun pienemmän paimenena, että kaipuu saada olla edes hetki vapaana oli suuri. Muistan vieläkin, mikä nautinto oli jos onnistui joskus vilahtamaan toisten huomaamatta yksin metsään leikkimään, rakentamaan majaa, piirtelemään hiekkaan ja vaan olemaan...lapsi.

Vaikka olenkin sosiaalinen ja toisten seurassa viihtyvä, viihdyn yhtä hyvin yksin enkä koskaan ole tuntenut itseäni hyljätyksi ja yksinäiseksi.
Yksinäisyyteni on vapauteni, josta voin seurailla maailman menoa kaikessa rauhassa.
Teen pyrähdyksiä yksinäisyyteni ympärille ja palaan aina yhtä mielellään takaisin yksinäisyyteen.

Kaupungissa asuessa oli ympärillä myös kaupungin melu ja humu, joka saattaisi korostaa yksinäisyyden tunnetta kaiken keskellä, jos tuntisi olevansa yksinäinen.
Nyt on ympärilläni melun sijasta maaseudun rauha ja hiljaisuus, joka hyväilee läsnäolollaan.

Uskon myös että jos on hyvä sosiaalinen verkosto ympärillä, koostuipa se sitten naapureista ja hyvistä ystävistä tai muista läheisistä ihmisistä, jotka antavat turvallisuuden tunteen ja tunteen siitä että joku välittää sinusta ja pitää sinusta, niin perusturvallisuus karkoittaa yksinäisyyden tunteen pois.

Yksinäisyyttä , sitähän on niin monimuotoista.
Joku on yksin, vaikka todellisuudessa ei sitä olekkaan, samalla hän voi etsiä päästäkseen todelliseen yksinäisyyteen.

Tämä on ehkä vaikeasti kirjoitettu, mutta tunnen niin oman kohtaloni perusteella. En siis ole yksin, mutta haluaisin niin sen yksinäisyyteni saavuttaa, ja etenkin sen mukanaan tuoman hiljaisuuden.

Kuvittelen että yksinäisyys on tie, joka tarjoaa monta tiukkaa mutkaa mutta myös monta antoisaa lepopaikkaa. Kaikkea matkalla kokemaansa voi kuljettaa mukana, jokainen uusi vaihe voi luoda pohjaa uudelle päivälle.

Vaikka usein olisikin elämässä vaikeita hetkiä, joskus sentään löytyisi myös ilonaiheita. Saisi tuntea iloa pienistäkin onnenmuruisista, sillä pienet ilothan ne tekevät hetkestä kauniin.

Huomisen yksinäisyydestä ei kukaan tiedä, mutta jokainen hetki olisi kuitenkin harvinainen lahja

Surut ja pettymykset nousevat helposti pintaan yksinäisyydessä. Yksin ne voi myös käsitellä pois mielestä - siis käsitellä. Olen itse kokenut yksinäiset kävelyretket hyviksi mielenterveysmatkoiksi. En työnnä huolia pois, vaan annan asioiden tulla vastaan täydellä voimallaan. Yksi kerrallaan käsittelen ne mielessäni juurta jaksain. Aina olen palannut keventynein mielin.