Kausipaikkalaisten kesävaellus

Se on taas kausipaikkalaisten jokakesäisen karavaanimatkojen aikaa ja sitä pitää muille kausipaikkalaisille näyttää, että nyt me lähetään reissuun. Matkan pituudesta ei vielä tiedetä mitään, jos fyysinen kunto ja karavaanikalusto kestävät, niin mikä ettei, koko loma tienpäällä. Mitä nyt serkkupoikia ja entistä varakasta anoppia käydään morjenstamassa ja kuulumisia vaihtamassa. Lappiin ollaan menossa, se on jokakesäinen sanaton sopimus, vaikkei sitä nyt naapureille ja kausipaikalla niin tarkasti olla kerrottu. Samaa reittiä ajetaan 4-tietä kohti pohjoista, jos kaikki menee alkumatkasta hyvin, niin jäämerenrantaan ajetaan, mitä nyt yö pari matkalla jossakin levikkeellä notkutaan. Takaisin sitten tullaankin vauhdilla, sitä ei ehditä piipahtaa edes serkkutytöillä ja se entinen appiukko on köyhä kuin kirkonrotta, joten antaa olla vaan. Tällainen se peruskaava karavaanarin kesävaellukselle on, jollei mitään ihmeitä ja kummia tapahdu.

Ainahan se matkalle lähtö jännitystä luo, niin mikä ettei kausipaikkakaravaanarillekin. Ja uskokaa tai älkää niin karavaanarille jos kelle sattuu ja tapahtuu, joka kesä mitä milloinkin. Kuten tänäänkin kesänä, täysin yllättäen ja arvaamattomasti, eikä tilanne ollutkaan enää hallinnassa, vaan sattui mitä sattui.

Kuuma kesäpäivä kun oli, niin pitihän karavaanareiden varustautua matkaansa kesähepeneissä. Herralla oli sortsit ja t-paita kun taas frouva sonnustautui kellomekkoon ja ohueen röyhelötoppiin. Siinä körötellessä kohti pohjoista, Sodankylän pohjoispuolella alkoi frouvalle tulla vessatarvetta, jolloin herra muisti että kohta on luonnonkaunis levähdysalue tien vasemmalla puolella, oliko se nyt Alapostojoen sillankupeessa. Kohta se p-alue vilahtikin ohi, kun sen ennakkomerkki on läheisen leirintäalueyrittäjän toimesta poistettu. Siinä frouva alkoi jo voida pahoin ja väitti otsassa olevan kuplan puhkeavan, jollei hetimiten pääsisi tarpeilleen. No, kohteliaana herrana karavaanari kurvasi jarrut kirskuen läheiselle suolaitalevikkeelle, jotta frouva voisi pyllistää sinne vaivaiskoivikkoon. Sillä olihan yhdessä sovittu, ettei vaunun vessaa sotketa näin asumattomilla taipaleilla. No helpottihan se, kun frouva sai pyllistettyä ahterinsa läheiseen pusikkoon. Mutta ei aikaakaan, kun hän kipitti kiireen vilkkaa takaisin autoon, sillä itikoita oli niin maan halvatusti. Frouva kirvasi ja raapi vimmatusti ihteään, voi helvatan halvattu ne itikat syö mun persettä vieläkin. Siinä samassa kellomekon alta pelmahti helvatinmoinen itikkaparvi ja autossa saatiin kuunnella inisevää itikkasinfoniaa voimasanoilla tehostettuna.

Siinä sai herrakin osansa verenhimoisesta parvesta ja yhteistuumin päätettiin pysähtyä saariselälle itikoita karkottamaan. Ja lounasaika kun oli, niin herrasmiehenä karavaanari päätti hyvittää ikävän tapahtuman ja viedä frouvan nauttimaan tunturihotellin seisovan pöydän antimista. Mutta ensin on käytävä ostamassa itikkamyrkkyä ja häädettävä tuo inisevä kuoro pois autosta. No peijooni ravintolassa sitä tulikin jo ongelmia, frouva ei nimittäin voinut enää istua, sillä ahteri oli niin kipeä itikoitten syödessä vieläkin kellomekon suojassa. Ja vasta se tilanne alkoi nolottaa, kun henkilökunta tuli sanoman, ettei seisovasta pöydästä ruokaillessa tarvitse sentään seisten syödä. Nyt sai frouva tarpeekseen, kiitti kipakasti ja kipitti autoon, mennessään hän noitui miten helkkarissa tällä perseellä istutaan. No eihän siinä lopulta muu auttanut kuin frouvan mennä vaunuun makailemaan.

Olihan se karavaanarilla tiedossa, ettei vaunussa saa kuljettaa ihmisiä. Mutta hätä ei lue lakia ja mitä tässä muutakaan voi tehdä, kun eteenpäin on lähdettävä. Voi peijooni tästä se frouvan koeolemus vasta alkoi, vaunu tärisi ja kolisi, kipot ja kupit kilisivät, niin että jotain varmaan särkyi. Frouva pelkäsi ja raapi vaunun patjaa eläimellisesti, pelon ja tuskan lisääntyessä, siinä alkoi raivo vallata mielen ja lopulta hän tunsi olevansa hulluuden partaalla. Ei auttanut itku eikä huuto, ei ollut kännykkään, millä halvatulla tolle tollolle kuskille saisi ilmaistua, että pysähtyy. No, aikansa kutakin, niin kuin tässäkin tapauksessa herrahan pysähtyi lopulta tutulle levikkeelle ukonjärven rantaan taukoa pitämään.

Mikä olikaan vaunussa tilanne kun herra avasi oven, frouva löytyi petivaateisiin kääriytyneenä lähes tiedottamassa tilassa. Hetken kuluttua alkoi frouvan tajunta palautua todellisuuteen, ja siitä se lopullinen riemu repesi. Perhesopu oli mennyt lähes melkein lopullisesti, ärräpäitä lenteli ja sinkoili hallitsemattomasti. Mutta olosuhteiden pakosta oli frouvan lopulta rauhoituttava, käytännön järki yllytti käymään lääkärissä ja sitten suorintatietä kotiin.

Näin siinä pääsi tänä vuonna käymään, kotiinpaluumatkalla kun kivut hellittivät, alkoi asia jo naurattaa ja sitä onkin sitten naurettu sekä kotona että kausipaikalla. Niin että tällainen reissu tällä kertaa ja aika kultaa muistot, tässäkin tapauksessa hyvin nopeasti. Viimeistään ensikesänä tehdään uusi karavaanarimatka ja näin taas saadaan uusia kokemuksia ja muistoja, ja tämä on sitä kun matkustaminen avartaa.


Jesse Jeesiö ®